Lähtiskö tansseihin?

Ei lähtis.

Kysymys tuli mieleen, kun eilen satuin törmäämään pariin seuratanssi päivitykseen eri foorumeilla. Tavallaan tekis kovasti mieli. Mutta oikeasti se on ihan mahdoton ajatus, kun oma kumppani ei tanssi. Saisin sen varmaan raahattua lavalle mukaan joskus kesällä, mutta kun ei osaa tanssia, enkä ole jaksanut opettaa. Oma vika. Mutta miksi en sitten mene ilman omaa tuttua ja turvallista paria? Ootteko koskaan käynyt tansseissa? Joskus kävin usein ja tunsin ison porukan tanssivia tyyppejä. Sillon oli hakijoita ja tanssittajia, oudotkin hakivat, kun näkivät, että oli haettu. Lavoilla näyttäisi olevan käytössä se amerikkalaisten collegejen suosittu/ei suosittu systeemi, josta yhtä nettifoorumia nykyään syytetään.
Eipä sillä, en ehkä enää edes osaa tanssia, tai osaisin varmasti, kunhan pääsisin vähän lämmittelemään, mutta mites pääsen, kun kukaan ei hae. Jos sitten hakee ja haparoin, niin eipä hae enää.
Kävin viimeksi tansseissa vuosia sitten ystäväni kanssa. Kerron teille nyt suuren salaisuuden, mulla on sama nimi kuin yhdellä viime vuosien (tai ehkä olen jo pudonnut kelkasta ja puhutaan menneisyydestä) suosituimmista lava-artisteista. Päätin, että onhan sitä nyt kerran mentävä kuuntelemaan kaimaa livenä. Aika hassu tunne, kun esiintyjää huudettiin lavalle, reagoin käskyyn joka kerta ja olin ottamassa askeleen puhujan suuntaan, että mitäs se nyt minusta haluaa. Sinä iltana tuli todistetuksi se, että kukaan ei hae tuntematonta, ei kukaan kertakaikkiaan ei yksikään, ei edes humalainen lääppijä. Kaveria haki joku sen kollega ja kaveri pisti minut tilalleen ja naisten haulla hain yhtä entistä harjoittelupartneria, joka ei muistanut minua yhtään. Eli tuli todistettua taas sekin, että muistan paljon enemmän kuin muut ihmiset. Se on muuten ollut vaikeaa tajuta, luulin pitkään, että kaikki muistaa kaiken. Mutta siitä joskus toiste.

Oli meilä silti kivaa siellä kaverin kanssa. Tyhmäähän sekin olis ollut, että olisin ollut vanhaan tapaan lattialla koko illan ja toinen, vieläpä kuski, odotellut vaan penkissä.

Silti voisin protestoida tuota hakukäytäntöä. Onkohan se teistä tasa-arvoista? Miehet hakee lähes kokoillan ja naiset kerran tai ehkä kolme.  Ymmärrän oikeastaan sen, että sekahaku voisi aiheuttaa ongelmia. Enkä ala väittämään, että voisi tanssia ihan kenen kanssa tahansa, koska askeleet on kuitenkin erilaiset viejälle ja seuraajalle ja kaikki eivät voi osata molempia. Minäkin olen aina ollut aika huono viejä, mutta vietävän hyvä seuraaja.

Sitten se lopullinen ikävä fakta: seuratanssit on kuiteski nimensä mukaan seuratanssit ja kun en kuule tuollaisissa tilanteissa muuta kuin musiikin, niin minusta saisi ihan kamalan töykeän kuvan. Eikä kannata väittää, että voihan sitä sanoa, että ei kuule. Ensiksikin, kuka sitä uskoisi, kun kuitenkin kuulee musiikin. Toiseksi, ei ne tajuais. Töissä asia on esillä päivittäin, eikä sitä tunnu sisäistävän kuin muutama hassu yksilö. Minusta se taas on ihan käsittämätöntä ja ikävää ihan muitakin kuin minua kohtaan, että palaverien pitäjät eivät puhu kuuluvalla äänellä. Minä kun en ole koskaan ollut mikään tupisija, kun puhun, niin se kyllä yleensä kuuluu. Kiitos geenien, koulutuksen ja näytelmä/laulu harrastuksen. Ei ehkä vähiten geenien. Siihen liittyen muuten, juttelin pari viikkoa sitten entisessä kotikylässä serkkupojan kanssa. Varmaan koko kylä kuuli, että olin käymässä. Vaan tarvinneeko tuota hävetä.

Olen ikävöinyt hieman tuota entistä rakasta harrastusta tällä viikolla, mutta ehkä vielä enemmän toista: kuorolaulua. Olin vähällä mennä testaamaan sitä alkuvuodesta, mutta onneksi sentään ymmärsin, että se olisi vain itsensä kiusaamista. Olen nauttinut nyt pari iltaa yksinäisistä illoista ja yksinlaulamisesta. En silläkään viitsi piinata perhettä liikaa, mutta kissat tuntuvat ottavan asian yllättävän rauhallisesti.


PS Tämä ei ole valitus, vaan ihan vain havaintoja maailmasta ja elämästäni.

Mikä on lastenkirja?

Yksinkertainen kysymys. Vastauskin vaikuttaa aluksi hyvin yksinkertaiselta, mutta ei ikävä kyllä ole sitä. Olen pohtinut tätä kysymystä viimeisen kuukauden ja intensiivisesti nyt muutaman päivän.
Yleensä meitä ohjaa intuitiivinen tieto, ja kustantajan päätös, mikä on lastenkirjallisuutta, vaikka sattuisivat olemaan aikuistenkin suosiossa. Joku silti tekee lastenkirjasta lastenkirjan, mutta mikä? Kun asiaa yrittää tutkia asiantuntijoiden kirjoista, tuntuu, että kaikki omat ajatukset kumotaan. Minusta lastenkirjoissa on yksinkertaista kieltä, harvoin puhutaan eksistentialismista, devalvaatiosta tai konsensuksesta eivätkä ihmiset yleensä ole agressiivisia. Ongelma on tietysti, että myös aikuisille julkaistaan kirjoja, joissa kieli on yksinkertaista. Siis se ei ole ongelma, että niitä julkaistaan vaan se tekee luokittelusta taas mahdotonta.
Lastenkirjoissa käsitellään lapsia kiinnostavia aiheita, tai joita aikuiset luulevat lapsia kiinnostaviksi. Mutta niinkään ei saa vastata. Mitä ne aiheet sitten ovat? Ehkä lastenkirjoissa ei juoda, kiroilla ja pornokin taitaa olla vähän kielletty aihe. Mutta kyllähän joissakin juodaan ja Puluboikin kiroilee. Poikasiakin se saa, eli harrastaa varmasti seksiäkin ja kuka tietää, miten villiä etelänkaunottarensa kanssa. Mutta ok, ehkä se olisi kuvattu aikuisten kirjassa, mutta lastenkirjassa jätettiin väliin. Onko se ero sitten siinä?

Yksi aihe, jonka väitetään kuuluvan vain lastenkirjoihin on, ei niinkään puhuvat eläimen, niitä voi olla muutenkin, mutta ihmismäisesti käyttäyttyvät lelut. Tietysti ne sopivat hyvin vaikka johonkin kauhukirjaan, aikuistenkin, mutta silloin vain sivuosaan. En nyt kyllä keksi esimerkkejä siitä kuin Nalle Puhin, Bamsen ja Upponallen. Romuttakaas joku tämäkin väite ja kertokaa joku esimerkki nk. aikuisten kirjasta, jossa esiintyy lähinnä nalleja, pehmokoiria ja puhuvia barbeja.

Kuvakirjat tuovat aina ensin mieleen lastenkirjat. Mutta ainakin Kama Sutra on vastakkainen esimerkki. Taas se porno. Onko se nyt tosiaan ainut erottava asia?

Osaisiko joku vielä antaa viiteen, missä Liisa Ihmemaassa kirjan väitetään olevan kuvaus huumeiden käytöstä? Olisipa jo pian kesäloma. Vaikka eipä sekään vähennä rikkaruohon kasvua saati korjaa tätä masiinaa.

Juhannusjuomaa

Uskaltauduin viimein testaamaan kotikaljan tekemistä. Tein valmispaketista, eli oli varsin helppoa. Seuraava askel on sitten ehkä maltaista käyttäminen.

Eipä siitä taida oikeasti riittää juhannukseen asti. On parasta janojuomaa aurinkoisessa säässä puutarhahommissa.

Koska teen yleensä simaa vain 2 tai 4 litraa, hiivan annostelu on ongelmallista. Loppupaketin säilyttäminen vielä hankalampaa. Kerran vuolin pakastettuna hiivasta lastuja, mutta niistä on vaikea pyörittää herneen kokoinen pallo. Keksin nyt ratkaisun ja pakastin valmiita hiivapalloja.

Kabbalah and criticism ; Zealot

Kuuntelin aikani kuluksi pari kirjaa. Aslan Rezan Kapinallinen - Jeesus Kristus ja Harold Bloomin Kabbalah and Criticism. Ajatusmaailmaa ravisuttelevia kirjoja molemmat, omalla tavallaan.

Bloomin kirja sai minut muuttamaan täysin nykyisen ajatteluni suuntaa, tosin lopussa ja lopulta ehkä lievempiä, kuin välillä luulin : En enää ikinä halua olla missään tekemisissä kirjallisuuden tulkinnan ja analysoinnin kanssa. En ainakaan runouden. Ihan kamalaa ja tylsää.
Lopuksi sain kuitenkin hienon ahaa elämyksen. Tiesin sen toki, mutta silti: "Kaikki vahvat runouden tulkinnat ovat vääriä". Aiemmin olen/ olemme oppineet, että ei ole vääriä tulkintoja, mutta näin päin esitettynä tykkään ajatuksesta vielä enemmän. Toisto on ihan hyvä asia, kertaus opintojen äiti yms. ja ajatus upposi minuun vasta ehkä 49. toistolla (liioittelen tietenkin. Kaikki tutut tietää, että liioittelen aina, paitsi vähätellessäni), silti 50 toistoa olisi ehkä riittänyt. Sadannen, tai ehkä viidennen, kerran jälkeen ärsyynnyin taas.
Kaiken lisäksi toinen kirjassa ollut hyvä ajatus hukkui tuohon toisteluun.
En silti ymmärtänyt, mitä tekemistä Kabbalalla lopulta on runouden tulkinnan kanssa.

Aslan Reza on islamilainen Uuden testamentin tutkija. Ei pelkästään sitä, mutta kiinnostavin osio on tuo. Ilahduttavaa, että sellaisiakin on olemassa!
Kirja oli viihdyttävä ja vakuuttava. Uskon entistä vakaammin historiallisen Jeesuksen eläneen ja vaikuttaneen aikoinaan Palestiinassa. Uskoin myös, että Jeesus tosiaan oli Jeesus, eikä joku toinen samanniminen. Kirjan viedessä mukanaan on helppo myös uskoa kaiken olevan juuri kuten kirjassa sanotaan. Onneksi olen kuitenkin opiskellut kirjallisuutta (ja miten sitä tulkitaan Kabbalan mallin mukaan) ja lopulta tajusin, että kirja heijastaa kirjoittajan omia näkemyksiä ja hän on kirjoittanut sen tietyistä lähtökohdista. Lupaamaansa vastakkaisten mielipiteiden mukana olemista kaipasin, se esitettiin aika kevyesti.
Tietysti mukana oli paljon asioita, jota Raamatun ja historian tutkijat pitävät nykyään kiistämättömästi tosina, mutta paljon oli asioita, joille ei annettu kunnollisia perusteluita. Tai joille en tunne niitä. Monillekaan ei annettu, mutta tunnen ne entuudestaan.

Nyt olisi kiva löytää vastapainoksi kirja, joka vakuuttaa Jeesuksen olevan kaikkea, mitä kristinusko opettaa hänen olevan. Uskottava kirja, en tykkää kehäpäätelmistä.


Aslanin kirjan kuuntelin suomeksi. Suomentaja Otto Lappalainen oli tehnyt hyvää työtä ja kirjan kieli oli elävää ja mukaansa tempaavaa.

Richard Hood ja Nick Moyle: Janoisen puutarhurin opas. Humallu luonnon antimista (2016)

Suomentanut: Oona Juutinen
Kustantaja: Nemo
Kirja saatu kustantajalta. Suurkiitokset!


Sima- ja puutarhaharrastelijan unelmakirja.
Epäröin aikani kirjaan tarttumista, pelkäsin ohjeiden olevan minunlaiselleni keittiödysfunktionistille liian vaativa ja käsittämätön. Uteliaisuus onneksi voitti ja päätin, että voinhan lukea kirjaa ihan vain kirjallisuutena kuten luen käsityö- ja keittokirjojakin. Pääsin taas kurkistamaan brittiläiseen elämäntyyliin, jota olen ikävöinyt BBC:n jätettyä meidät pohjoismaalaiset ilman suosikki kanavaani.

Kirjan parasta antia ovat pienet vinkkiruudut kasveihin ja juomiin liittyen.

Uskaltauduin kokeilemaan yhtä ohjetta, voikukkalimonadia, tai kutsuisin sitä kyllä simaksi. Sovelsin vähän ja jätin juuret käyttämättä. Ihan laiskuuttani, mulla on kauhumuistikuvia mullan pesemisestä juurakosta. Vaikka kait ne pöpöt kuolis kuumassa vedessä ja hiekka häipyis siivilöitäessä.

Jano kasvaa juodessa ja herkullisia kuvia katsellessa olen kerännyt rohkeutta kokeilla oluen käyttämistä. Tosin aion tehdä ihan vain kotikaljan vahvuisena, ainakin näin alkuun. Aloittelen maustamattomalla ja testaan maustettua, kunhan kesä ehtii niin pitkälle, että pääsen poimimaan oman pihan humalaa. Olen nyt oppinut kirjasta senkin, että olutta on maustettu myös voikukalla ja että humalaa on monta erilaista lajiketta. Miltähän mustaherukka maistuisi oluessa?

Kirjan tekijät pitävät Britanniassa suosittua juoma- ja puutarhablogia. He ovat innokkaita kokeilemaan kaikkia uusia ideoita valmistaa alkoholipitoisia juomia. Kirjassaan he antavat lisäksi pieniä kuvauksia kotimaastaan, sen omituisista juoma- ja muista tavoista. Hieman kateellisena lueskelin kuvauksia villiomenapuista, ei näy meillä päin. Mahtaakohan tuomi ajaa saman asian.

Vihtahousuja vastakulttuurissa

Christopher Patridge (toim): Uusien uskontojen käsikirja, uudet uskonnolliset liikkeet, lahkot ja vaihtoehtoisen henkisyyden muodot.

Uskomattoman mielenkiintoinen hakuteos vielä uskomattomammista uskonnoista. Käsite uusi on osittain hieman joustava, kirjassa uusi määritellään länsimaalaisille uusiksi. Monista en ole koskaan kuullutkaan ja toisista sain aivan uudenlaista ( siis minulle uutta) tietoa. Kirja ei ole kultainen vastainen eikä myönteinen. Kaikki esitellään hyvin neutraalisti. Joskus tuntuu, että jopa liiallisen, varoittakaa nyt vähän rajummin nuista!

Oikeasti uusista uskonnoista suurin osa ( ei missään nimessä kaikki, mutta monet) tuntuu kuuluvan kahteen ryhmään: Niiden tarkoitus on kerätä rahaa muutamaan taskuun. Joskus kaikki nämä taskut kuuluvat yhdelle ihmiselle. Toinen on sorrettujen kansanryhmien perustavat omat, monesti synkretistiset, liikkeet. Ne ovat syntyneet, kun vähemmistöt eivät ole halunneet, tai saaneet, liittyä Valkoisen Miehen kirkkoihin. Muutamissa sadistinen ihminen on keksinyt hyvän tavan hankkia itselleen kidutettavia.

Monet liikkeet edustavat kirjan mukaan vastakulttuuria ja mukana ties minkälaisia vihtahousuja. Harmi, että näin valtavaa informaatiomäärää ei voi oppia ulkoa ja omaksua kerralla.

Rebecca Alexander: Elämän ja kuoleman salaisuudet

Dekkariviikko lähestyy loppuaan. Sain kuunneltua vain yhden dekkarin, mutta sain sentään innoituksen blogata Luualttarin ja sen yhden dekkarin verran irrottauduttua tietokirjoista.
Sain vinkin Rebecca Alexanderin kirjaan Elämän ja kuoleman salaisuudet (Suom. Sami Heino). En ole ihan varma, onko tämä ihan puhdasverinen dekkari, mutta kyllä tässä ainakin esiintyi poliiseja. En yleensä tykkää dekkareista, joissa pääosassa on rikolliset ja heidän sielunmaailmansa, mutta tämä oli poikkeus. Kadonneiden tyttöjen etsinnöissä poliisia avustaja symbolien asiantuntija pääsee niin arvoituksellisten symbolien kuin tyttöjenkin jäljille. Hän löytää uskomattomamman, karmivamman ja silti yllättävän inhimillisen vastauksen.
Rinnalla kulkee historiallinen kehyskertomus, joka lopussa kerrotaan todellisemmaksi kuin osasin kuvitella. En yhtään ihmettele tarinan ruokkivan kirjailijoiden mielikuvitusta.
Välillä ajattelin, että mystiikan, noituuteen ja symbolien osuus jää kirjassa aivan liian pinnalliseksi, mitään niistä ei kuvailla ollenkaan. Puhutaan vain merkeistä ja taioista. Loppua kohti kuvailu syveni hieman, mutta olisin silti halunnut sitä puolta mukaan enemmän. Merkkejä olisi voinut kuvailla edes jotenkin
samoin taikajuomien reseptejä ja valmistusta. Toisen, ei yhtä pitkän, miinuksen saa liian avoin loppu.
Käännöksessä oli muutamia omituisia sanoja. David Mitchell sanoi kerran QI:saa, että kirjoittaessa on ihan hyvä käyttää termejä, joita lukijoiden voi olettaa ymmärtävän. Se on minusta ihan hyvä ohjenuora. Onneksi kummallisuuksia ei ollut kovin montaa ja muuten oikein sujuvaa kieltä.

Palohällyytys

Eihän näitä koskaan  ota tosisaan, enkä muista millanen on palosignaali ja mikä varashäly. Muutenki luulin, että se on vaan joku kone joka ujeltaa. Mun istumapaikkaa vastapäätä on onneksi hälyytyslamppu ja varauloskäynti ja huomasin muita menosa ulos. Kokkoontumispaikalla oliki jo kaikki muut, kun tultiin sinne. Joku alotti nimenhuudon. Tosi kätevää, yks huuteli läpi koko reilun 100 henkeä. Joku loppupäästä tuleen jääny ois saattanu jo kuolla. Vähän ajan päästä totesivat sitte, että siinä oliki kaikki.  Mun ja viereinen osasto jätettiin huomiotta. Kun nostettiin elämä, niin jostain löyty vielä meijänki nimet. Entä jos me ois kaikki jääty sinne siipeemme saarroksiin? Oisko kukaan reagoinu mitenkään? Meidät yleensä sivuutetaan kaikessa, jätetään pois luetteloista, unohdetaan tuotantokahveilta ja vastaanotto syö meille lähetetyt karkit. Korvattavisa selevästi.
Luulin silti edelleen harijotukseksi, enhän mää sielä tuulesa ja väkujoukosa kuullu mittään. Sain viestin puolisolta, että paloasemalla oli hälyytys just yhtäaikaa, ku meillä, eli ei se ollutkaan. Sitte tuli vielä paloauto. Kait se kuiteski oli vaan vääräähälyytys, ku saatiin mennä sisälle.

Pihalla oli joku yritys pitämäsä esittely pöytää ja porukka meni sitte sinne. Kyssyin yheltä esittelijältä, sekö paino hälyytystä, että sai kaikki ulos. Sano, että ei hoksannut, mutta näyttää toimivalta idealta.

Toivottavasti porukka oppii näistä jotaki, vaikkapa sen, että kaikkien nimet huuetaan ja jonkulaista tehokkuutta.

Päivän saldoon kuulu lisäksi valetun kappaleen sisältä löytyny kivi. Kiva ylläri porata siihen.

Dolores Redondo: Luualttari (2016)

Suomentanut Sari Selander

Redondon huippusuositun Baskimaan murhat -tilogian toinen osa. Esimmäinen osa Näkymätön vartija vei minut mukanaan. Innostuin baskilaisesta mytologiasta ja itse murhien selvittelystä ja tietysti Amaian yksityiselämästä, joka tuntuukin sotkeutuvan enenevässä määrin hänen työhönsä.

Luualttaria odottelin jo kärsimättömänä. Onneksi Celia on hyvin ajantasalla monien suosittujen uutuuksien kanssa ja pääsin kirjaan käsiksi jo pari viikkoa sitten. Säästelin  päivitystä ja päätin, että se sopii oikein hyvin dekkariviikon alkuun.

Toinen osa ei tuottanut minulle pettymystä, tykkäsin vielä ensimmäistä enemmän. Vaikka baskimytologia muuttui tässä hieman vaikeammin seurattavaksi, samalla siihen tuli uusia ulottuvuuksia. Vaikeammin seurattavalla tarkoitan sitä, että en ole enää pysynyt mukana, onko kaikki vanhaa mytologiaa vai kehitteleekö kirjailija osan itse, enkä onnistu muistamaan kaikkien olentojen ja käsitteiden nimiä. Tämä on tietysti aina äänikirjojen heikkous, nimet jäävät huonosti mieleen ja niitä on vaikeampi tarkistaa, enkä aina onnistu keksimään oikeita kirjoitusasuja. Voin tietysti syyttää osin itseäni, että en hyökännyt googleen ja kirjastoon heti kirjaa kuunnellesani. Vaan minkäs teet, eihän siinä malttanut jättää sitä kesken ja alkaa tarkastelemaan taustoja.

Amaia on palannut juuri töihin äitiyslomalta. Kauhistelin tietysti espanjalaisten käsitystä pitkästä äitiyslomasta, kokonaiset 4kk! Johan siinä rikostutkinta hannaa paikallaan.  Hänen jo selvittämikseen luulleet rikokset eivät ehkä olleetkaan vielä loppuun asti selvitettyjä ja niinpä hän sukeltaa suoraa päätä taas mytologian värittämään ja entistä henkilökohtaisempaan rikosvyyhteen.

Kirjassa on kohdallaan oikeastaan kaikki muu, mutta kirjoitustyylissä pisti korvaan yksi seikka, josta minulla olikin jo ennakko käsitys Hemulin kirjahyllyn postauksen jäljiltä. Ajattelin ensin, että eihän se voi niin valtavan häiritsevää olla ja en ehkä olisi huomannut koko asiaa, jollei siitä olisi ollut puhetta aiemmin; mutta ihan varmasti olisin! Salazarista kutsutaan välittä etu- välillä sukunimellä ja aina välillä tittelillä. Joskus on vaikeaa käsittää, että nyt olikin taas kyse itse päähenkilöstä. Ensin vaikutti, että nimenkäytöllä on eritelty koti- ja yksityis-Amaia ja työ-Salazar. Mutta aika pian sellainen logiikka hävisi. Vielä nuita nimien vaihtelua häiritsevämpää oli mielestäni ammattinimikkeella kutsuminen (ilman mitään nimeä lisänä) yhtäkkiä ihan syyttä suotta. Uskon, että kirjailija on halunnut välttää liiallista toistoa, mutta on kyllä kapsahtanut katajaan. Myös Amaian siskoa kutsutaan ainakin kerran ensin nimellä ja sitten isosiskoksi. Ainakin siinä tapauksessa sellainen kiva sana kuin "hän" olisi ollut ihan näppärä. En ole saanut käsiini alkuperäisteosta, joten en voi olla sataprosenttisen varma, onko tämä sekoilu kirjailijan vai kääntäjän tekosia, mutta en oikein voi uskoa, että kukaan kääntäisi tuollatavalla alkutekstistä poiketen.

Kaikesta huolimatta kirjan plussat vievät voiton miinuksista ihan kuus-yks, eli suosittelen tarttumaan tähän vaikkapa nyt dekkariviikolla, tai sitten kesälomalla riippukeinussa.

Kirjan ovat ehtineet lukea jo ainakin:
Mummo Matkalla
Hemulin kirjahylly
Hurja Hassu lukija

Kissatalo

Vihdoinki ne on tajunnu pystyttää meille telttoja tänne pihalle! Mutta jostaki syystä täsä sivulla ollu oviaukko on pois. Eilen pääsin tuonne sisälle Gubben kans. Nytkin luulen sen tuola sisällä, onkohan ne sulkenu sen sinne vai mistä se on päässy sisälle. 

Menin kattoon kasvimaata ja löysin Gumman ehtimästä oviaukkua yhteen laatikkoon. Raotin vähä harsua, mutta se oliki kait väärä laatikko, eikä kelvannu.
Ku Gubbe kuuli meijän juttelevat hyppäs se ulos tuolta päädystä ja hyppäs takasi sinne, ku lähettiin pois. Toinen raukka jäi ihimettelemään, mistä sinne pääsee.
Oon pikkusen huolisani porkkanoitteni kasvusta.

Dekkariviikko alkaa

Oksanhyllyn Dekkariviikko alkaa!
En meinaa malttaa irrottautua tietokirjoistani. Aion kyllä, otin jo esille ensimmäisen dekkarin, Lars Keplerin kolmannen Joonas Linnan. Yhtäkkiä vaan kaipaisin jotain erilaista dekkaria. Otan vastaan ideoita suomalaisista, Latinalais-Amerikkalaisia tai vaikkapa Mongolialaisista dekkareista. Toisin sanoen, ehkä mitä tahansa ei skandinaavista. Joku historiaan, salatieteisiin ja noituuteen tms. liittyvä voisi olla kiva.

Päivittelen dekkareihin liittyen tämän viikon ajan.

Ps. Mukaan ehtii koko viikon ajan, käykää 8kisan hyllyllä.

Vastakulttuuria

Juhlat ja juhlajuoma

Otsikon kaksi asiaa eivät liity toisiinsa. Poikasella on juhlat ja väännän sinne luontoaiheista, osittain, Room Escapea ja koristelua.

Juhlajuomaani en tarjoa lapsille. Ei sillä, että siinä olisi prosentteja, mutta haluanpa vain pitää kaiken itselläni.

Sain reseptin kuplivaan voikukkalimonadiin ja muokkasin siitä itselleni sopivan ohjeen. Alkuperäisessä reseptissä käytettiin koko kasvi. Nyhdin kuitenkin vain kukat ja tein niistä kaksi erilaista pikkuannosta, toiseen kelpuutin vain keltaiset osat ja toiseen kippasin kukat vihreiden osien kanssa. Lisäksi laitoin kumpaankin satsiin puolikkaan sitruunan ja puolikkaan klementiinin. Viimeksi mainitun, koska satuin löytämään yksinäisen yksilön pöydän reunalta kaaoksen alta. 1/10 tl hiivaa, 250g sokeria ja 2l vettä molemmille kukkaläjille. Ne haisi ihan älyttömän pahalle.

Siivilöin seuraavana päivänä. En löytänyt musliinikangasta, joten kaatelin ihan vaan siivilän läpi. En tietenkään malttanut olla maistelematta. Oli pahaa, karvasta ja ruohon makuista. Pullotin osan jääkaappiin ja jätin loput uuteen simakaapiksi julistamaani piiloon.

Seuraavana päivänä maku oli selvästi parempi ja paranee edelleen. Tosin taitaa loppua ennen aikojaan. Näillä keleillä hieman karvas sima on loistava juoma. Muistuttaa vähän enemmän kunnon vanhan ajan heinäpeltokotikaljaa kuin tavallinen sima.

Tänään pistin simakaappiin erilaisen juoman, hiivattoman. Keräsin ahomansikan lehtiä ja kaadoin päälle vettä ja viinihappoa. Huomenna siivilöin, sokeroin ja maistelen.

Haave

Mulla on yksi haave, tai on pari muutakin, mutta nyt paljastan yhden: Haluaisin olla hyvä jossain, jossain joka ei oo matikka -ei se kala eikä se toinenkaan. Eikä edes kutominen. Jossain kiinnostavassa, hauskassa ja, tai edes tai, hyödyllisessä.

Miksi en voi osata piirtää, kirjoittaa tai olla muuten kielellisesti lahjakas. Tavalla tai toisella, mutta mieluiten sekä että. Harjoittelemalla oppii, niinpä tietysti, mutta oikeasti ei opi, jos ei ole minkäänlaisia lahjoja asiaan tai sitten ihan rajattomasti aikaa ja resursseja opetella. Haluaisin erityisesti osata piirtää, siis taas silleen ei vain konepiirtää, siinä erityislahjakkuus ei ole hauskaa eikä hyödyllistä ilman sunnittelutaitoa ja innovaatioita. Kun joku sitten sanoo, että harjoittelemalla oppii, kuulostaa se korvissani ihan samalta, kuin sanottaisiin, että heilauta vaan ahkerasti käsiä, niin opit kyllä lentämään. Harjoittelun sitä muutes lapsena, arvatkaapa opinko. Enää en edes haluaisi, en tykkää korkeista paikoista.

Toisaalta, ehkä nykyään haaveilen vielä enemmän, että jaksaisin tehdä edes niitä kivoja juttuja, joissa olen huono. Ihan jo vaikka pitää blogia, värittää ja perkata kukkapenkkiä.  Ai niin muuten, siinä olen ihan hyvä ja se on kivaa. Toisaalta, ehkä en olekaan niin hyvä, kun rikkaruoho tuntuu vastaavan koko pihan.

Unpopular Bookish Opinions

Sain Takkutukalta haastavan haasteen :


Haasteen säännöt ovat nämä:
1. Linkkaa haasteen antaja blogipostaukseesi. Lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkkaa heidän bloginsa postaukseesi.
4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkkaa heille postauksesi, jotta he tietävät mikä on homman nimi. 

Tämä on haastava haaste. Vaikka minusta edellinenkin oli, niin tämä pesee sen kuus-yks.

1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et. 

Taru sormusten herrasta. Olen kerran lukenut 80 sivua, mutta oli pakko antaa periksi. Talvella kuuntelin Hobitti, Sinne ja takas. Sen onnistuin kuuntelemaan kokonaan , mutta ei siinä ollut mitään jännää tms.

Artemis Fowl ei myöskään innostanut suuremmin.

Yks ihan kamala oli Juoppohullun päiväkirja, mutta eihän siitä voi muutkaan oikeasti tykätä, eihän.

Nora Roberts.

Maresi.

2. Kirja tai kirjasarja, josta kukaan muu ei pidä, mutta sinä pidät.

Ei kait sellasia ole julkaistu, josta vain minä pidän. Ehkä joku omani, joka minusta on hyvä, mutta kukaan muu ei innostu.

Luulen aina noista tietokirjoista, että ne eivät kiinnosta ketään muuta, mutta kait niistä tykkää moni, koska ovat helposti saatavilla. 

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut.

Ei tule mieleen yhtään erityistä juuri nyt. Mutta ärsytyn monesti moralisoivista, joissa aviopari pysyy yhdessä, vaikka selvästi olisi aika ottaa askel eteenpäin. 

Esimerkiksi voisi sopia Viiniä keittiössä päähenkilön appiukko, joka kertoo, miten kävi, kun jäi onnettomaan liittoon.

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty.

Huumori on suosikki tyylejäni, mutta se ei ruukaa toimia. En käsitä miksi joillekin nauretaan.

Ehkä Harlekiinit, en tosin ole edes kokeillut.


5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä.

Olen massan mukana kulkija. Ei tule mieleen yhtään.

Mies makuni on, ulkonäön, suhteen täysin eri ku muilla, mutta eihän se lukiessa tulee esille, kuvittelen komeat omasta mielestäni komeiksi.

6. Kirjailija josta monet pitävät, mutta sinä et.

Katja Kettu ei oikein iske minuun, tosin sarjakuva oli hyvä. Sitte ehkä se, joka on kirjoittanut ne Juoppohullun päiväkirjat.

On valtavasti suosittuja, joita en ole kokeillut. Osaan on ennakkoluuloja.


7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa.

Päätalon sarjat.


8. Kirja, joka on mielestäsi huononpi kuin siitä tehty elokuva.

Enhän mää katso elokuvia, en juuri koskaan ja eritysesti en, mitä olen lukenut. Ehkä joku Disneyn piirretty. Ne on niin hienoja, että varmasti voittavat alkuperäiset tarinat. Suosikkini on ehkä Alladdin, perustuuko se johonkin kirjaan? 

Tämä haaste on kiertänyt jo monia blogeja enpä ole ehtinyt juuri nyt seuraamaan blogitaivasta oikein kunnolla, eli en muista, kuka on jo haastettu. Joten haastan blogittomia lukijoitani vastailemaan vaikka osaan kysymyksistä. Tai keksimään uusia.