Syyskauden kirjoja

Tämä blogiraukka on ihan heitteillä. En edes muistanut, milloin olen viimeksi ehtinyt kirjoittelemaan. Onneksi tuossa alussa on päivämäärät, niin ei tarvikaan muistaa ulkoa.

Keksin syksyn alussa kokeilla pitkästä aikaa kuorolaulua. Lopetin sen, aika luonnollisista syistä, muutama vuosi sitten. Nyt teki kuitenkin niin kovasti mieli yrittää olla mukana, että rohkaisin itseni ja lähdin yrittämään. Olen kokeillut paikallista kirkkokuoroa ja vähän kauempana olevaa suomalaista. Pienempi porukka toimii paremmin, koska on helpompi kuulla mitä itse laulaa. Aion nyt seuraavan projektin jälkeen laittaa paikallisen kuoron tauolle omalta osaltani, kun en kuule kunnolla ja harjoittelu tahti on kokemattomalle aika hurja. Operaation jäljiltä ei ole mennyt pelkästään kuulo, vaan äänenkäyttö sai kovan tällin, eikä muutaman vuoden harjoituksen puute auta asiaa. Tosin on kiva huomata, että kyllä se pikkuhiljaa kehittyy taas.

Toinen aikavaras on ollut Neri. :) Vaikka hän on mahdottoman älykäs pikku otus (pikku? kun on lähes pienemmän poikasen kokoinen ja painavampi taitaa ollakin), niin ei aina voi tietenkään totella. Kengän pohjalliset ovat aivan liian houkuttelevaa herkkua, samoin lumeen hautautuneet kissan kakat. Kissan jahtaaminen on tietysti kaikkein hauskinta. Kissat ovat mystisiä olentoja, joiden sielunelämää en ole koskaan tajunnut. Ilmeiseti niistä kuitenkin on ihan parasta tulla koiran jahtaamaksi, ainakin oman pennun. Eilenkin kissamuori istui pihalla, kun näki minun ja Nerin tulevan potkukelkkailemasta ja jäi odottamaan, että koira pääsee jahtaamaan sitä. Neristä on vielä yksi kissanjahtaamista parempi juttu - että saa kissan jahtaamaan koiraa. Aina joskus onnistuu saamaan ukkokissan jahtaamaan itseään.

Kaikkien ammattikirjojen välissä olen onnistunut kuuntelemaan muutaman dekkarin. Aloitin viimein Virpi Hämeen-Anttilan Axel Björk-sarjan. Jäin aikoinaan odottamaan, että niitä olisi julkaistu toinenkin, ennen kuin luen ekan. Nyt kun kolmaskin ilmestyi äänikirjana ja jostain syystä kaipasin valtavasti historialliseen Helsinkiin sijoittuvaa kirjaa tartuin niihin. Aioin blogatakkin, jo luettuani ensimmäisen osan Yön sydän jäätä. Kirja täytti odotukset sotien välisestä Helsingistä viinan salakuljettajineen, korukauppiasjuutalaisineen ja tietysti neuvostoagentteineen. Axelilla on varsin värikäs rakkauselämä, ainakin tavallaan. Hänen pohdintansa kahden naisen välillä ovat huvittavia. Nykyihmisistä, ainakin minusta, tuntuu enimmäkseen naurettavalta pohtia, kumpi/kuka naisista olisi paras ja sopivin, jos keneenkään ei ole varsinaisesti palavia tunteita. Mutta ehkä se on ihan luonnollista, kun asiaa miettii tarkemmin, pariutumispaineet olivat varmasti paljon nykyisiä rajumpia.
Jatko-osissa koin vuorotellen hienoista pettymystä ja tarinajatkumon nautintoa. Loppujen lopuksi jäi positiivinen mielikuva ja toivon sarjalle jatkoa.

Kuuntelin myös Anna Lihammerin toisen dekkarin Än skyddar natten. Kirja sijoittuu reilun kymmenen vuotta tulevaisuuteen Axel Björkin maailmasta katseltuna. Komisario Carl Hell saa toistamiseen puhuttuaan työparikseen Maria Gustavssonin. En muistanut ekan osan jäljiltä, että kirja sijoittuu kokonaan menneisyyteen, meiltä päin katsottuna siis. Muistelin sen olevan kahdessa aikatasossa ja aluksi en meinannut käsittää, miksi naisen pääseminen mukaan rikostutkimukseen oli aivan tavatonta ja miksi Carl oli kovin kummallinen. Kirjassa on voimakkaasti teemana natsit ja juutalaisvainot. Ensimmäinen osa Medan mörkret faller järkytti maailmaani, en ollut lainkaan tiennyt, miten rajua juutalaisvainot olivat täällä Ruotsissakin. Nyt, kun olin aiheeseen jo tutustunut sekä siinä kirjassa että kohtalaisen syvällisesti yhden toisen kirjan ja tarinan kimpussa, aihe ei enää yllätysjärkyttänyt, mutta mikään kevyt aihe se ei silti ole.

Lapsen kanssa aloitimme kuuntelemaan Harry Pottereita. Niistä en osaa sanoa mitään, mitä ei olisi jo jossain sanottu moneen kertaan, joten en niistä juttele sen enempää. Poikanen taisi yllättyä, että tykkäsi HPsta. Vielä alku syksystä sanoi, että ei tykkää sen tyylisestä.

Toinen yllätys poikasen kanssa oli Onneli ja Anneli elokuva. Olimme kotona sairaana ja lapsukainen katseli Barnkanalia, huomasin sieltä tulevan pätkän Onnelia ja Annelia ja halusin katsoa. Ruotsiksi dubattuna. Hauska kokemus. Jakso kesti noin vartin ja siinä ajassa innostuimme elokuvasta niin, että olisimme heti halunneet nähdä sen kokonaan. Poikanen suuttui televisiolle niin, että pani sen kiinni, eikä aikonut enää katsoa pitkään aikaan. Seuraavalla viikolla onnistuimme saamaan tallennettua viimeisen jakson. Yritin ostaa elokuvat itselle, muttei niitä saanutkaan enää mistään. Harmi, kun kerrankin lapsikin tykkäsi jostain kotimaisesta, tai ylipäänsä mistään, elokuvasta ja kaikenlisäksi minä tykkäsin samasta.

Joulupukki toi poikaselle yhden kirjan, jonka saamme toivottavasti jossain välissä luettua, siitä on sitten kyllä saatava aikaan bloggaus. Minä toivoin vain kahta lahjaa, tylppäpäistä parsinneulaa ja kassia, molemmat sain. Parsinneulaa tarvin sukkien päättelyyn. Kolmen vuoden tauon jälkeen kaivoin sukkapuikot esille ja vielä osasin neuloa ihan kivat sukat. Sen jälkeen opettelin neulomaan sukan pyöröpuikolla. Tai opettelin ja opettelin, aloin vaan neulomaan. Onhan se vähän hitaampaa, ainakin aluksi, mutta tosi kätevää, jos haluaa neuloa bussimatkan läpi Ruotsin, tai vaikka edes tästä lähimpään kaupunkiin.