maanantai 17. lokakuuta 2016

Dolores Redondo: Myrskyuhri

Alkuteos: Ofrenda de tormenta
Suomennos: Sari Selander
S. 573
Gummerus 2016

Amaia Salazar saa jälleen käsiinsä murhatapauksen, joka kietoutuu yhteen Baskimaan mytologian, ikivanhoja perinteiden sekä hänen oman perheensä, niin historian kuin nykyisyyden, kanssa. Vaistoonsa luottava ja keinoja kaihtamatta Amaia on pian napit vastakkain monen tahon kanssa, aiemmista osista tutun tuomarin kanssa tavalla ja toisella.

Tämä oli ehkä sarjan paras ja koukuttavin osa. Tosin on vaikeaa olla selkeästi edellisiä koukuttavampi. Kirja on monelta osin aika ennalta-arvattava. Jo edellisissä osissa olin aika vakuuttunut joidenkin henkilöiden kaksinaamaisuudesta. Harrypottermaista viime hetken pelastusta ja täysin odottamatonta käännettä ei tullut. Tästä ennalta-arvattavuudesta puuttui jopa se monesti mainitsemani tyydytyksen tunne, kun huomaa olleensa oikeassa. Nyt otan esille lähinnä kirjan huonoja puolia, sen ei pitäisi olla tarkoitus, hyviä on huomattavasti enemmän. Hyvän kirjan hyviä puolia vaan on, kuten varmasti tiedätte, monesti vaikea eritellä. Nostin tuon esille yrittääkseni selittää, että lopputuloksen arvattavuudesta huolimatta kirja voi temmata mukaansa ja silloin sillä on oltava muita vahvuuksia. Kaikilla pienillä sivujuonilla on omat tarinansa, jotka kirjailija on osannut solmia hienosti yhteen. Baskimaan vanhoja uskomuksia ja mytologisia olentoja esitellään kiinnostavalla tavalla. Harmi, että baskinkieliset nimet ovat liian hankalia jäädäkseen mieleeni. Pääpahiksen lopullinen identiteetti jätettiin tavallaan arvoitukseksi. Se saattaa häiritä minua kaikkein eniten, en tykkää liian avoimista lopuista. Nyt siis tekijä oli helppo arvata, mutta kuka hän todella oli ja lopulliset tekometodit jäivät arvoitukseksi. Selviävätköhän ne trilogian neljännessä osassa.
Kirjan kieli on helppolukuista ja sujuvaa lukuun ottamatta ihmisten puhuttelua. Kuten aiemmassa osassa viitataan rikosylikomisarioon joko etu-, sukunimeä tai tittelillä ilman mitään logiikkaa täysin holtittomasti. Sama koskee jossain määrin kollegoita, jotka jäävät ehkä juuri tämän takia aika etäisiksi. On vaikeaa käsittää kuka on kuka. Kun jostain puhutaan enimmäkseen etunimellä jää toisinaan  tajuamatta, että puhutaan samasta kaverista, kun käytetäänkin yllätäen sukunimeä tai ammattinimikettä. Se muuttuu vähemmän häiritseväksi kirjan loppua kohden. Käyttö joko loogistuu tai siihen tottuu. Työporukan jäädessä hieman laimeaksi persoonagalleriaa tasapainottaa ja kertomusta rikastuttaa Amaian yksityiselämä ja varsin värikäs perhe.
Kirjoittajia ruukataan neuvoa pitämään henkilöiden määrä pienenä. Ihan käsittämätön neuvo! Kirjat, joissa on hyvin rajattu määrä sakkia, tuntuu aina joko ahdistavalta ja sulkeutuneelta, epätodelliselta tai liian yksinkertaistetulta kuvaukselta. Joka ikinen kirjan statistikin rikastuttaa kertomusta ja ainakin minä tykkään, kun erilaisia tyyppejä pyörii ympärillä riittävästi.
Kirjan vahvuuksiin on luettava taito käsitellä julmia murhia niin, että lukija joudu kärsimään kuvotuksesta. Verisillä yksityiskohdilla ei mässäillä, eikä niihin ole pakko juuttua. Tällaisessa aiheessa moni tahtoo sortua siihen.
Kun suomennos on toimiva ja kieli sujuvaa, on liian helppo unohtaa suomentajan rooli ja työpanos. Suomenkieliset kielikuvat ovat kuitenkin suomentajan luomuksia eikä se aina ole helppoa, kun tapahtumat sijoittuvat meille vieraaseen ympäristöön.
Jos haluaisin käyttää sanaa miljöö, niin sijoittuisivatko tapahtumat miljööseen? Ei kait sentään miljööhön tai miljöön?
Yhden lapsuksen huomasin tekstissä ja tekisi mieli tarkistaa, mitä siinä on sanottu espanjaksi. Jouduin kuuntelemaan kohdan uusiksi pariin kertaan varmistaakseni, että tuomari tosiaan vaati Amaialta pitämättömiä todisteita.
Vaikka tämä oli Baskimaa-trilogian viimeinen osa, kirjan lopettava lause jätti toiveita seuraavasta numerosta.

En taaskaan kerro kamalasti kirjan juonesta, enemmän omia ajatuksiani. Juonen voi lukea joko kirjasta tai käydä kurkistelemassa sitä muista blogeista.
Kirja on luettu jo ainaki blogeissa:

Rakkaudesta kirjoihin
Kirjasähkökäyrä
Hurja Hassu Lukija

Aiemmat osat: Näkymätön vartija ja Luualttari

2 kommenttia:

  1. Redondo on rehevä kirjailia! Samaa mieltä: tuo nimien/tittelien vaihteleva käyttö vaatisi tosiaan selkiyttämistä ja yksilinjaistamista. Miljööseen tai miljööhön. "Myrskyuhriin" pätee sama kuin edelliseen ja "Luualttarista" totesin näin: Kulttuurista ja mytologiasta peräisin olevat maagiset rituaalit ja uskomukset kutkuttivat voimakkaasti mielikuvitusta tuoden perspektiiviä ja lisäväriä teokseen. Tukuisa, intensiivinen ja ehdottomasti ajan kanssa luettava teos, jossa kaikki elementit ovat balanssissa ja saumattomasti kohdillaan! Ja jonka tiiliskivimäisyys ei laadukkuudesta johtuen edes ranteita ehtinyt haastaa. Sopii hyvin lopettaa Navarran poliisin mottoon :"Aurrera!" Eteenpäin! Doloros Redondo j& Sari Selander lukunautinnosta: milesker, kiitos!

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista! Hyvin kiteytetty. Tämän sarjan yksi vanhvuus on tosiaan tasapaino elementtien välillä. Erityisen vaikutuksen teki myös se, että kauhulla ja ällöttävyyksillä ei mässäilty. Hyvä osoitus siitä, että sellaista ei tarvita, kun tarinassa on muut elementit kohdallaan.

    VastaaPoista

Ilahduta kommentillasi sekä minua että kanssalukijoita. Kommentit ovat blogin ainoa polttoaine.