Aila Ruoho: Pyhät, pahat ja pelokkaat

Kirja uskonnollisissa yhteisöissä koetusta pelosta, ahdistuksesta, henkisestä pahoinpitelystä sekä itsetyhoisuudesta. Vaikka viimeksi mainittu nostettiin jossain alkupuheessa varsinaiseksi aiheeksi, ei se ainakaan minulle noussut kirjan pääaiheeksi.
Kirja on koskettava ja silmiäavaava, lisäksi henkilökohtaisesti koskettava. Olen kasvanut nuoruuteni yhdessä haastatteluissa esille tulleista yhteisöistä. Minulla ei kuitenkaan ole kovinkaan voimakkaita traumoja siltä ajalta ja siitä yhteisöstä. Kyllähän siellä tietyt asiat nostettiin esille tosi väärällä tavalla ja tottakai se vaikutti minuunkin. Olen kuitenkin joutunut aivan kuvatunlaisen kohtelun kohteeksi täysin uskonnosta irrallisessa yhteydessä. Ominausuudet, jotka tekevät hengellisen yhteisön johtajat vaarallisiksi monille eivät ole vain heille varattuja. Suurin ero perheessä/työpaikalla/koulussa hallitsevaan narsistiin tai muuhun valtaa käyttävään on, että seurakunnassa on helppoa saada hallintaan enemmän ihmisiä (kuin niissä muissa. Äidinkielenopettajan vaatima lisäys, etten jäisi kiinni svetisismistä.)  Uskonto antaa myös tekosyyn alistaa esim. naisia. Vaikka se ei millään tavalla kuulu uskontoon alunperin, pääsi se uimaan sisään jossain 100 ja 300-lukujen välillä. Kaikissa ei-uskonnollisisa alistavissa yhteisöissä alistetaan naista, mutta sitä vastaan protestoidaan enemmän.
Toinen minuun osunut asia on karttaminen. Kuten kirjassakin sanotaan, monikaan yhteisö ei sitä vaadi, suosittele tai edes mainitse. Käytännössä lähes kaikki yhteydenpito kuitenkin lakkasi. Tai ehkä sitä ei koskaan ollutkaan, voihan se johtua siitäkin.
Liikkeiden suhtautuminen asioihin on vuosien saatossa muuttunut, mutta niin on ympäröivän maailmankin. Se otetaan kirjassa lopulta esille kerran. Minusta se olisi kuulunut mainita muutamassa muussakin yhteydessä.
Kirjaan kannattaa tutustua ja se on ehdottomasti asiaa, jolta ei saa ummistaa silmiä. Kirjan puutteena on sivuuttaa se, että monilla ei ehkä ole pahoja kokemuksia. Jonkinkainen arvio, miten yleisiä ne ovat ja onko niitä vähemmän joissain yhteisöissä, jotka eivät olleet esillä tässä kirjassa. Annetaan myös se kuva, että tämä olisi vain uskonnollisten yhteisöiden ongelma. En kiellä, että on erityisen järkyttävää, kun pahuutta esintyy siellä, missä pitäisi olla vain hyvää ja rakkautta.
En ota nyt esille aihetta, miksi lahkoihin liitytään. Kirjoitin siitä keväällä esseen ja siihen voinee palata joskus, jos on tarvetta. Tästä aiheesta voi keskustella privaatistikin, jos haluaa.