Muutama suomalainen kirja

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja (2015)
Vuokko Sajaniemi: Pedot (2015)
Jaakko Hämeen-Anttilan toimittama Uskontojen risteyksissä: Välimeren alueen uskontojen juurilla
Jaakko Hämeen-Anttila: Usko (2005)
Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää: Tositarina noitavainosta Suomessa 1666–1671 (2013)

Näin pääsiäisen alle sopii, minun mielestäni, uskonnoista ja noidista kertovat kirjat. Unissasaarnaajan ja Pedot kuuntelin nyt kyllä vain siksi, että ne valmistuivat äänikirjoiksi.

Unissasaarnaaja

Köyhän mökin 13-vuotias Tuulikki-tytär sairastuu vakavasti. Parannuttuaan hän alkaa saada kohtauksia joiden aikana hän saa näkyjä ja saarnaa maailmanlopusta. Pian uutinen kiirii naapurustoon ja lähipitäjiin ja lopulta yleisö tulee kauempaakin. Perheen äitiä neuvotaan keräämään kuulemaan kertyneeltä yleisöltä kolehti. Sitä kertyykin siinä määrin, että perhe pääsee maistamaan vauraampaa elämää. Erityisesti äiti Veera ja Tuulikin isosisko Venla pääsevät rahan makuun, eivätkä olisi valmiita luopumaan siitä.

Tuulikki itse päättää jakaa rahat tarvitseville ja saa apua häneen ihastuneelta naapurikylän pojalta. Samaan aikaan Tuulikin ympärille alkaa kertyä oman perheen lisäksi muitakin hännystelijöitä ja hyödyntavoittelijoita. Hyväntekeväisyys loppuu lyhyeen ja hänet perheineen viedään saarnauskiertueelle ympäri Suomea ja jopa Norjaan asti.

Sivujuonteina kirjassa kerrotaan muutaman muun kyläläisen elämän tarina. Ne toivat kirjaan mielenkiintoisen lisän ja ajankuvan. Pelkästään Tuulikin tarina olisi ollut hieman tylsä, koska niin saarnoissa kuin kaiken ympärillä pyörivässä elämässäkin samat asiat toistuivat kerta toisensa jälkeen.

Lopulta käy ilmi, miten rajusti Tuulikkia on käytetty hyväksi, ei pelkästään sirkusnumerona.

Kirja perustuu ainakin löyhästi tositapahtumiin. Jäin miettimään, miten todellista Tuulikin saarnaaminen oli. Tapahtuiko se todella niin kuin kirjassa kerrotaan. Jumalan lisäksi Tuulikki näkee näkyjä metsänhenki Mielikistä. Tapahtuikohan sekin todellisuudessa vai onkohan se vain kirjailijan taiteellista vapautta kirjan elävöittämiseksi. Mietin myös, missä määrin Tuulikki tosiaan saarnasi niin hienosti Raamatun oppeja ja pienelle tytölle tuntemattomia asioita, kuin kirjassa sanotaan. Mistä hän siinä tapauksessa sai saarnansa? Tarinat ovat kuitenkin saattaneet kasvaa suusta suuhun kulkiessaan. Kohtaukset saattoivat olla vaikka epileptisiä kohtauksia. Ainakin noitien toimintaa selitetään monesti nykyään epileptisillä kohtauksilla.


Pedot

Pienessä pitäjässä itärajantuntumassa on nähty susia. Pedot herättävät niin pelkoa kuin suojelunhalua. Jakautuneet mielipiteet jakavat koko yhteisön kahtia. Ortodoksipapin tytär Maria on jäänyt kahdestaan isänsä kanssa, kun hänen äitinsä kuoli auto-onnettomuudessa. Ortodoksisuus ja sen mystisyys on läsnä kaikessa elämässä ja ortodoksiset ikonikuvat sekoittuvat tämän päivän popiikoneihin.
Välillä susia jahdataan ja sitten taas yritetään ymmärtää ja antaa niille omaa tilaa. Välillä taas susi jahtaa kyläläisiä, jos ei konkreettisesti niin mielikuvissa ja ajatuksissa. Koko susi onkin ehkä enemmän ihmisten omat synkät salaisuudet kuin oikea nelijalkainen nisäkäs.

Jostain syystä luku-, tai siis kuuntelu-,elämys jäi lattanaksi. Ilmeisesti olisi pitänyt päästä paremmin sisään kirjan symboliikkaan ja vertauskuviin. Ehkä tämäkin kuuluu niihin kirjoihin, jotka saavat kehittyä, hautua ja avautua  pikkuhiljaa. Aika näyttää, avautuuko se minulle.

Uskontojen risteyksissä

Hämeen-Anttilan toimittama, monen asiantuntijan kirjoituksisa koostuva teos.
Kirjassa palataan Euroopan ja Lähi-idän uskontojen yhteisille juurille. Erityisesti keksitytään kristinuskon, islamin ja juutalaisuuden yhteiseen perintöön ja samankaltaisuuksiin sekä uskontojen suhtautumiseen toisiinsa. Minusta mielenkiintoisinta on vanhojen egyptiläisten ja mesopotanialaisten uskomusten ja kertomusten vaikutus erityisesti kristinuskon syntyyn.

Usko

Hämeen-Anttila pohtii, mitä usko on ja onko sitä oikeasti olemassa. Kirjassa ei suuremmin paneuduta mihinkään erityiseen uskontoon eikä siihen, mihin uskotaan, vain itse uskoon. Tietysti uskon kohteita ja uskontoja ei koskaan näissä yhteyksissä voida täysin sivuuttaa.
Tykkäsin kirjan pohdinnoista. Ehkä erityisesti siksi, että monet ajatukset olivat aika yhteneviä omieni kanssa. Mukava kuulla, että joku huomattavasti minua viisaampi ajattelee samalla tavalla ja osaa kaikenlisäksi laittaa asian paperille ymmärrettävällä tavalla. Siitä huolimatta, että en usko aivan samoihin asioihin kuin Hämeen-Anttila.

Noitanaisen älä anna elää

Noitavainot on yksi lempiaiheitaini, josta luen ja kuuntelen suunnilleen kaikki kirjat ja artikkelit, jotka suinkin saan käsiini. Tämä kirja kertoo erityisesti Ahvenanmaan noitavainoista, niihin johtaista syistä ja seurauksista.
Onnenmäärää pidettiin siihen aikaan vakiona. Eli jos itsellä oli huonompi karjaonni ja naapurilla taas samaan aikaan hyvä, kateus nostipäätään ja naapuria alettiin helposti syyttämään karjaonnen varastamisesta noitakeinoilla. Noitakeinoja myös ilmeisesti käytetiin aivan oikeasti, lehmien peräosia viilleltiin ja häntiä leikattiin. Jos satuit sanomaan jotakin negatiivista naapuristasi, joka sitten joutui onnettomuuteen ja joku vielä muisti aiemmat sanasi, olit aika varmasti noitasyytösten kohteena. Epämiellyttävää naapuria saattoi myös syyttää noituudesta ja yhtäkkiä syyttömyyden todistaminen olikin syytetyn harteilla. Ikävä kyllä ohjenuorana oli, että on parempi tappaa joku syytön kuin jättää mahdollinen noita eloon.
Mikä sitten sai naiset tunnustamaan ja ilmiantamaan toisiaan? Voisin kuvitella, että kuoleman edessä haluttiin vetää mukaan muita naisia, erityisesti joitakin, joiden kanssa oli ollut eripuraa. Omat tunnustukset ovat silti mysteeri, eikä niitä varmaan saada koskaan lopullisesti selvitettyä. Kiduttamalla varmasti saatiin epätoivoiset naiset tunnustamaan mitä tahansa ja jopa uskomaan syytöksiin. Nykyään puhutaan valemuistoista, joita ihmisiin saadaan iskostettua ja jotka ovat omassa mielessä ihan todellisia kuin oikeasti tapahtuneet asiat ja muistot.
Toisaalta puhutaan epileptisistä kohtauksista. Naiset varmaan itse uskoivat olevansa pahan vallassa ja eivät muistaneet purreensa itseään kohtauksen aikana. Pitivät puremaa sitten itsekin paholaisen puremana.

Unissasaarnaajasta on kattavampi kuvaus Kirsin kirjanurkassa.