Suomentanut Sari Selander
Redondon huippusuositun Baskimaan murhat -tilogian toinen osa. Esimmäinen osa Näkymätön vartija vei minut mukanaan. Innostuin baskilaisesta mytologiasta ja itse murhien selvittelystä ja tietysti Amaian yksityiselämästä, joka tuntuukin sotkeutuvan enenevässä määrin hänen työhönsä.
Luualttaria odottelin jo kärsimättömänä. Onneksi Celia on hyvin ajantasalla monien suosittujen uutuuksien kanssa ja pääsin kirjaan käsiksi jo pari viikkoa sitten. Säästelin päivitystä ja päätin, että se sopii oikein hyvin dekkariviikon alkuun.
Toinen osa ei tuottanut minulle pettymystä, tykkäsin vielä ensimmäistä enemmän. Vaikka baskimytologia muuttui tässä hieman vaikeammin seurattavaksi, samalla siihen tuli uusia ulottuvuuksia. Vaikeammin seurattavalla tarkoitan sitä, että en ole enää pysynyt mukana, onko kaikki vanhaa mytologiaa vai kehitteleekö kirjailija osan itse, enkä onnistu muistamaan kaikkien olentojen ja käsitteiden nimiä. Tämä on tietysti aina äänikirjojen heikkous, nimet jäävät huonosti mieleen ja niitä on vaikeampi tarkistaa, enkä aina onnistu keksimään oikeita kirjoitusasuja. Voin tietysti syyttää osin itseäni, että en hyökännyt googleen ja kirjastoon heti kirjaa kuunnellesani. Vaan minkäs teet, eihän siinä malttanut jättää sitä kesken ja alkaa tarkastelemaan taustoja.
Amaia on palannut juuri töihin äitiyslomalta. Kauhistelin tietysti espanjalaisten käsitystä pitkästä äitiyslomasta, kokonaiset 4kk! Johan siinä rikostutkinta hannaa paikallaan. Hänen jo selvittämikseen luulleet rikokset eivät ehkä olleetkaan vielä loppuun asti selvitettyjä ja niinpä hän sukeltaa suoraa päätä taas mytologian värittämään ja entistä henkilökohtaisempaan rikosvyyhteen.
Kirjassa on kohdallaan oikeastaan kaikki muu, mutta kirjoitustyylissä pisti korvaan yksi seikka, josta minulla olikin jo ennakko käsitys Hemulin kirjahyllyn postauksen jäljiltä. Ajattelin ensin, että eihän se voi niin valtavan häiritsevää olla ja en ehkä olisi huomannut koko asiaa, jollei siitä olisi ollut puhetta aiemmin; mutta ihan varmasti olisin! Salazarista kutsutaan välittä etu- välillä sukunimellä ja aina välillä tittelillä. Joskus on vaikeaa käsittää, että nyt olikin taas kyse itse päähenkilöstä. Ensin vaikutti, että nimenkäytöllä on eritelty koti- ja yksityis-Amaia ja työ-Salazar. Mutta aika pian sellainen logiikka hävisi. Vielä nuita nimien vaihtelua häiritsevämpää oli mielestäni ammattinimikkeella kutsuminen (ilman mitään nimeä lisänä) yhtäkkiä ihan syyttä suotta. Uskon, että kirjailija on halunnut välttää liiallista toistoa, mutta on kyllä kapsahtanut katajaan. Myös Amaian siskoa kutsutaan ainakin kerran ensin nimellä ja sitten isosiskoksi. Ainakin siinä tapauksessa sellainen kiva sana kuin "hän" olisi ollut ihan näppärä. En ole saanut käsiini alkuperäisteosta, joten en voi olla sataprosenttisen varma, onko tämä sekoilu kirjailijan vai kääntäjän tekosia, mutta en oikein voi uskoa, että kukaan kääntäisi tuollatavalla alkutekstistä poiketen.
Kaikesta huolimatta kirjan plussat vievät voiton miinuksista ihan kuus-yks, eli suosittelen tarttumaan tähän vaikkapa nyt dekkariviikolla, tai sitten kesälomalla riippukeinussa.
Kirjan ovat ehtineet lukea jo ainakin:
Mummo Matkalla
Hemulin kirjahylly
Hurja Hassu lukija
Hyviä pointteja ja jaan täysin kanssasi tuon kokemuksen henkilöhahmojen nimien ja titteleiden kanssa pelaamisesta, joka aiheutti paluuperiä lukiessakin. Muutoin kiintoisa teos Baskimaan kulttuureine ja mytologioine päivineen:)
VastaaPoistaKiitos kommentista :) niin on, en meinaa malttaa odottaa kolomatta ossaa. Onneksi se aiotaan suomentaa.
PoistaToinen suosikkini on Antonio Hill ja siitä sen trilogista pitiki lukia kolmas espanjaksi. Oon luvannu, että jos tarvii,kerron, mitä siinä tapahtu.
Onhan tämä hiukan erilainen dekkari kuin nuo pohjoismaiset dekkarit ja päähenkilö on huippuhyvä.
VastaaPoistaKiitos kommentista :)
PoistaEspanjalaiset dekkarit on erilaisia ja tykkään kovasti. Yritän löytää muitaki dekkaristeja. Alicia Bartlett on kans hyvä, mutta sitte oon törmännyt vähä tylsempään, en ees muista nimeään.