Dekkariviikko lähestyy loppuaan. Sain kuunneltua vain yhden dekkarin, mutta sain sentään innoituksen blogata Luualttarin ja sen yhden dekkarin verran irrottauduttua tietokirjoista.
Sain vinkin Rebecca Alexanderin kirjaan Elämän ja kuoleman salaisuudet (Suom. Sami Heino). En ole ihan varma, onko tämä ihan puhdasverinen dekkari, mutta kyllä tässä ainakin esiintyi poliiseja. En yleensä tykkää dekkareista, joissa pääosassa on rikolliset ja heidän sielunmaailmansa, mutta tämä oli poikkeus. Kadonneiden tyttöjen etsinnöissä poliisia avustaja symbolien asiantuntija pääsee niin arvoituksellisten symbolien kuin tyttöjenkin jäljille. Hän löytää uskomattomamman, karmivamman ja silti yllättävän inhimillisen vastauksen.
Rinnalla kulkee historiallinen kehyskertomus, joka lopussa kerrotaan todellisemmaksi kuin osasin kuvitella. En yhtään ihmettele tarinan ruokkivan kirjailijoiden mielikuvitusta.
Välillä ajattelin, että mystiikan, noituuteen ja symbolien osuus jää kirjassa aivan liian pinnalliseksi, mitään niistä ei kuvailla ollenkaan. Puhutaan vain merkeistä ja taioista. Loppua kohti kuvailu syveni hieman, mutta olisin silti halunnut sitä puolta mukaan enemmän. Merkkejä olisi voinut kuvailla edes jotenkin
samoin taikajuomien reseptejä ja valmistusta. Toisen, ei yhtä pitkän, miinuksen saa liian avoin loppu.
Käännöksessä oli muutamia omituisia sanoja. David Mitchell sanoi kerran QI:saa, että kirjoittaessa on ihan hyvä käyttää termejä, joita lukijoiden voi olettaa ymmärtävän. Se on minusta ihan hyvä ohjenuora. Onneksi kummallisuuksia ei ollut kovin montaa ja muuten oikein sujuvaa kieltä.
Yritin lukea tätä joskus muutamankin kerran, omistan kirjan, mutta en vain pääse sisään tarinaan.
VastaaPoistaHarmi, tämä vaatii sen sisälle pääsyn, kun ei oo tavallinen dekkari. Se on äänikirjojen etu, että voi kuunnella hankalia alkuja muitten touhujen ohella.
Poista