Dolores Redondo: Myrskyuhri

Alkuteos: Ofrenda de tormenta
Suomennos: Sari Selander
S. 573
Gummerus 2016

Amaia Salazar saa jälleen käsiinsä murhatapauksen, joka kietoutuu yhteen Baskimaan mytologian, ikivanhoja perinteiden sekä hänen oman perheensä, niin historian kuin nykyisyyden, kanssa. Vaistoonsa luottava ja keinoja kaihtamatta Amaia on pian napit vastakkain monen tahon kanssa, aiemmista osista tutun tuomarin kanssa tavalla ja toisella.

Tämä oli ehkä sarjan paras ja koukuttavin osa. Tosin on vaikeaa olla selkeästi edellisiä koukuttavampi. Kirja on monelta osin aika ennalta-arvattava. Jo edellisissä osissa olin aika vakuuttunut joidenkin henkilöiden kaksinaamaisuudesta. Harrypottermaista viime hetken pelastusta ja täysin odottamatonta käännettä ei tullut. Tästä ennalta-arvattavuudesta puuttui jopa se monesti mainitsemani tyydytyksen tunne, kun huomaa olleensa oikeassa. Nyt otan esille lähinnä kirjan huonoja puolia, sen ei pitäisi olla tarkoitus, hyviä on huomattavasti enemmän. Hyvän kirjan hyviä puolia vaan on, kuten varmasti tiedätte, monesti vaikea eritellä. Nostin tuon esille yrittääkseni selittää, että lopputuloksen arvattavuudesta huolimatta kirja voi temmata mukaansa ja silloin sillä on oltava muita vahvuuksia. Kaikilla pienillä sivujuonilla on omat tarinansa, jotka kirjailija on osannut solmia hienosti yhteen. Baskimaan vanhoja uskomuksia ja mytologisia olentoja esitellään kiinnostavalla tavalla. Harmi, että baskinkieliset nimet ovat liian hankalia jäädäkseen mieleeni. Pääpahiksen lopullinen identiteetti jätettiin tavallaan arvoitukseksi. Se saattaa häiritä minua kaikkein eniten, en tykkää liian avoimista lopuista. Nyt siis tekijä oli helppo arvata, mutta kuka hän todella oli ja lopulliset tekometodit jäivät arvoitukseksi. Selviävätköhän ne trilogian neljännessä osassa.
Kirjan kieli on helppolukuista ja sujuvaa lukuun ottamatta ihmisten puhuttelua. Kuten aiemmassa osassa viitataan rikosylikomisarioon joko etu-, sukunimeä tai tittelillä ilman mitään logiikkaa täysin holtittomasti. Sama koskee jossain määrin kollegoita, jotka jäävät ehkä juuri tämän takia aika etäisiksi. On vaikeaa käsittää kuka on kuka. Kun jostain puhutaan enimmäkseen etunimellä jää toisinaan  tajuamatta, että puhutaan samasta kaverista, kun käytetäänkin yllätäen sukunimeä tai ammattinimikettä. Se muuttuu vähemmän häiritseväksi kirjan loppua kohden. Käyttö joko loogistuu tai siihen tottuu. Työporukan jäädessä hieman laimeaksi persoonagalleriaa tasapainottaa ja kertomusta rikastuttaa Amaian yksityiselämä ja varsin värikäs perhe.
Kirjoittajia ruukataan neuvoa pitämään henkilöiden määrä pienenä. Ihan käsittämätön neuvo! Kirjat, joissa on hyvin rajattu määrä sakkia, tuntuu aina joko ahdistavalta ja sulkeutuneelta, epätodelliselta tai liian yksinkertaistetulta kuvaukselta. Joka ikinen kirjan statistikin rikastuttaa kertomusta ja ainakin minä tykkään, kun erilaisia tyyppejä pyörii ympärillä riittävästi.
Kirjan vahvuuksiin on luettava taito käsitellä julmia murhia niin, että lukija joudu kärsimään kuvotuksesta. Verisillä yksityiskohdilla ei mässäillä, eikä niihin ole pakko juuttua. Tällaisessa aiheessa moni tahtoo sortua siihen.
Kun suomennos on toimiva ja kieli sujuvaa, on liian helppo unohtaa suomentajan rooli ja työpanos. Suomenkieliset kielikuvat ovat kuitenkin suomentajan luomuksia eikä se aina ole helppoa, kun tapahtumat sijoittuvat meille vieraaseen ympäristöön.
Jos haluaisin käyttää sanaa miljöö, niin sijoittuisivatko tapahtumat miljööseen? Ei kait sentään miljööhön tai miljöön?
Yhden lapsuksen huomasin tekstissä ja tekisi mieli tarkistaa, mitä siinä on sanottu espanjaksi. Jouduin kuuntelemaan kohdan uusiksi pariin kertaan varmistaakseni, että tuomari tosiaan vaati Amaialta pitämättömiä todisteita.
Vaikka tämä oli Baskimaa-trilogian viimeinen osa, kirjan lopettava lause jätti toiveita seuraavasta numerosta.

En taaskaan kerro kamalasti kirjan juonesta, enemmän omia ajatuksiani. Juonen voi lukea joko kirjasta tai käydä kurkistelemassa sitä muista blogeista.
Kirja on luettu jo ainaki blogeissa:

Rakkaudesta kirjoihin
Kirjasähkökäyrä
Hurja Hassu Lukija

Aiemmat osat: Näkymätön vartija ja Luualttari

Dolores Redondo: Luualttari (2016)

Suomentanut Sari Selander

Redondon huippusuositun Baskimaan murhat -tilogian toinen osa. Esimmäinen osa Näkymätön vartija vei minut mukanaan. Innostuin baskilaisesta mytologiasta ja itse murhien selvittelystä ja tietysti Amaian yksityiselämästä, joka tuntuukin sotkeutuvan enenevässä määrin hänen työhönsä.

Luualttaria odottelin jo kärsimättömänä. Onneksi Celia on hyvin ajantasalla monien suosittujen uutuuksien kanssa ja pääsin kirjaan käsiksi jo pari viikkoa sitten. Säästelin  päivitystä ja päätin, että se sopii oikein hyvin dekkariviikon alkuun.

Toinen osa ei tuottanut minulle pettymystä, tykkäsin vielä ensimmäistä enemmän. Vaikka baskimytologia muuttui tässä hieman vaikeammin seurattavaksi, samalla siihen tuli uusia ulottuvuuksia. Vaikeammin seurattavalla tarkoitan sitä, että en ole enää pysynyt mukana, onko kaikki vanhaa mytologiaa vai kehitteleekö kirjailija osan itse, enkä onnistu muistamaan kaikkien olentojen ja käsitteiden nimiä. Tämä on tietysti aina äänikirjojen heikkous, nimet jäävät huonosti mieleen ja niitä on vaikeampi tarkistaa, enkä aina onnistu keksimään oikeita kirjoitusasuja. Voin tietysti syyttää osin itseäni, että en hyökännyt googleen ja kirjastoon heti kirjaa kuunnellesani. Vaan minkäs teet, eihän siinä malttanut jättää sitä kesken ja alkaa tarkastelemaan taustoja.

Amaia on palannut juuri töihin äitiyslomalta. Kauhistelin tietysti espanjalaisten käsitystä pitkästä äitiyslomasta, kokonaiset 4kk! Johan siinä rikostutkinta hannaa paikallaan.  Hänen jo selvittämikseen luulleet rikokset eivät ehkä olleetkaan vielä loppuun asti selvitettyjä ja niinpä hän sukeltaa suoraa päätä taas mytologian värittämään ja entistä henkilökohtaisempaan rikosvyyhteen.

Kirjassa on kohdallaan oikeastaan kaikki muu, mutta kirjoitustyylissä pisti korvaan yksi seikka, josta minulla olikin jo ennakko käsitys Hemulin kirjahyllyn postauksen jäljiltä. Ajattelin ensin, että eihän se voi niin valtavan häiritsevää olla ja en ehkä olisi huomannut koko asiaa, jollei siitä olisi ollut puhetta aiemmin; mutta ihan varmasti olisin! Salazarista kutsutaan välittä etu- välillä sukunimellä ja aina välillä tittelillä. Joskus on vaikeaa käsittää, että nyt olikin taas kyse itse päähenkilöstä. Ensin vaikutti, että nimenkäytöllä on eritelty koti- ja yksityis-Amaia ja työ-Salazar. Mutta aika pian sellainen logiikka hävisi. Vielä nuita nimien vaihtelua häiritsevämpää oli mielestäni ammattinimikkeella kutsuminen (ilman mitään nimeä lisänä) yhtäkkiä ihan syyttä suotta. Uskon, että kirjailija on halunnut välttää liiallista toistoa, mutta on kyllä kapsahtanut katajaan. Myös Amaian siskoa kutsutaan ainakin kerran ensin nimellä ja sitten isosiskoksi. Ainakin siinä tapauksessa sellainen kiva sana kuin "hän" olisi ollut ihan näppärä. En ole saanut käsiini alkuperäisteosta, joten en voi olla sataprosenttisen varma, onko tämä sekoilu kirjailijan vai kääntäjän tekosia, mutta en oikein voi uskoa, että kukaan kääntäisi tuollatavalla alkutekstistä poiketen.

Kaikesta huolimatta kirjan plussat vievät voiton miinuksista ihan kuus-yks, eli suosittelen tarttumaan tähän vaikkapa nyt dekkariviikolla, tai sitten kesälomalla riippukeinussa.

Kirjan ovat ehtineet lukea jo ainakin:
Mummo Matkalla
Hemulin kirjahylly
Hurja Hassu lukija

Dolores Redondo: Näkymätön vartija

Alkuperäisteos: El guardián invisible
Suomentanut: Sari Selander
Kustantaja: Gummerus




Viimeinkin tietoa Espanjan esikristillisestä uskonnosta! Olen etsinyt ja googlannut joskus löytämättä juuri mitään. Tämän kirjan uskomukset ovat Baskimaan ja Navarran alueiden uskomuksia. Tunsin niistä etukäteen vain Mari-jumalattaren. Nyt kuulin uusia nimiä (esim basajaun), joten on enemmän hakusanoja, millä etsiä tietoa. Oikeastaan käsittämätöntä, että en ole aiemmin törmännyt näihin missään. Kristinusko on ilmeisesti onnistunut Espanjassa vielä paremmin työntämään pois kaikki muut uskonnot kuin täällä pohjolan perällä.

Kirja on aika tavallinen dekkari, mutta hyvä sellainen:
Metsästä Baztán-joen varrelta löytyy raadeltu nuoren tytön ruumis ja sen ympäriltä eri petoeläinten karvoja sekä tytön hävylle aseteltu perinteinen baskilainen leivos txantxigorri. Tutkittuaan ruumista henkirikostarkastaja Amaia Salazar huomaa yhteyden aiemmin tapahtuneeseen samankaltaiseen nuoren naisen murhaan.
Tutkimukset vievät Amaia Elizondoon kylään, jossa hän kasvoi ja josta hän aina halusi päästä pois. Samalla hän joutuu tekemisiin perheensä ja oman menneisyytensä kanssa.

Toivottavasti tämä trilogia käännetään ja tehdään äänikirjaksi kokonaan, että ei käy niin kuin muiden espanjalaisen dekkari tai seikkailusarjojen kanssa. Innostukaa hyvät ihmiset lukemaan näitä.

Suomennos oli sujuva, niin sujauttaa, että siihen ei tule kiinnittäneeksi huomiota. Jossakin kohdassa mietin jotakin yksittäistä sanaa, mikähän se on mahtanut olla espanjaksi. Mutta koska en enää muista sitä sen tarkemmin, se ei varmasti ollut erityisen häiritsevä.

Toni Hill: Los Amantes de Hiroshima (2014)

Olen edelleen sitä mieltä, että tämä on ehdottomasti yksi parhaita lukemiani dekkarisarjoja. Sijoittuu ainakin kärkikaksikkoon, ehkä jopa ykköseksi. Tähän vaikuttaa varmasti kirjan espanjalainen tunnelma. Vaikka olen päässyt tunnelmaan myös edellisiä osia suomeksi kuunnellessani ( Kuolleiden lelujen kesä ja Kauniit kuolemat, suomentanut Taina Helkamo), espanjaksi lukeminen lisää tunnelmaa. Kieli sijoittaa kirjan hyvin aikaan ja paikkaan. Kirja sijoittuu Barcelonaan ja osa slangisanoista oli minulle aluksi outoja, sanakirjan mukaan osa niistä oli katalaania. En ole myöskään koskaan aikaisemmin lukenut dekkaria espanjaksi, eli myös dekkarisanasto oli vierasta. Yhden luvun kohdalla mietin, että tässähän olikin tutumman kuuloisia slangisanoja, joita ei käytetä aiemmin kirjassa. Ja aivan oikein, sen luvun henkilöt asuvatkin Madridissa. Myöhemmin tosin totesin, että ei tässä sentään ihan näin selviä kaupunkien välisiä eroja taida olla, mutta ainahan voin kuvitella niin. Kieli on kuitenkin selvästi erilaista, kuin muitten espanjankielisten maiden kirjallisuudessa tai vanhassa espanjalaisessa kirjallisuudessa. En osaa vetää tarkkaa rajaa, mitä vanhalla tarkoitan, mutta ainakin ennen vuotta 1975 ilmestynyttä kirjallisuutta.

Ihailen kirjailijan taitoa pitää jännitystä yllä paljastamalla vähän ja lupaamalla enemmän, eikä salaisuuden pitäminen tunnu yhtään keinotekoiselta. Hän kuljettaa myös onnistuneesti samalla montaa juonta ja sivujuonta, joista kaikki lopulta sidotaan yhteen ja mysteerit ratkeavat. Kirjailija onnistui yllättämään monta kertaa. Osittain mielellään oikein arvaavaa lukijaa tyydyttävästi niin, että asian ehti päätellä itse juuri ennen, kuin se sanottiin "ääneen". Osa taas tuli täytenä yllätyksenä.



Monesti lukiessani/kuunnellessani erityisesti Espanjaan sijoittuvia kirjoja, katselen Google Mapsista katunäkymiä ja valokuvia kaduilta. Erityisesti kuunnellessa se on kivaa, kun voi katsella kuunnellessa. Tällä kertaa tosiaan luin kirjan, joten kuvien katselu jäi vähemmälle, mutta lukiessa mielikuvitus tuntuu piirtävän enemmän kuvia, kuin kuunnellessa. Koska lukeminen on minulle työlästä, eteni kirja hitaasti, eikä tietenkään espanjan kieli vauhdittanut lukemistani. Luen muuten muita kieliä ihan yhtä hitaasti, kuin suomea, mutta suomeksi lukiessa ei sentään tarvitse selata sanakirjaa. Toisaalta luin myös säästellen, en halunnut tämän ihana trilogian loppuvan, en halunnut vielä hyvästellä henkilöitä, joihin vasta aloin kunnolla tutustumaan. 

______________________________________________________________

Esto es uno de mis libros favoritos. Los dos promeros escuchaba en finlandes pero este ultimo ne se han traducido al fines y por eso lo compré en español. No fue fácil encontrarlo para comprar aqui pero al fin lo encontré!
Hace tiempo que no leo en español y nunca antes he leido literatura detectivo, por eso tomaba tanto tiempo. Pero lo solo digo que es muy gratificante leerlo en epañol. En el traduccion, hasta las buenas, siempre se pierde algo y a mí me gusta estilo y lengua lo que usa el autor en este libro.