P.U. Rippley: Jurassic prööt (2015)
Kuvittanut: Evan Palmer
Suomentanut: Juho Gröndahl
Kustantaja: Nemo
Kiitokset kirjasta kustantajalle!
Hauska tapa tutustua dinosauruksiin ja ajatukseen, että jo muinoin piereskeltiin.
Kirjassa ei anneta selityksiä esi- tai jälkipuheessa, mikä osa tiedosta on faktaa ja mikä fiktiota. Se käy kuitenkin hyvin ilmi itse tekstin sanankäänteistä.
Ichthyostega oli alkusammakkoeläin, joka alkoi edeltäjiään paremmin sopeutua maalla elämiseen – kenties pakon edessä, merien kaasuuntumisen seurauksena.
Pieruhuumori uppoaa lapsiin, ja aikuisiin, aina. Huumorin varjolla jää helposti mieleen faktoja, toivottavasti tästäkin kirjasta.
Lapsista en voi olla varma, mutta itselleni ainakin jäi ensimmäistä kertaa mieleen, että mamenchisauruksilla oli pitkä kaula, kun se yhdistettiin kaasutteluun.
Lapset keskittyivät kyllä enimmäkseen leikkimään ja pitämään hauskaa pierulaitteella ja eläytymään valtavien suurrupsujen haisteluun.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lanu. Näytä kaikki tekstit

perjantai 18. maaliskuuta 2016
lauantai 22. elokuuta 2015
Kaksi lastenkirjaa
Frances Hodgson Burnett: Pikku prinsessa (1905)
ja Babette Cole: Tarzanna (1991)
Lainasin Pikku prinsessan Celia-kirjastosta, eikä siellä ollut mainuttu suomentajaa, enkä saanut kaivettua sitä esille muualtakaan.
Tarzannan luin kuopuksen kanssa englanniksi.
Pikku prinsessan mainitaan olevan tyttökirjaklassikko. Taas yksi klassikko, josta en ollut edes kuullut puhuttavan. Ilmeisesti klassikkotuntemukseni on valtavan huono.
Tarina oli tosiaan klassinen ja hyvin mustavalkoinen: pahat ihmiset ovat pahoja ja hyvät niin hyviä, että meinasi ällöttää. Päähenkilö Sara Crewe on kasvanut rikkauksien keskellä hemmoteltuna, mutta on silti äärettömän hyväsydäminen eikä koskaan tee mitään väärää tai pahoita kenenkään mieltä. Paitsi tietysti ilkeiden, itsekkäiden ja hänen älykkyyttään kadehtivien, mutta ei millään pahalla teolla, vaan koska toiset ovat pikkusieluisia ja pahoja.
Tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alun sumuiseen Lontooseen, jonne Sara muuttaa Intiasta. Hänet laitetaan sisäoppilaitokseen, koska Intian ilmaa ei pidetä lapsille terveellisenä.
Saran isä kuolee yllättäen ja yhtäkkiä hän onkin köyhä orporaukka, jonka opiskeluja ja elämää kukaan ei kustanna. Sisäoppilaitoksen ilkeä johtajatar panee hänet työskentelemään ilman palkkaa ja lähes ilman ruokaa. Sara on tietysti jo rikkaana ystävystynyt kaikkein syrjityimpien ja onnettomimpien lasten kanssa. Köyhdyttyään itse hän pysyy yhtä hyväsydämisenä ja yrittää edelleen auttaa muita omasta tilanteestaan huolimatta. Kurjuutta Sara kestää keksimällä tarinoita ja elämällä sadussa ja kuvitelmassa.
Lopulta kaikki kääntyy taas hyväksi, eikä Sara sentään unohda köyhiä ystäviään aivan kokonaan ja huonosti muita kohdellut johtajatar joutuu nyt itse huonoon asemaan.
Kirjan kieli on paikoin vanhanaikaista, mutta enimmäkseen sujuvaa ja ymmärrettävää. Kirjassa kerrotaan hän-muodossa ja imperfektissä. Kertoja ei ole kaikkitietävä, vaan tapahtumat kerrotaan Saran näkökulmasta.
Kirjan teemana vaikuttaa olevan epätasa-arvoisuus ja sattuma. Sara sanoo usein, ollessaan vielä rikas, että on vain sattumaa, millaisiin oloihin olemme syntyneet eikä menestys ole omaa ansiota. Hän myös menettää omaisuutensa ja viimeisen omaisensa aivan yllättäin. Eikä hänen ystävällisyytensä auta häntä mitenkään. Pikku prinsessalle itselleen käy kirjan lopussa taas hyvin, ehkä kirjailija ajatteli olevan liian julmaa jättää Sara lopullisesti köyhyyteen.
Toinen teema on mielikuvituksen ja toivon merkitys tukalassa tilanteessa, eli sama teema, joka oli myös edellisessä Åsa Strollon kirjassa "Hoppas". Kun pikku prinsessa kulki kylmissään ja nälkäisenä kadulla, tuli tarinasta mieleen Pieni tulitikkutyttö, hänkin pakeni kurjuutta haaveisiin ja uniin. Jotkut tulkitsevat tulitikkutytön käyttäneen huumeita ja paenneen todellisuutta sillä tavalla, mutta tarviiko nälkäinen ja väsynyt ja kylmettynyt lapsi edes mitään aineita nähdäkseen harhoja?
Kirjan sanoma on miettimisen arvoinen, vaikka Saran äärimmäinen täydellisyys häiritsikin minua. Kirja on sen verran vanhanaikaiseen tapaan lapsellinen, että en tarjoaisi sitä omille lapsilleni luettavaksi. En usko, että he viihtyisivät tämän äärellä. Ilmeisesti en minäkään lapsuudessani viihtynyt.
Babette Colen Tarzanna taas oli todella hauska kirja. Kuopus luki sen minulle ääneen ja välillä tutkimme kuvia oikein analyyttisesti. Kuopuskin oikein totesi kirjan olleen hirmu hauska. Kuvat ja kertomus eivät olleet symmetriset, vaan kuvat kertoivat omaa tarinaansa, jonka sanat jättivät kertomatta. Kuvat ovat hauskoja jo yksistään, mutta muutamilla sanoilla niille saadaan vielä hauska lisämerkitys.
Huomasimme, että kuvakirjoja kannattaa lukea isompienkin lasten kanssa. Tilasinkin jo ison läjän uusia kuvakirjoja sekä kirjastosta että kirjakaupasta. Toivottavasti täyttävät odotukset, eikä vain äitin vaan myös lasten.

torstai 20. elokuuta 2015
Åsa Anderberg Strollo: Hoppas
Taas yksi kirja, jota ei liene suomennettu, mutta tämä käsittelee niin koskettavaa ja tärkeää aihetta, että kirjoitan siitä kuitenkin.
Hoppas on karu ja järkyttävä tarina kodittomien nuorten elämästä tämän päivän Tukholmassa. Päähenkilö 17-vuotias Jonna karkaa kotoa, kun hänen äitinsä matkustaa uuden rakastajansa kanssa jouluksi Mallorcalle, vaikka oli luvannut viettää aikaa Jonnan kanssa. Isoäitikään ei tunnu välittävän, joten Jonna päättää muuttaa Tukholmaan ja etsiä töitä ja oman asunnon.
Alaikäinen kokematon nuori ei vaan saakaan töitä tuosta vaan ja etsiessään itselleen paikkaa, jossa nukkua, Jonna ajautuu kodittomien nuorten maailmaan. Elämä on rankkaa, mutta ensimmäistä kertaa vuosiin Jonna tuntee kuuluvansa johonkin, ensimmäistä kertaa sitten pikkulapsivuosien hänellä on ystäviä.
Muut kirjan henkilöt ovat kodittomia eri syistä, monilla heistä ei ole mitään kotia, minne palata.
Alexin äiti on myös koditon ja Alex itse on karannut sijoituskodistaan ja Elinan isä on heittänyt hänet ulos. Alex ostaa itselleen asunnon seksillä ja työskentelee eroottisena tanssijana, hän halveksii Elinan ratkaisua elää roskiksessa. Ilman seksin myymistä roskin on ainut vaihtoehto. Nuoria käytetään hyväksi muutenkin kuin seksuaalisesti ja he ajautuvat erilaisiin rikoksiin, jopa hyvin vaarallisiin.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat joululomaviikkoihin. Näiden päivien aikana Jonna huomaa muuttuneensa paljon sisäisesti. Kirja onkin hyvin selkeä kasvukertomus. Aluksi Jonna halusi päästä eroon toiveistaan perheensä suhteen, mutta myöhemmin hän tajuaa sen toivon kannattelevan häntä eteenpäin.
Kirja on kirjoitettu preesensmuodossa, enimmäkseen kolmannessa persoonassa, mutta välillä myös Jonnan äänellä. Kertoja ei ole kaikkitietävä, vaan tapahtumat kerrotaan täysin Jonnan näkökulmasta.
Kirja on suunnattu nuorille aikuisille. Kieli on helposti luettavaa, ei liian monimutkaista nuorillekaan lukijoille, mutta ei myöskään sisällä erityisesti nuorisoslangia, ei kirosanoja eikä erityisiä karkeuksia.
Åsa Anderberg Srollo on kirjoittanut aikaisemmin lähinnä tv-käsikirjoituksia (esim. Varustamo). Hänen esikoiskirjansa Bryta julkaistiin vuonna 2007 ja se oli ehdolla usen kirjallisuuspalkinnon saajaksi ja voitti Stora Läsarspriset.
Myös tämä kirjailija oli minulle entuudestaan tuntematon. Onneksi kuitenkin löysin tämän kirjan. Olin, ja olen edelleen, järkyttynyt sen kuvailemasta maailmasta. En ole koskaan tajunnut, että myös täällä meillä pohjolan lintukodoissa on kodittomia ja alkoholisoituneita nuoria. Pohdin moneen kertaan, onko kertomus tosiaan realistinen, onko tällaisia nuoria kaikissa kaupungeissa, tekevätkö he tosiaan tällaiset määrät pikkurikoksia jäämättä kiinni ja kaikenlisäksi, kuinka paljon nettihuutokaupoissa myytävistä tavaroista on varastettuja.
Yllättävää oli, että kirjassa ei mainittu huumeita. Se oli asia, joka murensi hieman kirjan uskottavuutta. Jostakin syystä minulla on mielikuva, että kodittomien ja syrjäytyneiden joukossa alkoholi ei ole ainut päihde, ei ainakaan kaikkien osalta. Ehkä se oli pinnan siloittelua nuorille lukijoille tai sitten minulla on väärä mielikuva. Kielen siisteys on toinen hieman korvaan pistävä asia, mutta sen voi ajatella olevan "käännetty" lukijoille autenttisesta katujenasukkien kielestä.

torstai 13. elokuuta 2015
Gunnel Linde: Valkoinen kivi (1966)
Aluperäisteos: Den vita stenen (1964)
Suomentanut: Kyllikki Villa
Kuuntelin kirjan ruotsiksi, joten en osaa kommentoida suomennosta.
Sadunomainen seikkailu, joka voisi silti olla totta. Toisten lasten kiusaamalla Fialla on valkoinen lohtukivi, kaikkein kaunein maaginen kivi, jota hän ei aio luovuttaa kenellekään. Kylään muuttaa suutarin perhe, juuri sopivasti samaan aikaan sirkuksen saapuessa kaupunkiin. Suutarin perheeseen kuuluu myös orpo suutarin veljen poika Hampus. Hampuksen ja Fian tavatessa muuttuvat Vaarojen kuninkaaksi ja Fideliksi. Vaarojen kuningas saa Fideliltä tehtävän, jonka suoritettuaan hän saa maagisen valkoisen kiven. Fia saa sen kuitenkin takaisin suoritettuaan oman tehtävänsä.
Fia asuu yksinhuoltajaäitinsä kanssa vuokralaisena kihlakunnantuomarin talossa, jossa emännöi kamala talouden hoitaja Malin, joka saa lasten seikkailussa roolin Esiliinanoitana, joka koittaa estää lasten tehtävien onnistumisen.
Kirjan tapahtumat sijoittuvan 30-luvulle, pieneen kylään, lasten kesäloman loppupuolelle ja loppuvat ensimmäiseen koulupäivään. Kertoja on kaikkitietävä kertojaääni, joka ei itse ole mukana tapahtumissa. Kieli on nuortenkirjoille tyypillistä kieltä, sujuvaa ilman monimutkaisia sanoja ja ilmaisuja. Erityisesti kiinnitin huomiota siihen, ettei kieli vaikuttanut erityisen vanhalta, vaikka on kirjoitettu 60-luvulla. Toisin sanoen, ei ollut vanhoja sanoja, joita en olisi ymmärtänyt tai jotka olisivat kuulostaneet erityisen oudoilta. Kuuntelemani painos on vuodelta 1988, mutta en löytänyt mistään tietoa, onko kieliasua uusittu silloin.
Fian äitiä syrjitään kyläyhteisössä. Hänen vuokranantajansa suhtautuu häneen kuitenkin suopeasti, kun taas talon emännöitsijä ei. Fia on yksinäinen ja kiusattu lapsi, kaunis tyttö joka ei näe omaa kauneuttaan. Häntä kiusataan erilaisuutensa takia, onhan hänen pianonsoitonopettaja äidillään muiten mielestä outo ammatti.
Orvoksi jäänyt Hampus asuu setänsä kuusilapsisessa perheessä. Suutarin tuloilla suuren perheen elättäminen ei tahdo onnistua, sopivan vuokra-asunnon löytäminen on vaikeaa ja kun Hampus vielä jatkuvasti ajautuu pahantekoon, joutuu perhe muuttamaan usein. Perheen äiti syyttää siitä Hampusta. Jatkuvasti muuttavan, joka paikassa tuntemattoman perheen ei ole helppo tutustua ihmisiin ja saavuttaa kyläläisten hyväksyntä. Lopulta asioille löytyy ratkaisu, eikä Hampus ole siinä aivan osaton.
Kirjan teemana on yksinäisyys, erilaisuus, syrjintä/kiusaaminen ja ystävyys. Vuorotellen omistajaa vaihtava ystävyyden sinetiksi muodostuva valkoinen kivi voisi symboloida ystävyyden vuorovaikutteisuutta. Molempien on vuorotellen annettava itsestään suhteen syntymiseksi.
Kirjailija on yski tärkeimmistä ruotsalaisista lastenkirjailijoista, joka on kirjoittanut yli 30 lasten- ja nuortenkirjaa. Hänet on palkittu Nils Holgersson palkinnolla kirjasta Valkoinen kivi 1965 ja Astrid Lindgren palkinnolla 1978. Hän oli jäsenenä Ruotsin lastenkirjallisuuden akatemiassa. Kirjojen lisäksi hän on kirjoittanut elokuvakäsikirjoituksia.
Valkoisesta kivestä on tehty myös tv-sarja, joka on ilmeisesti pyörinyt Suomessakin joskus 80-luvulla. Minusta sarja ei kuulosta ollenkaan tutulta, eivät myöskään sarjasta googlettamani kuvat soittaneet mitään kelloja.
Gunnel Linde oli minulle tähän asti täysin tuntematon kirjailija.
Kirjaa oli aluksi hieman hankalaa seurata, mielenkiinto ei syttynyt ihan heti alkumetreillä, mutta pian pääsin sisään sen kiehtovaan satumaailmaan. Aihe on myös aina ajankohtainen ja koskettava. Herätti mietteitä koulukiusaamisen määrästä, laajuudesta ja käsittelystä ennen ja nykyään.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)