Jumalten, ja jumalattarien, juoma

Iltapäivän polttava aurinko porotti etiopialaisella vuoritasangolla. Oli epätavallisen kuumaa normaalisti varsin viileässä vuoristossa. Kaldi istahti punamarjaisen pensaan varjoon ja katseli vuohilaumaansa. Hän oli juuri kävellyt kierroksen ja tarkastanut, että vuohilla on vettä saatavilla. Tämä oli heille uusi osa tasankoa laiduntaa, kasvillisuuskin oli kovin erilaista, kuin Kaldin paremmin tuntemilla alueilla.

Kaldi ei ollut tunnettu erityisen hyvänä vuohipaimenena, ja hän sai aina kaikkein huonoimmat, vanhat ja väsyneet, sairaat tai muuten heikot, vuohet laumaansa. Yleensä hän ajatteli, että onpahan sentään lauma paimennettavana, mutta tänään häntä harmitti. Hän oli nähnyt, miten toisten paimenten vuohet juoksivat ja kiipeilivät vuorilla. Erityisesti virkeydestä oli etua, kun pedot uhkasivat laumoja.

Nyt hän katseli vuohiaan, jotka laidunsivat laiskasti kuumuudessa. Hänen silmäluomensa alkoivat tuntua raskailta, ja hän nojasi taaksepäin lepuuttaakseen hetken silmiään ja väsyneitä jalkojaan. Hänen ajatuksensa harhailivat ja pysähtyivät taas vaivaiseen vuohilaumaansa. Hänen mieleensä juolahti rukoilla apua joltakin jumalista. Hän ei tuntenut jumalia kovin hyvin. Vuosia sitten puhuttiin vielä paljon eri jumalista ja jumalattarista, jotka tuntuivat hänestä tutummilta ja läheisemmiltä, kuin lähistölle rakennetun luostarin apotin jumala. Hän oli hyvissä väleissä luostarin kanssa, eikä koskaan puhunut sen asukkaiden kanssa jumalista. Hekään eivät olleet liiemmin tyrkyttäneet omaa uskoaan Kaldille. Hänestä moinen jumala, joka ei salli muitten jumalien olemassa olon tunnustamista, ja jolla ei edes oli kunnon nimeä, on ihan liian omituinen olento. Hänestähän ei edes ole olemassa kuvapatsaita, kuten Kaldi oli joskus nähnyt muista jumalista ja jumalattarista olevan.

Hän muisteli isänsä kertoneen paimenten jumalan olevan Tammuz. Niinpä hän ehti vielä juuri ennen nukahtamistaan rukoilla Tammuzilta virkeyttä vuohilleen.

Kaldi heräsi uniltaan vähän ennen auringonlaskua. Paimenten oli levättävä hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa, että he ehtisivät kerätä vuohensa ja hakeutua nuotioiden läheisyyteen. Herätessään Kaldi ajatteli, miten hänen väsyneet vuohensa jaksaisivat kuumuudessa vaeltaa lähimmälle nuotiopaikalle. Avattuaan silmänsä hän näki vuohiensa kirmailevan ja kisailevan ruohikolla ja – hän ei ollut todellakaan uskovan silmiään – nuorimpien vuohien tanssivat. Hän hieraisi silmiään monta kertaa ja ei voinut uskoa olevansa hereillä. Eihän tämä voinut olla kuin unta.

Hetken kuluttua hänen oli uskottava olevansa hereillä. Hän alkoi myös erottaa huilumusiikkia, jonka tahdissa vuohet tanssivat. Lähestyessään tanssivia vuohiaan hän näki jonkin omituisen olennon istuvan kivellä sorkat ristissä soittamassa huilua. Huilumies huomasin Kaldin ja tervehti häntä: ”Sinä olet varmaan näiden vuohien paimen. Minä olen Pan. Istar lähetti minut tänne täyttämään tehtävän, olenhan vuohien jumala.”

”Tämä ei voi olla totta”, ajatteli Kaldi. Ääneen hän sanoi:”Ja mikähän tehtävä sinulla täällä minun vuohilaumani keskellä on?”

”Rukoilit Tammuzilta apua vuohiesi väsymykseen, hän neuvotteli vaimonsa Istarin kanssa ja Istar päätti lähettää minut asialle, koska, kuten sanoin, olen vuohien jumala. He ymmärtävät minua ja musiikkiani paremmin, kuin ketään muuta jumalaa, tai ihmistä.”

”Näetkö nuo punaiset marjat pensaissa tässä ympärillä? Ne ovat Istarin pyhän pensaan, kahvin, marjoja. Opetin vuohesi syömään niitä, jotta ne virkistyisivät. Jäin sitten huvikseni soittamaan ja pitämään hauskaa heidän kanssaan, kun sinä nukuit. Mutta nyt minun on mentävä, kerää vuohesi ja kiirehdi leiriin ennen pimeää.” Pan sanoi ja hävisi pensaikkoon.

Kun Kaldi saapui nuotiolle, muut olivat jo asettuneet laumojensa kanssa paikoilleen, eikä kukaan kiinnittänyt huomiota häneen ja hänen vuohiinsa. Hän asettui myös sopivaan paikkaan nuotioiden väliin. Tulien tarkoituksena oli pitää petoeläimet loitolla. Hänen vuohensa eivät kuitenkaan asettuneet paikoilleen, kuten yleensä. Osa juoksenteli ympäriinsä, osa etsi syötävää ja osa vain seisoskeli leirissä ja ihmetteli nuotioita. Puolenyön jälkeen osa vuohista lopulta asettui makuulle, mutta osa kuljeskeli levottomasti ympäriinsä koko yön.

Seuraavana aamuna Kaldi päätti, että on parasta lähetä leiristä heti auringon noustua, että muut eivät huomaisi hänen laumansa käyttäytyvän oudosti. Vuohet olivat kuitenkin rauhoittuneet ja vaikuttivat ihan yhtä väsyneiltä ja hitailta, kuin ennenkin. Kaldi oli pettynyt. Hän harkitsi, uskaltaisikohan hän pyytää uudestaan apua jumalilta. Ehkä suoraan Panilta tällä kertaa.

Kaldi ja vuohet saapuivat eiliseen laidun paikkaan. Hänen yllätyksekseen

vuohet suuntasivat suoraan tuntemattomille punamarjaisille pensaille ja poimivat marjoja suihinsa huulillaan. Vuohet piristyivät taas silminnähden. Katseltuaan vuohia päivän ja alkaessaan nuokkua iltapäivän auringossa päättää Kaldi poimia marjoja itselleenkin, mutta maistettuaan yhtä, sylkee hän sen pois, eikä ole vakuuttunut niiden vaarattomuudesta ihmisille.

Seuraavana päivänä Kaldi tapaa luostarin apotin, joka on jo kuullut huhuja Kaldin vuohien yllättävästä piristymisestä. Kaldi kertoo hänelle vuohien syömistä marjoista ja tarjoaa taskuun keräämiään apotille kokeiltavaksi. Hän päättää jättää kertomatta, miten rukoili vanhoja jumalia, jotka apotti oli julistanut paholaisiksi.

Parin päivän päästä apotti tulee pyytämään lisää ihmeellisiä marjoja Kaldilta. Hän sanoo tehneensä niistä juomaa, jonka avulla on jaksanut nuokkumatta johtaa iltamessut siitä lähtien.”Oikea Jumalan lahja ihmiskunnalle!”

Tai jumalattaren, ajattelee Kaldi, mutta ääneen hän sanoo vain poimivansa lisää marjoja.

-------

Leikkaus

Aamulento laskeutui ajallaan. Päätämme ensimmäisenä käydä hotellilla, jossa puoliso kirjautui sisään hotelliin ja jätimme isoimmat matkalaukkumme hänen huoneeseensa. Sen jälkeen etsimme ruokapaikan keskustasta. Kävellessä kivettyjä katuja kertoilen omituista unta, jonka näin edellisenä yönä. Se oli jotenkin niin ajankohtaan, pyhäinmiestenpäivään, sopiva uni. Höpötän muutenkin ajatuksiani pyhäinmiestenpäivästä ja halloweenista. Lörpöttelen kaikenlaista turhanpäiväistä pitääkseni ajatukset poissa matkan tarkoituksesta.
Syötyämme on aika suunnata sairaalalle. Joudumme etsimään oikeaa reittiä, kun karttaan merkitty on suljettu tietyön vuoksi. Lopulta löydämme oikealle sisäänkäynnille ja osasto löytyy helposti. Oven pielessä on käsidesiautomaatti. Toisella puolella käytävää on neuvonta. Sieltä tulee hoitaja meitä kohti, sanon nimeni ja hoitaja vie minut huoneeseeni. Hän sanoo, että voin jättää tavarat sängyn vieressä olevaan kaappiin ja mennä sen jälkeen päivähuoneeseen ottamaan välipalaa. Toinen hoitaja tulee vähän myöhemmin kirjaamaan minut sisään, antamaan sairaalavaatteet ja hoitamaan muut muodollisuudet.

Kahvia jo kaipasinkin. Kahvi tuo tärkein hivenaine ja vitamiini.

Sairaanhoitaja tulee hakemaan minut huoneeseeni. En saakaan vielä sairaalavaatteita, täällä ollaan omissa vaatteissa suurin osa osastolla oloajasta. Olisi pitänyt ottaa omat sisäsandaalitkin mukaan. Mistäpä minä sen olisin tiennyt. Puoliso lupaa ostaa sandaalit seuraavana päivänä odotellessaan. Raukalla onkin pitkä odotus edessä. Minun seuraava päiväni kuluu varmasti paljon nopeammin.
Seuraavaksi saan ison nipun papereita ja lomakkeita täytettäväksi. Sairaanhoitaja tulee ottamaan muutaman putkellisen verinäytteitä. Sen jälkeen saankin vain odotella operoivia kirurgeja, kahden heistä on tarkoitus tavata minut vielä samana iltapäivänä. Päätämme, että puoliso lähtee katselemaan paikkoja, viemään joitakin tavaroitani hotellille ja etsimään ruokapaikkaa. Tulopäivänä en saa ruokaa sairaalasta, mutta saan syödä vielä iltaan asti. Minä jään huoneeseeni nukkumaan.
Puoliso on löytänyt kivan oloisen ravintolan sairaalan alakerrasta. Yksi kirurgin on käynyt minua tapaamassa, mutta pitäisi odottaa vielä toista. Kello kuitenkin käy ja ravintola ei ole auki kovin myöhään. Käyn syömässä ja missaan toisen kirurgin. Tapaan hänet sitten aamulla ennen operaatiota.
Illalla minun on käytävä suihkussa ja peseydyttävä moneen kertaan. Saippuoinnista ja hiusten pesusta on tarkat ohjeet ja hoitaja käy tarkistamassa, että selkä tulee varmasti saippuoitua kunnolla. Kun olen suihkussa, sänkyyni vaihdetaan puhtaat lakanat ja saan viimeinkin ne sairaalavaatteet. Minuun ei saa enää koskea, mutta saan kuitenkin vielä ottaa illaksi tietokoneen syliini sängyllä ja saan käyttää puhelinta. Puoliso lähtee hotellille ja minä päätän katsoa suomalaisia elokuvia koneelta. Onneksi onnistun myös maksamaan illaksi netin. En edes aio yrittää nukkumista, ennen kuin olen varmasti ihan nukahtamispisteessä.
Aamulla minut herätetään taas suihkuun. Sama ruljanssi on käytävä läpi uusiksi. Taas sänkyyn vaihdetaan lakanat ja saan puhtaat vaatteet. Sen jälkeen en saa enää ottaa puhelinta tai tietokonetta sänkyyn, en oikeastaan edes koskea mihinkään. Saan jotakin esilääkitys tabletteja, en tule kysyneeksi, mitä ne ovat. Odotamme hetken, että puolisonikin saapuu. Hän saa olla mukana, kun minut siirretään leikkausosastolle. Sielläkin hän saa olla mukana leikkaussalin eteishuoneessa, jossa minut siirretään sängyltäni leikkauspöydälle. Myöhemmin kuulen puolisolta, että olin siirtynyt pöydälle itse, mutta en kyllä muista sellaista. Ilmeisesti esilääkitys on ollut riittävä. Muistan silti, kun minua aletaan viemään leikkaussaliin ja miten puoliso katsoo oven suusta. Itse leikkaussalista en muista mitään.
Seuraava mielikuvani on omituinen. Olen vuittonin ruskeassa huoneessa, yökin ilmaa ja olo on kaikin puolin ihan kamala. Onneksi se mielikuva häipyy äkkiä ja seuraavan kerran herään, oman arvioni mukaan noin varttitunnin kuluttua, vihreässä huoneessa. Toinen operoinut kirurgi istuu sänkyni vieressä ja sanoo leikkauksen kestäneen yksitoista tuntia, kaikkiaan olin nukutettuna kaksitoista tuntia. Hän sanoo, että poistettu kasvain ei ollutkaan hermokasvain, kuten luultiin, vaan se oli kiinni kovassa aivokalvossa. Muutaman millisekunnin ajan ehdin olla lähes kauhuissani. Lääkäri sanoo kuitenkin, että kasvaimesta lähetettiin saman tien näytepala, joka käsiteltiin pikana ja tulokset ehtivät tulla jo leikkauksen aikana, kasvain oli hyvän laatuinen. Se saatiin myös pois kokonaan ja kanta poltettiin. Kantaa ei valitettavasti voitu poistaa, koska siihen kohti kalloa ei voida tehdä reikää. Operaatiokin suoritettiin korvakäytävän kautta.
Nukahdan heti uudelleen ja herään vasta, kun puoliso saapuu katsomaan minua. Tehotarkkailuosastolla on vierailuajat, mutta tänä iltana hän saa olla hetken luonani. Hän on jo jutellut kirurgin kanssa
heti leikkauksen jälkeen ja osaa kertoa tarkemmin, mitä lääkäri sanoikaan kasvaimesta. Itse epäilen uneksineeni.
Yö on kamala. En olisi voinut kuvitella, miten kamalasti sairaalassa makaaminen voi sattua kroppaan. Paikallaan makaaminen sattuu enemmän, kuin itse leikkaushaava. Minut herätettään noin kahden tunnin välein ja kysellään, tiedänkö kuka ja missä olen. Aamulla saan kääntyä kyljelleni. Mikä autuus. Vaikka osa letkuista ja neuloista tuntuu silloin hieman epämukavilta. Minä en ole koskaan osannut maata paikoillani montaa minuuttia ja nyt joudun makaamaan liikahtamatta aina muutaman tunnin kerrallaan. Kieltäydyn syömästä ensimmäisenä päivänä. Tai en ihan kokonaan, syön yhden porkkanan palan. Olisin ärtynyt hoitajille, jos jaksaisin. Miksi minun pitäisi väkisin syödä enemmän, jos sitten oksennan kaiken ulos. Eikö ole parempi aloittaa pienillä paloilla ja juomalla vähän.
Lopulta pääsen takaisin osastolle ja puoliso saa olla huoneessani koko päivän. Tietysti hänen on käytävä välillä syömässä kaupungilla. Ne sandaalitkin sain, että voin paremmin liikkua käytävillä. Toinen yllätys on, että saisin vaihtaa päälleni omat vaatteet. Kaikki muut ovat omissa vaatteissaan, potilaat siis, ei henkilökunta. Minulla on mukana vain yksi puhdas vaatekerta kotimatkaa varten. En olisi viitsinyt raahata kahden viikon vaatetusta mukanani, vaikka olisin tiennytkin, että täällä ei ole tapana olla sairaalan vaatteissa.
Aluksi en saa kävellä ilman kävelypöytää. Fysioterapeutti toteaa kuitenkin jo osastolle tulopäivänäni, että minulla on uskomattoman hyvä tasapaino ja saan kokeilla kävellä ilman tukea ja tehdä tasapainoharjoituksia, aluksi en kuitenkaan saa kävellä tuetta yksin.

Yhdentenätoista päivänä saan lentää kotiin. Aika kova koettelemus sekin, onneksi puoliso on lentokentällä vastassa.

Heijastus

Yhden lempikirjailijoistani  argentiinalaisen Jorge Luis Borgesin (24.8.1899 - 14.6.1986) innoittamana:

Olen vuosia ihmetellyt tienvarressa keskellä metsää kaukana asutuksesta olevia puistonpenkkejä. Luulin niitä ensin hirvipasseiksi, mutta sitten kuulin niiden olevan siellä ihan vain ohikulkijoita varten.  Istun penkille, josta on näkymä lammelle. Nautin lintujen laulusta ja auringonpaisteesta. Katselen järvelle pysähtyneitä kalastajia, minusta on aina ollut kummallista, että ohikulkijat saattavat tuosta vaan pysähtyä kalastamaan. Yhtäkkiä järveltä kävelee minua kohti nuori nainen, tai pikemminkin tyttö. Tyttölle on yhtä hankalaa harppoa korkeassa varikolla kuin minulle. Luulen tulijaa hetken siskontytökseni. Sitten tunnistan hänen vanhanaikaiset silmälasinsa ja vaatteensa; minä nuorena.

Tyttö istuu viereeni ja tervehtii kömpelösti. Puhuttelen häntä suomeksi ja kysyn tunteeko hän minut. Tyttö katsastaa minuun äkkiä, hän ei odottanut minun puhuvan äidinkieltään. Hän katselee minua tarkkaan ja sanoo lopulta silmiään hieraisten minun muistuttavan hänen molempia mummojaan. Hymyilen. Alan juttelemaan säästä ja maisemista. Hän ihastelee maisemia ja sanoo, että tänne voisi asettua joskus asumaan. Hymyilen taas ja sanon, että onhan tämä täysin toisenlaista, kuin kotiseudullasi lakeuksilla. "Kuuluuko sen puheestani ?" hän ihmettelee.

Otan esille termospulloni ja kysyn, haluaako tyttö kahvia. Sitten muistan ja totean, että ethän sinä tosiaan vielä tuossa iässä juo kahvia.

Katselen tyttöä ja mietin, mitä kertoisin hänelle tulevaisuudesta. Antaisinko neuvoja, kehottaisinko tekemään jotakin toisin. Mutta ei niin voi tehdä. Jos neuvoisin tekemään lapset nuorempana tai miettimään tarkemmin, kenen kanssa menee naimisiin, en koskaan saisi lapsiani. Enkä ehkä päätyisi asumaan tänne kauniiden maisemien keskelle.

Kertoisinko hänelle jotakin hänen tulevista lapsistaan tai tulevaisuudessa löydettävästä sairaudesta. Ei - miksi kertoisin. Mutta voisin ehkä kertoa omista lapsistani jotakin ja antaa tytön itse joskus tajuta tai olla tajuamatta. Sairaudestani en aio kertoa mitään, tyttö ei eläisi onnellisempana tietäessään, mikä häntä odottaa. Parempi antaa hänen vain huomata, että elämäni, hänen elämänsä, on onnellista vanhanakin.

"Luetko paljon kirjoja?" kysyn tytöltä. Hän näyttää hieman surulliselta ja vastaa: "Luen jonkin verran, lukisin mielelläni enemmän, mutta olen hidas lukemaan ja koulukirjojen lukemin vie ihan liikaa aikaa muulta kirjallisuudelta." Tiesinhän minä sen. Ehkä uskallan neuvoa häntä hieman:" Yritä kuitenkin lukea niin paljon kuin mahdollista. Kuuntele äänikirjoja, niitä voit kuunnella käsitöitä tehdessäsi ja autoillessasi.  Autoradiosi ei toimia." Tyttö katsoo minua taas ihmeissään. Myöntää minun olevan oikeassa.  

"Millaisessa paikassa asut?" kysyn tytöltä. "Kerro jotakin opinnoistasi ja ystävistäsi, mitä teette vapaa-ajalla", tajuan, että minä en voi antaa mitään tytölle, mutta hän voi verestään minun muistojani. Tyttö kertoo lyhyesti asuinpaikastaan, opinnoistaan ja  harrastuksistaan. Totean, että vapaa-aikaa taitaa olla aika vähän, kun opiskelee, mutta on hyvä muistaa harrastaakin jotakin. Mainitsen ohimennen hänen harrastuksistaan.

Istumme hetken hiljaa, maisemasta ja linnunlaulusta nauttien. Hetken kuluttua tyttö nousee ja katsoo minua tarkkaan. Hänen silmissään välähtää oivaltaminen. "Sinä tunnet minut, mutta minä en tunne sinua - vielä", tyttö sanoo, hyvästelee minut ja kävelee jo tavaroitaan pakkaavien seuralaistensa luo.

Seurueen auto katoaa järvenrannasta. Mietin, kumpi meistä on tipahtanut aikavääristymään, olinko minä menneisyydessä vai tyttö tulevaisuudessaan. Muistanko nuoruudestani kohdanneeni vanhan itseni? Kävelen autolleni. Ajan kotiin hiljaisuuden vallitessa. Sitten mieleeni välähtää kaukainen muisto. Ehkä tosiaan tapasin vanhan itseni kerran erään lammen rannalla, puistonpenekillä.