Siri Pettersen: Röta (2015)

Ruotsinnos: Ylva Kempe

Kustantaja: B Wahlströms

Ilmestyy suomeksi toukokuussa Jalavan kustantamana.

Edellisen kirjan lopussa Hirka siirtyi korpinkehän kautta kuolevaan maailmaan, meidän maailmaamme, jonne hän luuli kuuluvansa. Yminmaassa kasvaneelle autot, kännykät, kieli ja jopa meidän kasvimme ovat täysin vieraita. Eikä meidän maailmassamme voi käyttää voimaa! Hirka myös ikävöi Rimeä, vaikka ihastuukin, ainakin vähän, yhteen tapaamaansa poikaan.

Kirjan alussa Hirka on asunut maailmassamme paperittomana pakolaisena muutaman kuukauden ja oppinut kieltä auttavasti. (Yllättävän hyvin itse asiassa, mutta pakon edessä oppiminen on toki aina nopeimmillaan.) Hirkan ainut omaisuus on hänen Yminmaasta mukanaan tuomat kivet. Niiden arvoa selvittäessään hän ajautuu seikkailuun läpi Euroopan. Hän huomaa jättäneensä Yminmaan ja Rimen turhaan, hän ei levitäkään mätää. Mädän lähde on vankina maailmassamme ja Hirka tarjoaa hänelle pakotien. Samalla Hirkalle selviää, kuka hän todella on.

Yminmaassa Rime elää elämäänsä eteenpäin Hirkaa ikävöiden. Hänen odotetaan menevän naimisiin ja ottavan vastuun maastaan. Velvollisuudentunnon ja ikävän taistellessa Rime tekee rajun päätöksen. 

Ainakin minä tykkään fantasiakirjallisuudessa harvinaisesta, joskaan ei aivan ainutlaatuisesta, asetelmasta, jossa päähenkilö on tupsahtanut toisesta maailmasta omaamme.

Tässäkin kirjassa siirryttiin jatkuvasti paikasta toiseen, mutta se ei ollut yhtään niin puuduttavaa, kuin ensimmäisen osat siirtymät. Tosin Rimen seikkailuja Yminmaassa en jaksanut seurata yhtä innokkaasti kuin Hirkaa meidän maailmassamme. On mielenkiintoista seurata muualla kasvaneen Hirkan huomioita ja ajatuksia meidän maailmastamme. Pettersen osaa eläytyä taitavasti muukalaisen rooliin.

Tässä kakkososassa tutustuin Hirkaan aivan toisella tavalla kuin ensimmäisessä. Ystävystyin ja samaistuin. Vaikka en ole itse elänyt toisessa maailmassa, niin vieraissa maissa asuneena tunnistan hyvin tunteen, kun kaikki normaalitkin asiat ovat välillä vieraita.

Kirjassa saattaa olla uskontoihin ja maailman saastuttamiseen liittyvä sanoma, mutta minä viisveisasin siitä (jos välittä vielä vähemmän, kuusveisaako silloin?) ja tulkitsemisesta. Keskityin täysillä nauttimaan seikkailusta.

Trilogian viimeinen osa (Evna, suom. Mahti) on ilmestynyt Norjaksi viime syksynä. Toivottavasti se saadaan ruotsinnettua mahdollisimman pian. En edelleenkään usko ymmärtäväni norjaa riittävän hyvin, vaikka ehkä nyt pitäisi käydä tehokurssi ja sen jälkeen se varmaan onkin jo ilmestynyt ruotsiksi.

Siri Pettersen: Odininlapsi (2015)

Hirkalta puuttuu jotain, mitä kaikilla muilla on. Jotain, mikä todistaisi, että hän kuuluu tähän maailmaan. Jotain niin tärkeää, että ilman sitä hän on tauti.
Myytti.
Mädän kantaja.
Odininlapsi.
Ihminen.

Hirka on kasvanut isänsä kanssa eläen kiertelevää elämää kiellettyjen yrttien myyjänä. Hän on aina ollut erilainen, äidin ja hännätön. Isä on kertonut Hirkan äidin olevan Ulvheimistä ja susien syöneet Hirkan hännän.
Kun Hirka lähestyy viidentoista vuoden ikää, on hänen vuoronsa osallistua Riittiin. Mutta Hirka ei osaa syleillä. Kaikkihan osaavat syleillä - paitsi Odininlapset!

"Minä tein sinun selkääsi hampaanjälkien näköiset arvet. ---Sen piti näyttää aidolta. 

Yhtäkkiä Hirka saa kuulla kaiken olleen valhetta. Hänellä ei ole koskaan ollut häntää eikä äitiä. Eikä isäkään ole isä.

Hirkan lapsuuden ystävä Rime on suursuvun jälkeläinen, itse suuren Ilumen ainoa lapsenlapsi. Hänelle kuuluu itsestään selvyytenä paikka Neuvostossa. Rime valitsee kuitenkin toisin. Rahan ja vallan asemasta hän on päättänyt liittyä palvelemaan Näkijää ja auttaa Hirkaa huolimatta siitä, mikä Hirka on.

Hirkaa ei jahtaa pelkästään Neuvosto. Hänet Ymirin  maahan päästäneet voimat haluavat hiljentää hänet, ennen kuin paljastuu, että hän on Odininlapsi. Samalla portin avauksella maailmaan on päässyt paljon Hirkaa vaarallisempia olentoja.

Hirka on erilainen ja häntä vainotaan, koska häntä pelätään. Hänen uskotaan mädättävän ne, joiden kanssa hän on läheisessä kosketuksessa. Hirka uskoo siihen itsekin. Mutta hän saa huomata, että puheet Odininlapsen kauheudesta eivät pidäkään paikkaansa. Samaan aikaan todellinen pahuus pääsee leviämään.

Hieno allegoria tämän päivän maailmasta, jossa lietsotaan vihaa erilaisia ja muukalaisia vastaan, jotta niitä voidaan käyttää savuverhona, jonka takana todelliset riistäjät toimivat.

Dagensnyheter nimitti kirjaa kliseistä vapaaksi ja tulevaisuuden klassikoksi. Ainakin ensimmäinen pitää paikkansa, kirjassa ei ole nykyfantasialle tyypillisiä suureellisia maagisia elementtejä. Tarina on lähempänä vanhojen skandinaavisten myyttien maailmaa.

Heijastavatkohan entisaikojenkin skandinaaviset tarinat samalla tavalla sikäläistä yhteiskuntaa. Voin hyvin kuvitella tämän trilogian olevan seuraavan vuosituhannen historian ja kirjallisuuden tutkijoiden aineistossa Eddan rinnalla, osana samaa tarinoiden jatkumoa.

Kirja vaikuttaa olevan vasta alkusoitto suurelle seikkailulle. Kirjan lopussa lukijalla on kourassaan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Sisäkannen spoilerissa luvataan siirtymistä toisiin maailmoihin. Odotan jännityksellä, onko joku niistä omamme, Midgård, tai kenties aasajumalten maailma Asagård.

Alkusoitoksi kirja on pitkä ja vaikuttaa hetkittäin, että ympäriinsä juoksentelu on hännättömyyden lisäksi päätöntä. En meinannut pysyä kaiken juoksentelun perässä. Tykkäsin näkökulmasta, jossa ihminen on pelätty kummajainen ja outo olento, josta yleensä puhutaan vain vanhoissa tarinoissa ja uskomuksista. Kaiken kaikkiaan hieno lukukokemus, josta jäi kova nälkä päästä seuraavan osan kimppuun.
Harkitsen norjaksi lukemisen pikakurssia.

Kun näin kirjan kannen ensimmäisen kerran, norjankielisen nimen ja kuvan, päätin heti, että tuon kirjan luen heti, kun se ilmestyy suomeksi.
Lukukokemus vaikutti käännöksestä, tai yksinkertaisesti kielen eroista johtuen, erilaiselta suomeksi ja ruotsiksi. Suomentaja on onnistunut hyvin termien suomentamisessa.

Siri Pettersen on syntynyt Tromsassa ja työskennellyt graafisenasuunnittelijana. Aiemmin hän on kirjoittanut sarjakuvia. Odininlapsi nousi norjan fantasiataivaan kirkkaimmaksi tähdeksi. Myös trilogian toinen osa Mätä on ollut myyntimenestys ja kolmas osa "Evna" on syksyn odotetuin kirjauutuus. 

Alkuteos: Odinsbarn (2013)
Suomentanut: Eeva-Liisa Nyqvist
612 sivua
Kustantamo: Jalava.
Arvostelukappale kustantajalta. Suurkiitokset!

Kolme norjalaista kirjaa

Tom Egeland: Ympyrän pää (2001) (Sirkelens ende)
Tom Egeland: Suden yö (2005) (Ulvenatten)
Hanne Ørstavik: Yhtä totta kuin olen todellinen (1999) (Like sant som jeg er virkelig)


Ympyrän pää on Da Vinci-koodi tyylinen vauhdikas seikkailu.
Arkeologit tekevät Oslon lähistöllä uskomattoman löydön, pyhäinjäännöskirstun. Miksi projektin johtaja professori Llyleworth varastaa kirstun. Kirjan päähenkilö arkeologi Bjørn Beltø  on päättänyt saada kirstun takaisin Norjaan. Mitä kirstu oikein sisältää ja miksi se on joidenkin mielestä liian vaarallinen luovutettavaksi Norjan valtiolle?

Seikkailu muistuttaa kovasti Da Vinci-koodia, ei pelkästään aiheeltaan, vaan myös henkilögallerialtaan ja tyyliltän.  Bjørn Beltø seikkaili pyhäinjäännösten maailmassa kuitenkin jo neljä vuotta ennen Robert Langdonia. Mielestäni tämä oli vielä hieman parempi seikkailu. Harmi, että kirja ei ole koskaan noussut suureen suosioon maailmalla. 

Suden yö on täysin toisenlainen seikkailu, häviää mielestäni reilusti Ympyrän päälle. Voi tosin olla, että kirjaa oli hankala seurata äänikirjana ja tekstiversiona se toimii paremmin.

Tšetšeniterroristit, tai vapaustaistelijat, hyökkäävät norjalaiseen tv-studioon ja ottavat keskusteluohjelman juontajan ja vieraat panttivangeiksi. He esittävät lunnasvaatimukset ja yrittävät paeta maasta. 
Kirjan parasta antia on Tšetšenian poliittisen tilanteen ja terrorismin (yleisemminkin) puntarointi. Ovatko vapaustaistelijat terroristeja, ovatko he hyvän vai pahan puolella ja ovatko he lopulta jotakin ihan muuta, kuin miltä aluksi näyttää? Onko alistetuilla Tšetšenialaisilla oikeus nousta aseelliseen vastarintaan ja tappaa siviilejä? 

Hanne Ørstavikin Yhtä totta kuin olen todellinen on aivan toisentyyppinen kirja. Ei puhettakaan seikkailusta, vaan täysin paikalleen pysähtynyttä pohdintaa.

Johanne, psykologian opiskelija, asuu äitinsä kanssa. Hän on rakastunut ensimmäistä kertaa elämässään ja on lyhyen tuttavuuden jälkeen päättänyt seurata rakastettuaan Ivaria Amerikkaan. Lähtöaamuna hän ei kuitenkaan saa huoneensa ovea auki ja hänellä on päivä aikaa miettiä viimeaikaisia tapahtumia. Johannen äiti ei tunnu luottavan Ivariin ja väittää näin nopean yhteiselle matkalle lähdön olevan virhe.

En oikein tykkää tällaisista omia tuntemuksia vatvovista sisäisistä monologeista (ainakaan tällä hetkellä). Kirjassa oli kuitenkin jotakin kiehtovaa ja puoleensa vetävää ja loppu jäi vaivaamaan niin, että pohdin monta päivää, kuka lopulta oli oikeassa ja kuka väärässä ja kuka henkilöistä eniten hullu.


Saan näistä kolme kirjaa kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen. Koska olen jo aiemmin blogannut yhdestä, minulla on nyt neljä norjalaista kirjaa.