Noitia ja pyhimyksiä

Noidat ja pyhimykset sopii hyvin pääsiäiseen, erityisesti noidat. Pyhimystarinoissa on paljon mielenkiintoisia legendoja ja historiallisia tarinoita, noidista taas olen löytänyt vain noitavainojen kautta kirjoitettua historiaa. En ole tavannut yhtään, muuta kuin fiktiivisiä ja niitäkin aika vähän, noidan muistelmia. Noitaoikeudenkäynneissä saadut lausunnot, pöytäkirjat ja muistiin merkinnät ovat ongelmallisia enkä luota niistä kovin moneen. Tunnustukset saatiin yleensä kiduttamalla ja uhkailemalla ja psyykkisesti murretut, yleensä naiset, saattoivat tunnustaa mitä tahansa. Ehkä he jopa tosissaan uskoivat tehneensä asioita, joita heistä syytettiin. Taisin jo aiemmin puhua todellisia muistojen veroisista valhemuistoista, joita ihmisen aivot saadaan uskomaan. Osa taas taisi tunnustaa kaiken vain saadakseen viimeisen ehtoollisen, kun tiesi kuoleman olevan edessä joka tapauksessa. Sanon (kirjoitan) taisi, vaikka tätä pidetään yleisenä tosiasiana, koska ihan varmoja emme voi ikinä olla toisten ihmisten ajatusten liikkeistä. Noituudesta syytetyksi taas saattoi joutua, kun joku tuomittu päätti kostaa aiempia erimielisyyksiä vaikkapa naapurille, tai lähes kaikille kylän naisille.
Kun kylässä liikkunut köyhä ja vääryyttä kokenut nainen joutui tuomiolle, niin mikäs sen näppärämpää kuin syyttää noituudesta myös kaikkia almuja niukasti antaneita kylän naisia.

Vuosia olen miettinyt, miten monet tuomiolle joutuneista olivat oikeasti noitia, siis vanhaa luonnonuskoa tosissaan tunnustavia ja noitarituaaleja harjoittaneita ihmisiä. Jossain vaiheessahan alettiin tuomitsemaan kaikki, joita voitiin syyttää noituudesta, ei vain sillä pahaa tehneitä.
Naiset, jotka tunnustivat noituutensa viimeisen ehtoollisen toivossa eivät ainakaan kuulosta nk. aidoilta noidilta.

Jos joku tuntee kirjallisuutta noidista, noituuden historiasta ja muusta vastaavasta, saa vinkata. Lehtikuvia ja iltapäivälehtihaastatteluita ei ehkä kannata toivoa. Vaikka jossain muistan noitakuulusteltavia kutsutun aikansa julkkiksiksi. Osa ehkä tunnusti ja kertoi kaikenlaisia juttuja "pysyäkseen otsikoissa".

Toisin kuin noidista ja luonnonuskoja harjoittaneista ihmisistä, pyhimyksistä on valtavasti muistiinpanoja, osa enemmän ja osa vähemmän totuudenmukaisia. Varmaan ihan nykypäivän iltapäivälehdistöä vastaavasti jälleen. Tosin kaikkia pyhimyksiä ei tainnut edes olla olemassa. Mutta minä ainakin uskon suurimmalla osalla olevan jonkinlaisen esikuvan. Ehkä joku samanniminen, joka teki jotakin ja ympärille keksittiin lopulta kokonainen pyhimyskultti.
Pyhän Yrjön olemassaolosta en ole kovinkaan vakuuttunut, en ainakaan hänen taistelustaan lohikäärmettä vastaan. Jollei lohikäärme ole vertauskuva vaikkapa kamalalle anopille tai purkautumisella uhkailevalle tulivuorelle. Tosin miten ritari tappaisi tulivuoren? Ehkä sattumalta osuisi paikalle, kun se rauhoittuu.

Mitä yhteistä noidilla ja pyhimyksillä on, tai mitä eroa. Varmasti suuri osa ainakin eurooppalaisista väittää, että eroa on kaikki ja yhtäläisyyksiä vain tuo mainittu aikansa poptähiasema. Noitia syytettiin jatkuvasti noituudesta (arvatenkin) ja kerettiläisyydestä. Näihin kuului myös naisilla perinteisen naisen muottiin ahtautumisesta kieltäytyminen.
Pyhimyksistä toisia kiiteltiin jumalan profeetoiksi, tai ties miksi, jo elinaikanaan. Toisia taas syytettiin kerettiläisyydestä, naisia naisenaseman rajojen venyttämisestä ja jopa noituudesta.
Monien uskonnonharjoittamiseen kuului mystiikkaa ja rituaaleja. Liekö sillä eroa tehdäänkö rituaalit Elohimin, Hekaten tai Friggin kunniaksi. Tietysti riippuu ihmisen maailman- ja uskonnonkuvasta, mitä mieltä tästä on.

Yksi mielenkiintoinen pyhimys, jota olen alkanut pitää noitana Hildegard Bingeniläinen. Hän on yksi suosikkipyhimyksiäni.  Omaksi suojelupyhimyksekseni löysin tosin vähän vähemmän noitamaisen Pyhän Elmon, merisairaiden, mahavaivaisten ja raskauspahoinvointisten suojelijan.
Sari Katajala-Peltomaan ja Raisa Maria Toivon kirjasta Noitavaimo ja neitsytäiti -kirjasta opinkin sitten, että ihmisten pitäminen pyhimyksenä tai noitana riippui monesti siitä, kenen suojeluksessa hän oli.  Jos sattui olemaan sopivan rippi-isän suojatti, samat asiat katsottiin jumalalliksi, kun taas freelanserinä rituaaleja harjoittanut tuomittiin sinne kaikkein syvimpään paikkaan.
Kirjassa oli esimerkkinä näkyjennäkijät kirjailijat ja mystikot Hadewijch Antwerpeniläinen ja Margarete Porete. Ensimmäinen oli sopivan kirkonmiehen oppilas ja hänen tekstinsä hyväksyttiin jumalallisina. Porete taas poltettiin roviolla.

Pyhimyksiin olen tutustutut Jaakko Heinimäen teoksissa Pieni mies jalustalla sekä Pyhiä naisia ja muita pyhimysesseitä. Ihastuin Heinimäen kirjoitustyyliin, koruttomaan, yksinkertaiseen ja tylsään, kunnes seassa on yhtäkkiä hauska kielellinen täysosuma, ilman liiallista yrittämistä.
Heinimäen kirja Harrasta viiniä: Makuja ja tarinoita, pulloja ja pyhimyksiä sai jo nimellään minut innostumaan. Yksi hienoimmista ajatuksista oli Jeesuksen Kaanaanhäissä taikoma pesuammekilju. Valittavat viinitkin nostivat veden kielelle vaikka särkivätkin korvia.

Nyt ongelmana onkin, että kirja herätti hyvän viinin himon.

Muutama suomalainen kirja

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja (2015)
Vuokko Sajaniemi: Pedot (2015)
Jaakko Hämeen-Anttilan toimittama Uskontojen risteyksissä: Välimeren alueen uskontojen juurilla
Jaakko Hämeen-Anttila: Usko (2005)
Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää: Tositarina noitavainosta Suomessa 1666–1671 (2013)

Näin pääsiäisen alle sopii, minun mielestäni, uskonnoista ja noidista kertovat kirjat. Unissasaarnaajan ja Pedot kuuntelin nyt kyllä vain siksi, että ne valmistuivat äänikirjoiksi.

Unissasaarnaaja

Köyhän mökin 13-vuotias Tuulikki-tytär sairastuu vakavasti. Parannuttuaan hän alkaa saada kohtauksia joiden aikana hän saa näkyjä ja saarnaa maailmanlopusta. Pian uutinen kiirii naapurustoon ja lähipitäjiin ja lopulta yleisö tulee kauempaakin. Perheen äitiä neuvotaan keräämään kuulemaan kertyneeltä yleisöltä kolehti. Sitä kertyykin siinä määrin, että perhe pääsee maistamaan vauraampaa elämää. Erityisesti äiti Veera ja Tuulikin isosisko Venla pääsevät rahan makuun, eivätkä olisi valmiita luopumaan siitä.

Tuulikki itse päättää jakaa rahat tarvitseville ja saa apua häneen ihastuneelta naapurikylän pojalta. Samaan aikaan Tuulikin ympärille alkaa kertyä oman perheen lisäksi muitakin hännystelijöitä ja hyödyntavoittelijoita. Hyväntekeväisyys loppuu lyhyeen ja hänet perheineen viedään saarnauskiertueelle ympäri Suomea ja jopa Norjaan asti.

Sivujuonteina kirjassa kerrotaan muutaman muun kyläläisen elämän tarina. Ne toivat kirjaan mielenkiintoisen lisän ja ajankuvan. Pelkästään Tuulikin tarina olisi ollut hieman tylsä, koska niin saarnoissa kuin kaiken ympärillä pyörivässä elämässäkin samat asiat toistuivat kerta toisensa jälkeen.

Lopulta käy ilmi, miten rajusti Tuulikkia on käytetty hyväksi, ei pelkästään sirkusnumerona.

Kirja perustuu ainakin löyhästi tositapahtumiin. Jäin miettimään, miten todellista Tuulikin saarnaaminen oli. Tapahtuiko se todella niin kuin kirjassa kerrotaan. Jumalan lisäksi Tuulikki näkee näkyjä metsänhenki Mielikistä. Tapahtuikohan sekin todellisuudessa vai onkohan se vain kirjailijan taiteellista vapautta kirjan elävöittämiseksi. Mietin myös, missä määrin Tuulikki tosiaan saarnasi niin hienosti Raamatun oppeja ja pienelle tytölle tuntemattomia asioita, kuin kirjassa sanotaan. Mistä hän siinä tapauksessa sai saarnansa? Tarinat ovat kuitenkin saattaneet kasvaa suusta suuhun kulkiessaan. Kohtaukset saattoivat olla vaikka epileptisiä kohtauksia. Ainakin noitien toimintaa selitetään monesti nykyään epileptisillä kohtauksilla.


Pedot

Pienessä pitäjässä itärajantuntumassa on nähty susia. Pedot herättävät niin pelkoa kuin suojelunhalua. Jakautuneet mielipiteet jakavat koko yhteisön kahtia. Ortodoksipapin tytär Maria on jäänyt kahdestaan isänsä kanssa, kun hänen äitinsä kuoli auto-onnettomuudessa. Ortodoksisuus ja sen mystisyys on läsnä kaikessa elämässä ja ortodoksiset ikonikuvat sekoittuvat tämän päivän popiikoneihin.
Välillä susia jahdataan ja sitten taas yritetään ymmärtää ja antaa niille omaa tilaa. Välillä taas susi jahtaa kyläläisiä, jos ei konkreettisesti niin mielikuvissa ja ajatuksissa. Koko susi onkin ehkä enemmän ihmisten omat synkät salaisuudet kuin oikea nelijalkainen nisäkäs.

Jostain syystä luku-, tai siis kuuntelu-,elämys jäi lattanaksi. Ilmeisesti olisi pitänyt päästä paremmin sisään kirjan symboliikkaan ja vertauskuviin. Ehkä tämäkin kuuluu niihin kirjoihin, jotka saavat kehittyä, hautua ja avautua  pikkuhiljaa. Aika näyttää, avautuuko se minulle.

Uskontojen risteyksissä

Hämeen-Anttilan toimittama, monen asiantuntijan kirjoituksisa koostuva teos.
Kirjassa palataan Euroopan ja Lähi-idän uskontojen yhteisille juurille. Erityisesti keksitytään kristinuskon, islamin ja juutalaisuuden yhteiseen perintöön ja samankaltaisuuksiin sekä uskontojen suhtautumiseen toisiinsa. Minusta mielenkiintoisinta on vanhojen egyptiläisten ja mesopotanialaisten uskomusten ja kertomusten vaikutus erityisesti kristinuskon syntyyn.

Usko

Hämeen-Anttila pohtii, mitä usko on ja onko sitä oikeasti olemassa. Kirjassa ei suuremmin paneuduta mihinkään erityiseen uskontoon eikä siihen, mihin uskotaan, vain itse uskoon. Tietysti uskon kohteita ja uskontoja ei koskaan näissä yhteyksissä voida täysin sivuuttaa.
Tykkäsin kirjan pohdinnoista. Ehkä erityisesti siksi, että monet ajatukset olivat aika yhteneviä omieni kanssa. Mukava kuulla, että joku huomattavasti minua viisaampi ajattelee samalla tavalla ja osaa kaikenlisäksi laittaa asian paperille ymmärrettävällä tavalla. Siitä huolimatta, että en usko aivan samoihin asioihin kuin Hämeen-Anttila.

Noitanaisen älä anna elää

Noitavainot on yksi lempiaiheitaini, josta luen ja kuuntelen suunnilleen kaikki kirjat ja artikkelit, jotka suinkin saan käsiini. Tämä kirja kertoo erityisesti Ahvenanmaan noitavainoista, niihin johtaista syistä ja seurauksista.
Onnenmäärää pidettiin siihen aikaan vakiona. Eli jos itsellä oli huonompi karjaonni ja naapurilla taas samaan aikaan hyvä, kateus nostipäätään ja naapuria alettiin helposti syyttämään karjaonnen varastamisesta noitakeinoilla. Noitakeinoja myös ilmeisesti käytetiin aivan oikeasti, lehmien peräosia viilleltiin ja häntiä leikattiin. Jos satuit sanomaan jotakin negatiivista naapuristasi, joka sitten joutui onnettomuuteen ja joku vielä muisti aiemmat sanasi, olit aika varmasti noitasyytösten kohteena. Epämiellyttävää naapuria saattoi myös syyttää noituudesta ja yhtäkkiä syyttömyyden todistaminen olikin syytetyn harteilla. Ikävä kyllä ohjenuorana oli, että on parempi tappaa joku syytön kuin jättää mahdollinen noita eloon.
Mikä sitten sai naiset tunnustamaan ja ilmiantamaan toisiaan? Voisin kuvitella, että kuoleman edessä haluttiin vetää mukaan muita naisia, erityisesti joitakin, joiden kanssa oli ollut eripuraa. Omat tunnustukset ovat silti mysteeri, eikä niitä varmaan saada koskaan lopullisesti selvitettyä. Kiduttamalla varmasti saatiin epätoivoiset naiset tunnustamaan mitä tahansa ja jopa uskomaan syytöksiin. Nykyään puhutaan valemuistoista, joita ihmisiin saadaan iskostettua ja jotka ovat omassa mielessä ihan todellisia kuin oikeasti tapahtuneet asiat ja muistot.
Toisaalta puhutaan epileptisistä kohtauksista. Naiset varmaan itse uskoivat olevansa pahan vallassa ja eivät muistaneet purreensa itseään kohtauksen aikana. Pitivät puremaa sitten itsekin paholaisen puremana.

Unissasaarnaajasta on kattavampi kuvaus Kirsin kirjanurkassa.

Toivo ja Jaakko Heinimäki: Ikonivärityskirja

Toivo ja Jaakko Heinimäki: Ikonivärityskirja Kustantamo: Viisas Elämä ( entinen Basam Books)Kirja saatu kustantajalta. Suurkiitokset!

Ikonit ovat mielenkiintoisia, vaikka niihin ei eritysesti uskoisikaan. Niissä yhdistyy aineksia vanhemmista uskonnoista kristinuskoon. Niihin liittyy kiehtovia legendoja, myyttejä, mystiikkaa sekä symboleita.

Aikuisten värityskirjoissa trendinä on ollut intialainen tyyli, joka ei välttämättä miellytä kaikkia. Onneksi nykyään alkaa olla saatavilla monentyylisiä kirjoja. Tähän ikoniaiheiseen ihastuin heti; nyt meillä piirustustaidottomillakin on mahdollisuus ainakin värittää ikoneja. Kirjassa esitellään lyhyesti erilaisia ikonityyppejä ja muutamia niissä suosittuja pyhimyksiä. Innostuin aiheesta sen verran, että lainasin kuunneltavaksi kirjan ikonien historiasta ja niissä käytetyistä tekniikoisa. Historiaan tutustuessa tutustuu samalla muutenkin historiaan. 

Kirja sopii hyvin näin paastonajan rentoutumiseen. Jouluaiheiset kuvat säästän loppuvuodelle.


Kuvissa on monentyylisiä ikoneja, vaihtelevasti paljon pieniä yksityiskohtia ja suurpiirteisempiä kuvia. Ikoneiden lisäksi mukana on kaksi koptilaista ristiä.
Suuria pintoja on enemmän kuin monissa muissa aikuisten värityskirjoissa. Se on vaihtelun vuoksi ja visuaalisesti hyvä, mutta minusta niiden värittäminen tasaisesti on hankalaa ja haastavaa. Vaikka pieni haasteellisuus on tietysti aina hyvä asia.
Paperi sopii hyvin värittämiseen, väri tarttuu siihen sopivasti. Viivat ovat selkeitä. Ainut miinuspuoli on, että kuvia on joka sivulla. Kirjoja, joissa niitä on vain oikealla, on helpompi värittää.

Ilpo Koskela: Lusia, Suomen viimeisen noitana tuomitun tarina

Ilpo Koskela: Lusia (2015)
Like kustannus Oy
128 sivua
Sarjakuva
Kirja saatu kustantajalta. Suurkiitokset!






Suomalaista kansanperinnettä ja muinaisuskoa hienona sarjakuvana. Lisäksi kuvataan 1600-luvun talonpoikaiselämää sekä kristinuskon ja muinaisuskon kohtaamista. Kirjailija on tehnyt tarkkaa taustatyötä kirjaa varten, joten kuvaus on mahdollisimman totuuden mukaista. Kirjan lopussa olevista saatesanoista saa lisäkatsauksen aiheeseen, monien huonosti tuntemaan osaan historiaamme.

Kertomus Lusia Rusintytär Korhosesta, Utajärven Ahmaskylästä kotoisin olevasta tunnetusta runonlaulajasta ja kansanparantajasta, tai noidasta. Tarinan alku, Lusian nuoruuden tapahtumat, ovat täysin kuvitteellisia. Vain Lusia ja hänen isänsä Rusi Korhonen ovat todellisia historiallisia henkilöitä. Loppupuolella tarina muuttuu historiallisia pöytäkirjoja seurailevaksi todelliseksi historiaksi. 1600-luvulla onnen uskottiin olevan vakio ja jakaessaan onnea toisille noita otti sitä muilta. Kateus ja mahdollisesti kristinuskon mukanaan tuoma jumalanpelko ajoivat Lusian, kuten monet muut aikalaisensa, tuomiolle.
 
Kirja on kirjoitettu 1600-luvulla tehtyjen kirjallisten merkintöjen kielen tyylillä. Aluksi oli hieman vaikeaa päästä siihen sisälle, mutta mikään muu tyyli ei olisi sopinut tähän kirjaan yhtä hyvin.

Tämä oli ensimmäinen lukemani aikuisille suunnattu sarjakuvaromaani. Odotukseni olivat korkealla, enkä joutunut pettymään. Itse aihe oli kiinnostava ja toteutus sarjakuvana hieno. Tarinasta jää aivan erilainen muistijälki, kun se pyörii mielessä myös kuvina. Piirroksiin saadaan ilmeikkyyttä ja tunteita, joita olisi vaikea kuvailla sanoilla. Lisäksi sarjakuva toimii meille, joille kirjojen lukeminen on työlästä.

Kirjassa on faktat ja viitteet kohdallaan ja mielenkiintoinen kertomus kuvineen.Tarina herätti mielenkiinnon tutustua lähdeteoksiin ja muihin aiheesta kertoviin kirjoihin. Historiaa voitaisiin opettaa useamminkin sarjakuvina.

Mustavalkoiset kuvat houkuttelevat ottamaan kirjan värityskirjaksi. Aihepiiri olisi ainakin mielenkiintoinen.

Aleksi Delikouras: Nörtti

 Aleksis Delikouras: Nörtti: New game (2012)
 206 sivua
Kustantaja Otava
Kirja saatu kustantajalta arvostelukappaleena. Kiitokset kustantajalle!


Mun mutsi on hullu. Se valittaa, että mä pelaan liikaa enkä muka kunnoita sitä.

Kurkistus nykyteinien maailmaan, joka kaikkien teini-ikää lähestyvien lasten vanhempien pitäisi lukea.




Ehdin juuri ajatella, että olen ihan kyllästynyt teiniangstiin, mutta tämä kirja oli täysin erilainen, vaikka kertookin nykynuorison elämän vaikeuksista.

En olisi ikinä tarttunut tähän kirjaan, jollen olosi saanut sitä arvosteltavaksi. Onneksi sain. Olin ihan myyty kirjan tarkkanäköisyydelle jo ensimmäisessä luvussa olleen hienon toteamuksen ansiosta:
"On iso virhe kutsua galtsua IRCiksi. Oikeassa IRCssä juttelee vain nerot." (Nimim. irckaaja jo vuodesta -96)

Yläastetta käyvä DragonSlayer666 haluaa tietokonepeliammattilaiseksi. Koulunkäynti, ja äiti, häiritsevät hänen urakehitystään. Kun kuvioihin vielä ilmestyy kaunis punahiuksinen Krista aika alkaa olla kortilla. Kumpi on tärkeämpää, käydä tyttöjen kanssa treffeillä, vai olla mukana kaikissa Battlefieldmatseissa? Jos alkaa seurustelemaan, onko sitten vähennettävä pelaamista? Kun perhetuttu saa päähänsä tehdä DragonSlayerista pelifilmejä Youtubeen joutuu hän ihan toisenlaisen pelin pyörteisiin. Yhtäkkiä tunnetuksi tullut erilainen nuori joutuu koulussa kiusatuksi, mutta saattaa myös löytää yllättäviä ystäviä.

Tykkäsin kirjasta monesta syystä :
Kertoo nykyajan nuorten maailmasta, vieläpä pojan näkökulmasta. En ole pitkään aikaan törmännyt poikien maailmaan sijoittuvaan kirjaan.
Nörttinä, nörttien äitinä, puolisona ja äitipuolena kirjan miljöö on sama, jossa itse elän. Välillä oli vaikeuksia tietää samaistuisinko päähenkilöön vai hänen äitiinsä. Kaikenlisäksi päähenkilön isä ja isäpuoli eivät ole keskenään samasta maasta lähtöisin. Kuten ei meilläkään.


– Minä panen netin takaisin vasta sitten, kun sinä ole tullut syömään! mutsi huusi yläkerrasta.
----
.. jengi alkoi avautua siitä, miten mutsit on yleinen ongelma.


Tässä kohtaa taidan samaistua äitiin.

(Kesken lukemisen, kun Dragonslayer kiroaa pelin lagaamista, tulee yksi lapsista huutamaan, kuka käyttää nettiä niin, että peli lagaa. Muistutan, mitä pelaamisesta ja räyhäämisestä on sanottu.)

Viime viikolla mietin, miksi on niin vähän, erityisesti uusia, kirjoja, joissa päähenkilöt kuuluvat samanlaiseen tylsää keskiluokkaa kuin minä. Kaikki tuntuvat keskittyvän joko rikkinäisiin ja köyhiin alkoholistiperheisiin tai rikkaisiin menestyjiin. Tämä kirja tuli siihenkin tilaukseen.

Kirjassa pelataan samoja pelejä, joita tämän talon kaikki muut asukkaat pelaavat. Tunnistin monta nimeltä ja jopa joitakin nuorisotermejä. Tunsin itseni moderniksi, nuorekkaan ja valistuneeksi.  Osan termeistä lapset selittivät minulle. Muutama suomenkielinen uutuussana piti googlata, en esim. tiennyt, mikä on fruittari.

Kirjassa otetaan myös esille yksi liian huonosti tunnettu kiusaamismuoto: muut porukalla väittävät yhden kiusaavan heitä, vaikka syytetty on, ainakin enimmäkseen, syytön. 


Lisäksi kirja oli hauska, erityisesti paikoin. Juuri sellaisella kuivan humoristisella tavalla, josta tykkään. Onpa mukana pieni Kalevala-teemakin.

Mitä mä teen sillä tiedolla, monta lasta Jeesuksella oli, kun ei niitä myöhemmin muista kukaan kuitenkaan?

Onneksi kirjasta on ilmestynyt kaksi jatko-osaa ja samalta kirjailijalta kolme aikaisempaa kirjaa. Aion heti miten hankkia itselleni Nörtti 2, kunhan saan sen verran nettikaistaa perheen pelaajilta, että pääsen nettiin tilaamaan.

Havukka-ahon ajattelija (1952) ja Kätilö (2011)

En kirjoita kaikista kuuntelemistani kirjoista, toisista en osaa sanoa mitään ja toisista en osaa rajata sanomistani järkevään mittaan. Kesälomalla en tullut aukaisseeksi tietokonetta ja muutaman yrityksen jälkeen blogata puhelimella annoin periksi. Nyt kuitenkin lyhyesti parista kirjasta.

Katja Ketun Kätilön kuuntelin viime viikolla. Sitä piti vähän pureskella, ennen kuin osasin sanoa siitä mitään. En tykännyt kirjan kielestä. Meänkieli/lapin murre ei toki ole mielestäni rumaa sitä omana kielenään puhuvien suussa ja olisi ehkä toiminut paperilta luettuna ihan hyvin, mutta ei lappilaisen lukemana se kuulosti minusta välillä kamalalta. Kirjassa satuttiin käyttämään myös muuten sanoja, jotka ovat aina nostaneet minun karvani pystyyn, kuten lillittäminen, tai joku sen johdannainen.

Seksistä puhuminen ei ruukaa nolostuttaa ja häiritä minua, mutta tässä siitä(kin) käytettiin sanoja, jotka kuulostavat merkityksestään riippumatta rumilta. Osittain se oli tarkoituksen mukaista, kun kyse oli väkisinmakaamisista, mutta jostakin syystä sanat vain häiritsivät minua liikaa, että olisin voinut nauttia kirjasta täysin.

Se oli vähän harmi, sillä kirjan tarina oli hyvä ja mielenkiintoinen. Erityisen mielenkiintoista oli lähes tuntematon ja vaiettu historia. Tälläkin kertaa tykkäsin kaikkein eniten lopun historiapaketista, vaikka lopusta minua jäi vaivaamaan, mitä sillä ihan viimeisellä lauseella oikein tarkoitettiin.

Miksi en aikaisemmalla yrityksellä tykännyt kirjasta johtui varmaan siitä, että jostain kumman syystä se alkoi silloin väärästä kohtaa, jostain toisen tai kolmannen osan lopusta. Olin varmaan tehnyt jonkin virheen, kun siirsin sen soittimeen.

Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija on ollut lukulistallani vuosia, kerran jo aloitinkin sen, mutta se sitten jäi. Nyt olen kuunnellut sitä pikkupaloina muiden kirjojen välissä. Aluksi en päässyt mukaan ja ehdin juuri tuomita ihan tylsäksi kirjaksi, mutta sitten se imaisi mukanaan. Ei suosikkityyliäni, mutta ihan viihdyttävä ja ajatuksia nostattava.

Molemmat kirjat pistivät ajattelemaan sodan aikaisia kauheuksia, Havukka-Aho tosin vain hetkittäin. Ehkä se jäi minulle yhdeksi päällimmäiseksi ajatukseksi juuri sen takia, että kuuntelin sen limittäin Kätilön kanssa.

Kirjoille oli yhteistä myös korvessa ja eristyksissä eläminen ja ihmisten salattu historia. Mitäpä me voisimme tietää ihmisistä, joita emme tunne ja jotka pitävät omana tietonaan, mitä ovat puuhastelleet poissaolovuotensa. Eikä ihmisten juoruissa ole välttämättä mitään perää.

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla (2015)

Epäröin kirjaan tarttumista, koska en oikein tykkää kauhusta. Tai toisaalta tykkään tietysti, koska se on yleensä jännittävää ja mielenkiintoista, mutta en tykkää pelätä. Päätin kuitenkin uskaltaa, koska olen selvinnyt parista mielestäni hirvittävän hyytävästä dekkarista (Yrsa Sigurðardóttirin uusimpia, joita ei liene suomennettu), koska iltaisin saan nukkua puolison vieressä, niin ei tarvitse ihan kamalasti pelätä.

Kirja ei kuitenkaan ollut mielestäni yhtään pelottava. Olin jopa vähän pettynyt. Aloin miettimään, miksi se ei pelottanut ja mitä elementtejä on niissä, jotka pelottavat. En ole vielä saanut sitä selvitettyä. Voin kuvitella, että tämän kirjan kuvailut voisivat sopivasti toteutettuna elokuvana kyllä pelottaa, mutta eivät kuvailtuna silti nostaneet mieleeni mitään pelottavia kuvia.

Päähenkilö Johanneksen nuoruuden ystävä/rakastettu Aalo (luulin sitä aluksi miehennimeksi) on hukkunut viisi vuotta sitten. Johannes on yrittänyt jättää entisen elämän taakseen, siinä kuitenkaan onnistumatta. Yllättäen Aalon veli Antti ja kouluaikainen ystävätär Karoliina ilmestyvät Johanneksen  elämään vaatien häntä mukaan kostamaan Aalon kuoleman.

Olin vähän pettynyt loppuratkaisuun. Odotin jotakin erilaista, tietysti positiivista on, että kirja pääsi siltä osin yllättämään, sillä muuten se oli osittain ennalta- arvattava. Tosin minusta se ei ole paha-asia, että osan arvaa itse, se on kuitenkin ihan tyydyttävä tunne, että arvaa, tai siis päättelee, oikein. Kirja oli siis lopulta ihan sopiva sekoitus arvattavuutta ja yllättävyyttä.

Kaiken kaikkiaan tykkäsin kuunnella kirjaa. Siinä oli aineksia minun omista (ja varmaan monien muidenkin) painajaisistani ja uniongelmistani. Ihan yhtä kamalia hallusinaatioita ja sivuoireita en ole, ainakaan vielä, sentään saanut.

Kesädekkareita

Epärealistisen ajankäyttöoptimismin takia minulta jäi dekkariviikko lähes kokonaan väliin ja sen jälkeen olen tavannut tuota espanjankielistä dekkaria. En aikonut aloittaa kuunneltavaksi dekkareita yhtä aikaa sen kanssa, mutta sorruin. Listaan tähän tänä kesänä (nk. kesänä) kuunneltuja dekkareita.

Camilla Läckberg:
Olycksfågeln, suomeksi Pahanilmanlintu.
Tyskungen, suomeksi Perillinen. (Vielä kuuntelematta, mutta ehdottomasti aloitan heti ihan pienen pienen dekkaritauon jälkeen.)
(Sarjan aiemmat kirjat: Jääprinsessa, Saarnaaja ja Kivenhakkaaja.)
Fjällbacka-sarja paranee edetessään. Juuri sellaisia dekkareita, joista tykkään; murhamysteerejä, joiden taustalla on yleensä menneisyyteen liittyvä tarina ja lisäksi päähenkilön omaa perhe-elämää ja kurkistuksia milloin kenenkin kollegan yksityiselämään. Fjällbacka-sarja on siitä erilainen, että päähenkilön perhe-elämää kuvataan enimmäkseen poliisin puolison näkökulmasta. Ensimmäisessä kirjassa päähenkilönä olikin toimittaja-kirjailija Erica Falk ja luulinkin aluksi näiden olevan Liza Marklundin dekkareiden tapaan toimittajan näkökulmasta kirjoitettuja.
Toinen raikas piirre perhe-elämässä on Erican sisko, eli kaikki ongelmat, murheet ja juonen kulut eivät liity päähenkilöiden välisiin parisuhdeongelmiin eivätkä heidän lapsiin. Ehkä tulevaisuudessa myös lapsiin, kun he kasvavat.
Kirjojen lopussa on ollut sen verran houkutteleva cliffhanger, että olen malttamattomana kaivellut käsiini seuraavankin kirjan.

Vera Vala:
Kuolema sypressin varjossa, Arianna de Bellis tutkii
Odotin tältä kirjalta enemmän. Ulkosuomalaisen kirjoittama ja päähenkilölläkin suomalaiset juuret. Se ei oikeastaan näkynyt kirjassa kovin voimakkaasti, muutamassa kohdassa tuotiin vähän keinotekoisen oloisesti esille. Paljon asioita, joita selitettiin. Osa oli mielenkiinoista uutta tietoa, mutta osa tuntui liian triviaalilta selitettäviksi. Tyyliltään ehkä enemmän juuri sellaisten dekkareitten tyylinen, jotka aikoinaan karkottivat minut dekkari-genren kimpusta. Ehkä hieman Sherlock Holmes tai Hercule Poirot tyylistä, keskitytään vain tutkimukseen ja päähenkilöstä vain muutamaan piirteeseen. Tietysti voin olla väärässä näiden kahden herrasmiehen kohdalla, koska en koskaan tutustunut heihin kunnolla, mutta tämä on minun vaikutelmani.
Loppua kohden Arianna alkaa muuttua kiinnostavammaksi ja saada enemmän syvyyttä ja kaikenlisäksi jonkinlaista hengenheimolaisuutta kanssani. Voi siis olla, että annan hänelle vielä mahdollisuuden, ainakin yhden kirjan verran. Jotkut teistä lukijoista osaavat varmaan kertoa mielipiteensä sarjan muista kirjoista. Kannattaako jatkaa?

_____________________________
Kiitokset tuttaville, jotka muistivat cliffhanger-termin! Minä muistelin vain jotakin roikkumiseen liittyvää, enkä tiedä olisiko näyttänyt hyvältä kirjoittaa kirjoissa olevan roikuttaja tai roikkuja.

Pasi Imari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa (2013)

Kirja kuin painajainen ja säähän sopivaa lukemista.

Lapsuudenuskonsa kadottanut ja juuri eronnut Judith ja muuttaa Helsinkiin uuden, paremmin palkatun, mutta haastavan, työn perässä. Työssään hän joutuu tekemisiin uskon ja hengellisyyden kanssa yllättävällä tavalla. Lisäksi hän saa hoidettavakseen maailman tunnetuimman ateistin ja joutuu etsimään totuutta kahden leirin välissä ja samalla hänen tulisi pelastaa kuolemansairaan kummipoikansa sielu.
Välillä tulee tunne, että kirja on pahan ja pahan välinen taistelu ja kaikki ajatukset uskosta, epäuskosta ja ateismista käännetään päälaelleen.

Kirjassa kuljetaan usealla aikatasolla, mutta menneisyys esitetään aina helposti nykyisyydestä erotettavassa muodossa. Lisäksi kirjassa seikkaillaan painajaisessa, Euroopassa sekä uskonnon, kirjallisuuden ja kirjallisuusanalyysin että hieman tieteenkin maailmoissa.

Kirjallisuusanalyysiosaa olisi voinut syventää vielä enemmän jonkinlaisen ratkaisun löytämiseksi ja kirjallisuuden henkilöt törmäilevät mukana ilman suurempaa tarkoitusta. Ellei sitten minulta jää joku yhteys ja tulkinta tajuamatta.

Kertojaratkaisu on erikoinen. Ei kuitenkaan ainutlaatuinen ja minulla on hämärä muistikuva, että olen ainakin kuullut puhuttavan vastaavasta.

Kirjassa oli yksi teema, joka toistuu usein painajaisissani ja toinen, joka oli mukana ensimmäisen kerran muutama viikko sitten. Lisäksi oli vielä kolmaskin, josta kuulee monesti puhuttavan painajaisten yhteydessä, mutta joka ei onneksi kuulu omiin painajaisiini. Painajaisteemoistaan huolimatta kirja ei ollut liian pelottava eikä painostava, enemmänkin odotin saavani ratkaisun, miten painajaiset voitetaan. Saako kirjasta vastauksen siihen jää varmaan itse kunkin pääteltäväksi ja koettavaksi.


Kirjan alussa minua häiritsi yksi varmaan ihan mitätön seikka:

"Hän katsoi raapustamiaan yhtälöitä ja sanoi osaavansa laskea sataan." Minua häiritsi, että ensin kahdeksan vuotias raapustaa yhtälöitä ja sitten osaa laskea vain sataan. Minun tietääkseni yhtälöihin perehdytään vasta monta vuotta myöhemmin ja kahdeksanvuotiaat laskevat yli sataan. Tietysti, että osaa laskea sataan, ei välttämättä tarkoita, että ei osaa pidemmälle, mutta olettaisin silti niin.

Koska aina tahtomattanikin tulkitsen kirjan henkilöiden nimiä, en voinut jättää googlaamatta, mitä merkityksiä tämän kirjan päähenkilöiden nimillä on. Löysinkin apokryfikirjan nimeltä Judithin kirja, jossa päähenkilö, Judith, pelastaa kansansa epäuskolta. Siinä Judith tosin viettelee vihollisensa ja katkaisee sitten hänen kaulansa. Voihan tämänkin kirjan tietysti tavallaan niinkin tulkita, jos välttämättä haluaa. 

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Kirjoitin tämän alunperin kommentiksi Pihin naisen elämää -blogiin, mutta koska tästä tuli niin pitkä, päätin siirtää sen tänne pitkästyttämästä toisten blogeja. Yhä edelleenkään en aio kertoa kirjasta sen enempää, vain omia ajatuksiani siitä.


Ahmin kirjan tänään aamupäivän kuluksi. En ole kuunnellut muita Hirvosen kirjoja, vaikka olen suunnitellut. Niin vaan blogistan sai minut taas lukemaan juuri sen, mistä kaikki muutkin puhuvat :)
Kirja muistutti jollakin tavalla He eivät tiedä mitä tekevät -kirjaa. Aiheeltaan ja kirjoitustyyliltään. Ja tämä on iso kehu, jos on huomannut, mitä tykkäsin Valtosen kirjasta.
Minulle tuli mieleen sellainen ajatus, joka taitaa tulla Raamatusta, että isien pahat teot kostetaan kolmanteen ja neljänteen polveen. Olen ajatellut sen niin, että siinä lauseessa ei väitetäkään Jumalan kostavan, vaan asian olevan niin, että kaikki paha, mitä koemme, vaikuttaa vielä tuleviinkin polviin. Tässä kirjassahan lapsien äiti-linjassa oli pahuutta, joka minun käsitykseni mukaan sai alkunsa siitä, miten rikkaat kohtelivat köyhän palvelijan lasta. Siitähän tämän maailman ongelmat taitavat paljolti lähteä, isommat, voimakkaammat ja rikkaat sortavat ja alistettujen on jotenkin koitettava tulla toimeen ja vastattava välivallalla. Rikkaiden käytös onnistutaan yleensä median ja propagandan voimalla esittämään hyväksyttävänä ja alistettujen taas terrorismina. Joskus taas alistamisen seuraukset purkautuvat väärällä ja kontrolloimattomalla tavalla. Aslakin toiminnasta huolimatta meidän on varmasti aika vaikea tuomita kaikki hänen ajatuksensa itsekkäistä ihmisistä ja kulutusyhteiskunnasta väärinä.
Pihin naisen pohdinnasta vahvasta ideologiasta aloin ajattelemaan, että ehkä se on juuri niin. Mikä tahansa ideologia voi helposti muuttua vaaralliseksi, erityisesti tietyllä tavalla herkkien ihmisten käsissä (tai aivoissa ehkä paremminkin).

Luin vasta NASAn raportin, jonka mukaan ihmiskunta romahtaa muutamassa vuosikymmenessä. Raportin löysin täältä. Joko siitä lukemalla tai jostakin toisesta tutkimuksesta jäi mielikuva, että suurin uhka on köyhin riisto ja varojen siirtyminen kokoajan pienemmälle eliitille. Jonkin artikkelin mukaan romahdus tapahtuu sen takia jo ennen kuin luonnon varat loppuvat kokonaan tai ilmaston muutos ehtii tuhota meidät. Harmi, että en muista, mistä tämän ajatuksen luin, koska tämä vastaa hyvin pitkälle minun omaa näkökantaani. Toisaalta joku supertulivuori saattaa räjähtää milloin tahansa, ja se saattaa jopa olla pelastus ihmiskunnalle – tai sitten ei.

Maapallo ylikansoittuu niin, että jotkut ihmiset ottavat asiat omiin käsiinsä ja tappavat sokkona sivullisia, kun samaan aikaan jotkin uskonnolliset liikkeet tekevät yhä edelleen töitä vastustaakseen syntyvyyden rajoittamista.

Kiinnitän kirjoissa helposti huomiota henkilöiden ja paikkojen nimiin. Ehkä liikaakin, ehkä kaikkeen ei ole piilotettu piilomerkityksiä. Mutta liekö silti ihan sattumaa, että perheen isän nimi oli Erik.

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Loppuihan se viimeinkin! Kirja oli hyvä ja mielenkiintoinen, mutta silti turhan pitkä. Lopussa tarkkaavaisuus katosi monta kertaa ja odottelin jo kirjan loppumista. Kirjassa ei ollut pitkiä ja puuduttavia maiseman kuvauksia eikä muutakaan, eli en tiedä, mistä sitä olisi voinut tiivistää. Jotkut lauseet ja sanonnat tuntuivat toistuvan turhan usein, jotenkin niistä tuli kuva, että tässä junnataan samassa jutussa jatkuvasti. Kannatti silti kuunnella.


Kaikki muut ovat tietysti jo lukeneet tämän vuosia sitten, eli en sen kummemmin viitsi kertoa kirjan tapahtumista. Ja jos joku ei ole lukenut ja kiinnostaa, niin lukemallahan se selviää. Kerron vähän omista ajatuksistani, jotka ehkä nekin ovat kaikille muille jo vanhastaan tuttuja ja tunnetuissa analyyseissä kaluttuja. En ole koskaan lukenut edes mitään analyysejä tästä kirjasta. Ja koska koulussa aikoinaan koko luokallamme luetutettiin Punainen viiva tämän asemasta, en ole kuullut edes yhtään esitelmää. Eipä sillä, että muistaisin jotakin lukioaikaisia esitelmiä, paitsi tietysti itse pitämäni.


Kirjassa on lauseita ja sanontoja, jotka tuovat väkisin mieleen Raamatun. Ei se ole mikään ihme, sijoittuuhan kirja samaan aikakauteen ja vähän samalle maailman kulmalle, kuin osa Raamatusta.
Silti en voi välttää ajattelemasta, että tarinoilla haetaan suurempaakin yhteyttä. Sinuhen löydetään virrasta kuin Mooses ja tavallaan hänen roolinsa on muutenkin vähän moosesmainen. Yhteyden heidän välillään taitavat silti loppu siihen, eikä Sinuhe johdata mitään kansaa minnekään, tosin julistaa monoteististä jumalaa Atonia. Aton-uskonton taas on mielestäni kuvattu jonkinlaiseksi kristinuskon esikuvaksi. Atonilla ja häneen uskovilla on samoja oppeja ja ajatuksia Jeesuksen opetusten kanssa. Esimerkiksi: Kaikki kansat veljiä ja samanarvoisia keskenään. Vain yksi jumala, eikä suvaita muiden jumalien palvontaa. Orjat ja vapaat samanarvoisia.


Waltarin tarina muistuttaa Freudin Mooses ja monoteismissä esitettyjä ajatuksia; Atonin palvonnan ja monoteismin omaksunut Mooses egyptiläinen ottaa johtaakseen yhden seemiläisen heimon, myöhemmin juutalaiset. Tämä teoria ei ole kovin pitävä, mutta yksi legenda legendojen joukossa.
Freudin teoriat eivät ole muutenkaan tunnettuja paikkansapitävyydestään. Silti on mahdollista, että Atonin palvonta oli aikoinaan malli kaikille muilla monoteistisille uskonnoilla. Muistelen, että juutalaisuus muuttui monoteistiseksi joskus Egyptin vankeuden jälkeen. Tietysti myös koko vankeus ja erämaavaellus saattavat olla vain legendoja, eikä Mooseksen olemassaolokaan ole erityisen varmaa.
Waltari varmaan tunsi Freudin teoksen. En ole kuitenkaan kaivellut Sinuhen taustaa mistään.


Aloitin jo kuuntelemaan edellä mainitun Freudin kirjan. Se koostuu kolmesta Mooseksen egyptiläisyyttä käsittelevästä artikkelista. Vaikka olenkin vähän kyllästynyt egyptiläisyysteemaan. Tulin kuitenkin uteliaaksi, enkä sitä paitsi halua aloittaa nyt dekkarin kuuntelua, koska yritän lukemalla lukea yhtä dekkaria. Pelkään, että sekoittaisin ne toisiinsa.