Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Loppuihan se viimeinkin! Kirja oli hyvä ja mielenkiintoinen, mutta silti turhan pitkä. Lopussa tarkkaavaisuus katosi monta kertaa ja odottelin jo kirjan loppumista. Kirjassa ei ollut pitkiä ja puuduttavia maiseman kuvauksia eikä muutakaan, eli en tiedä, mistä sitä olisi voinut tiivistää. Jotkut lauseet ja sanonnat tuntuivat toistuvan turhan usein, jotenkin niistä tuli kuva, että tässä junnataan samassa jutussa jatkuvasti. Kannatti silti kuunnella.


Kaikki muut ovat tietysti jo lukeneet tämän vuosia sitten, eli en sen kummemmin viitsi kertoa kirjan tapahtumista. Ja jos joku ei ole lukenut ja kiinnostaa, niin lukemallahan se selviää. Kerron vähän omista ajatuksistani, jotka ehkä nekin ovat kaikille muille jo vanhastaan tuttuja ja tunnetuissa analyyseissä kaluttuja. En ole koskaan lukenut edes mitään analyysejä tästä kirjasta. Ja koska koulussa aikoinaan koko luokallamme luetutettiin Punainen viiva tämän asemasta, en ole kuullut edes yhtään esitelmää. Eipä sillä, että muistaisin jotakin lukioaikaisia esitelmiä, paitsi tietysti itse pitämäni.


Kirjassa on lauseita ja sanontoja, jotka tuovat väkisin mieleen Raamatun. Ei se ole mikään ihme, sijoittuuhan kirja samaan aikakauteen ja vähän samalle maailman kulmalle, kuin osa Raamatusta.
Silti en voi välttää ajattelemasta, että tarinoilla haetaan suurempaakin yhteyttä. Sinuhen löydetään virrasta kuin Mooses ja tavallaan hänen roolinsa on muutenkin vähän moosesmainen. Yhteyden heidän välillään taitavat silti loppu siihen, eikä Sinuhe johdata mitään kansaa minnekään, tosin julistaa monoteististä jumalaa Atonia. Aton-uskonton taas on mielestäni kuvattu jonkinlaiseksi kristinuskon esikuvaksi. Atonilla ja häneen uskovilla on samoja oppeja ja ajatuksia Jeesuksen opetusten kanssa. Esimerkiksi: Kaikki kansat veljiä ja samanarvoisia keskenään. Vain yksi jumala, eikä suvaita muiden jumalien palvontaa. Orjat ja vapaat samanarvoisia.


Waltarin tarina muistuttaa Freudin Mooses ja monoteismissä esitettyjä ajatuksia; Atonin palvonnan ja monoteismin omaksunut Mooses egyptiläinen ottaa johtaakseen yhden seemiläisen heimon, myöhemmin juutalaiset. Tämä teoria ei ole kovin pitävä, mutta yksi legenda legendojen joukossa.
Freudin teoriat eivät ole muutenkaan tunnettuja paikkansapitävyydestään. Silti on mahdollista, että Atonin palvonta oli aikoinaan malli kaikille muilla monoteistisille uskonnoilla. Muistelen, että juutalaisuus muuttui monoteistiseksi joskus Egyptin vankeuden jälkeen. Tietysti myös koko vankeus ja erämaavaellus saattavat olla vain legendoja, eikä Mooseksen olemassaolokaan ole erityisen varmaa.
Waltari varmaan tunsi Freudin teoksen. En ole kuitenkaan kaivellut Sinuhen taustaa mistään.


Aloitin jo kuuntelemaan edellä mainitun Freudin kirjan. Se koostuu kolmesta Mooseksen egyptiläisyyttä käsittelevästä artikkelista. Vaikka olenkin vähän kyllästynyt egyptiläisyysteemaan. Tulin kuitenkin uteliaaksi, enkä sitä paitsi halua aloittaa nyt dekkarin kuuntelua, koska yritän lukemalla lukea yhtä dekkaria. Pelkään, että sekoittaisin ne toisiinsa.

J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa

Suomentanut Pentti Saarikoski.

Minulla oli myös tämän kirjan kokoinen aukko sivistyksessä.

Kuvaus 1940 Amerikasta koulusta erotetun nuoren silmin. Kirja on nopeatempoinen kuvaus muutaman päivän tapahtumista. Vaikka mitään erityistä ei tapahdu, eikä yhteiskuntaa kuvailla erityisesti mitenkään, antaa kirja kuvan sen ajan nuorten elämästä. Jollain tavalla kirjailija on osannut rivien välissä maalata hyvin elävän kuvan miljööstä. Miten todellinen se on, en tietenkään tiedä varmuudella, mutta kirjan kulttimaineen takia oletan kuvauksen olevan autenttinen.

Kirjan tyyli on vapaata kerrontaa. Päähenkilö Holden Caulfield kertoo lukijoille tapahtumia. Kaikki tapahtumat ja dialogit ovat hänen kertomiaan. Samojen sanojen ja lauseiden toistelu ärsytti hieman, mutta se tietysti vahvistaa kerronnan tunnetta, että Holden suullisesti kertoo tarinaansa minulle, lukijalle, juuri nyt.

En aivan täysin ymmärrä, miksi kirjaa pidetään jotenkin aivan erityisenä klassikkona. Kuvataanhan siinä toki hienosti kapinallinen nuoren elämää ja ajatuksia ja yhteiskuntaa nuoren näkökulmasta. Jostakin syystä odotan klassikoilta jotakin suurempaa ja hienompaa - ja että ne ovat tylsiä ja tämä kirja ei ollut sitä.

Holden on kuvausten perusteella rikkaan perheen lapsi, joka viettää aikaansa golfklubeilla ja käy nimekkäitä kouluja. Mikä saa hänet kapinoimaan ja karkaamaan? Onko jo viidennestä koulusta erottaminen niin suuri häpeä vai onko taustalla pelko rangaistuksesta vai huoli, joutuuko seuraavaksi huonoon kouluun? Holdenilla on hyvät ja lämpimät välit perheeseensä, varsinkin sisaruksiin, eikä hän muutenkaan vaikuta erityisen ongelmanuorelta. Hän vaikuttaa myös älykkäältä, muttei silti pärjää koulussa, kuin yhdessä aineessa. Ehkä kirja onkin kritiikkiä koululaitoksen jäykkyydelle, jossa menestyy parhaiten tietyllä tavalla älykkäät ja kiltit ihmiset, eivät niinkään omilla aivoilla ja eri tavalla ajattelevat.

Suomennos on minun mielestäni hieno. Saarikoski on käyttänyt 50-luvun Helsingin slangia. Vaikka minua on aina ärsyttänyt siinä tietyt tavat taivuttaa, tai olla taivuttamatta, sanoja, ei tämä kirja olisi mielestäni toiminut millään muulla suomen kirjakielellä tai murteella. Ei ainakaan kirjakielellä.
Suomennosta on moitittu epätarkaksi ja jopa virheelliseksi, siihen en voi ottaa kantaa lukematta englanninkielistä versiota. Enkä ole suunnitellut lukea sitä, sillä epäilen, että New Yorkin 40-luvun nuorisoslangi ei ole vahvimpia osaamisalueitani.

Tätä edellinen kuuntelemani kirja oli Bernardo Atxagan Haitarinsoittajan poika, jossa kuvataan kapinallisten nuorten elämää 70-luvun espanjassa. Kirjoissa oli niin paljon yhtäläisyyksiä, että välillä sekoitin ne, ja muistelin Haitarinsoittajan pojalle tapahtuneiden asioiden, vankilassa istumisineen, tapahtuneen Holdenille.

Hittolainen, mikä aukko sivistyksessä

Väinö Linna: Tuntematon sotilas
 
Tuntemattoman sotilaan pitäisi ehdottomasti kuulua kaikkien lukiolaisten pakolliseen lukemistoon. Toisaalta tästä ehkä saa enempi irti, kun on kypsempi. Vaikka ei kai se välttämättä niin ole. Juuri nyt ajattelen, että tämä on yhtä tärkeä teos suomalaiselle kirjallisuudelle, kuin Don Quijote espanjan kirjallisuudelle. Kirja on täynnä sanontoja ja ilmaisuja, jotka meistä varmasti kaikki tuntee ja käyttää, ja ainakin minä täysin tietämättömästä niiden olevan lähtöisin Tuntemattomasta sotilaasta. Tai tietenkin osa niistä on olut olemassa jo ennen itse kirjaa, ja minä kun olen luullut niitä paljon tuoreemmiksi.
On siellä tietysti paljon sellaisiakin, jotka olen tiennyt tulevan Tuntemattomasta. Osa kohtauksista on tosi tuttuja elokuvasta, en ole varman olenko kertaakaan nähnyt sitä kokonaan, mutta pätkiä sieltä täältä monta kertaa. Kyllä tästä varmasti luettiin pätkiä lukiossa.

Välillä kirja on täyttä komediaa, Uuno armeijan leivissäkin jää toiseksi. Kirjasta tulee välillä mieleen myös Jukka Virtasen ohjaama Noin 7 veljestä, erityisesti keksijä Honkaojasta. Jonka ikiliikkuja on muutenkin yksi lempiaiheitani kirjassa. Olikohan sodassa oikeasti noin koomisia tilanteita ja uskalsivatkohan jotkut oikeasti marssia päin petäjää. Vai onkohan se enempi kuvaannollista armeijan toiminnan naurettavuuden kuvausta. "Pensas neuvostoliittolainen" jaksaa aina naurattaa
Koomista on myös, että yksi everstiluutnantti puhuu kuin Ehrnrooth.

Välillä kirja on tietysti kaikkea muuta kuin komediaa. Sodan kauheuksien kuvailu yksittäisen sotilaan tasolla ja kokemuksista on jotakin niin järkyttävää, että en osaa sitä kommentoida sen kummemmin. Kirjan lukemisen jälkeen päätin katsoa Laineen Tuntemattoman loppunäytöksen tunnelman ylläpitämiseksi.

Ehkä tätä ei koulussa luettukaan Rokan kommentin:"nyt ollaan pojat ryöstöretkellä" vuoksi. Minulle ei ainakaan koulussa koskaan kerrottu koko totuutta jatkosodasta.

Kuten kaikki muutkin kirjat, kuuntelin tämän äänikirjana. En yleensä viitsi kommentoida lukijaa sen kummemmin, mutta tämä on ehkä kaikkein paras kuuntelemani äänikirja. Lukija on loistava. Siis
Celia-asiakkeille. Myynnissä olevassakin on lukijana yksi lempilukijoistani. Eli jos tuntuu, että aika ei riitä lukemiseen, tai ei huvita tarttua kirjaan ihan kirjaimellisesti, niin tekosyitä ei ole, koska tämä suorastaan kannattaa kuunnella.


Kaikki joilla on vielä Tuntemattoman kokoinen aukko sivistyksessä: lukekaa tai kuunnelkaa.
Kyllä jämpti on niin!

______________________________
Kiinnostuin muutamista sanoista, joita olen aina luullut paljon tuoreemmiksi muoti-ilmiöiksi. Jostakin syystä yllätyin sanan "hitto" käytöstä. Olen aina pitänyt sitä oman sukupolveni keksimänä voimasanana. (Ihan kirosanaksi se ei minun luokittelussani yllä.) Vaikka tietysti hiisi on minulle ainakin etäisesti tuttu käsite, jos ei muuten niin ainakin hiidenkivet ja -kirnut.

Kuvassa kulma Botsmarksblocketia, jota pidetään ainakin pohjoismaiden suurimpana hiidenkivenä. Jopa maailman suurimpana, mutta siitä ei ole minkään laista varmuutta.

Ilmari Kianto: Punainen viiva

Viimeisen taiston verenkarvaiset alkumetrit

   

Punaisessa viivassa Ilmari Kianto kuvaa Kainuun korvessa, Korpiloukon mökissä asuvien Topi ja Riika Romppaisen valmistautumisesta ensimmäisiin eduskuntavaaleihin – verenkarvaisen punaisen viivan vetoon. Kirja on kuvaus köyhälistön karusta elämästä metsän ja luonnon keskellä. Jossa he elävät torakoiden lailla lukutaidottomina ja sivistymättöminä luonnon ja rikkaiden armoilla.

Kirja on aikalaiskuvaus köyhälistön yhteiskunnallisen heräämisen alkutaipaleesta ja sosiaalidemokraattien matka-agitaattorien kampanjoinnista. On erityisen mielenkiintoista, että Kianto ei kirjaa kirjoittaessaan tiennyt, mikä näiden vaalien vaikutus lopulta oli ja millä voimalla tämä herätetty viha purkautui kymmenisen vuotta myöhemmin.

Kuin talviunta nukkuva karhu kääntää kylkeään, niin koittaa uusi kevät ihmiskunnan historiassa, kun kaikki veronsa maksaneet täysi-ikäiset kansalaiset, jopa naiset, pääsevät äänestämään, ensimmäisinä maailmassa. Kuin koirat haukullaan ilmoittavat talven selän taittuneen, on myös Suomen kansaan kylvetty vähitellen leviävän muutoksen siemen. 

 

Jorge Luis Borges: Hiekkakirja

Luen harvoin kirjoja kahta kertaa, paitsi opiskellessa. Hiekkakirjan luin kuitenkin jo toisen kerran. Uskonpa vielä lukevani osan tarinoista joskus espanjaksi. Hiekkakirjan suomennos sisältää kaksi Borgesin novellikokoelmaa: Brodien raportin (El Informe de Brodie) ja Hiekkakirjan (El Libro de arena).

Borgesin novelleihin on aina kätketty fantasia-avain; viittaus johonkin tunnettuun kertomukseen tai tapahtumaan. Joskus viittaus on suora, joskus se on kätketty henkilöiden tai paikkojen nimiin.

Suurin osa novelleista ei avaudu minulle lainkaan. En tunnista fantasia-avaimia ja ehkä näitä novelleita ei pitäisikään lukea kerralla kovin montaa. Joku aina herättää uteliaisuuden ja perehdyn niihin tarkemmin. Yksi näistä, ilmeisesti suomentamaton, El Aleph (tietääkseni ei suomennettu) muutti koko maailmankatsomukseni, kun luin ja analysoin sitä. Taisinpa jopa tajuta sen fantasia-avaimen ihan itse. Osan olen etsinyt netistä, tai lähdekirjallisuudesta.

Brodien raportin novelleista suurin osa oli ihan mitäänsanomattomia.
Hiekkakirja oli mielestäni parempi. Aion valita jonkun novellin, lukea sen uudelleen ja kaivella taustatietoja, kunhan saan inspiraation.

Borgesin oma suosikki on Hiekkakirjan kolmas novelli Kongressi. En tunnistanut sen fantasia-avainta, mutta uskon ymmärtäneeni sanoman. Jätän kuitenkin kertomatta sen, ainakin toistaiseksi, jos joku aikoo lukea novellin.

Keskeisiä teemoja ovat usein uskonto ja Raamattu, mutta vapaa-ajattelijan perspektiivistä. Ehkä, ja vain ehkä, Raamattu nähdään tässä kaunokirjallisena aarteena. Voi tietysti olla, että vain toivon niin. Muita toistuvasti esille tulevia asioita ovat sormus, shakki ja kirjat.

Kirjan on suomentanut Pentti Saaritsa. Suomennos vaikuttaa hyvältä ja suomen kieli on sujuvaa. Epäilen silti, että käännetystä versiosta jää puuttumaan jotakin, mitä alkuperäisessä on. Ehkä juuri siksi moni tarina jää laimeaksi.