sunnuntai 27. maaliskuuta 2016
perjantai 25. maaliskuuta 2016
torstai 24. maaliskuuta 2016
Noitia ja pyhimyksiä
Noidat ja pyhimykset sopii hyvin pääsiäiseen, erityisesti noidat. Pyhimystarinoissa on paljon mielenkiintoisia legendoja ja historiallisia tarinoita, noidista taas olen löytänyt vain noitavainojen kautta kirjoitettua historiaa. En ole tavannut yhtään, muuta kuin fiktiivisiä ja niitäkin aika vähän, noidan muistelmia. Noitaoikeudenkäynneissä saadut lausunnot, pöytäkirjat ja muistiin merkinnät ovat ongelmallisia enkä luota niistä kovin moneen. Tunnustukset saatiin yleensä kiduttamalla ja uhkailemalla ja psyykkisesti murretut, yleensä naiset, saattoivat tunnustaa mitä tahansa. Ehkä he jopa tosissaan uskoivat tehneensä asioita, joita heistä syytettiin. Taisin jo aiemmin puhua todellisia muistojen veroisista valhemuistoista, joita ihmisen aivot saadaan uskomaan. Osa taas taisi tunnustaa kaiken vain saadakseen viimeisen ehtoollisen, kun tiesi kuoleman olevan edessä joka tapauksessa. Sanon (kirjoitan) taisi, vaikka tätä pidetään yleisenä tosiasiana, koska ihan varmoja emme voi ikinä olla toisten ihmisten ajatusten liikkeistä. Noituudesta syytetyksi taas saattoi joutua, kun joku tuomittu päätti kostaa aiempia erimielisyyksiä vaikkapa naapurille, tai lähes kaikille kylän naisille.
Kun kylässä liikkunut köyhä ja vääryyttä kokenut nainen joutui tuomiolle, niin mikäs sen näppärämpää kuin syyttää noituudesta myös kaikkia almuja niukasti antaneita kylän naisia.
Vuosia olen miettinyt, miten monet tuomiolle joutuneista olivat oikeasti noitia, siis vanhaa luonnonuskoa tosissaan tunnustavia ja noitarituaaleja harjoittaneita ihmisiä. Jossain vaiheessahan alettiin tuomitsemaan kaikki, joita voitiin syyttää noituudesta, ei vain sillä pahaa tehneitä.
Naiset, jotka tunnustivat noituutensa viimeisen ehtoollisen toivossa eivät ainakaan kuulosta nk. aidoilta noidilta.
Jos joku tuntee kirjallisuutta noidista, noituuden historiasta ja muusta vastaavasta, saa vinkata. Lehtikuvia ja iltapäivälehtihaastatteluita ei ehkä kannata toivoa. Vaikka jossain muistan noitakuulusteltavia kutsutun aikansa julkkiksiksi. Osa ehkä tunnusti ja kertoi kaikenlaisia juttuja "pysyäkseen otsikoissa".
Toisin kuin noidista ja luonnonuskoja harjoittaneista ihmisistä, pyhimyksistä on valtavasti muistiinpanoja, osa enemmän ja osa vähemmän totuudenmukaisia. Varmaan ihan nykypäivän iltapäivälehdistöä vastaavasti jälleen. Tosin kaikkia pyhimyksiä ei tainnut edes olla olemassa. Mutta minä ainakin uskon suurimmalla osalla olevan jonkinlaisen esikuvan. Ehkä joku samanniminen, joka teki jotakin ja ympärille keksittiin lopulta kokonainen pyhimyskultti.
Pyhän Yrjön olemassaolosta en ole kovinkaan vakuuttunut, en ainakaan hänen taistelustaan lohikäärmettä vastaan. Jollei lohikäärme ole vertauskuva vaikkapa kamalalle anopille tai purkautumisella uhkailevalle tulivuorelle. Tosin miten ritari tappaisi tulivuoren? Ehkä sattumalta osuisi paikalle, kun se rauhoittuu.
Mitä yhteistä noidilla ja pyhimyksillä on, tai mitä eroa. Varmasti suuri osa ainakin eurooppalaisista väittää, että eroa on kaikki ja yhtäläisyyksiä vain tuo mainittu aikansa poptähiasema. Noitia syytettiin jatkuvasti noituudesta (arvatenkin) ja kerettiläisyydestä. Näihin kuului myös naisilla perinteisen naisen muottiin ahtautumisesta kieltäytyminen.
Pyhimyksistä toisia kiiteltiin jumalan profeetoiksi, tai ties miksi, jo elinaikanaan. Toisia taas syytettiin kerettiläisyydestä, naisia naisenaseman rajojen venyttämisestä ja jopa noituudesta.
Monien uskonnonharjoittamiseen kuului mystiikkaa ja rituaaleja. Liekö sillä eroa tehdäänkö rituaalit Elohimin, Hekaten tai Friggin kunniaksi. Tietysti riippuu ihmisen maailman- ja uskonnonkuvasta, mitä mieltä tästä on.
Yksi mielenkiintoinen pyhimys, jota olen alkanut pitää noitana Hildegard Bingeniläinen. Hän on yksi suosikkipyhimyksiäni. Omaksi suojelupyhimyksekseni löysin tosin vähän vähemmän noitamaisen Pyhän Elmon, merisairaiden, mahavaivaisten ja raskauspahoinvointisten suojelijan.
Sari Katajala-Peltomaan ja Raisa Maria Toivon kirjasta Noitavaimo ja neitsytäiti -kirjasta opinkin sitten, että ihmisten pitäminen pyhimyksenä tai noitana riippui monesti siitä, kenen suojeluksessa hän oli. Jos sattui olemaan sopivan rippi-isän suojatti, samat asiat katsottiin jumalalliksi, kun taas freelanserinä rituaaleja harjoittanut tuomittiin sinne kaikkein syvimpään paikkaan.
Kirjassa oli esimerkkinä näkyjennäkijät kirjailijat ja mystikot Hadewijch Antwerpeniläinen ja Margarete Porete. Ensimmäinen oli sopivan kirkonmiehen oppilas ja hänen tekstinsä hyväksyttiin jumalallisina. Porete taas poltettiin roviolla.
Pyhimyksiin olen tutustutut Jaakko Heinimäen teoksissa Pieni mies jalustalla sekä Pyhiä naisia ja muita pyhimysesseitä. Ihastuin Heinimäen kirjoitustyyliin, koruttomaan, yksinkertaiseen ja tylsään, kunnes seassa on yhtäkkiä hauska kielellinen täysosuma, ilman liiallista yrittämistä.
Heinimäen kirja Harrasta viiniä: Makuja ja tarinoita, pulloja ja pyhimyksiä sai jo nimellään minut innostumaan. Yksi hienoimmista ajatuksista oli Jeesuksen Kaanaanhäissä taikoma pesuammekilju. Valittavat viinitkin nostivat veden kielelle vaikka särkivätkin korvia.
Nyt ongelmana onkin, että kirja herätti hyvän viinin himon.
Kun kylässä liikkunut köyhä ja vääryyttä kokenut nainen joutui tuomiolle, niin mikäs sen näppärämpää kuin syyttää noituudesta myös kaikkia almuja niukasti antaneita kylän naisia.
Vuosia olen miettinyt, miten monet tuomiolle joutuneista olivat oikeasti noitia, siis vanhaa luonnonuskoa tosissaan tunnustavia ja noitarituaaleja harjoittaneita ihmisiä. Jossain vaiheessahan alettiin tuomitsemaan kaikki, joita voitiin syyttää noituudesta, ei vain sillä pahaa tehneitä.
Naiset, jotka tunnustivat noituutensa viimeisen ehtoollisen toivossa eivät ainakaan kuulosta nk. aidoilta noidilta.
Jos joku tuntee kirjallisuutta noidista, noituuden historiasta ja muusta vastaavasta, saa vinkata. Lehtikuvia ja iltapäivälehtihaastatteluita ei ehkä kannata toivoa. Vaikka jossain muistan noitakuulusteltavia kutsutun aikansa julkkiksiksi. Osa ehkä tunnusti ja kertoi kaikenlaisia juttuja "pysyäkseen otsikoissa".
Toisin kuin noidista ja luonnonuskoja harjoittaneista ihmisistä, pyhimyksistä on valtavasti muistiinpanoja, osa enemmän ja osa vähemmän totuudenmukaisia. Varmaan ihan nykypäivän iltapäivälehdistöä vastaavasti jälleen. Tosin kaikkia pyhimyksiä ei tainnut edes olla olemassa. Mutta minä ainakin uskon suurimmalla osalla olevan jonkinlaisen esikuvan. Ehkä joku samanniminen, joka teki jotakin ja ympärille keksittiin lopulta kokonainen pyhimyskultti.
Pyhän Yrjön olemassaolosta en ole kovinkaan vakuuttunut, en ainakaan hänen taistelustaan lohikäärmettä vastaan. Jollei lohikäärme ole vertauskuva vaikkapa kamalalle anopille tai purkautumisella uhkailevalle tulivuorelle. Tosin miten ritari tappaisi tulivuoren? Ehkä sattumalta osuisi paikalle, kun se rauhoittuu.
Mitä yhteistä noidilla ja pyhimyksillä on, tai mitä eroa. Varmasti suuri osa ainakin eurooppalaisista väittää, että eroa on kaikki ja yhtäläisyyksiä vain tuo mainittu aikansa poptähiasema. Noitia syytettiin jatkuvasti noituudesta (arvatenkin) ja kerettiläisyydestä. Näihin kuului myös naisilla perinteisen naisen muottiin ahtautumisesta kieltäytyminen.
Pyhimyksistä toisia kiiteltiin jumalan profeetoiksi, tai ties miksi, jo elinaikanaan. Toisia taas syytettiin kerettiläisyydestä, naisia naisenaseman rajojen venyttämisestä ja jopa noituudesta.
Monien uskonnonharjoittamiseen kuului mystiikkaa ja rituaaleja. Liekö sillä eroa tehdäänkö rituaalit Elohimin, Hekaten tai Friggin kunniaksi. Tietysti riippuu ihmisen maailman- ja uskonnonkuvasta, mitä mieltä tästä on.
Yksi mielenkiintoinen pyhimys, jota olen alkanut pitää noitana Hildegard Bingeniläinen. Hän on yksi suosikkipyhimyksiäni. Omaksi suojelupyhimyksekseni löysin tosin vähän vähemmän noitamaisen Pyhän Elmon, merisairaiden, mahavaivaisten ja raskauspahoinvointisten suojelijan.
Sari Katajala-Peltomaan ja Raisa Maria Toivon kirjasta Noitavaimo ja neitsytäiti -kirjasta opinkin sitten, että ihmisten pitäminen pyhimyksenä tai noitana riippui monesti siitä, kenen suojeluksessa hän oli. Jos sattui olemaan sopivan rippi-isän suojatti, samat asiat katsottiin jumalalliksi, kun taas freelanserinä rituaaleja harjoittanut tuomittiin sinne kaikkein syvimpään paikkaan.
Kirjassa oli esimerkkinä näkyjennäkijät kirjailijat ja mystikot Hadewijch Antwerpeniläinen ja Margarete Porete. Ensimmäinen oli sopivan kirkonmiehen oppilas ja hänen tekstinsä hyväksyttiin jumalallisina. Porete taas poltettiin roviolla.
Pyhimyksiin olen tutustutut Jaakko Heinimäen teoksissa Pieni mies jalustalla sekä Pyhiä naisia ja muita pyhimysesseitä. Ihastuin Heinimäen kirjoitustyyliin, koruttomaan, yksinkertaiseen ja tylsään, kunnes seassa on yhtäkkiä hauska kielellinen täysosuma, ilman liiallista yrittämistä.
Heinimäen kirja Harrasta viiniä: Makuja ja tarinoita, pulloja ja pyhimyksiä sai jo nimellään minut innostumaan. Yksi hienoimmista ajatuksista oli Jeesuksen Kaanaanhäissä taikoma pesuammekilju. Valittavat viinitkin nostivat veden kielelle vaikka särkivätkin korvia.
Nyt ongelmana onkin, että kirja herätti hyvän viinin himon.
perjantai 18. maaliskuuta 2016
P.U. Rippley: Jurassic prööt
Kuvittanut: Evan Palmer
Suomentanut: Juho Gröndahl
Kustantaja: Nemo
Kiitokset kirjasta kustantajalle!
Hauska tapa tutustua dinosauruksiin ja ajatukseen, että jo muinoin piereskeltiin.
Kirjassa ei anneta selityksiä esi- tai jälkipuheessa, mikä osa tiedosta on faktaa ja mikä fiktiota. Se käy kuitenkin hyvin ilmi itse tekstin sanankäänteistä.
Ichthyostega oli alkusammakkoeläin, joka alkoi edeltäjiään paremmin sopeutua maalla elämiseen – kenties pakon edessä, merien kaasuuntumisen seurauksena.
Pieruhuumori uppoaa lapsiin, ja aikuisiin, aina. Huumorin varjolla jää helposti mieleen faktoja, toivottavasti tästäkin kirjasta.
Lapsista en voi olla varma, mutta itselleni ainakin jäi ensimmäistä kertaa mieleen, että mamenchisauruksilla oli pitkä kaula, kun se yhdistettiin kaasutteluun.
Lapset keskittyivät kyllä enimmäkseen leikkimään ja pitämään hauskaa pierulaitteella ja eläytymään valtavien suurrupsujen haisteluun.
keskiviikko 16. maaliskuuta 2016
Vampyyri
Yhtenä iltana juuri nukahtamissekunnilla mietin yhden tapaamani ihmisen kokemuksia. Niistä saisi kivan tarinan. Mutta voiko muitten tarinoita kirjoittaa. Mielessä kävi ajatus:
"Olen vampyyri, istu viereeni ja imenyt tarinasi. Varastan ja käytän hyväkseni. Jos et halua itseäsi paperille, älä tule lähelle."
Hauskoja nämä unissa ja juuri nukahtamaisillaan aivoissa pyörähtäneet ajatukset. Osaa niistä en keksisi ikinä valveilla. Mun lapset sanoisi, että en koskaan ole niin kauaa hereillä, että ehtisin ajatella.
"Olen vampyyri, istu viereeni ja imenyt tarinasi. Varastan ja käytän hyväkseni. Jos et halua itseäsi paperille, älä tule lähelle."
Hauskoja nämä unissa ja juuri nukahtamaisillaan aivoissa pyörähtäneet ajatukset. Osaa niistä en keksisi ikinä valveilla. Mun lapset sanoisi, että en koskaan ole niin kauaa hereillä, että ehtisin ajatella.
Muutama suomalainen kirja
Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja (2015)
Vuokko Sajaniemi: Pedot (2015)
Jaakko Hämeen-Anttilan toimittama Uskontojen risteyksissä: Välimeren alueen uskontojen juurilla
Jaakko Hämeen-Anttila: Usko (2005)
Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää: Tositarina noitavainosta Suomessa 1666–1671 (2013)
Näin pääsiäisen alle sopii, minun mielestäni, uskonnoista ja noidista kertovat kirjat. Unissasaarnaajan ja Pedot kuuntelin nyt kyllä vain siksi, että ne valmistuivat äänikirjoiksi.
Unissasaarnaaja
Köyhän mökin 13-vuotias Tuulikki-tytär sairastuu vakavasti. Parannuttuaan hän alkaa saada kohtauksia joiden aikana hän saa näkyjä ja saarnaa maailmanlopusta. Pian uutinen kiirii naapurustoon ja lähipitäjiin ja lopulta yleisö tulee kauempaakin. Perheen äitiä neuvotaan keräämään kuulemaan kertyneeltä yleisöltä kolehti. Sitä kertyykin siinä määrin, että perhe pääsee maistamaan vauraampaa elämää. Erityisesti äiti Veera ja Tuulikin isosisko Venla pääsevät rahan makuun, eivätkä olisi valmiita luopumaan siitä.
Tuulikki itse päättää jakaa rahat tarvitseville ja saa apua häneen ihastuneelta naapurikylän pojalta. Samaan aikaan Tuulikin ympärille alkaa kertyä oman perheen lisäksi muitakin hännystelijöitä ja hyödyntavoittelijoita. Hyväntekeväisyys loppuu lyhyeen ja hänet perheineen viedään saarnauskiertueelle ympäri Suomea ja jopa Norjaan asti.
Sivujuonteina kirjassa kerrotaan muutaman muun kyläläisen elämän tarina. Ne toivat kirjaan mielenkiintoisen lisän ja ajankuvan. Pelkästään Tuulikin tarina olisi ollut hieman tylsä, koska niin saarnoissa kuin kaiken ympärillä pyörivässä elämässäkin samat asiat toistuivat kerta toisensa jälkeen.
Lopulta käy ilmi, miten rajusti Tuulikkia on käytetty hyväksi, ei pelkästään sirkusnumerona.
Kirja perustuu ainakin löyhästi tositapahtumiin. Jäin miettimään, miten todellista Tuulikin saarnaaminen oli. Tapahtuiko se todella niin kuin kirjassa kerrotaan. Jumalan lisäksi Tuulikki näkee näkyjä metsänhenki Mielikistä. Tapahtuikohan sekin todellisuudessa vai onkohan se vain kirjailijan taiteellista vapautta kirjan elävöittämiseksi. Mietin myös, missä määrin Tuulikki tosiaan saarnasi niin hienosti Raamatun oppeja ja pienelle tytölle tuntemattomia asioita, kuin kirjassa sanotaan. Mistä hän siinä tapauksessa sai saarnansa? Tarinat ovat kuitenkin saattaneet kasvaa suusta suuhun kulkiessaan. Kohtaukset saattoivat olla vaikka epileptisiä kohtauksia. Ainakin noitien toimintaa selitetään monesti nykyään epileptisillä kohtauksilla.
Pedot
Pienessä pitäjässä itärajantuntumassa on nähty susia. Pedot herättävät niin pelkoa kuin suojelunhalua. Jakautuneet mielipiteet jakavat koko yhteisön kahtia. Ortodoksipapin tytär Maria on jäänyt kahdestaan isänsä kanssa, kun hänen äitinsä kuoli auto-onnettomuudessa. Ortodoksisuus ja sen mystisyys on läsnä kaikessa elämässä ja ortodoksiset ikonikuvat sekoittuvat tämän päivän popiikoneihin.
Välillä susia jahdataan ja sitten taas yritetään ymmärtää ja antaa niille omaa tilaa. Välillä taas susi jahtaa kyläläisiä, jos ei konkreettisesti niin mielikuvissa ja ajatuksissa. Koko susi onkin ehkä enemmän ihmisten omat synkät salaisuudet kuin oikea nelijalkainen nisäkäs.
Jostain syystä luku-, tai siis kuuntelu-,elämys jäi lattanaksi. Ilmeisesti olisi pitänyt päästä paremmin sisään kirjan symboliikkaan ja vertauskuviin. Ehkä tämäkin kuuluu niihin kirjoihin, jotka saavat kehittyä, hautua ja avautua pikkuhiljaa. Aika näyttää, avautuuko se minulle.
Uskontojen risteyksissä
Hämeen-Anttilan toimittama, monen asiantuntijan kirjoituksisa koostuva teos.
Kirjassa palataan Euroopan ja Lähi-idän uskontojen yhteisille juurille. Erityisesti keksitytään kristinuskon, islamin ja juutalaisuuden yhteiseen perintöön ja samankaltaisuuksiin sekä uskontojen suhtautumiseen toisiinsa. Minusta mielenkiintoisinta on vanhojen egyptiläisten ja mesopotanialaisten uskomusten ja kertomusten vaikutus erityisesti kristinuskon syntyyn.
Usko
Hämeen-Anttila pohtii, mitä usko on ja onko sitä oikeasti olemassa. Kirjassa ei suuremmin paneuduta mihinkään erityiseen uskontoon eikä siihen, mihin uskotaan, vain itse uskoon. Tietysti uskon kohteita ja uskontoja ei koskaan näissä yhteyksissä voida täysin sivuuttaa.
Tykkäsin kirjan pohdinnoista. Ehkä erityisesti siksi, että monet ajatukset olivat aika yhteneviä omieni kanssa. Mukava kuulla, että joku huomattavasti minua viisaampi ajattelee samalla tavalla ja osaa kaikenlisäksi laittaa asian paperille ymmärrettävällä tavalla. Siitä huolimatta, että en usko aivan samoihin asioihin kuin Hämeen-Anttila.
Noitanaisen älä anna elää
Noitavainot on yksi lempiaiheitaini, josta luen ja kuuntelen suunnilleen kaikki kirjat ja artikkelit, jotka suinkin saan käsiini. Tämä kirja kertoo erityisesti Ahvenanmaan noitavainoista, niihin johtaista syistä ja seurauksista.
Onnenmäärää pidettiin siihen aikaan vakiona. Eli jos itsellä oli huonompi karjaonni ja naapurilla taas samaan aikaan hyvä, kateus nostipäätään ja naapuria alettiin helposti syyttämään karjaonnen varastamisesta noitakeinoilla. Noitakeinoja myös ilmeisesti käytetiin aivan oikeasti, lehmien peräosia viilleltiin ja häntiä leikattiin. Jos satuit sanomaan jotakin negatiivista naapuristasi, joka sitten joutui onnettomuuteen ja joku vielä muisti aiemmat sanasi, olit aika varmasti noitasyytösten kohteena. Epämiellyttävää naapuria saattoi myös syyttää noituudesta ja yhtäkkiä syyttömyyden todistaminen olikin syytetyn harteilla. Ikävä kyllä ohjenuorana oli, että on parempi tappaa joku syytön kuin jättää mahdollinen noita eloon.
Mikä sitten sai naiset tunnustamaan ja ilmiantamaan toisiaan? Voisin kuvitella, että kuoleman edessä haluttiin vetää mukaan muita naisia, erityisesti joitakin, joiden kanssa oli ollut eripuraa. Omat tunnustukset ovat silti mysteeri, eikä niitä varmaan saada koskaan lopullisesti selvitettyä. Kiduttamalla varmasti saatiin epätoivoiset naiset tunnustamaan mitä tahansa ja jopa uskomaan syytöksiin. Nykyään puhutaan valemuistoista, joita ihmisiin saadaan iskostettua ja jotka ovat omassa mielessä ihan todellisia kuin oikeasti tapahtuneet asiat ja muistot.
Toisaalta puhutaan epileptisistä kohtauksista. Naiset varmaan itse uskoivat olevansa pahan vallassa ja eivät muistaneet purreensa itseään kohtauksen aikana. Pitivät puremaa sitten itsekin paholaisen puremana.
Unissasaarnaajasta on kattavampi kuvaus Kirsin kirjanurkassa.
Vuokko Sajaniemi: Pedot (2015)
Jaakko Hämeen-Anttilan toimittama Uskontojen risteyksissä: Välimeren alueen uskontojen juurilla
Jaakko Hämeen-Anttila: Usko (2005)
Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää: Tositarina noitavainosta Suomessa 1666–1671 (2013)
Näin pääsiäisen alle sopii, minun mielestäni, uskonnoista ja noidista kertovat kirjat. Unissasaarnaajan ja Pedot kuuntelin nyt kyllä vain siksi, että ne valmistuivat äänikirjoiksi.
Unissasaarnaaja
Köyhän mökin 13-vuotias Tuulikki-tytär sairastuu vakavasti. Parannuttuaan hän alkaa saada kohtauksia joiden aikana hän saa näkyjä ja saarnaa maailmanlopusta. Pian uutinen kiirii naapurustoon ja lähipitäjiin ja lopulta yleisö tulee kauempaakin. Perheen äitiä neuvotaan keräämään kuulemaan kertyneeltä yleisöltä kolehti. Sitä kertyykin siinä määrin, että perhe pääsee maistamaan vauraampaa elämää. Erityisesti äiti Veera ja Tuulikin isosisko Venla pääsevät rahan makuun, eivätkä olisi valmiita luopumaan siitä.
Tuulikki itse päättää jakaa rahat tarvitseville ja saa apua häneen ihastuneelta naapurikylän pojalta. Samaan aikaan Tuulikin ympärille alkaa kertyä oman perheen lisäksi muitakin hännystelijöitä ja hyödyntavoittelijoita. Hyväntekeväisyys loppuu lyhyeen ja hänet perheineen viedään saarnauskiertueelle ympäri Suomea ja jopa Norjaan asti.
Sivujuonteina kirjassa kerrotaan muutaman muun kyläläisen elämän tarina. Ne toivat kirjaan mielenkiintoisen lisän ja ajankuvan. Pelkästään Tuulikin tarina olisi ollut hieman tylsä, koska niin saarnoissa kuin kaiken ympärillä pyörivässä elämässäkin samat asiat toistuivat kerta toisensa jälkeen.
Lopulta käy ilmi, miten rajusti Tuulikkia on käytetty hyväksi, ei pelkästään sirkusnumerona.
Kirja perustuu ainakin löyhästi tositapahtumiin. Jäin miettimään, miten todellista Tuulikin saarnaaminen oli. Tapahtuiko se todella niin kuin kirjassa kerrotaan. Jumalan lisäksi Tuulikki näkee näkyjä metsänhenki Mielikistä. Tapahtuikohan sekin todellisuudessa vai onkohan se vain kirjailijan taiteellista vapautta kirjan elävöittämiseksi. Mietin myös, missä määrin Tuulikki tosiaan saarnasi niin hienosti Raamatun oppeja ja pienelle tytölle tuntemattomia asioita, kuin kirjassa sanotaan. Mistä hän siinä tapauksessa sai saarnansa? Tarinat ovat kuitenkin saattaneet kasvaa suusta suuhun kulkiessaan. Kohtaukset saattoivat olla vaikka epileptisiä kohtauksia. Ainakin noitien toimintaa selitetään monesti nykyään epileptisillä kohtauksilla.
Pedot
Pienessä pitäjässä itärajantuntumassa on nähty susia. Pedot herättävät niin pelkoa kuin suojelunhalua. Jakautuneet mielipiteet jakavat koko yhteisön kahtia. Ortodoksipapin tytär Maria on jäänyt kahdestaan isänsä kanssa, kun hänen äitinsä kuoli auto-onnettomuudessa. Ortodoksisuus ja sen mystisyys on läsnä kaikessa elämässä ja ortodoksiset ikonikuvat sekoittuvat tämän päivän popiikoneihin.
Välillä susia jahdataan ja sitten taas yritetään ymmärtää ja antaa niille omaa tilaa. Välillä taas susi jahtaa kyläläisiä, jos ei konkreettisesti niin mielikuvissa ja ajatuksissa. Koko susi onkin ehkä enemmän ihmisten omat synkät salaisuudet kuin oikea nelijalkainen nisäkäs.
Jostain syystä luku-, tai siis kuuntelu-,elämys jäi lattanaksi. Ilmeisesti olisi pitänyt päästä paremmin sisään kirjan symboliikkaan ja vertauskuviin. Ehkä tämäkin kuuluu niihin kirjoihin, jotka saavat kehittyä, hautua ja avautua pikkuhiljaa. Aika näyttää, avautuuko se minulle.
Uskontojen risteyksissä
Hämeen-Anttilan toimittama, monen asiantuntijan kirjoituksisa koostuva teos.
Kirjassa palataan Euroopan ja Lähi-idän uskontojen yhteisille juurille. Erityisesti keksitytään kristinuskon, islamin ja juutalaisuuden yhteiseen perintöön ja samankaltaisuuksiin sekä uskontojen suhtautumiseen toisiinsa. Minusta mielenkiintoisinta on vanhojen egyptiläisten ja mesopotanialaisten uskomusten ja kertomusten vaikutus erityisesti kristinuskon syntyyn.
Usko
Hämeen-Anttila pohtii, mitä usko on ja onko sitä oikeasti olemassa. Kirjassa ei suuremmin paneuduta mihinkään erityiseen uskontoon eikä siihen, mihin uskotaan, vain itse uskoon. Tietysti uskon kohteita ja uskontoja ei koskaan näissä yhteyksissä voida täysin sivuuttaa.
Tykkäsin kirjan pohdinnoista. Ehkä erityisesti siksi, että monet ajatukset olivat aika yhteneviä omieni kanssa. Mukava kuulla, että joku huomattavasti minua viisaampi ajattelee samalla tavalla ja osaa kaikenlisäksi laittaa asian paperille ymmärrettävällä tavalla. Siitä huolimatta, että en usko aivan samoihin asioihin kuin Hämeen-Anttila.
Noitanaisen älä anna elää
Noitavainot on yksi lempiaiheitaini, josta luen ja kuuntelen suunnilleen kaikki kirjat ja artikkelit, jotka suinkin saan käsiini. Tämä kirja kertoo erityisesti Ahvenanmaan noitavainoista, niihin johtaista syistä ja seurauksista.
Onnenmäärää pidettiin siihen aikaan vakiona. Eli jos itsellä oli huonompi karjaonni ja naapurilla taas samaan aikaan hyvä, kateus nostipäätään ja naapuria alettiin helposti syyttämään karjaonnen varastamisesta noitakeinoilla. Noitakeinoja myös ilmeisesti käytetiin aivan oikeasti, lehmien peräosia viilleltiin ja häntiä leikattiin. Jos satuit sanomaan jotakin negatiivista naapuristasi, joka sitten joutui onnettomuuteen ja joku vielä muisti aiemmat sanasi, olit aika varmasti noitasyytösten kohteena. Epämiellyttävää naapuria saattoi myös syyttää noituudesta ja yhtäkkiä syyttömyyden todistaminen olikin syytetyn harteilla. Ikävä kyllä ohjenuorana oli, että on parempi tappaa joku syytön kuin jättää mahdollinen noita eloon.
Mikä sitten sai naiset tunnustamaan ja ilmiantamaan toisiaan? Voisin kuvitella, että kuoleman edessä haluttiin vetää mukaan muita naisia, erityisesti joitakin, joiden kanssa oli ollut eripuraa. Omat tunnustukset ovat silti mysteeri, eikä niitä varmaan saada koskaan lopullisesti selvitettyä. Kiduttamalla varmasti saatiin epätoivoiset naiset tunnustamaan mitä tahansa ja jopa uskomaan syytöksiin. Nykyään puhutaan valemuistoista, joita ihmisiin saadaan iskostettua ja jotka ovat omassa mielessä ihan todellisia kuin oikeasti tapahtuneet asiat ja muistot.
Toisaalta puhutaan epileptisistä kohtauksista. Naiset varmaan itse uskoivat olevansa pahan vallassa ja eivät muistaneet purreensa itseään kohtauksen aikana. Pitivät puremaa sitten itsekin paholaisen puremana.
Unissasaarnaajasta on kattavampi kuvaus Kirsin kirjanurkassa.
sunnuntai 13. maaliskuuta 2016
Nuotiointia
Onneksi aurinko päätti näyttäytyä viimein tälläkin lomaviikolla. Tai no, pilvet väistyivät auringon ja meidän välistä.
Ruotsalaisilla ei ole oikein hyviä sanoja nuotioimiselle ja makkaranpaistolle, kaikki on vain grillaamista. Jotenkin nuotioimisen arvostuksen puutetta, että sille ei ole omaa sanaa.
On sille tulelle sentään joku sana, brasa, mutta se voi tarkoittaa vaikkapa kokkoa tai takkatulta. Toinen sanakirjoista löytyvä sana on lägereld, mutta en ole kuullut sitä käytettävän kovin runsaasti täälläpäin. Eikä sekään ole minulle ihan nuotiota vastaava sana.
Kaikelle ei vain ole kunnon termiä kaikissa kielissä, aamulla mietimme eroja miten avain sopii tai käy johonkin lukkoon ja suomeksi myös kello käy.
Eipä täällä ole edes sanaa ruskalle.
Minulla on muutaman viikon tehnyt älyttömästi mieli suomalaista grillimakkaraa, eiku nuotio- tai siis hiillosmakkaraa. Sitä saa kaupungista, mutta meiltäpäs on yli tunnin matka kaupunkiin, niin ei ole tullut käytyä ihan vain makkaran takia. Mieliteko on kuitenkin onnistunut saamaan ruotsalaisen makkaran maistumaan ihan ällöttävältä suussani, joten päätin kokeilla jotakin minulle ihan uutta: tikkuleipää!
Kaikille muille se on varmasti vanha tuttu, mutta varalta ohje kaikille muille yhtä kokemattomille eräihmisille ja nuotioijille kuin minä:
Tikkuleipä
5dl vehnäjauhoja
2tl ruokasoodaa
1,5 - 2 tl suolaa
N. 2dl kylmää vettä
Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää sen jälkeen vesi. Vaivaa hyvin.
Sen jälkeen taikinan voi laittaa muovipussiin.
Minä pyörittelin taikinan kotona pitkuloiksi. Se meni pussissa taas yhdeksi köntiksi, mutta oli helpompaa käsitellä nuotiolla, kun oli hyvin vaivautua.
Taikina on kätevä kuljettaa minigrip -pussissa. Ekana päivänä meitä ei ollut kovin montaa grillaajaa, joten taikinasta jäi yli puolet. Se säilyi hyvin jääkaapissa. Mitä nyt pari taikinarottaa kävi verottamassa. Toisena päivänä meillä oli mukana 1,5 annosta ja lähes kaikki meni. Täksi päivää tein vielä yhden satsin. Päätimme nimittäin nuotioida vielä kerran tälle lomalle vaikka onkin pilvistä. Kylän lapsi luku nousi nimittäin täksi päiväksi neljällätoista prosentilla ja se on ihan hyvä syy paistaa taas tikkuleipää.
Ruotsalaisilla ei ole oikein hyviä sanoja nuotioimiselle ja makkaranpaistolle, kaikki on vain grillaamista. Jotenkin nuotioimisen arvostuksen puutetta, että sille ei ole omaa sanaa.
On sille tulelle sentään joku sana, brasa, mutta se voi tarkoittaa vaikkapa kokkoa tai takkatulta. Toinen sanakirjoista löytyvä sana on lägereld, mutta en ole kuullut sitä käytettävän kovin runsaasti täälläpäin. Eikä sekään ole minulle ihan nuotiota vastaava sana.
Kaikelle ei vain ole kunnon termiä kaikissa kielissä, aamulla mietimme eroja miten avain sopii tai käy johonkin lukkoon ja suomeksi myös kello käy.
Eipä täällä ole edes sanaa ruskalle.
Minulla on muutaman viikon tehnyt älyttömästi mieli suomalaista grillimakkaraa, eiku nuotio- tai siis hiillosmakkaraa. Sitä saa kaupungista, mutta meiltäpäs on yli tunnin matka kaupunkiin, niin ei ole tullut käytyä ihan vain makkaran takia. Mieliteko on kuitenkin onnistunut saamaan ruotsalaisen makkaran maistumaan ihan ällöttävältä suussani, joten päätin kokeilla jotakin minulle ihan uutta: tikkuleipää!
Kaikille muille se on varmasti vanha tuttu, mutta varalta ohje kaikille muille yhtä kokemattomille eräihmisille ja nuotioijille kuin minä:
Tikkuleipä
5dl vehnäjauhoja
2tl ruokasoodaa
1,5 - 2 tl suolaa
N. 2dl kylmää vettä
Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää sen jälkeen vesi. Vaivaa hyvin.
Sen jälkeen taikinan voi laittaa muovipussiin.
Minä pyörittelin taikinan kotona pitkuloiksi. Se meni pussissa taas yhdeksi köntiksi, mutta oli helpompaa käsitellä nuotiolla, kun oli hyvin vaivautua.
Taikina on kätevä kuljettaa minigrip -pussissa. Ekana päivänä meitä ei ollut kovin montaa grillaajaa, joten taikinasta jäi yli puolet. Se säilyi hyvin jääkaapissa. Mitä nyt pari taikinarottaa kävi verottamassa. Toisena päivänä meillä oli mukana 1,5 annosta ja lähes kaikki meni. Täksi päivää tein vielä yhden satsin. Päätimme nimittäin nuotioida vielä kerran tälle lomalle vaikka onkin pilvistä. Kylän lapsi luku nousi nimittäin täksi päiväksi neljällätoista prosentilla ja se on ihan hyvä syy paistaa taas tikkuleipää.
En olisi ikinä uskonut, että leipä voi olla näin hyvää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)