Ruotsinsuomalaisia

Kun olin lapsi, kaikilla muilla paitsi minulla ja serkuillani, oli ruotsinserkkuja. Jopa omilla vanhemmillani. Minullakin siis oli ruotsin sukulaisia ja pikkuserkkuja, mutta eihän se ole sama asia. Varsinkin, kun tutustuin heihin vasta, kun heistä oli tullut paluumuuttajia. (Minulla oli myös niin hassu tilanne silloin lapsena, että itselläni oli serkkuja isän ja äidin puolelta, mutta kenelläkään serkuillani ei ollut kuin korkeintaan pari serkkua, jotka eivät olleet myös minun serkkuja.)

Myöhemmin korjasin tilanteen serkkujeni osalta ja muutuin heille ruotsinserkuksi. Itselläni, ja sisaruksillani, ei edelleenkään ole moisia.

Kirjoissa ja tv-sarjoissa ruotsinsuomalaiset lapset esitetään aina valtavasti kärsivinä, onnettomina ja olosuhteiden uhrina. Olenko nyt tehnyt omista lapsistani onnettomia ja loppuelämäkseen kärsimään tuomittuja, kun olemme muuttaneet tänne ihanaan kamalaan naapurimaahan?
Onko tämä ihan tosiaan karu totuus, vai onko olemassa onnellisia ja tasapainoisia, ihan Normaalisti Ruotsissa  eläviä suomalaisia ja paluumuuttajia? Vaaditaanko onnellisuuteen paluumuutto?

Toinen kysymys on, kuka on ruotsinsuomalainen. Ovatko sitä kaikki täällä asuvat suomalaiset vain 60- ja 70-luvuilla tänne muuttaneet siirtolaiset? Tai ehkä jotakin siltä väliltä. Täytyisi ainakin kuulua johonkin ruotsinsuomalaiseen yhteisöön. Itse en missään nimessä miellä itseäni ruotsinsuomalaiseksi. Palaan ehkä tähän aiheeseen myöhemmin.

Seuraava kysymys on, onko eroa ruotsinsuomalaisessa yhteisössä asuvien ja paikallisiin integroituvien välillä. Siis siinä kurjuudessa.

Omat lapseni kärsivät varmasti välimatkoista, kun kaikki sukulaiset ovat kaukana, vieläpä kahdessa maassa. Onneksi nykyään on helppo pitää yhteyttä.