Lokakuun luetut

Katsaus on vähän myöhässä. Viikonloppuna oli kiireitä lihan pakkaamishommissa ja sen jälkeen on kone vaatinut kohtuuttomasti huomiota. Ei tietokone, vaan sellainen paljon isompi, joka yleensä toimii ihan kiltisti. Mutta ei tällä viikolla.

Lokakuun lukusaalis näyttää varsin laihalta. Sehän kertoo siitä, että minulla on ollut muutakin elämää kuin kirjoihin uppoutuminen.

Dekkarit:

Pekka Hiltunen: Varo minua

Jens Lapidus: VIP-rummet

Dolores Redondo: Näkymätön vartija

(Suom. Sari Selander)

Pekka Hiltusen kaksi aikaisempaa Studio-dekkaria kuuluvat suosikkikirjoihini. Tämä kolmas oli mielestäni hieman laimeampi, jotakin jäi puuttumaan. Odotukseni olivat ehkä liian korkealla. Kannattaa silti lukea.

Seikkailu ja rikosromaanit:

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus : rikosromaani vanhasta Tallinnasta

(Suom. Jouko Vanhanen)
William Dietrich: Napoleons pyramider

Anneli Kanto: Piru, kreivi, noita ja näyttelijä

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Näistäkin minulla on kaksi bloggaamatta. Napoleons pyramider oli aika mitään sanomaton seikkailu, mutta siinä sivussa kerrottiin egyptiläisestä mytologiasta ja vanhasta uskonnosta varsin kiinnostavalla tavalla. Kirja loppui cliffhangeriin, mutta enpä ole saanut tartuttua jatko-osaan. Innokkaat egyptologit nauttivat varmasti kirjasta enemmän.

Anneli Kannon kirja oli huomattavasti parempi seikkailu: Opiskelija poika kiinnostuu opintojensa sijaan Kabbalasta ja salatieteistä löydettyään opettajansa kirjahyllystä kätkettyjä kirjoja. Hän erehtyy harjoittamaan noituutta vihamiehensä päänmenoksi, jää kiinni ja joutuu noitaoikeuteen. Hän tekee liiton paholaisen kanssa ja onnistuu pakenemaan vankilasta. Pysytelläkseen piilossa ja ansaitakseen elantonsa hän perustaa vankitoverinsa kanssa pienen teatteriseurueen. Paholainen ei jätä häntä rauhaan ja muutkin takaa-ajajat ovat aina välillä seurueen perässä.

Kirjoja kirjojen kirjoittamiesta:

Miisa Jääskeläinen: Sana kerrallaan – johdatus luovaan kirjoittamiseen

Natalie Goldberg: Luihin ja ytimiin
(Suom. Niina Hakalahti, Jyrki Tuulari)

Laurent Binet: HHhH, Heydrichin salamurhan jäljillä
(Suome. Taina Helkamo)

Herman Koch: Naapuri
(Suom. Sanna van Leeuwen)

Ensimmäiset ovat lähinnä kirjoittamisoppaita. Jälkimmäisissä taas kerrotaan tarina kirjailijan kirjan kirjoitusprosessista ja siinä sivussa itse kirjoitetun kirjan sisältö. Tai toisinpäin. Tuntuu olevan muotia kirjoittaa tämän tyyppisiä kirjoja. Ainakin minä olen törmännyt moniin sellaisiin ihan viimeaikoina.

Kochin Naapuri on tyyliltään hieman erilainen. Siinä todellisuuteen perustuvan kirjan päähenkilö tarkkailee kirjailijaa ja hänen elämäänsä. Tykkään Kochin tyylistä. Tämä kirja oli jollain tavalla helpompi ja keveämpi seurata kuin aiemmin lukemani.

Kirjassa puhutaan toistuvasti elokuvasta,jonka nimeä ei koskaan mainita. Siitä huolimatta jopa minä, lähes elokuvaummikko, tiesin, mistä elokuvasta on kyse ja miltä sen loppukohtaus näyttää.

Toinen asia, jonka nimeä ei mainita, mutta lukijat varmasti tietävät (okei, ei varmasti läheskään kaikki suomalaiset lukijat), on neliskanttisen ginipullon nostaminen huulille.  Kiitokset suomentajalle, joka ei kotoutua tarinoita liikaa. Vaikka olenkin varmasti ainut suomalainen lukija, joka kuulee rivien välissä oman nimensä. Ennen kaikkea tässä törmätään  kyllä tavaramerkin onnistuneeseen brändäykseeen, mutta silti vastaavat ahaa-elämykset ovat kivoja.

Muut:

Annette Skåhlberg: Syster varg

Jonas Jonasson: Mördar Anders

Herman Lindqvist: När Finland var Sverige

Paula Havaste: Kymmenen onnen Anna
Gabriella Wejlid: Mycket hjärnan

Syster varg oli ihan kiva nuorten kirja. Poikanen tykkäsi siitä kovasti. Eläinaihe ja seikkailu on ainakin hänen mieleensä.

Myös Jonas Jonassonin kohdalla on todettava, että kolmas kerta ei sanonut totuutta. Tai sitten sanoi, kukapa tietää, mikä se totuus on. Mutta tämä ei yllä lähellekään Satavuotiaan joka hyppäsi ikkunasta ja katosi tasolle. Nauroin sille silti muutaman kerran. Sitä ei voi sanoa läheskään kaikista kirjoista, joiden pitäisi olla hauskoja. Olen ilmeisesti erittäin vaativa huumorin suhteen.

Paula Havasteen Kymmenen onnen Anna ei ollut aivan minun tämän hetkistä tyyliäni. Jaksoin kuitenkin kuunnella sen noituuden ja kansanperinteen vuoksi. Sekin jäi kyllä hieman kevyeksi. Käytetyt loitsut ja runot olivat niitä kaikkein tunnetuimpia. En ainakaan muista kirjassa olleen yhtään minulle uutta. Muutamille yrteille kuulin vanhoja nimityksiä, joita en tiennyt entuudestaan. Lopulta tarinakin oli ihan kohtalainen. Yksi minua häiritsevä asia oli, että Anna huomasi olevansa raskaana omana nimipäivänään, joka tietääkseni on joulukuun yhdeksäs. Sen jälkeen tuli kekri ja joulu. Kekri taas on tietääkseni joko loka-marraskuun vaihteessa tai vielä aiemmin (en ole vielä päässyt yhteisymmärrykseen tästä itseni kanssa). Ortodoksinen kirkko tosin taitaa juhlia Annan päivää myös heinäkuussa ja syyskuussa. Kirjan Anna kuitenkin vastusti kristinuskoa kovasti, miksi hän olisi kutsunut minkään kirkon Annan päivää omaksi päiväkseen? Onko olemassa joku vanha suomalainen Annan päivä? Ilmeisesti en ole ymmärtänyt jotakin aivan täysin oikein.

Mycket hjärnan sisältää harjoituksia aivojen treenaamiseen ja muistitekniikoita. Kirjassa on 32 erilaista harjoitusta ja vain 79 sivua. Osa on ihan kivoja pikkuharjoituksia, osa taas muistikeinoja, joita en ole koskaan oppinut käyttämään.