Yksi asia, mikä pisti korvaani, oli muiden kiittäminen jopa asioista, jotka toisten kuuluu tehdä ja joista eivät odota kiitosta. Ajatus, joka miellyttää minua kovasti ja jota yritän muistaa noudattaa. En kyllä ole kovin hyvä muistamaan. Kotona perheen kesken onnistun paremmin, kuin vaikkapa töissä. Selvästä avusta kiitän kyllä, mutta olisi hyvä keksiä yllättäviäkin syitä. Kerran nimittäin kiitin yhtä trukkikuskia hänen tavastaan hoitaa yksi työtehtävistä ja ilmeestä päätellen "I made her night".
Törmäsin joskus reilu vuosi sitten yhteen syvästi inhoamistani elämänohjelistoista, niistä joissa kehotetaan olemaan mahdollisimman tyytymätön päästäkseen eteenpäin, tai sinne päin. Se oli viiden kohdan lista itsetunnon parantamiseen. Yksi neuvo oli, että ei pidä kiitellä muita asioista, jotka heidän kuuluukin tehdä. Olen välillä epäillyt ja toivonut, että ehkä neuvo oli ironinen, mutta koska muut neljä eivät olleet, tuskin sekään. Oma itsetunto muka kohenee, kun ei kiittele muita turhaan, vaan olettaa, että kaikki tekevät heille kuuluvat tehtävät. Omituista, minun minäkuvaani ei laske tipan vertaa se, että kiitän muita, ihan mistä vaan voin keksiä kiittää. Muita on mukava ilahduttaa, ja jos se ei riitä, niin on kiva tuntea olevansa erityisen hyvä ihminen. Sanoin, tai siis kirjoitin, tuntea, en väitäkään, että olisin.
Fexeus ohjeisti vielä lisää muiden kiittämisestä: älä sano vain kiitos, vaan erittele mistä kiität. Se muuten on joskus ihan kamalan hankalaa. Kun joku vaikka ojentaa minulle lautasen tai antaa tietä kaupassa, niin tuntuu epäluonnolliselta sanoa: "Kiitos lautasesta!" tai "Kiitos, että annoit tietä!" Ainakin tuo jälkimmäinen ei kuulosta aidolta kiitokselta, vaan nälväisyltä, että joku oli asettunut tielle keskelle käytävää. Ehkä joissakin tilanteissa pelkkä "kiitos" on kuitenkin paras. Vai olenko vain liian mielikuvitukseton?
Kiitos. :) Heti alkoi omatunto soimaamaan, sillä annan kiitosta hyvästä työstä tai asiasta aivan liian harvoin, vaikka en edes kuulu heihin joiden mielestä kiitoksia pitäisi säästellä. Jos joku aukaisee oven, siitä on helppo kiittää kun se kuuluu hyviin tapoihin (ja otan ihan kivana juttuna sen, jos mies aukaisee minulle oven), mutta muunlaiset kiitokset eivät niin tule luonnostaan. Luulen, että aika harva saa kehuja ylenpalttisesti ja kyllästymiseen asti, joten varmasti kiitos ilahduttaa. Pitää koettaa tsempata tämän suhteen. :)
VastaaPoistaEikö ole kummaa, miten hankalaa on muistaa kiittää asioista? Vaikka se ei maksa mitään, eikä kuormita kiittäjää. Uskon kyllä, että voimme oppia, kunhan pääsemme alkuun.
PoistaKiitos kommentista :)
Olen samaa mieltä, kiittäminen on minustakin todella positiivinen juttu. Liekö syy koventuneen kilpailun ja ilmapiirin mutta aina silloin tällöin tuntuu, että kiittäjään suhtaudutaan alentuvasti. Toivon, ettei tuollainen oppaassakin mainittu tyytymättömyys ja kiittämättömyys lisäänny, vaan osaisimme kiittää ja ottaa kiitosta vastaan.
VastaaPoistaFexeukseen nähden eriävä mielipide pamahtaa minultakin: kiitos ja anteeksi - niin vaikeasti lausuttavia kuin ne tuntuvat olevankin - eivät ole lausujalta pois, vaan jotain lisää... Iloinen hymy, ole hyvä tai kädenheilautus ovat palkitsevia. Haloo Helsingin sanoin: Kiitos ei ole kirosana:
VastaaPoistahttps://www.youtube.com/watch?v=DbGlNa4gZpw Kiitos asian esillenostosta ja kiittelemisiin:)
Kiitos kommentista!
PoistaTaisin olla vähän epämääräinen tekstissäni. Fexeus nimenomaan kehottaa, oikeastaan jopa käskee, kiittämään. Hänen puheensa asiasta vain nosti mieleeni tämän aiheen, josta hermoistuin joskus aiemmin. Kiittämisen "kieltäjä" oli joku nimetön hyvnivointiguru jossain Iltapulussa.
Kiitos, että kirjoitit tämän, Serentis! Kiitos, että muistutat tästä tärkeästä asiasta!
VastaaPoistaNyt tulee mieleen vaatimaton isäni, joka ihmetteli, kun lopultakin joutui viimeisinä vuosinaan ottamaan vastaan pieniä palveluja yhteiskunnalta. Hän oli antanut paljon (5 vuotta sodassa), mutta ei odottanut saavansa mitään, vaan päivitteli aina, miten hyviä hänelle ollaan.
Kun sydän alkoi lopettaa toimintaansa, hän pyyteli meiltä tyttäriltään anteeksi, kun oli saanut meidät huolestuneiksi. Hän ei meinannnut pyynnöistämme huolimatta lähteä lääkäriin, koska ei ymmärtänyt, että infarkti on menossa. "En mä ymmärtäny, että mun syrämmeni näin lopus on", hän sanoi minulle puhelimessa. Yhä suurempi osa sydämestä meni kuolioon ja isälleni annettiin kipulääkkeitä ja happea. Hän oli nostanut välillä happinaamaria ja pyytänyt oksennusastiaa, jonka jälkeen hän oli aina pyytänyt anteeksi. Ja kun sisareni, joka oli paikalla, lähti luullen, että ehtii vielä takaisin, niin isä oli sanonut viimeisinä sanoinaan:"Kiitos vaan sulle ny kaikesta!"
Kiitos kommentista ja kauniista kertomuksesta.
PoistaHeti apteekki-kauppa -käynnilläni kokeilin kunnon lauseeksi muotoiltua kiitosta, ei vain sellaista tavan vuoksi viskattua "-tos". Molemmissa paikoissa sain aikaan iloa.
PoistaPitääkin tutustua tuohon kirjaan.
Ihanaa Serentis ihanaa. Kuten Marjatta minäkin kiitän sinua tästä postauksesta, joka on tosi tarpeellinen. Simppelisti sanottuna, mitä siinä voi menettää, jos kiittää muita? Mitä siinä voi menettää, jos kiinnittää huomiota muiden saavutuksiin ja antaa heille tunnustusta? Mitä siinä voi menettää, jos parilla sanalla saa aikaan sen, että toisen päivä on mukavampi?
VastaaPoistaMinusta tämä on asennekysymys ja kiittävän asenteen voi jokainen omaksua varsin helposti. Tietysti hieman pitää itseään alkuun muistutella, mutta kun vauhtiin pääsee se sujuu jo itsestään.
Kiitos Serentis myös kun palautit tällä kirjoituksellasi Fexeusin Valtapeliä mieleeni. Lukemisesta on jotain vuosi ja paljon on jo unohtunut, kun en laiskuuksissani lähtenyt heti tekemään, kuten hän opasti.
Kiitos kommentista!
PoistaValtapelissä oli paljon hyviä vinkkejä, vaikka osan toimivuutta epäilenkin. Jossain kohti ajattelin, että suomalaiset ja ruotsalaiset, saati jotku muut, ehkä reagoivat eri tavalla joihinkin asioihin. Kaikkia konsteja ei pääse kokeilemaan heti, joten saattavat unohtua. Tällä hetkellä yritän työstää mielessäni muutamaa tärkeää. Juuri nuita positiivisia palautteita ja miten kritiikin saisi annettua kivuttomasti. Ilon kautta, niinku minusta jokseenkin ärsyttävä hokema kuuluu. (Ajatus ei ole ärsyttävä, hokeminen on.)
Jos joskus onnistun vaikkapa teinien kanssa, niin siitäkin voisi kirjoittaa. Siis jos onnistun.
Yleensä ihmiset suhtautuvat kiitoksiin ja kehuihin hyvin, ilahtuvat ja parantavat tulostaan entisestään. Olen joskus törmännyt toisin suhtautuvaan. Kun kehuja saanut sen jälkeen kulkee ympäriinsä vain kehumassa itseään ja latistamassa muita sillä kehulla, miettiin seuraavalla kerralla uusiksi, miten kiittäisi. Onneksi näitä taitaa olla sentään aika harvassa.