Gösta Knutsson: Pekka Töpöhäntä ja Maija Maitoparta

Osallistun Katvealueen kissamaiseen haasteeseen.  Suurena Pekka Töpöhäntä -fanina kuuntelin vaihteeksi, miten Pekka ja Maija tapasivat. Minulla on erityinen suhde kertomuksen molempiin Maijoihin, tein kerran kaksoisroolin Maijoina. Ikävä kyllä Vanha-Maija ei esiintynyt tässä tarinassa.

Göstan sanotaan kuvanneen kisoissa Uppsalan kermaa, oppineet, tuttaviaan. Heistä kukaan ei kuulu tuttavapiiriini, ei edes fb-kaverina, joten en osaa kommentoida asiaa.  Kiinnitin kuitenkin huomiota Pekkaan nyt eri tavalla kuin aikoinaan. On se kyllä välillä aika ärsyttävä ja pöyhkeä. Kyllä se tekstissä mainitaankin. Varmaan sen silloin lapsenakin huomasin, mutta eihän voi tunnustaa, että päähenkilö ja sympaattinen jatkuvan kiusaamisen uhriksi joutuva, ihana Pekka ei olekaan täydellinen. Huomasin nytkin selitteleväni itselleni, että ei se ollut pöyhkeyttä vaan ihan normaalia – Mitä? Eipä sillä, en pidä pientä tyytyväisyyttä pahana, kun kerrankin menee hyvin. Normaaliahan se pöyhkeyskin on. Mutta pakko oli tunnustaa: Pekka on välillä rasittava.
Henkilöstä tekee mielenkiintoisemman, mikähän on suomalainen termi, täyteläisemmän, kun se ei ole yksiselitteisesti vain hyvä ja täydellinen. Koko tarina saa aivan toisen ulottuvuuden. Ehkä Töpöhäntien suosio joutuukin juuri siitä. Monnilla ei taida olla hyviä piirteitä missään kirjassa.

Kirja oli hauskempi kuin muistin, nauroin muutaman kerran ääneen. Yksi syy, miksi se ei sopinut työpaikkakuunneltavaksi. Kuuntelin pätkän Töpöhäntä-vastaisten lasteni kanssa ja hekin tunnustivat kirjan ihan hauskaksi.

Vuosi sitten pääsin viimein moikkaamaan Maijaa ja Pekkaa. Samalla reissulla kävin kuuntelemassa tuomiokirkon kelloja. Ei ihmekään, että Vanha-Maija tuli tornissa kuuroksi.