Viimetippa

Hetki, jota ilman kaikki jäisi tekemättä.
Viimetippoja esiintyy epätasaisesti lähes kaikkien ihmisten elämässä. Yleensä tiedämme hyvin ja hyvissä ajoin, milloin niitä esiintyy ja osaamme valmistautua niihin jättämällä asiat hoitamatta siihen asti.
Toisilla viimetippoja on useammin ja monesti ne tulevat ryppäinä. Ennakoitavuudestaan huolimatta niillä on tapana yllättää.
On olemassa ihmisiä, jotka eivät ole koskaan tavanneet viimetippaa.  Heitä on kahta tyyppiä. Yleisempi lienee tyyppi, joka ei vain välitä, ei siis havainnoi kunnolla näitä luonnonilmiöitä.  Toinen taas on harvinainen täysin oudosti käyttäytyvä laki, joista on liian vähän havaintoja analysoimista varten.

Toissa iltana minut yllätti yksi viimetippa, josta en ollut tiennyt etukäteen mitään. Ihan oikeasti. Olen tehnyt piirroksia kaverin lasten lahjaa varten pian vuoden. Ne ovat olleet valmiinakin jo puolisen vuotta, mutta niiden valokuviksi muuntaminen on vastustanut. Teknisiä ongelmia suuntaan ja toiseen.
Sain kuvat kuitenkin viimein tilattua ja posti kantoi ne laatikkoon tiistaina. En pitänyt vielä valtavaa kiirettä kirjan kasvamisella.
Toissa päivänä kaveri soitti, että on käymässä meillä päin, tavattaisko seuraavana päivänä. Onneksi se sopi!
Ajattelin, että laitan kuvat kansioon ja tekstasin tekstit valmiiksi. Siinä ei mennyt kauaa. Mutta olin tietysti unohtanut yhden kuvan.

Kellohan oli vasta yhdeksän, joten hyvin ehtisin maalata jonkinlaisen korvikkeen. Tosin se, että kello oli juuri sen verran, tarkoitti sitä, että yhdellä karvakaverilla on riehumisaika.  Koska ilta oli sateeton, Neri halusi ulos varmaan kymmen kertaa ja minun olisi pitänyt tapella ja ilmeisesti painua sen kanssa. Välillä se etsi poikia, mutta kun ei löytänyt, tuli minun kimppuun.  On se silti ihana. Maalauksesta tuli sitten sellainen kuin tuli, mutta sain sentään jotakin aikaan. Voinhan lähettää paremman version jälkikäteen.

Ilmeisesti lahja miellytti. Aikuiset nyt kehuvat ilman katetta, mutta kolmivuotinen ihastus on rehellistä.