Syyskuun läpivalaisu

Kuuntelin syyskuussa aika monta dekkaria:
Árni Þórarinsson: Häxans tid
Lene Kaaberbøl, Agnete Friis: Hiljainen, huomaamaton murha
Camilla Läckberg: Änglamakerskan
Camilla Läckberg: Lejontämjaren
Leena Lehtolainen: Surunpotku
Hanne Dahl: Kuka olisi uskonut

Olen nyt kuunnellut kaikki toistaiseksi ilmestyneet Läckbergin Fjällbacka-sarjan kirjat ja  Lehtolaisen Maria Kalliot. Tässä on vähän kriisin paikka.
Kuka olisi uskonut oli ihan kiva rikosromaani, tai ehkä vähän parempi kuin vedon ihan kiva. Tämä on sitä tyyliä, jos pää osassa ei ole poliisi, vaan siviilit ratkovat rikosta.

Seikkailua:
Tom Egeland: Vargnatten
Paul Sussman: Temppelin salaisuus

Hanne Vibeke-Holstin Mitä he toisilleen tekivät -kirjaa on vaikea luokitella yhteen kategoriaan. Tai ehkä taitavammat luokittelijat osaavat, mutta minä en. Siinä oli samoja aineksia kuin Egelandin Vargnattenissa, mutta ehkä se oli pääasiassa sukuhistoria.

Sarjakuvaa:
Ilpo Koskela: Lusia
Brian K. Vaughan, Fiona Staples: Saga 1

Nämä olivat ensi kosketukseni tämän tyylisiin sarjakuva kirjoihin, eivät tule jäämään viimeisiksi. Sarjakuvaa onnistun lukemaan ihan oikeasta kirjasta paljon paremmin kuin normaaleja kirjoja ja se on suuri nautinto. Kyllä te kaikki kirjaihmiset varmasti ymmärrätte paperikirjan tuoman nautinnon.
Olen varannut kirjastosta jatko-osia Sagaan ja katselin jo muitakin kiinnostavia sarjiksia.

Ei silti ole ihan itsestään selvää, että voisin lukea kaikkia sarjakuvia. Yritin lukea Tinttejä viime talvena, mutta niiden teksti oli jostakin syystä silmille todella rankkaa, enkä jaksanut lukea montaa sivua.

Lastenkirjoja:
Aino Havukainen: Tatun ja Patun oudot keksinnöt
Timo Parvela: Kepler 62
Veera Salmi: Puluboin ja ponin kirja
Veera Salmi: Puluboin ja ponin loisketiivis kirja
Linda Liukas: Hello Ruby


Löysin hyllystä kaksi (!) lukematonta Tatua ja Patua. Itselleni lukematonta, lapset lukivat nämä joskus itse, niin minulta jäi väliin. Huijasin vähän, eivät ne löytyneet hyllystä, vaan olivat piirustusalustoina minulla ja lapsilla. Olemme aina olleet Tatu ja Patu faneja ja olemme edelleen. Tämä oli oikein hauska.

Timo Parvelan Kepler 62 oli minulle pettymys, ehkä odotukseni olivat liian korkealla. Isompi poikanen ei innostunut kuuntelemaan joka ilta, mutta osoitti hienoista kiinnostusta loppua kohden. Pienempi tykkäsi kovasti. Oli ihan järkyttynyt, että eihän kirja voi loppua näin! Haluaa kuulemma kuulla jatkoakin.

Puluboit kuuntelin uusiksi, nyt lasten kanssa. Toimii ihan hyvin toisenkin kerran kuunneltuna.

Linda Liukas on tehnyt ohjelmointia, tai ohjelmoinnillisesti ajattelua, tunnetuksi naisille ja lapsille ympäri maailmaa. Hello Ruby on tarina, jossa lapsia, tai nuoria ja aikuisia, ohjataan ajattelemaan ohjelmointiaivoilla. Tarina on yksin kertainen seikkailu, jonka olennaisin osa ei ole ratkaisu vaan, miten siihen päästään. Lopussa on joka lukuun kuuluvia harjoituksia, poikaset innostuivat niistä ehkä itse tarinaa enemmän.

Muita kirjoja:
Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina: elämää hurmaavien harhojen vallassa
Katja Kettu: Yöperhonen
J.R.R.: Hobitti, eli, sinne ja takaisin

Mia Vänskä: Musta kuu

Laurent Binet: HHhH

Rämön kirja naurattaa minua vieläkin silloin tällöin ja jotkut kuvaukset tulevat mieleen, kun seuraan ulkosuomalaisten kaverien kokemuksia. (Ja omia)

Katja Kettu nosti karvat pystyyn. Tarina voisi olla ainakin ok, jopa hyvä, mutta kieli on niin kamalaa, että se vei kaiken huomioni ja en voinut nauttia mistään, olla vain tosi ärtynyt koko ajan.
Kielestä kiinnostuneena ja sanoihin ja termeihin takertuneena mietin, miksi Kettu käyttää sellaista kieltä kuin käyttää, ihan vain persoonallisuuden takiako. Mutta minusta keksityt, väärin taivutetut ja väkisin väännetyt normaalien sanojen synonyymit eivät toimi. Tai olisiko yritys esittää jotakin erilaista ihmisryhmää ja yhteiskuntaluokkaa, jonkinlaiseen brittityyliin, jossa alaluokka käyttää rivoa ja "rumaa" kieltä. Toivottavasti se ei ole syy, koska minusta se olisi loukkaavaa kuvattuja ihmisiä kohtaan.
Kieli muistuttaa sellaista jota minä käytän, kun olen, tai kun nuorempana olin, oikein pahalla tuulella ja halusin loukata, niin en tiedä ketä, kun ei sitä kuitenkaan kukaan kuullut.

Hobitti oli ihan ok, muttei mitenkään erityinen. Minusta siinä ei oikeastaan tapahtunut eikä sanottu mitään. Odotin vain, että loppuisi nyt äkkiä. Loppu tosin oli huomattavasti parempi kuin muu kirja. Plussaa oli myös kirjan reipas alku, siinä päästiin heti asiaan.

Vänskän Musta kuu edustanee tyyliltään kauhua. Aluksi se vaikuttikin liian pelottavalta tällaiselle arkajalalle, mutta ei
se sitten ollutkaan pelottava tai sitten olen paatunut viime kuukausina.

HHhH kertoo toisen maailmansodan aikaisesta vastarintaliikkeesta ja erityisesti Heyndrichin salamurhasta. Samalla kerrotaan Heyndrichistä sekä tämän kirjan kirjoitus- ja synnytysprosessista.