Mikä nakertaa onnellisuuttamme

Tämä tarina ei ole tosi, mutta voimakkaasti tosipohjainen. Oikeastaan se on yhdistelmä monesta tositarinasta. Kaikki yhteydet todellisiin ihmisiin ja tapahtumiin ovat täysin tahallisia, mutta tuskin harkittuja.

Herätyskello soi, lähes täysin unettoman yön jälkeen. Olen viimeinkin saanut töitä ja on ensimmäinen työpäiväni. Olen valvonut koko yön mahatautisen lapsen kanssa. Onneksi kello herättää minut nyt vain lähettämään lapset isälleen ja onneksi aloitan työurani iltavuoroilla.

Töihin meno ei itsessään jännitä, tein neliviikkoisen harjoittelun samassa paikassa ja tiedän jo etukäteen, kenen työparina aloitan ja mitä työtehtäviini kuuluu. Mahataudin tarttumisen mahdollisuus taas nostaa stressihormonitasoni pilviin.

Olen korkeasti koulutettu, mutta muutettuani Ruotsiin en ole saanut koulutustani vastaava työtä, en tosin muutakaan pitkäaikaista, ainoastaan lyhyitä sijaisuuksia. Joskus mietin olisiko töitä helpompi saada, jos nimeni olisi vähemmän eksoottinen.

Lopulta onnistuin kuitenkin pääsemään ammatillisen koulutukseen, tavallaan omalle alalleni ja sitä kautta sain lopulta töitä. En tosin lähelläkään tehtäviä, mistä aikoinaan haaveilin, vaan maustetehtaassa koneylläpidossa. Aluksi kaikki on tietysti mielenkiintoista, koko ajan saa oppia uutta ja koneiden ohjelmointi on ihan mielenkiintoista.

En muuten saanut mahatautia ja totuin äkkiä iltavuoroihin. Aamuvuoroihin en sitten totukaan varmaan ikinä.

On toinen työviikkoni ja tulen hyvissä ajoin iltavuoroon. Aamuvuorolaiset istuvat vielä kahvilla. Joku kollegoistani huikkaa minut pöytäänsä ja tarjoaa pipareita. Leipomo on lähettänyt ne meille, kuulemma erityisesti minulle. Pahaa aavistamatta maistan yhtä piparia, aika tulinen, mutta herkullinen. Toiset tuijottavat minua ihmeissään, kun otan toisen ja kolmannen ja vielä neljännenkin. Kukaan muu ei ole saattanut syödä yhtäkään kokonaan. Ovathan ne hieman normaalia tulisempia. Joku on tullut säätäneeksi maustesekoittimen ohjelman päin seiniä. Viimeisin tälle leipomolle lähetetty piparkakkumauste-erä oli minun sekoittamani.

Aluksi olin oikein tyytyväinen työhöni, vaikka se ei millään tavalla ole työ, josta aiemmin haaveilin. Huomasin, että tällaisessa työssä on paljon hyviä puolia, en ole millään tavalla naimisissa työni kanssa, olen vastuussa vain omista tekemisistäni ja voin jättää kaikki työasiat kokonaan töihin, kun leimaan kellokortin ja lähden kotiin.

Sitten työtehtäviämme muutettiin ja lähes kaikki mielenkiintoinen siirrettiin muille tahoille ja meille jäi vain tylsiä rutiinihommia ja joskus jotakin mitä muut eivät viitsi tehdä. Oikeasti sekin meni ihan hyvin, kunnes lehdissä alkoi olla artikkeleita siitä, miten kaikkien pitäisi tehdä vain töitä, missä he viihtyvät ja tuntevat eritystä tyydytystä ja jota he eivät vain siedä, vaan josta he erityisesti nauttivat. Siinä vaiheessa oma oikeastaan täysin merkityksetön ja tylsä työ alkoi muuttua koko ajan rasittavammaksi,  vaikka miten ajattelin tekeväni työtä palkan vuoksi, että voisin rahoittaa harrastukseni, joista saan tyydytystä ja joista nautin.

Olen saanut asennoitua täysin uudelleen työhöni, että en olisi aivan turhautunut. Ei se nyt aivan täysin johdu noista omituisista elämänohjeista, jotka vain syventävät ihmisten surkeutta ja saavat tuntemaan hyvin epäonnistuneeksi, jos oma työ ei olekaan jatkuvasti inspiroivaa ja loistokasta.

On oikeastaan aika hienoa, kun on työ, jossa voi kuunnella radiota tai kirjaa lähes koko ajan. Harva työ on niin mielenkiintoista, että vaihtaisin tämän siihen. Tiedän myös kokemuksesta, että en oikein sovi insinöörin hommiin, jos niihin kuuluu yhtä paljon palavereissa, kun niihin täällä näyttää kuluvan.

Olen myös harkinnut vaihtavani alaa, mutta en loppujen lopuksi halua vaihtaa työhön, jossa työllistyminen  on aika epävarmaa ja palkka varmasti paljon koneenhoitajan palkkaa huonompi. Enkä uskalla jättää vakituista työpaikkaa ihan vähällä.

En myöskään loppujen lopuksi halua pilata kiva harrastusta tekemällä sitä työkseni.

Olen huomannut muidenkin hyväksyvän työnsä ihan hyvin, kunnes he törmäävät artikkeleihin siitä, miten he nyt tekevät ihan väärin. Tärkeämpää on yrittää löytää keinoja viihtyä työssään.

En väitä, että kaikkien tulisi toimia samalla tavalla. Jossain vaiheessa työolot voivat olla niin huonot, että niistä on parasta hankkiutua eroon. Jotkut ovat rohkeampia jättämään vaikka vakituisen työpaikan ja kokeilemaan uutta ja joillekin voi avautua hienoja tilaisuuksia johonkin uuteen ja erilaiseen. Mutta mitä, jos emme syyllistäisi meitä, jotka emme uskalla ja joilla ei ole mahdollisuuksia jättää kaikkea ja olla välittämättä kasvavasta laskupinosta.

Mitä tästä maailmasta tulisi, jos kukaan ei enää suostuisi siivoamaan tai istumaan kaupan kassalla? (Ne tuskin ovat kovin monen haaveammatteja.) Maailma ei ehkä pyörisi kovin hyvin, jos me kaikki olisimme tanssinopettajia.

______
Ps. Vähän tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen minua pyydettiin osallistumaan tutkimukseen, jossa tutkitaan onko ulkomailla ja täällä opiskelleiden työllistymisluvuissa eroja. Yksi tutkimus on jo näyttänyt,  että ei-ruotsalainen sukunimi todella vaikeuttaa työn saantia.
Vaikka tämän kirjoituksen pointti onkin eri asiassa.