Kuuntelin ruotsiksi.
Edellisen kirjan (Pahanilmanlintu (Olycksfågeln) ) lopussa alkanut Erica Falkin juurien tutkiminen sekoittuu uusiin rikoksiin. Tämän kirjan lopussa ei ollut vastaavaa cliffhangeria, kuin edellisissä. Odotan silti seuraavan osan kuuntelemista ihan yhtä suurella innolla.
Patrik Hedström on isyyslomalla ja joutuu opettelemaan arjen pyörittämistä lapsen kanssa ja töistä poissa pysymistä. Kirjassa on voimakkaasti esillä lapsiperheiden elämä: Patrik on jäänyt isyyslomalle vuoden ikäisen Maijan kanssa, Erican sisko Anna elää uusperhe-elämää omien pienten lastensa ja uuden kumppanin teini-ikäisten lasten kanssa tasapainoille. Pientä parisuhdekriisiäkin yritetään virittää Patrikin tavatessa myös vasta lapsen saaneen ex-vaimonsa.
Patrikin ja hänen ex-vaimonsa keskusteluissa puhutaan pikkulapsiarjesta, sen pyörittämisestä ja siitä, omiiko äidit vauvat itselleen, vai pakenevatko isät vastuutaan. Vaikka lasteni vauva-ajasta on jo vierähtänyt vuosia, huomasin aiheen tutuksi ja muistin omia tunteita ja ajatuksia vauva-ajasta.
Itselleni ajankohtaisempi on uusperheen ongelmat ja mietteet. Kirjan henkilöistä suurin osa on eronneita ja suhteet entisiin puolisoihin ovat kovin erilaisia, kuten tietysti oikeassa elämässäkin ihmisillä on. Jossain vaiheessa yksi Annan bonuslapsista otti esille kysymyksen, voiko isän entisestä puolisosta puhua uuden kumppanin kuulleen, vai loukkaako se. Minusta kysymys tuntui aika absurdilta, kyllähän eronneiden ihmisten on hyväksyttävä, että kumppanilla on ollut elämää ennenkin ja kuka vaatisi lapsia olemaan mainitsematta omaa äitiään isän uuden kumppanin kuullen. Meillä puhutaan monesti asioista, mitä olemme tehneet ennen entisten puolisoiden kanssa ja kummankin lapset puhuvat tietysti vanhemmistaan. Kirja herätti ajattelemaan, että tämä ei tietenkään ole itsestään selvyys ja kaikki perheet ovat erilaisia. Myös yhteydet entisiin puolisoihin ovat aina erilaiset, jopa samassa perheessä.
Kirjassa pisti silmään, tai siis korvaan, Patrikin ja Erican lapsen suuri sanavarasto yksivuotiaana. Ehkä te pienten lasten vanhemmat, tai paremmin muistavat voitte oikaista, jos olen väärässä, mutta minusta yksivuotiaat eivät vielä käytä kovin montaa sanaa.
Toinen korvaan pistänyt, kirjaimellisesti, sattumus oli, kun kuulokkeeni ilmoittivat varsin raastavalla piippauksella patterin loppuvan pian ja heti piippauksen jälkeen kirja jatkui: "hän sanoi pehmeällä äänellä".
Tämän kirjan myötä sain muuten ensimmäisen kirjankansibingoni!
VastaaPoista