Naistenviikon lukemisia

Olen ollut kesälomalla ja tavannut ihmisiä, joten kirjan kuuntelu on jäänyt vähän vähemmälle. Ensimmäinen naistenviikon kirjani Enni Mustosen Paimentyttö kestikin aika monta päivää, mutta loppui toissa päivänä trimmeriä heilutellessa. Vaikka en ollut poissa montaa päivää, oli ruohikko ehtinyt kasvaa ihana kamalasti. Mistähän saisi jotakin nurmikon kasvun hidastinta, eikä vain nurmiheinän, vaan erityisesti apilan ja voikukkien. Minulla on vain kaksi akkua trimmeriin ja ne kestävät yhteensä noin 40 min. Viime kesänä en edes jaksanut enempäänsä kerrallaan, aluksi hädin tuskin akullisen, mutta nyt toivon synttärilahjaksi uutta akkua. En usko jaksavani vielä          heilutella isoa moottoritrimmeriä.


Enni Mustonen oli nuoruuteni suuri suosikki. Ihastuin naapurin mummun minulle lainaamaan Koskivuorisarjaan ikihyviksi. Taitaa olla ensimmäinen kirjasarja, jonka uutta osaa olen odottanut kuumeisesti. Suunnittelin muitakin Mustosen kirjoja myöhemmin, mutta en sitten kuitenkaan tullut lukeneeksi. Kun en enää pystynyt lukemaan kirjoja haaveilin kuuntelevani Mustosta, mutten tietenkään löytänyt niitä äänikirjana. Kun kuulin Celia-kirjastosta, katsoin ensimmäisenä, olisiko siellä Mustosen kirjoja – ja olihan siellä. Kuuntelin yhden, mutta petyin, ehkä silti enempi lukijaan, kuin itse kirjaan. Mutta niin hyvä kirja se ei ollut, että olisin huonosta lukijasta huolimatta viitsinyt tarttua toiseen osaan. Nyt on monessa blogissa luettu Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa ja siitä on myös tykätty. Tykkäsin minäkin, ainakin ensimmäisestä osasta. Ei se Koskivuorisarjalle pärjää ja epäilin hieman, mahtaako jatko-osat jo olla puisevia ja kyllästyttäviä.

Kirjassa Ida ajautuu pikkupiiaksi Topeliuksen taloon. Vaikka hänen työpaikkansa on varmasti parempi, kuin monen muun pienen piikatytön, järkytyin monta kertaa, miten palvelijat tosiaan saavat raataa, kun isäntäväki nauttii elämästä pistämättä tikkua ristiin. Mietin silti, että onko se aina niin paha asia, sillä köyhä ja osaton tyttöhän sai siellä ansaita työllä itselleen edes jonkinlaisen elannon. Jos rikkaat olisivat viitsineet itse hoitaa sotkunsa, olisivatko monet köyhät kuolleet kokonaan nälkään, vai olisivatko he saaneet mahdollisuuden reilumpaan tapaan ansaita elantonsa?

Ida ystävystyy, tai ainakin tutustuu, yli säätyrajojen. Onkohan se ollut oikeasti koskaan mahdollista? Onkohan kukaan piikatyttö saanut keskustella Topeliuksen, tai muiden herrojen, kanssa ja tuntea jopa olevansa jotenkin hyväksytty. Tai edes lapset ja nuoret. Muistan muistakin Mustosen kirjoista ajatuksen, että isäntäperheen tyttö ystävystyy palvelijatytön kanssa, onko se yhtään realistinen ajatus vai täyttä utopiaa? En tunne aihetta niin, että osaisin siihen itse vastata. Toisaalta, onko sillä väliä, kaunokirjallisuus on kaunokirjallisuutta ja minä mielellään luen fantasiaa.

Toisena naistenviikon kirjana kuuntelen Jennifer Worthin Hakekaa kätilöä(Call the Midwife:

 A Memoir of Birth, Joy, and Hard Times). 

Entinen kätilö kertoo omista kokemuksistaan ja kommelluksistaan kätilönä työskennellessään, tapahtumat perustuvat tositapahtumiin sekä kertoo kätilönammatin ja synnytysten historiaa. En ole kaikista ajatuksista ja asenteista täysin samaa mieltä, mutta olen myös herännyt ajattelemaan asiaa, itselleni, uudelta kantilta. Osa synnytysten historiasta on julmaa kuultavaa, ja olen onnellinen, että olen saanut omat lapseni kymmeniä vuosia myöhemmin.

Kirja on vielä kesken, mutta uskon jo kuuntelevani myöhemmin jatko-osatkin.

Muistan valitettavan huonosti, mistä blogeista olen kirjoja bongaillut. Minun täytyy koittaa keksiä siihen joku konsti. Mutta varsinaisen sysäyksen lukea Enni Mustosta sain nyt Kirjahillalta.