Kaksi lastenkirjaa

Frances Hodgson Burnett: Pikku prinsessa (1905)
ja Babette Cole: Tarzanna (1991)

Lainasin Pikku prinsessan Celia-kirjastosta, eikä siellä ollut mainuttu suomentajaa, enkä saanut kaivettua sitä esille muualtakaan.

 Tarzannan luin kuopuksen kanssa englanniksi.

Pikku prinsessan mainitaan olevan tyttökirjaklassikko. Taas yksi klassikko, josta en ollut edes kuullut puhuttavan. Ilmeisesti klassikkotuntemukseni on valtavan huono.
Tarina oli tosiaan klassinen ja hyvin mustavalkoinen: pahat ihmiset ovat pahoja ja hyvät niin hyviä, että meinasi ällöttää. Päähenkilö Sara Crewe on kasvanut rikkauksien keskellä hemmoteltuna, mutta on silti äärettömän hyväsydäminen eikä koskaan tee mitään väärää tai pahoita kenenkään mieltä. Paitsi tietysti ilkeiden, itsekkäiden ja hänen älykkyyttään kadehtivien, mutta ei millään pahalla teolla, vaan koska toiset ovat pikkusieluisia ja pahoja.

Tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alun sumuiseen Lontooseen, jonne Sara muuttaa Intiasta. Hänet laitetaan sisäoppilaitokseen, koska Intian ilmaa ei pidetä lapsille terveellisenä.

Saran isä kuolee yllättäen ja yhtäkkiä hän onkin köyhä orporaukka, jonka opiskeluja ja elämää kukaan ei kustanna. Sisäoppilaitoksen ilkeä johtajatar panee hänet työskentelemään ilman palkkaa ja lähes ilman ruokaa. Sara on tietysti jo rikkaana ystävystynyt kaikkein syrjityimpien ja onnettomimpien lasten kanssa. Köyhdyttyään itse hän pysyy yhtä hyväsydämisenä ja yrittää edelleen auttaa muita omasta tilanteestaan huolimatta. Kurjuutta Sara kestää keksimällä tarinoita ja elämällä sadussa ja kuvitelmassa.

Lopulta kaikki kääntyy taas hyväksi, eikä Sara sentään unohda köyhiä ystäviään aivan kokonaan ja huonosti muita kohdellut johtajatar joutuu nyt itse huonoon asemaan.

Kirjan kieli on paikoin vanhanaikaista, mutta enimmäkseen sujuvaa ja ymmärrettävää. Kirjassa kerrotaan hän-muodossa ja imperfektissä. Kertoja ei ole kaikkitietävä, vaan tapahtumat kerrotaan Saran näkökulmasta.

Kirjan teemana vaikuttaa olevan epätasa-arvoisuus ja sattuma. Sara sanoo usein, ollessaan vielä rikas, että on vain sattumaa, millaisiin oloihin olemme syntyneet eikä menestys ole omaa ansiota. Hän myös menettää omaisuutensa ja viimeisen omaisensa aivan yllättäin. Eikä hänen ystävällisyytensä auta häntä mitenkään.  Pikku prinsessalle itselleen käy kirjan lopussa taas hyvin, ehkä kirjailija ajatteli olevan liian julmaa jättää Sara lopullisesti köyhyyteen.

Toinen teema on mielikuvituksen ja toivon merkitys tukalassa tilanteessa, eli sama teema, joka oli myös edellisessä Åsa Strollon kirjassa "Hoppas". Kun pikku prinsessa kulki kylmissään ja nälkäisenä kadulla, tuli tarinasta mieleen Pieni tulitikkutyttö, hänkin pakeni kurjuutta haaveisiin ja uniin. Jotkut tulkitsevat tulitikkutytön käyttäneen huumeita ja paenneen todellisuutta sillä tavalla, mutta tarviiko nälkäinen ja väsynyt ja kylmettynyt lapsi edes mitään aineita nähdäkseen harhoja?

Kirjan sanoma on miettimisen arvoinen, vaikka Saran äärimmäinen täydellisyys häiritsikin minua. Kirja on sen verran vanhanaikaiseen tapaan lapsellinen, että en tarjoaisi sitä omille lapsilleni luettavaksi. En usko, että he viihtyisivät tämän äärellä. Ilmeisesti en minäkään lapsuudessani viihtynyt.


Babette Colen Tarzanna taas oli todella hauska kirja. Kuopus luki sen minulle ääneen ja välillä tutkimme kuvia oikein analyyttisesti. Kuopuskin oikein totesi kirjan olleen hirmu hauska. Kuvat ja kertomus eivät olleet symmetriset, vaan kuvat kertoivat  omaa tarinaansa, jonka sanat jättivät kertomatta. Kuvat ovat hauskoja jo yksistään, mutta muutamilla sanoilla niille saadaan vielä hauska lisämerkitys.

Huomasimme, että kuvakirjoja kannattaa lukea isompienkin lasten kanssa. Tilasinkin jo ison läjän uusia kuvakirjoja sekä kirjastosta että kirjakaupasta. Toivottavasti täyttävät odotukset, eikä vain äitin vaan myös lasten.