Heijastus

Yhden lempikirjailijoistani  argentiinalaisen Jorge Luis Borgesin (24.8.1899 - 14.6.1986) innoittamana:

Olen vuosia ihmetellyt tienvarressa keskellä metsää kaukana asutuksesta olevia puistonpenkkejä. Luulin niitä ensin hirvipasseiksi, mutta sitten kuulin niiden olevan siellä ihan vain ohikulkijoita varten.  Istun penkille, josta on näkymä lammelle. Nautin lintujen laulusta ja auringonpaisteesta. Katselen järvelle pysähtyneitä kalastajia, minusta on aina ollut kummallista, että ohikulkijat saattavat tuosta vaan pysähtyä kalastamaan. Yhtäkkiä järveltä kävelee minua kohti nuori nainen, tai pikemminkin tyttö. Tyttölle on yhtä hankalaa harppoa korkeassa varikolla kuin minulle. Luulen tulijaa hetken siskontytökseni. Sitten tunnistan hänen vanhanaikaiset silmälasinsa ja vaatteensa; minä nuorena.

Tyttö istuu viereeni ja tervehtii kömpelösti. Puhuttelen häntä suomeksi ja kysyn tunteeko hän minut. Tyttö katsastaa minuun äkkiä, hän ei odottanut minun puhuvan äidinkieltään. Hän katselee minua tarkkaan ja sanoo lopulta silmiään hieraisten minun muistuttavan hänen molempia mummojaan. Hymyilen. Alan juttelemaan säästä ja maisemista. Hän ihastelee maisemia ja sanoo, että tänne voisi asettua joskus asumaan. Hymyilen taas ja sanon, että onhan tämä täysin toisenlaista, kuin kotiseudullasi lakeuksilla. "Kuuluuko sen puheestani ?" hän ihmettelee.

Otan esille termospulloni ja kysyn, haluaako tyttö kahvia. Sitten muistan ja totean, että ethän sinä tosiaan vielä tuossa iässä juo kahvia.

Katselen tyttöä ja mietin, mitä kertoisin hänelle tulevaisuudesta. Antaisinko neuvoja, kehottaisinko tekemään jotakin toisin. Mutta ei niin voi tehdä. Jos neuvoisin tekemään lapset nuorempana tai miettimään tarkemmin, kenen kanssa menee naimisiin, en koskaan saisi lapsiani. Enkä ehkä päätyisi asumaan tänne kauniiden maisemien keskelle.

Kertoisinko hänelle jotakin hänen tulevista lapsistaan tai tulevaisuudessa löydettävästä sairaudesta. Ei - miksi kertoisin. Mutta voisin ehkä kertoa omista lapsistani jotakin ja antaa tytön itse joskus tajuta tai olla tajuamatta. Sairaudestani en aio kertoa mitään, tyttö ei eläisi onnellisempana tietäessään, mikä häntä odottaa. Parempi antaa hänen vain huomata, että elämäni, hänen elämänsä, on onnellista vanhanakin.

"Luetko paljon kirjoja?" kysyn tytöltä. Hän näyttää hieman surulliselta ja vastaa: "Luen jonkin verran, lukisin mielelläni enemmän, mutta olen hidas lukemaan ja koulukirjojen lukemin vie ihan liikaa aikaa muulta kirjallisuudelta." Tiesinhän minä sen. Ehkä uskallan neuvoa häntä hieman:" Yritä kuitenkin lukea niin paljon kuin mahdollista. Kuuntele äänikirjoja, niitä voit kuunnella käsitöitä tehdessäsi ja autoillessasi.  Autoradiosi ei toimia." Tyttö katsoo minua taas ihmeissään. Myöntää minun olevan oikeassa.  

"Millaisessa paikassa asut?" kysyn tytöltä. "Kerro jotakin opinnoistasi ja ystävistäsi, mitä teette vapaa-ajalla", tajuan, että minä en voi antaa mitään tytölle, mutta hän voi verestään minun muistojani. Tyttö kertoo lyhyesti asuinpaikastaan, opinnoistaan ja  harrastuksistaan. Totean, että vapaa-aikaa taitaa olla aika vähän, kun opiskelee, mutta on hyvä muistaa harrastaakin jotakin. Mainitsen ohimennen hänen harrastuksistaan.

Istumme hetken hiljaa, maisemasta ja linnunlaulusta nauttien. Hetken kuluttua tyttö nousee ja katsoo minua tarkkaan. Hänen silmissään välähtää oivaltaminen. "Sinä tunnet minut, mutta minä en tunne sinua - vielä", tyttö sanoo, hyvästelee minut ja kävelee jo tavaroitaan pakkaavien seuralaistensa luo.

Seurueen auto katoaa järvenrannasta. Mietin, kumpi meistä on tipahtanut aikavääristymään, olinko minä menneisyydessä vai tyttö tulevaisuudessaan. Muistanko nuoruudestani kohdanneeni vanhan itseni? Kävelen autolleni. Ajan kotiin hiljaisuuden vallitessa. Sitten mieleeni välähtää kaukainen muisto. Ehkä tosiaan tapasin vanhan itseni kerran erään lammen rannalla, puistonpenekillä.