Jumalten, ja jumalattarien, juoma

Iltapäivän polttava aurinko porotti etiopialaisella vuoritasangolla. Oli epätavallisen kuumaa normaalisti varsin viileässä vuoristossa. Kaldi istahti punamarjaisen pensaan varjoon ja katseli vuohilaumaansa. Hän oli juuri kävellyt kierroksen ja tarkastanut, että vuohilla on vettä saatavilla. Tämä oli heille uusi osa tasankoa laiduntaa, kasvillisuuskin oli kovin erilaista, kuin Kaldin paremmin tuntemilla alueilla.

Kaldi ei ollut tunnettu erityisen hyvänä vuohipaimenena, ja hän sai aina kaikkein huonoimmat, vanhat ja väsyneet, sairaat tai muuten heikot, vuohet laumaansa. Yleensä hän ajatteli, että onpahan sentään lauma paimennettavana, mutta tänään häntä harmitti. Hän oli nähnyt, miten toisten paimenten vuohet juoksivat ja kiipeilivät vuorilla. Erityisesti virkeydestä oli etua, kun pedot uhkasivat laumoja.

Nyt hän katseli vuohiaan, jotka laidunsivat laiskasti kuumuudessa. Hänen silmäluomensa alkoivat tuntua raskailta, ja hän nojasi taaksepäin lepuuttaakseen hetken silmiään ja väsyneitä jalkojaan. Hänen ajatuksensa harhailivat ja pysähtyivät taas vaivaiseen vuohilaumaansa. Hänen mieleensä juolahti rukoilla apua joltakin jumalista. Hän ei tuntenut jumalia kovin hyvin. Vuosia sitten puhuttiin vielä paljon eri jumalista ja jumalattarista, jotka tuntuivat hänestä tutummilta ja läheisemmiltä, kuin lähistölle rakennetun luostarin apotin jumala. Hän oli hyvissä väleissä luostarin kanssa, eikä koskaan puhunut sen asukkaiden kanssa jumalista. Hekään eivät olleet liiemmin tyrkyttäneet omaa uskoaan Kaldille. Hänestä moinen jumala, joka ei salli muitten jumalien olemassa olon tunnustamista, ja jolla ei edes oli kunnon nimeä, on ihan liian omituinen olento. Hänestähän ei edes ole olemassa kuvapatsaita, kuten Kaldi oli joskus nähnyt muista jumalista ja jumalattarista olevan.

Hän muisteli isänsä kertoneen paimenten jumalan olevan Tammuz. Niinpä hän ehti vielä juuri ennen nukahtamistaan rukoilla Tammuzilta virkeyttä vuohilleen.

Kaldi heräsi uniltaan vähän ennen auringonlaskua. Paimenten oli levättävä hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa, että he ehtisivät kerätä vuohensa ja hakeutua nuotioiden läheisyyteen. Herätessään Kaldi ajatteli, miten hänen väsyneet vuohensa jaksaisivat kuumuudessa vaeltaa lähimmälle nuotiopaikalle. Avattuaan silmänsä hän näki vuohiensa kirmailevan ja kisailevan ruohikolla ja – hän ei ollut todellakaan uskovan silmiään – nuorimpien vuohien tanssivat. Hän hieraisi silmiään monta kertaa ja ei voinut uskoa olevansa hereillä. Eihän tämä voinut olla kuin unta.

Hetken kuluttua hänen oli uskottava olevansa hereillä. Hän alkoi myös erottaa huilumusiikkia, jonka tahdissa vuohet tanssivat. Lähestyessään tanssivia vuohiaan hän näki jonkin omituisen olennon istuvan kivellä sorkat ristissä soittamassa huilua. Huilumies huomasin Kaldin ja tervehti häntä: ”Sinä olet varmaan näiden vuohien paimen. Minä olen Pan. Istar lähetti minut tänne täyttämään tehtävän, olenhan vuohien jumala.”

”Tämä ei voi olla totta”, ajatteli Kaldi. Ääneen hän sanoi:”Ja mikähän tehtävä sinulla täällä minun vuohilaumani keskellä on?”

”Rukoilit Tammuzilta apua vuohiesi väsymykseen, hän neuvotteli vaimonsa Istarin kanssa ja Istar päätti lähettää minut asialle, koska, kuten sanoin, olen vuohien jumala. He ymmärtävät minua ja musiikkiani paremmin, kuin ketään muuta jumalaa, tai ihmistä.”

”Näetkö nuo punaiset marjat pensaissa tässä ympärillä? Ne ovat Istarin pyhän pensaan, kahvin, marjoja. Opetin vuohesi syömään niitä, jotta ne virkistyisivät. Jäin sitten huvikseni soittamaan ja pitämään hauskaa heidän kanssaan, kun sinä nukuit. Mutta nyt minun on mentävä, kerää vuohesi ja kiirehdi leiriin ennen pimeää.” Pan sanoi ja hävisi pensaikkoon.

Kun Kaldi saapui nuotiolle, muut olivat jo asettuneet laumojensa kanssa paikoilleen, eikä kukaan kiinnittänyt huomiota häneen ja hänen vuohiinsa. Hän asettui myös sopivaan paikkaan nuotioiden väliin. Tulien tarkoituksena oli pitää petoeläimet loitolla. Hänen vuohensa eivät kuitenkaan asettuneet paikoilleen, kuten yleensä. Osa juoksenteli ympäriinsä, osa etsi syötävää ja osa vain seisoskeli leirissä ja ihmetteli nuotioita. Puolenyön jälkeen osa vuohista lopulta asettui makuulle, mutta osa kuljeskeli levottomasti ympäriinsä koko yön.

Seuraavana aamuna Kaldi päätti, että on parasta lähetä leiristä heti auringon noustua, että muut eivät huomaisi hänen laumansa käyttäytyvän oudosti. Vuohet olivat kuitenkin rauhoittuneet ja vaikuttivat ihan yhtä väsyneiltä ja hitailta, kuin ennenkin. Kaldi oli pettynyt. Hän harkitsi, uskaltaisikohan hän pyytää uudestaan apua jumalilta. Ehkä suoraan Panilta tällä kertaa.

Kaldi ja vuohet saapuivat eiliseen laidun paikkaan. Hänen yllätyksekseen

vuohet suuntasivat suoraan tuntemattomille punamarjaisille pensaille ja poimivat marjoja suihinsa huulillaan. Vuohet piristyivät taas silminnähden. Katseltuaan vuohia päivän ja alkaessaan nuokkua iltapäivän auringossa päättää Kaldi poimia marjoja itselleenkin, mutta maistettuaan yhtä, sylkee hän sen pois, eikä ole vakuuttunut niiden vaarattomuudesta ihmisille.

Seuraavana päivänä Kaldi tapaa luostarin apotin, joka on jo kuullut huhuja Kaldin vuohien yllättävästä piristymisestä. Kaldi kertoo hänelle vuohien syömistä marjoista ja tarjoaa taskuun keräämiään apotille kokeiltavaksi. Hän päättää jättää kertomatta, miten rukoili vanhoja jumalia, jotka apotti oli julistanut paholaisiksi.

Parin päivän päästä apotti tulee pyytämään lisää ihmeellisiä marjoja Kaldilta. Hän sanoo tehneensä niistä juomaa, jonka avulla on jaksanut nuokkumatta johtaa iltamessut siitä lähtien.”Oikea Jumalan lahja ihmiskunnalle!”

Tai jumalattaren, ajattelee Kaldi, mutta ääneen hän sanoo vain poimivansa lisää marjoja.

-------