Leikkaus

Aamulento laskeutui ajallaan. Päätämme ensimmäisenä käydä hotellilla, jossa puoliso kirjautui sisään hotelliin ja jätimme isoimmat matkalaukkumme hänen huoneeseensa. Sen jälkeen etsimme ruokapaikan keskustasta. Kävellessä kivettyjä katuja kertoilen omituista unta, jonka näin edellisenä yönä. Se oli jotenkin niin ajankohtaan, pyhäinmiestenpäivään, sopiva uni. Höpötän muutenkin ajatuksiani pyhäinmiestenpäivästä ja halloweenista. Lörpöttelen kaikenlaista turhanpäiväistä pitääkseni ajatukset poissa matkan tarkoituksesta.
Syötyämme on aika suunnata sairaalalle. Joudumme etsimään oikeaa reittiä, kun karttaan merkitty on suljettu tietyön vuoksi. Lopulta löydämme oikealle sisäänkäynnille ja osasto löytyy helposti. Oven pielessä on käsidesiautomaatti. Toisella puolella käytävää on neuvonta. Sieltä tulee hoitaja meitä kohti, sanon nimeni ja hoitaja vie minut huoneeseeni. Hän sanoo, että voin jättää tavarat sängyn vieressä olevaan kaappiin ja mennä sen jälkeen päivähuoneeseen ottamaan välipalaa. Toinen hoitaja tulee vähän myöhemmin kirjaamaan minut sisään, antamaan sairaalavaatteet ja hoitamaan muut muodollisuudet.

Kahvia jo kaipasinkin. Kahvi tuo tärkein hivenaine ja vitamiini.

Sairaanhoitaja tulee hakemaan minut huoneeseeni. En saakaan vielä sairaalavaatteita, täällä ollaan omissa vaatteissa suurin osa osastolla oloajasta. Olisi pitänyt ottaa omat sisäsandaalitkin mukaan. Mistäpä minä sen olisin tiennyt. Puoliso lupaa ostaa sandaalit seuraavana päivänä odotellessaan. Raukalla onkin pitkä odotus edessä. Minun seuraava päiväni kuluu varmasti paljon nopeammin.
Seuraavaksi saan ison nipun papereita ja lomakkeita täytettäväksi. Sairaanhoitaja tulee ottamaan muutaman putkellisen verinäytteitä. Sen jälkeen saankin vain odotella operoivia kirurgeja, kahden heistä on tarkoitus tavata minut vielä samana iltapäivänä. Päätämme, että puoliso lähtee katselemaan paikkoja, viemään joitakin tavaroitani hotellille ja etsimään ruokapaikkaa. Tulopäivänä en saa ruokaa sairaalasta, mutta saan syödä vielä iltaan asti. Minä jään huoneeseeni nukkumaan.
Puoliso on löytänyt kivan oloisen ravintolan sairaalan alakerrasta. Yksi kirurgin on käynyt minua tapaamassa, mutta pitäisi odottaa vielä toista. Kello kuitenkin käy ja ravintola ei ole auki kovin myöhään. Käyn syömässä ja missaan toisen kirurgin. Tapaan hänet sitten aamulla ennen operaatiota.
Illalla minun on käytävä suihkussa ja peseydyttävä moneen kertaan. Saippuoinnista ja hiusten pesusta on tarkat ohjeet ja hoitaja käy tarkistamassa, että selkä tulee varmasti saippuoitua kunnolla. Kun olen suihkussa, sänkyyni vaihdetaan puhtaat lakanat ja saan viimeinkin ne sairaalavaatteet. Minuun ei saa enää koskea, mutta saan kuitenkin vielä ottaa illaksi tietokoneen syliini sängyllä ja saan käyttää puhelinta. Puoliso lähtee hotellille ja minä päätän katsoa suomalaisia elokuvia koneelta. Onneksi onnistun myös maksamaan illaksi netin. En edes aio yrittää nukkumista, ennen kuin olen varmasti ihan nukahtamispisteessä.
Aamulla minut herätetään taas suihkuun. Sama ruljanssi on käytävä läpi uusiksi. Taas sänkyyn vaihdetaan lakanat ja saan puhtaat vaatteet. Sen jälkeen en saa enää ottaa puhelinta tai tietokonetta sänkyyn, en oikeastaan edes koskea mihinkään. Saan jotakin esilääkitys tabletteja, en tule kysyneeksi, mitä ne ovat. Odotamme hetken, että puolisonikin saapuu. Hän saa olla mukana, kun minut siirretään leikkausosastolle. Sielläkin hän saa olla mukana leikkaussalin eteishuoneessa, jossa minut siirretään sängyltäni leikkauspöydälle. Myöhemmin kuulen puolisolta, että olin siirtynyt pöydälle itse, mutta en kyllä muista sellaista. Ilmeisesti esilääkitys on ollut riittävä. Muistan silti, kun minua aletaan viemään leikkaussaliin ja miten puoliso katsoo oven suusta. Itse leikkaussalista en muista mitään.
Seuraava mielikuvani on omituinen. Olen vuittonin ruskeassa huoneessa, yökin ilmaa ja olo on kaikin puolin ihan kamala. Onneksi se mielikuva häipyy äkkiä ja seuraavan kerran herään, oman arvioni mukaan noin varttitunnin kuluttua, vihreässä huoneessa. Toinen operoinut kirurgi istuu sänkyni vieressä ja sanoo leikkauksen kestäneen yksitoista tuntia, kaikkiaan olin nukutettuna kaksitoista tuntia. Hän sanoo, että poistettu kasvain ei ollutkaan hermokasvain, kuten luultiin, vaan se oli kiinni kovassa aivokalvossa. Muutaman millisekunnin ajan ehdin olla lähes kauhuissani. Lääkäri sanoo kuitenkin, että kasvaimesta lähetettiin saman tien näytepala, joka käsiteltiin pikana ja tulokset ehtivät tulla jo leikkauksen aikana, kasvain oli hyvän laatuinen. Se saatiin myös pois kokonaan ja kanta poltettiin. Kantaa ei valitettavasti voitu poistaa, koska siihen kohti kalloa ei voida tehdä reikää. Operaatiokin suoritettiin korvakäytävän kautta.
Nukahdan heti uudelleen ja herään vasta, kun puoliso saapuu katsomaan minua. Tehotarkkailuosastolla on vierailuajat, mutta tänä iltana hän saa olla hetken luonani. Hän on jo jutellut kirurgin kanssa
heti leikkauksen jälkeen ja osaa kertoa tarkemmin, mitä lääkäri sanoikaan kasvaimesta. Itse epäilen uneksineeni.
Yö on kamala. En olisi voinut kuvitella, miten kamalasti sairaalassa makaaminen voi sattua kroppaan. Paikallaan makaaminen sattuu enemmän, kuin itse leikkaushaava. Minut herätettään noin kahden tunnin välein ja kysellään, tiedänkö kuka ja missä olen. Aamulla saan kääntyä kyljelleni. Mikä autuus. Vaikka osa letkuista ja neuloista tuntuu silloin hieman epämukavilta. Minä en ole koskaan osannut maata paikoillani montaa minuuttia ja nyt joudun makaamaan liikahtamatta aina muutaman tunnin kerrallaan. Kieltäydyn syömästä ensimmäisenä päivänä. Tai en ihan kokonaan, syön yhden porkkanan palan. Olisin ärtynyt hoitajille, jos jaksaisin. Miksi minun pitäisi väkisin syödä enemmän, jos sitten oksennan kaiken ulos. Eikö ole parempi aloittaa pienillä paloilla ja juomalla vähän.
Lopulta pääsen takaisin osastolle ja puoliso saa olla huoneessani koko päivän. Tietysti hänen on käytävä välillä syömässä kaupungilla. Ne sandaalitkin sain, että voin paremmin liikkua käytävillä. Toinen yllätys on, että saisin vaihtaa päälleni omat vaatteet. Kaikki muut ovat omissa vaatteissaan, potilaat siis, ei henkilökunta. Minulla on mukana vain yksi puhdas vaatekerta kotimatkaa varten. En olisi viitsinyt raahata kahden viikon vaatetusta mukanani, vaikka olisin tiennytkin, että täällä ei ole tapana olla sairaalan vaatteissa.
Aluksi en saa kävellä ilman kävelypöytää. Fysioterapeutti toteaa kuitenkin jo osastolle tulopäivänäni, että minulla on uskomattoman hyvä tasapaino ja saan kokeilla kävellä ilman tukea ja tehdä tasapainoharjoituksia, aluksi en kuitenkaan saa kävellä tuetta yksin.

Yhdentenätoista päivänä saan lentää kotiin. Aika kova koettelemus sekin, onneksi puoliso on lentokentällä vastassa.