torstai 24. joulukuuta 2015

Hyvää joulua!

Luulin ennen, että tontut ja joulupukki ovat pääosassa joulunvietossa ympäri maailmaa. Viime vuosina olen oppinut, että joulun otuskirjo on pelkästään Euroopassa paljon kirjavampia. Italialainen joulunoita, tai loppiaisnoita, La Befana, on yksi mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Ehkä onnistun joskus tutustumaan kyseiseen kollegaan paremmin (en ole Blåkullalla koskaan tavannut).
Islantilaiset jouluolennot ovat ihan oma lukunsa, tai monta lukua. Tänä vuonna yritin tutustua paremmin joulukissaan eli Jólakötturinniin, joka kulkee joulun alla tarkastamassa, onko ihmisillä uudet hienot vaatteet jouluksi. Resuisiin vaatteisiin pukeutuneet joulukissa yksinkertaisesti syö poskeensa. Vielä astetta kamalampi otus, kuin ilkeät lapset säkkiin keräävä (ja mahdollisesti kakuiksi jauhava) Musta Pekka. Mikäli tarinaa ei tulkita kiltillä tavalla, että kissa syö vain tahallaan ja ilkeyttään huonosti pukeutuvat ja varojensa mukaan pukeutuminen riittää.

Koira esittää joulukissaa.


Näin jo kesällä unta Sinterklaasiin ja Mustaan Pekkaan liittyen. Unohdin tietysti blogata aiheesta kuun alussa, Sinterklaasina, eli paikkakunnasta riippuen 5. tai 6. joulukuuta.
Sinterklaasin apurin ihonväri aiheuttaa nykyään keskustelua, on rasistista ja väärin, että apuri on tummaihoinen. Itse en ajattele asiaa niin, vaan ajattelen koko homman historiallisena "näytelmänä", jossa roolit olivat näin. Siinä unessani joku sanoikin mielestäni älykkäästi, että keskustelussa ei oikeasti ole kyse siitä onko Mustan Pekan väri rasismia vai ei, vaan ihmisten halusta kieltää historialliset tosiasiat, että me eurooppalaiset pidimme aikoinaan orjia.

Kaikista näistä kamalista perinnepohdinnoista huolimatta:
Hyvää joulua!
tai
Hyvää keskitalven juhlaa!
Hyvää Newtoniin syntymäpäivää!
Tai mitä ikinä haluattekin.

Niin, ja joulu sanana tulee samasta yul-sanasta kuin juhla, eikä mielestäni suomeksi (tai ruotsiksi) liene mitään syytä käyttää yule-sanaa korostamaan joulun pakanallisuutta.

torstai 17. joulukuuta 2015

Älyttömät joululahjatoiveet -haaste

Sain hauskan haasteen Oksan hyllyltä -blogin Marikalta:
Listaa kolme joululahjatoivetta, joita et voi oikeasti odottaa saavasi joulupukin lahjapaketista.
Toivoisin oikeasti ensimmäisenä rauhaa ja tasapuolisuutta maailmaan, mutta nämä eivät oikein kuulu haasteen henkeen. Eli kolme älytöntä toivetta sen jälkeen, kun rauha ja tasapuolisuus on jo putkahtanut maailman paketista:

Teleport-laite. Matkustelisin näppärästi lasteni kanssa sukulaisiin, ystävien luokse ja ihan minne tahansa.

Taloudellista riippumattomuutta. En toivoisi olevani rikas kuin Roope Ankka, mutta että rahat riittäisivät kaikkeen tarpeelliseen ja lisäksi vielä aika moneen kivaan asiaan. Saisin itse päättää käykö töissä vai päättäisinkö vaikka opiskella, eikä silti kuoltais nälkään.

Kolmanneksi harkitsin Baabelin kalaa, mutta olisiko kiva , jos kaikki kielet käännettäisiin aivoihini, enkä saisi nauttia kielten vivahteista. Toisaalta se voisi ohittaa kuurouteni. Ehkä silti toivoisin, että saisin kyvyn oppia kieliä helposti, siis todella helposti. Kärsin huonosta kielipäästäni.

Haastan mukaan blogit: Mummo matkalla, Kirjahilla ja Metsätontun ruusutarha.

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Laura Esquivel: Como agua para chocolate

Suomeksi nimi taitaa olla Sänkyyn ja vuoteeseen. En pidä sitä oikein onnistuneena käännöksenä, vaikka ymmärränkin se sopivan jollakin tavalla kirjan sisältöön. Mutta siitähän jää kokonaan pois itse idea, eli suklaa! Tai oikeastaan kirjassa esiintyvä sisarusten välinen konflikti, jossa tytöt ovat toisilleen kuin "vesi suklaalle". Kirjan nimi nousi mieleeni, kun sulattelin suklaata ja yritin varovaisesti laittaa kulhon vesihauteeseen jäähtymään roiskuttamatta vettä sulaan massaan.


Ei ihan niin tummaa suklaata pistaasimössöllä.



Kirjan päähenkilö Tita (Josefita) ja Pedro Lobo rakastuvat. Mutta perheen perinteisiin kuuluu, että nuorin tytär jää naimattomaksi ja huolehdii äidistään. Nuorin on tietysti Tita, eikä tiukka äiti anna hänen mennä naimisin, vaan ehdottaa Pedrolle, että tämä voisi naida Titan vanhemman sisaren Rosauran kanssa. Pedro päättää hyväksyä tarjouksen, koska se on hänelle ainut tapa pysyä lähellä hänen todellista rakkauttaan.

Kirja sijoittuu Meksikon vallankumouksen aikaan ja yllensä sen tulkitaankin kuvaavan vallankumousta. Titan julma äiti Elena edustaa vanhaa Meksikoa, tai itse diktaattori Morinia, perinnäissääntöineen ja tyttäriään nöyryyttävine kasvatustapoineen. Tita taas edustaa vallankumousta.

Kirja on tyyliltään maagista realismia. Titan, ja hänet imettäneen ja opettaneen keittäjän, keittiö- ja ruokataiat antavat kirjalle herkullisen maagisen maun.

Ei ole sattumaa, että analysoin aiempina vuosina lukemaani espanjankielistä kirjallisuutta yhteiskunnallisena kuvauksena. Kirjallisuuskurssiemme opettajat laittoivat meidät lukemaan niitä. Silloin oli myös helppo löytää viitteet kyseisten maiden historiaan, koska aina oletin niitä olevan. Kirja on hieno maagisrealistinen rakkaustarina ihan ilman vallankumousvertauksiakin, ei kannata säikähtää niitä.

Kirjasta on tehty myös elokuva, joka kuului myös samalle kirjallisuuden kurssille. Harmi, että se on päässyt minulta lähes unohtumaan. Muistan tyttöjen hienot puvut, kolmannen, huoraksi karanneen siskon käynnin maatilalla ja epämääräisesti ladon ja tipuja. Voisi olla aika katsoa uusiksi.



maanantai 14. joulukuuta 2015

Pakkaspäivä

Talvi on tullut.



Piti keksiä tekemistä, jota voi tehdä yhdellä kädellä :



Ensimmäiset ikinä täysin itse tehdyt suklaat.  Laitoin turhan paljon kaakaota, tuli turhan suklaista jopa omaa makuuni.
Perheen miehet eivät tykänneet. Ei haittaa yhtään, eivätpä tule apajille.  Aion silti testata vielä vähän vähemällä kaskaomäärällä.

lauantai 12. joulukuuta 2015

Christian Rönnbacka: Antti Hautalehto -sarja

Olen sairaslomalla. Blogin Facebook-sivulla asiasta mainitsin jo alkuviikosta. Muuten sairasloma on yleensä sopivaa aikaa päivitellä blogia entistä enemmän, mutta tällä kertaa vika iski harmillisesti ranteeseen. Onneksi puhelimella voi päivittää lyhykäisesti yhdellä kädellä, ja tietysti tietsikallakin voi kirjoitella viisisormisesti. Kärsivällisyyteni ei vain kestä sellaista kovin pitkiä tekstejä.

Kuuntelin vähän aikaisemmin ensimmäisen Antti Hautalehdon, siitä mainitsinkin jo dekkaripostauksessa. Vähän myöhemmin palasin Porvooseen Jaana Lehtiön Kolmas oli ensimmäinen -dekkarin kyydissä. Jostain syystä ihastuin kyseiseen pikku kaupunkiin ja en malttanut lähteä sieltä vielä Tanskanmaalle, jonne olin oikeastaan matkalla, ja lainasin loputkin Antti Hautalehdot.

Tykkään näistä kovasti. Oikeastaan lähes kaikki on kohdallaan: juoni, yksityiselämän kiemurat, myös kollegoiden moniulotteisuus, mielenkiinnon ylläpito ja mitä kaikkea hyvään dekkariin tarvitaankaan. Uskottavuus tahtoo saada välillä kolhuja rikosten määrästä niinkin pienessä paikassa. Toisaalta, jokainen dekkari ei monestikaan, erityisesti Suomen oloissa ole sataprosenttisen uskottava, jos asiaa miettii liikaa. Ainoa hieman ontuva on kirjan huumori ja dialogi. Ihmiset kirjassa tosin puhuvat ihan niin kuin kaikki jotka ovat kuulleet minun puhuvan tietävät minun puhuvan. Siinä mielessä huumori miellyttää. Enkä ole ainoa, vaan tuon tapainen puhetyyli on ihan normaalia työyhteisössäni ja muissakin, joihin olen joskus hetkellisesti kurkistanut. Ongelmana on, että kirjan kaikki henkilöt tuntuvat heittävän huulta samalla tyylillä. Niin ei sentään kaikki tee. Jos senkin osalta saisi vähän moniulotteisuutta henkilöhahmoihin, joku voisi vaikka selvästi olla ymmärtämättä tai paheksua tai vaikuttaa kommenteissaan nössöltä, mutta naureskella muille vähän salaa, niin huumori ja sanailukin saisivat ihan uuden nosteen.

Nyt olen valitettavasti tämän sarjan uusimman kirjan loppulehdillä. Toivottavasti Rönnbacka jo työstää seuraavaa.
Huomasin, että Lehtiöltä lukemani dekkari olikin sarjan toinen kirja. Maailmani meinaa romahtaa, kun mietin, voinko nyt kuunnella ensimmäisen osan. Olen sillä tavalla rajoittunut, että en yleensä kykene kuuntelemaan tai lukemaan kirjoja väärässä järjestyksessä. Mutta en malttaisi jättää kuuntelemattakaan. Kolmatta osaa ei vielä ollut saatavilla äänikirjana, toivottavasti pian on. Kyllä minä sen ensimmäisen jo ainakin lainasin. Nyt mietin lähinnä, pysyttelisinkö edelleen Porvoossa vai tekisinkö mutkan yhteen dystopiaan ja sinne Tanskaan välillä.

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Milo Manara: Caravaggio: miekka ja paletti


Alkuperäisteos: Il Caravaggio
Suomentaja: Jukka Nyman
Kustantaja: LIKE
Kirja saatu kustantajalta. Suurkiitokset!

Michelangelo Merisi da Caravaggio




Kirjan alussa taidehistorioitsija Claudio Strinati kertoo hieman Caravaggiosta ja kirjan kirjoittaja/kuvittaja Milo Manarasta. Kumpaakaan en tuntenut ennestään juuri lainkaan. Caravaggion nimen olen sentään kuullut. Esipuhe sai minut pettymään, kun siinä kerrottiin tarinan olevan kuvitteellinen. Olin odottanut tämän olevan historialle uskollinen elämänkerta. En kiellä, tyhmästi ajateltu. Mutta luenhan yleensä mieluummin kuvitteellisia kirjoja (romaaneita) kuin elämänkertoja, niin miksi asia haittaisi enemmän sarjakuvan kohdalla. Ehkäpä se on mielenkiintoisempi kuin totuudessa pysyttelevä. Jossain, valitettavasti en muista missä ja kuka, on jopa väitetty, että joskus sepitetty tarina kertoo historiasta enemmän kuin täysin totuudessa pysyvä kertomus.

Tämä oli piirustustyyliltään täysin erilainen kuin muut viime aikoina, tai ehkä koskaan, lukemani sarjakuvakirjat. Lähes jokainen ruutu oli kuin taideteos, ja pidin niitä realistisina. Oletan nyt nähneeni, miltä Rooma näytti 400 vuotta sitten. Kirja myös antaa varmasti kuvan elämästä sen ajan Roomassa, jos ei nyt aivan totuudenmukaista itse päähenkilöstä annakaan. Olen kuunnellut syksyn ja talven aikana monta vielä vanhempaan Roomaan sijoittuvaa historiallista kirjaa. Oli mukava päästä katselemaan myös kuvia, eikä vain koittaa rakentaa mielikuvaa kuulemansa/lukemansa perusteella.

Kirjassa esiintyvät naiset ovat lähes kaikki prostituoituja. Se tuntui häiritsevältä. Aloin kuitenkin miettimään, että ehkä he olivat poikamiesten ainut kosketus naisiin sen ajan maailmassa. Olen törmännyt siihen ennenkin.

Olen vaikuttunut Manaran kuvittajan taidoista. Erityisesti kiinnitin huomioni kankaisiin. Voin ihan kuulla taftin kahinan ja tuntea sen viileän pinnan ihollani. Tarinan kertojanakaan hän ei tuottanut täydellistä pettymystä, mutta jollain tavalla olisin odottanut selekämpää aika käsitystä. Tarinasta sain kuvan, että kaikki tapahtui muutamassa kuukaudessa tai vain viikoissa, kun esipuheesta ja lopputeksteistä kävi ilmi aikaa kuluneen yli kymmenen vuotta. Ihmiset pysyivät kovin vanhentumattomina. Ehkä juuri tuo ikä ei näy miehissä, mutta nuoret tytöt varmasti vanhenivat kovan elämän kuluttamina reilussa kymmenessä vuodessa. Erityisesti tarinan tiivistäminen harmitti, koska olisin lukenut mielelläni vähän pidempään tämän tyylistä kirjaa ja tarinaa.

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haaste saatettu päätökseen

Kiitokset haasteen emännöinnistä Annamille!

Huomasin haasteen vasta elokuussa, mutta listasin mukaan kaikki 2.12.2014 luetut pohjoismaalaiset kirjat. Haasteeseen lasketaan mukaan vain kirjat, joista olen myös blogannut. Tässä lista luetuista ja blogatuista:

Islanti:

Islantibonuksena Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina 


Norja:


Tanska:




Ruotsi:




Haasteet ovat siitä kivoja, että tulee kaiveltua esille kirjoja, joita ei muuten lukisi koskaan. Islantilaisista olisin ehkä lukenut jossain vaiheessa tuon dekkarin, jos olisin sattunut törmäämään siihen. 
Norjalaisista tosin luin erityisesti haastetta varten vain kaksi kirjaa. Egelandia olin lukenut jo ennen kuin huomasin haasteen. Toinen Egeland ja Tanskan osalta Kaaberbølit olivat jo lukulistalla, mutta olisivat siellä nähtävästi edelleen ilman tätä haastetta. Odinin lapsi ja Raskaat varjot ja Kepler 62 kuuluvat vuoden parhaisiin ja puhutuimpiin kirjoihin, ne nyt vain sattuvat olemaan Norjasta.

Ruotsalaisia kirjoja kuuntelen ilmeisesti kohtalaisen paljon ilman haasteitakin. Näistä yhtään en lukenut vain haastetta varten.

Kaikki luetut kirjat olen listannut tänne.

Runes Anders: Och att du slet itu himlen och steg ner!

Kritiikki Jonas Gardellin kirjasta Om Jesus.

Kaikkea minäkin luen. Kirja oli hyvä, kiinnostavakin, mutta mietin silti, miksihän tämä on kirjoitettu. Raamatun tutkija analysoi ja arvioi kaunokirjallista teosta kuin se olisi yksi juuri aavikolta, ei Ruotsin lumiaavikolta, löytynyt uusi evankeliumi. Gardell kun ei kerro mitään the totuutta, vaan oman näkemyksensä ja omia ajatuksiaan.

Kriitikko tuntuu välillä aivan yhtä epäloogiselta kuin kritisoitavansa; välillä Gardellin olisi pitänyt tehdä ja ajatella näin, mutta kun hän myöhemmin ajatteli näin, se olikin väärin.

Yksi mahdollinen motiivi on näyttää hommissa vääräksi, hinnalla millä hyvänsä. Mutta kun asia nyt vaan on niin, että Raamatulla voi perustella ihan mitä tahansa, kun vain tulkitsee itseään miellyttävältä tavalla.

Ilkeämielisesti ajattelin, että eikö Raamatuntutkijoilla enää ole oikeita töitä. Onko kaikki jo tutkittu. Vaikka tämä taitaa lopulta olla yritys ratsastaa Gardellin menestysteoksen nimellä ja saada vähän voittoa, ja tunnettavuutta omalle nimelleen.
Toimii.
Siitä todisteena tämä bloggaus.

tiistai 1. joulukuuta 2015

Marraskuun dekkarit

Lars Kepler: Paganinikontraktet 3.11.
Sveen Gard: Raskaat varjot 19.11.
 Akunin: Asaselin salaliitto 22.11.
Christian Rönnbacka: Operaatio troijalainen 24.11.
Staffan Bruun: Club domina 26.11.
Lene Kaaberbøl ja Agnete Friis: Satakielen kuolema 30.11.
Jussi Adler-Olsen: Kvinnan i rummet 

Paganinikontraktet on toinen Joona Linnasta kertova dekkari. Kirja on kaikin puolin hyvä, mutta en oikein päässyt mukaan siihen koko ajan, lähinnä häiriydyin lukijan tavasta lausua "plötsligt ". Odotin itse Joonan astumista kuvaan selvemmin. Kirjan lopussa se tapahtuikin. Hänen yksityiselämäänsä raotettiin ja heitettiin pieni cliffhanger. Olin ajatellut tarttua seuraavaan osaan jo seuraavalla viikolla, mutta ehtoihin tässä 

Asaselin salaliiton kanssa kävi vähän samalla tavalla. Tässä kuussa päässäni on selvästi liikkunut liikaa kaikkea muuta ja kirjat jotka eivät jostain syystä pidä koko ajan rautaisessa otteessa jäävät taustameluksi. Olisin tältä toivonut vähän enemmän tuon Asaselin salaliiton mukana oloa, se jäi mielestäni vähän kevyeksi. Toivottavasti silti ehdin tutustumaan seuraaviin osiin.

Operaatio troijalainen aloittaa Porvooseen sijoittuvan dekkarisarjan. Antti Hautalehto vaikuttaa myös yksityiselämältään edellisiä kiinnostavimmalta henkilöltä.(Vaikka Joona Linnasta löytyy vielä varmasti potentiaalia, kunhan hänen kanssaan päästään vauhtiin. Ja onhan hän sentään Ruotsinsuomalainen, mitä minä en mielestäni ole....Mutta silti).
Mutta voi hyvänen aika, millainen naiskuva tässä kirjassa oli! Niin Antti kuin muutkin miehet kuolaavat jokaisen tissiparin perään ja jutuissa naiset ovat aika esineellistettyjä. Kirjan naisetkin flirttailevat jatkuvasti häpeilemättä ja tuntuvat tarjoavan itsensä esineellistettäväksi. Jäin miettimään, että onko tämä kuitenkin se raadollinen totuus. Jos minä kirjoittaisin täysin rehellisesti, miten kollegani puhuvat naisista (minulla ei ole yhtään naiskollegaa ja poijat eivät tunnu aina seurassa muistavan, että minä olen tissiparilla varustettu.) Enkä taida olla itsekään kovin siisti ja varovainen suustani. Yritän silti olla esineellistämättä naisia ja muitakin. Ehkä kirjan kova flirttailu pisti silm... korvaan, koska se, ja osa muustakin dialogista, vaikutti välillä kömpelöltä. Tyyliin sopimattomia sanavalintoja lähinnä. Mutta lukijalla saattoi olla myös osansa kömpelyyteen. Muuten hyvin ja selkeästi lukeva lukija rytmitti välillä lauseet ihan omituisesti.
Ammuskelua oli myös turhan paljon. Ei se muuten häirinnyt, ei siis ällöttänyt, mutta oli epäuskottavaa niissä muuten rauhallisissa ympyröissä ja osittain myös juonen päälle keinotekoisesti teipattuja. Eikä edes kunnon teipillä. 
Kaikesta huolimatta nautin kirjasta, onnistuin roikkumaan hyvin mukana ja olen päättänyt lukea koko sarjan. Ajatukseni oli blogata vasta luettuani kaikki Hautalehto-kirjat, mutta sain nyt päähäni kirjoittaa tänään kaikista marraskuun dekkareista.

Seuraavaksi etsin suomenruotsalaisia dekkareita. Päädyin hieman Staffan Bruunin satiristiseen antisankariin reportteri Burt Kobbartiin. Ihan hyvä valinta. Kirja oli eri tyylinen kuin dekkarit yleensä, ei niin totinen. Paasilinnamaisesti hauska, silti dekkarimaisesti jännittävä.

Satakielen kuolema on kolmas Punaisen Ristin hoitaja Nina Borgista kertova dekkari. Innostuin tarinasta edellisiä osia enemmän. Tarina pääsee kunnolla vauhtiin ja Ninan yksityiselämässäkin on päästy eteenpäin. Tarinan takaumat ja kiemurat virkkautuvat jännittäväksi tarinaksi, joka on sopiva liuos ennalta-arvattavuutta ja yllätyksellisyyttä. Tai ennalta-arvattava on väärä sana, jos sillä tarkoitetaan alusta, tai puolestavälistä, asti arvattavaa, muka piilossa pidettävää juonenkäännettä. Mutta ainakin minulle tuottaa tyydytystä onnistua päättelemään joitakin asioita juuri ennen niiden paljastamista. Olen jostain lukenut jonkun asiasta minua paremmin tietävän sanoneen, että se on yleisemminkin niin. Toisaalta yllättävät käänteet ovat hienoja. Eli kannatan liuosta.

Palaan hetkeksi takaisin Operaatio troijalaiseen ja luokittelen sen olleen enemmänkin lejeerinki tai emulsio kuin liuos.



Spoiler alert!
Satakielen kuolema loppuu vihjeeseen Ninan elämän uusista myllerryksessä tavalla, joka lupailee sarjan jatkuvan. 
Loppu spoiler alert!

Tanskalaisia dekkareita kehutaan kovasti ja kun Lene ja Agnete nyt saivat viimeinkin minut vakuuttamaan, päätin koittaa myös tanskalaista miestä. Kirja on hyvä perus dekkari. Tykkään, kun siinä vilisee tuttuja paikannimiä. Pieni kuunteluun liittyvä järkytys oli, kun " plööööötsligt" huomasin lukijan olevan sama kuin Joona Linnassa. Tosin Jussi ei ole käyttänyt sitä tiettyä sanaa kovin monesti. Huomaan nyt, että se taitaa olla Larsin (oikeastaan Alexanderin ja Alexandran) lempisana. 

Raskaat varjot on ehdottomasti tämän kuukauden paras dekkari. Jopa pidemmän ajan paras. Toivottavasti jatko-osa on jo tulossa. Tykkään näistä, joissa on sekä seikkailu ja rikoksia että yksityiselämää. 
En osaa tarkasti sormella osoittaa, miksi joku kirja on hyvä. Harmi, sillä jos osaisin, niin osaisin ehkä myös kirjoittaa hyvän kirjan.

Islantilaisia lastenkirjoja

Friðrik Eringsson: Ritari Benjamin Kyyhkynen (Benjamin Dúfa) (1996)
Suomentanut Tapio Koivukari.

Kylään muuttaa skotlantilainen poika, joka on oikeiden ritarien sukua. Itse hän on ollut aina kiusattu omien ritarileikkiensä vuoksi. Häntä kiusataan myös uudessa kylässä ja yhdessä uusien ystäviensä kanssa hän perustaa ritarikunnan, joka puolustaa pieniä lapsia isompia kiusaajia vastaan. Yksi pojista jättää kaverit ja perustaa oman ritarikunnan isompien poikien kanssa. Lopulta lapset päätyvät taistelemaan keskenään traagisin seurauksin.

Kirja ei aivan täyttänyt odotuksiani. Lähes kaikki asiat sivuutettiin liian kevyesti. Kirja vaikutti lähinnä moralisoivalta ilman sen suurempaa seikkailua. Ja minä en ole koskaan tykännyt moralisoivista tarinoista ja kirjoista. En muutenkaan pidä sanomaa kirjan tärkeimpänä rakennuspalikkana;  minulle tärkeintä on viihdyttävyys ja ehkä kaikenlaisen historiallisen ja muun pienen nippelitiedon kerääminen.


Guðrún Helgadóttir: De påhittiga tvillingarna (1984)

Tämä kirja oli hauska ja viihdyttävä. Tästä lapsetkin varmaan tykkäisivät. Tosin tässä oli muutamia omituisia elementtejä seksikkyyteen kuolemisesta liialliseen kiroilemiseen ja juoppoihin, joiden takia en varmaan lukisi tätä omille lapsilleni, enkä kyllä kenenkään muunkaan lapselle. Voisin kyllä itse kuunnella välipalaksi joskus muitakin tämän tyylisiä kirjoja.

 Helgadóttir on islannin tunnetuin lastenkirjailija ja hän on tehnyt yhteistyötä muiden tunnettujen lastenkirjailijoiden kanssa.

Oli muuten vaikea löytää islantilaisia lastenkirjoja. Pitäisi varmaan osata islantia. Tosin espanjalaisten lastenkirjojen löytäminen on ollut aivan yhtä vaikeaa, vaikka kieltä osaankin.