lauantai 22. heinäkuuta 2017

Aila Ruoho: Pyhät, pahat ja pelokkaat


Kirja uskonnollisissa yhteisöissä koetusta pelosta, ahdistuksesta, henkisestä pahoinpitelystä sekä itsetyhoisuudesta. Vaikka viimeksi mainittu nostettiin jossain alkupuheessa varsinaiseksi aiheeksi, ei se ainakaan minulle noussut kirjan pääaiheeksi.
Kirja on koskettava ja silmiäavaava, lisäksi henkilökohtaisesti koskettava. Olen kasvanut nuoruuteni yhdessä haastatteluissa esille tulleista yhteisöistä. Minulla ei kuitenkaan ole kovinkaan voimakkaita traumoja siltä ajalta ja siitä yhteisöstä. Kyllähän siellä tietyt asiat nostettiin esille tosi väärällä tavalla ja tottakai se vaikutti minuunkin. Olen kuitenkin joutunut aivan kuvatunlaisen kohtelun kohteeksi täysin uskonnosta irrallisessa yhteydessä. Ominausuudet, jotka tekevät hengellisen yhteisön johtajat vaarallisiksi monille eivät ole vain heille varattuja. Suurin ero perheessä/työpaikalla/koulussa hallitsevaan narsistiin tai muuhun valtaa käyttävään on, että seurakunnassa on helppoa saada hallintaan enemmän ihmisiä (kuin niissä muissa. Äidinkielenopettajan vaatima lisäys, etten jäisi kiinni svetisismistä.)  Uskonto antaa myös tekosyyn alistaa esim. naisia. Vaikka se ei millään tavalla kuulu uskontoon alunperin, pääsi se uimaan sisään jossain 100 ja 300-lukujen välillä. Kaikissa ei-uskonnollisisa alistavissa yhteisöissä alistetaan naista, mutta sitä vastaan protestoidaan enemmän.
Toinen minuun osunut asia on karttaminen. Kuten kirjassakin sanotaan, monikaan yhteisö ei sitä vaadi, suosittele tai edes mainitse. Käytännössä lähes kaikki yhteydenpito kuitenkin lakkasi. Tai ehkä sitä ei koskaan ollutkaan, voihan se johtua siitäkin.
Liikkeiden suhtautuminen asioihin on vuosien saatossa muuttunut, mutta niin on ympäröivän maailmankin. Se otetaan kirjassa lopulta esille kerran. Minusta se olisi kuulunut mainita muutamassa muussakin yhteydessä.
Kirjaan kannattaa tutustua ja se on ehdottomasti asiaa, jolta ei saa ummistaa silmiä. Kirjan puutteena on sivuuttaa se, että monilla ei ehkä ole pahoja kokemuksia. Jonkinkainen arvio, miten yleisiä ne ovat ja onko niitä vähemmän joissain yhteisöissä, jotka eivät olleet esillä tässä kirjassa. Annetaan myös se kuva, että tämä olisi vain uskonnollisten yhteisöiden ongelma. En kiellä, että on erityisen järkyttävää, kun pahuutta esintyy siellä, missä pitäisi olla vain hyvää ja rakkautta.
En ota nyt esille aihetta, miksi lahkoihin liitytään. Kirjoitin siitä keväällä esseen ja siihen voinee palata joskus, jos on tarvetta. Tästä aiheesta voi keskustella privaatistikin, jos haluaa.

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Paholaisenhillo

Jos koiralla olisi blogi se kurjoittasi nyt:
"Mamma on tullut kotiin. Minä rakastan mammaa. Mamma ymmärtää noutajan tarvitsevan paljon herkkuja."


Tästä patjasta ompelen tänään koirasängyn. Voi olla, että tuleva omistaja on ominut sen jo nyt niin, että saanee hepulin, kun alan leikkelemään.

Sisko sanoi minulle Haaparannan onnikka-asemalla:"Älä kiinny tavaraan kiinny ihmisiin!" Olin järkyttynyt, koska vad5a 18v palvelleet vaelluskenkäni murtuilivat yhtäkkiä pilalle. Pahinta niin kauan kestävissä kengissä on, että niihin ehtii kiintyä.


Vielä en ole saanut heitettyä menemään.

Otsikko lupaili ruuanlaittoaihetta. Tässä samalla kiehuttelen paprikahilloja. Kerron myöhemmin, miten pahasti epäonnistuvat. Tai onnistuvat, mihin en vielä usko. Kuulokkeissa seurana David Casarettin Kuolema Kukko-onnen majatalossa. Sen luvattiin olevan Thaimaahan sijoittuva hyvänmielen dekkari.  Toivottavasti vastaa odotuksia. Bussimatkalla lopettelin Harri Nykäsen Ariel Kafka -sarjan ja tutustuin australialaiseen muslimiin. Molempia ikävöin ja suosittelen kaikille.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Harri Nykänen: Ariel

Juutalainen rikoskomisario tutkii henkirikosta Helsingissä ja käy jopa välillä synagogassa.
Tämä ei kuulunut niihin dekkareihin, jotka ilmaisevat heti täysin mukaansa ja seuraava kirja on oltava jo valmiina ennen edellisen loppumista. En silti malttanut laskea tätä osaa käsistäni koko päivänä kovin pitkiksi hetkiksi. Kuvaannollisesti. Läheltä piti oikeasti sekin, että aloitin seuraavan osan heti perään. Eli selvästi parempi kuin vain ok. Mutta jotakin jäi puuttumaan. Toiko päähenkilön uskonto kirjaan jotakin lisää? Toi tietysti, mutta olisin odottanut vähän enemmän. Jospa seuraavissa osissa päästäisiin
syvemmälle komisarion yksityiselämään, jota tämän osan perusteella on hyvin vähän. Juutalaisuutta tarvittiin ehkä tuomaan erilainen ulottuvuus itse rikokseen ja sen selvittelyyn. Mietin jo etukäteen, miksi kirjailija on tehnyt päähenkilöstään juutalaisen.