maanantai 31. elokuuta 2015

Holly Black, Cassandra Clare: Rautakoe (2015)

Holly Black, Cassandra Clare: Rautakoe (2015)
302 sivua
Suomentanut Inka Parpola
Kustantaja Otava
Kirja saatu kustantajalta arvostelukappaleena. Kiitokset kustantajalle!


 Älä koskaan luota taikuriin. Mitä ikinä teetkin, älä missään tapauksessa luota taikuriin.

 
Kaikkien lasten suurimpana tavoitteena on päästä opiskelemaan taikakoulu Magisteriumiin. Paitsi ei Callum Huntin. Hänen isänsä on opettanut hänet pysymään erossa noituudesta.
On helppoa olla pääsemättä kouluun, tekee vain pääsykokeen niin huonosti kuin voi. Vai onko sittenkään?
Kouluun pääsystä varsinainen koe vasta alkaa. Jos Call onnistuu läpäisemään sen, on hän vapaa palaamaan takaisin isänsä luo. Mutta läpäiseekö hän ja vieläkö hän haluaa palata. Onko isä oikeassa varoittaessaan Callumia vai ovatko hänen puheensa vain turhaa maagien mustamaalaamista? Kuka oikein on hyvän ja kuka pahan puolella.

Mitä enemmän magian maailmasta opit, sitä syvemmälle sinä sinne uppoudut – sen vanhoihin konflikteihin ja vaarallisiin houkutuksiin.
 
Kirja aloittaa uuden fantasia-sarjan ja on vasta alkusoittoa tuleville tapahtumille. Fantasialle on tyypillistä, että alkuosa on esittelyä ja tapahtumien valmistelua, ja niin tylsää, että en meinaa millään syttyä kirjalle. Onneksi tarina pääsi vauhtiin, ennen kuin ehdin tylsistyä.
Fantasian toinen ongelma on, että sitä on vaikea lukea vertaamatta aina Harry Potteriin ja Eddingsin kirjoihin. Tässäkin oli hyvin paljon samoja aineksia: esitellään maailmaa ja kerätään tukijoukkoja päähenkilön ympärille. Lasten ja nuortenkirjallisuudella on tyypillistä, että sivuhenkilöt esitellään yksi kerrallaan, joka luvussa tulee mukaan (yleensä yksi) uusi henkilö.
Kun persoonagalleria on saatu valmiiksi ja maailma ja viholliset esiteltyä, onkin aika siirtyä hyvän ja pahan väliseen taisteluun.

Sitten kirja pääsikin yllättämään, eikä taidakaan olla kopio kaikista muista fantasiatarinoista.

Ensimmäinnen osa on vasta valmistelua ja varsinaiseen hyvän ja pahan väliseen taisteluun ei vielä päästy, ja Magisteriumistakin on suoritettuna vasta ensimmäinen vuosi.


Kirjan lopussa on pääsykoekysymykset, joilla lukija voi testata, pääsisikö itse sisään Magisteriumiin. Aluksi luulin läpäiseväni kokeen, kysymykset olivat sen verran matemaattisia. Mutta niissä olikin paljon todennäköisyyksiä, joista en ymmärrä mitään. 

Tämä on Blackin ja Claren ensimmäinen yhteinen romaani. Black on aiemmin kirjoittanut fantasiasarjan Spiderwickin kronikat ja Clare Varjojen kaupungin, Infernal Devices- trilogian ja Bane Chronicles -sarjan, joista vain Varjojen kaupungit on suomennettu.

En ole lukenut fantasiaa pitkään aikaan ja tämän kirjan matkassa oli mukava palata fantasian pariin. Nyt pitää sitten malttaa odotella seuraavan osan ilmestymistä.

Oli kiva saada käteen kovakantinen uutuuttaan tuoksuinen kirja. Tykkään kirjan ulkoasusta, kansikuva on houkutteleva, olisi saattanut saada minut poimimaan kirjan käteen kirjaston tai kirjakaupan hyllystä, jos olisin sattunut törmäämään siihen ohimennen.

Lisäksi näiden merkkien näkeminen alkulehdellä ilahdutti:













lauantai 29. elokuuta 2015

Aleksi Delikouras: Nörtti

 Aleksis Delikouras: Nörtti: New game (2012)
 206 sivua
Kustantaja Otava
Kirja saatu kustantajalta arvostelukappaleena. Kiitokset kustantajalle!


Mun mutsi on hullu. Se valittaa, että mä pelaan liikaa enkä muka kunnoita sitä.

Kurkistus nykyteinien maailmaan, joka kaikkien teini-ikää lähestyvien lasten vanhempien pitäisi lukea.




Ehdin juuri ajatella, että olen ihan kyllästynyt teiniangstiin, mutta tämä kirja oli täysin erilainen, vaikka kertookin nykynuorison elämän vaikeuksista.

En olisi ikinä tarttunut tähän kirjaan, jollen olosi saanut sitä arvosteltavaksi. Onneksi sain. Olin ihan myyty kirjan tarkkanäköisyydelle jo ensimmäisessä luvussa olleen hienon toteamuksen ansiosta:
"On iso virhe kutsua galtsua IRCiksi. Oikeassa IRCssä juttelee vain nerot." (Nimim. irckaaja jo vuodesta -96)

Yläastetta käyvä DragonSlayer666 haluaa tietokonepeliammattilaiseksi. Koulunkäynti, ja äiti, häiritsevät hänen urakehitystään. Kun kuvioihin vielä ilmestyy kaunis punahiuksinen Krista aika alkaa olla kortilla. Kumpi on tärkeämpää, käydä tyttöjen kanssa treffeillä, vai olla mukana kaikissa Battlefieldmatseissa? Jos alkaa seurustelemaan, onko sitten vähennettävä pelaamista? Kun perhetuttu saa päähänsä tehdä DragonSlayerista pelifilmejä Youtubeen joutuu hän ihan toisenlaisen pelin pyörteisiin. Yhtäkkiä tunnetuksi tullut erilainen nuori joutuu koulussa kiusatuksi, mutta saattaa myös löytää yllättäviä ystäviä.

Tykkäsin kirjasta monesta syystä :
Kertoo nykyajan nuorten maailmasta, vieläpä pojan näkökulmasta. En ole pitkään aikaan törmännyt poikien maailmaan sijoittuvaan kirjaan.
Nörttinä, nörttien äitinä, puolisona ja äitipuolena kirjan miljöö on sama, jossa itse elän. Välillä oli vaikeuksia tietää samaistuisinko päähenkilöön vai hänen äitiinsä. Kaikenlisäksi päähenkilön isä ja isäpuoli eivät ole keskenään samasta maasta lähtöisin. Kuten ei meilläkään.


– Minä panen netin takaisin vasta sitten, kun sinä ole tullut syömään! mutsi huusi yläkerrasta.
----
.. jengi alkoi avautua siitä, miten mutsit on yleinen ongelma.


Tässä kohtaa taidan samaistua äitiin.

(Kesken lukemisen, kun Dragonslayer kiroaa pelin lagaamista, tulee yksi lapsista huutamaan, kuka käyttää nettiä niin, että peli lagaa. Muistutan, mitä pelaamisesta ja räyhäämisestä on sanottu.)

Viime viikolla mietin, miksi on niin vähän, erityisesti uusia, kirjoja, joissa päähenkilöt kuuluvat samanlaiseen tylsää keskiluokkaa kuin minä. Kaikki tuntuvat keskittyvän joko rikkinäisiin ja köyhiin alkoholistiperheisiin tai rikkaisiin menestyjiin. Tämä kirja tuli siihenkin tilaukseen.

Kirjassa pelataan samoja pelejä, joita tämän talon kaikki muut asukkaat pelaavat. Tunnistin monta nimeltä ja jopa joitakin nuorisotermejä. Tunsin itseni moderniksi, nuorekkaan ja valistuneeksi.  Osan termeistä lapset selittivät minulle. Muutama suomenkielinen uutuussana piti googlata, en esim. tiennyt, mikä on fruittari.

Kirjassa otetaan myös esille yksi liian huonosti tunnettu kiusaamismuoto: muut porukalla väittävät yhden kiusaavan heitä, vaikka syytetty on, ainakin enimmäkseen, syytön. 


Lisäksi kirja oli hauska, erityisesti paikoin. Juuri sellaisella kuivan humoristisella tavalla, josta tykkään. Onpa mukana pieni Kalevala-teemakin.

Mitä mä teen sillä tiedolla, monta lasta Jeesuksella oli, kun ei niitä myöhemmin muista kukaan kuitenkaan?

Onneksi kirjasta on ilmestynyt kaksi jatko-osaa ja samalta kirjailijalta kolme aikaisempaa kirjaa. Aion heti miten hankkia itselleni Nörtti 2, kunhan saan sen verran nettikaistaa perheen pelaajilta, että pääsen nettiin tilaamaan.



perjantai 28. elokuuta 2015

Kotistudio


Tänäänkin posti toi ihanan paketin!





Päivän vietin lähinnä kirjan seurassa, mutta pari tuntia taistelin tussien ja skannerin kanssa.


Eilen tein opintomatkan kirjaston lastenkirjaosastolle:



torstai 27. elokuuta 2015

Ponia ja Puluboita kuvien kanssa


Mikä meni pieleen? 
Ei oikeasti ollut tarkoitus tilata lainaan samaa kirjaa kaksin kappalein, mutta saapahan nyt molemmat lapset lukea yhtäaikaa.  

Odottelen kahta kirjapakettia.
 Tänään tuli yksi, joka ei ollut kumpikaan niistä! Yllätyspaketti, jonka sisältöön palaan myöhemmin.

Flunssa tekee tuloaan, saahan se tullakin, kun on kassillinen kuvakirjoja pinossa, kunhan ei iskisi sellainen täysin tainnuttava tauti.

Todellisuuden tuolla puolen

Maria Gripe: Vieras aikojen takaa (Agnes Cecilia : en sällsam historia (1981) Suom. Eila Kivikkaho) 
Aino Kallas: Suden morsian,Hiidenmaalainen tarina (1928)
Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla (2015)


Maria Gripen Vieras aikojen takaa on valloittava nuorten kirja. Orvoksi jäänyt, sukulaisten vaivoiksi työnnetty Nora saa omituisia viestejä puhelimitse ja unien välityksellä, jopa kasvatti veljensä kautta. Hän saa tuntemattomalta lahjoittajalta nuken. Nukke suorastaan vaatii häntä selvittämään salaisuutensa, joka liittyy Noran uuteen kotiin ja ehkä koskettaa Noraa muutenkin.

Otin kirjan esille yhdessä Raevaaran Yö ei saa tulla kirjan kanssa, koska siinä oli samanlaista mystiikkaa ja symboliikkaa. Peilitkin mainitaan molemmissa, mutta erityisesti kiinnitin huomioni kelloihin. Raevaaran kirjassa Johannes ei tunne vanhenevasta kuten muut, onko sillä jotakin tekemistä hänen työpaikkansa, kelloliikkeen kanssa? Kiinnitin huomioni erityisesti siihen, että kelloliikkeen omistajan kotoakin sanottiin kuuluvan kokoajan voimakas tikitys. Ehkä hän ja Johannes pysyivät vanhenemattomina niin kauan, kuin kellojen aika vanheni heidän puolestaan. Johanneshan vanheni yhtäkkiä, kun oli poissa kelloliikkeestä. Voi myös olla, että kellot olivat mukana vain kiinnittämässä lukijan huomion ajankulkuun, sen kulumatomuuteen tai erilaiseen kulumiseen eri henkilöillä

Gripen Noran huoneen särkynyt kello taas kävi välillä takaperin. Sen huomasivat Noran lisäksi myös kasvattiveli Dag ja huoneessa vieraileva tyttö Tetti. Minulle se oli merkki siitä, että aikatakautumat olivat sittenkin todellisia, eivät vain Noran omaa kuvitelmaa. Peilikuvan vääristyminen taas viittaa kuvitelmaan.

Maria Nikolajeva sanoo kirjassaan Bilderbokenes pusselbitar (Kuvakirjan osaset), että joskus kuvakirjat antavat eri viestin kuvissa ja tekstissä. Teksti voi kertoa sadunomaisista tapahtumista, kun taas kuvat esittävät lasta leikkimässä tapahtumia. Kirjan voi siis tulkita kahdella tavalla, ja lukija saa itse valita, kumpi tulkinta on oikea.

Hieno ajatus! Ajattelin heti soveltaa sitä Raevaaran romaaniin, jonka ratkaisuun olin hieman pettynyt. Voihan sen tulkita toisinkin, vaikka kirja ei olekaan kuvakirja. Sitäkin helpommin, itselleni tuottaa vaikeuksia tulkita kuvien vastaisesti.


Kuuntelin Aino Kalleksen Sudenmorsiamen lähinnä etsiäkseni yhteyttä hänen Aalonsa ja Raevaaran Aalon välillä. Molemmat karkaavat yhteikunnasta, katoavat muilta elääkseen omaa elämäänsä, molempien rakastajat, niin Priidrik kuin Johannes, eivät unohda rakastettuaan ja lopulta löytävätkin hänet uudelleen, mutta eivät saa omakseen. Jos haluaa tulkita Raevaaran Aaloa Kallaksen Aalon läpi, voi entistä voimakkaammin ajatella myös hänen lähteneen pahan matkaan.

Olen nähnyt Sudenmorsiamesta erilaisia tulkintoja. Joko se kertoo Kallaksen omasta epätoivoisesta rakkaudesta tai naisen asemasta. Harmi, että en tykännyt kirjan kielestä yhtään, se häiritsi kuunteluelämystä niin täysin, että en saanut tarinasta irti juuri mitään. Koko ajan vaan tympäännyin termeihin ja sanoihin. "Maaorava elikkä kettu". Meni hetki tajuta, mitä "elikkä"-sanalla tarkoitettiin, ehdin jo miettiä, että eihän ketun toinen nimitys ole maaorava. Juuri kun olin tottumaisillani sanan joko vanhaa, runolliseen tai väärään käyttöön, sitä käytettiinkin rinnastavassa merkityksessä. Minua häiritsi myös jaljoittelu ja moni muu. Itse tarina on hyvä ja siitä voisi saada irti paljonkin tulkittavaa.

Tarinan voi tulkita naisen taisteluna miehen ja yhteiskunnan normien, lapsen hoidon ja oman vapauden (uran?) välillä, nainen jättää perheen, lapset ja velvollisuudet, mutta ei toisaalta halua jättää niitä kokokaan, vaan palaa lapsensa luo.

Rakkauspainotteisessa tulkinnassa nainen rakastuu luvattomasti, hylkää aviovuoteensa ja juoksee toisen miehen (suden) perässä. Siitä tietysti tuomitaan. Toisaalta naisella on tunteita myös miestään ja perhettään kohtaan, eikä hän haluaisi jättää heitä, mutta hänelle ei suoda molempia.

Mutta lukijahan sai itse päättää, minkä tulkinnan valitsee. Taidan valita jälkimmäisen. (Yksi ei sulje pois toista.)

Jos vielä palaan Raevaaran Aaloon: lähtikö hän luomaan omaa uraa kadotessaan. Olisko jäljelle jääminen tarkoittanut Johanneksen pikku vaimoksi alistumista ja omien haaveiden jättämistä?


keskiviikko 26. elokuuta 2015

Värityskuva

Olen harrastanut mandaloitten ja lasten värityskirjojen väritystä vuosia. Välillä olen ahdistunut siitä, että se on jotenkin täysin turhaa hommaa. Mutta jos toiset, jotka osaavat piirtää ja maalata, piirtävät ja maalaavat ihan vain huvikseen, se on ihan ok. Toisaalta en pidä pelaamistakaan erityisen turhana, niin miksi juuri välittämistä? Johtuukohan se ehkä sittenkin siitä, että olen niin huono jopa välittämään, että en antaisi itselleni oikeutta harrastaa sitä, edes silloin, kun käsi kestää. Toisaalta eikö ole ihan aiheellista harjoittaa huonoa motoriikkaani?

Löysin tällaisen selvästi aikuisille suunnatun motiivin väriteltäväksi:


tiistai 25. elokuuta 2015

Lene Kaaberbøl & Agnete Friis: Poika matkalaukussa (2008)

Alkuperäisteos: Drengen i kufferten
Suomentanut Aino Ahonen.

Nina tulee vedetyksi mukaan rikosmysteeriin, kun hän  hakee ystävänsä pyynnöstä tavarasäilytyksestä matkalaukun, josta löytyy pieni poika. Kirjassa hypitään monen henkilön maailmoissa ja välillä on takaumia joidenkin menneisyydestä. Välillä oli hankala seurata, millä aikatasolla oltiin, ja miten kaikki henkilöt liittyivätkään tähän tarinaan.

Kirja ei ollutkaan dekkari, kuten jostakin syystä oletin, vaan jonkinlainen mysteerin ratkaisu seikkailu. Tässä seikkailussa naiset olivat päähenkilöitä, sankareita sekä uhreja, miehet taas rikollisia, ikäviä pomoja tai muita negatiivisia vastavoimia. Ei ehkä ihan näin kärjistetysti, mutta sinne päin. Tämän seikkailun sankaritar ei kuitenkaan retkahtanut viholliseen tai omaan apuriinsa (tai epäiltyyn), kuten Robert Langdonilla ja James Bondilla (tai Maria Kalliolla) on tapana.

Viihdyttävää, kevyttä luettavaa (tai siis minun tapauksessani kuunneltavaa). Antoi silti miettimisen aihetta naisten ja turvapaikanhakijoiden asemasta. Lopussa oli jotakin omituista, kuuntelin moneen kertaan enkä ymmärtänyt ketä ne olivat ja mihin asiaan liittyivät. Ilmeisesti se oli cliffhanger seuraavaan kirjaan, Ninan omaan salaisuuteen, jonka kaikki tietysti haluavat selvittää heti. Yritän malttaa kuunnella välissä muutaman muun kirjan....

Kirjan on jo lukenut aika moni, minä olen taas vähän jälkijunassa uutuussuosikkien kanssa. Mutta blogannut se on jo ainakin Leena Lumi

Tällä kirjalla osallistun Kirjallinen retki Pohjoismaissa –haasteeseen. Saan tästä ensimmäisen blogatun kirjan Tanskaan.

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Ullakkopäivä

Joskus on pakko siivota taloa. Oikein kunnolla. Tarkoituksena oli saada mahdollisimman paljon tavaraa kaatopaikkakuormaan. Tietenkään emme halua lähettää kaikkea kaatopaikalle, eli jonkun on käytävä läpi ja lajiteltava romua.
Ensin tyhjennettiin autotallia kuumassa auringonpaisteessa. Ensimmäistä kertaa tänä kesänä oikeasti tarkeni.

Seuraavaksi loput perheestä otti vapaata ja minä kiipesin vintille lajittelemaan tavaroita. Eksyin ehkä hieman aiheesta ihastelemaan kaikenlaisia pikku löytöjä.



Vintillä peltikaton alla tarkeni hyvin. Aika kului mukavasti kirjaa kuunnellen ja mielenkiintoisia laatikoita tutkien. Soittimesta oli loppua akku, eikä vintillä ole sähköjä. Onneksi sain tilattua sinne power bankin. Sain lopulta siivottuakin.

Katherine Pancol: Mimmit 2 (2015)

Alkuperäisteos: Muchachas 2
Suomentanut Marja Luoma.

Neljäs jatko-osa Krokotiilin keltaiset silmät -kirjalla alkaneeseen sarjaan.

Kirjassa seurataan edellisten kirjojen päähenkilöitä uusissa elämänvaiheissa sekä muutamia uusia tuttavuuksia. Kirjan aiheena on naisiin kohdistuva väkivalta ja hyväksikäyttö. Hortansen myötä seurataan muodin maailmaa ja Garyn kanssa taas muusikkojen elämää.

Tämän osan päähenkilönä on nuori, rohkea, päämäärätietoinen jopa kova Hortense, joka asuu New Yorkissa Garyn kanssa. Hän joutuu kuitenkin puntaroimaan, kumpi on hänelle tärkeämpää Gary vai ura. Hortensen nuorempi sisar Zoé ja äiti Joséphine jäävät sivuosaan, he antavat pienen tilannekatsauksen Pariisista jossa kumpikin on ajautumassa parisuhdeongelmiin. Niitä riittää myös Joséphinen ystävättärellä, Garyn äidillä, Shirleyllä.
Lisäksi kirjassa tutustutaan väkivaltaa ja hyväksikäyttöä kohdanneisiin naisiin, erityisesti jo Mimmit 1 kirjassa tavattuun Calypsoon. Taitavaan viulistiin, jonka elämässä on paljon tuskaa ja synkkiä salaisuuksia.
Myös venäläisen Jelenan elämään kurkistetaan hieman. Juuri se herätti uteliasuuteni enkä ymmärrä, miten aion selvitä seuraavan osan odotuksesta!
Kirjan maagiseen henkilöön, nyt kuusivuotiaaseen, Junioriin törmätään tässä osassa vain ohimennen. Odotan jännityksellä, miten hänen ja Hortensen suhde kehittyy tulevaisuudessa.

Kirja sijoittuu nykyaikaan, New Yorkiin, Pariisiin ja Lontooseen. Tässä osassa ei ole samalla tavalla historiallista rinnakkaistarinaa kuin edellisissä osissa, joissa seurataan historian tutkija ja kirjailija Joséphine Cortesin kirjoittamien kirjojen tarinoita ja niiden syntyä. Muutamaa historian luentoa päästään seuraamaan ja saadaan kuulla yksittäisiä mielenkiintoisia historiallisia faktoja.

Kuten Mimmit 1 tämäkin on kuin johdanto tuleviin tapahtumiin. Valotetaan hieman monien henkilöiden elämää, herätetään uteliaisuus ja kaikki langanpäät jätetään täysin tuulessa lepattamaan. Haluaisin ehdottomasti ahmia seuraavan osan heti perään. Taisi olla virhe aloittaa tämä sarja, ennen kuin kaikki osat ovat ilmestyneet suomeksi ja äänikirjana.

Oikein hyvä välipalakirja kaikkien teoriaopusten ja lastenkirjojen välillä, olisi sopinut kesälomakirjaksi riippukeinuun. Ei vain ehtinyt ilmestyä äänikirjana ennen lomaa, eikä tänä kesänä ollut riippukeinukelejäkään.

Kirjan ovat lukeneet jo ainakin Tuhansia sivuja ja  Kirja joka maasta.




lauantai 22. elokuuta 2015

Kaksi lastenkirjaa

Frances Hodgson Burnett: Pikku prinsessa (1905)
ja Babette Cole: Tarzanna (1991)

Lainasin Pikku prinsessan Celia-kirjastosta, eikä siellä ollut mainuttu suomentajaa, enkä saanut kaivettua sitä esille muualtakaan.

 Tarzannan luin kuopuksen kanssa englanniksi.

Pikku prinsessan mainitaan olevan tyttökirjaklassikko. Taas yksi klassikko, josta en ollut edes kuullut puhuttavan. Ilmeisesti klassikkotuntemukseni on valtavan huono.
Tarina oli tosiaan klassinen ja hyvin mustavalkoinen: pahat ihmiset ovat pahoja ja hyvät niin hyviä, että meinasi ällöttää. Päähenkilö Sara Crewe on kasvanut rikkauksien keskellä hemmoteltuna, mutta on silti äärettömän hyväsydäminen eikä koskaan tee mitään väärää tai pahoita kenenkään mieltä. Paitsi tietysti ilkeiden, itsekkäiden ja hänen älykkyyttään kadehtivien, mutta ei millään pahalla teolla, vaan koska toiset ovat pikkusieluisia ja pahoja.

Tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alun sumuiseen Lontooseen, jonne Sara muuttaa Intiasta. Hänet laitetaan sisäoppilaitokseen, koska Intian ilmaa ei pidetä lapsille terveellisenä.

Saran isä kuolee yllättäen ja yhtäkkiä hän onkin köyhä orporaukka, jonka opiskeluja ja elämää kukaan ei kustanna. Sisäoppilaitoksen ilkeä johtajatar panee hänet työskentelemään ilman palkkaa ja lähes ilman ruokaa. Sara on tietysti jo rikkaana ystävystynyt kaikkein syrjityimpien ja onnettomimpien lasten kanssa. Köyhdyttyään itse hän pysyy yhtä hyväsydämisenä ja yrittää edelleen auttaa muita omasta tilanteestaan huolimatta. Kurjuutta Sara kestää keksimällä tarinoita ja elämällä sadussa ja kuvitelmassa.

Lopulta kaikki kääntyy taas hyväksi, eikä Sara sentään unohda köyhiä ystäviään aivan kokonaan ja huonosti muita kohdellut johtajatar joutuu nyt itse huonoon asemaan.

Kirjan kieli on paikoin vanhanaikaista, mutta enimmäkseen sujuvaa ja ymmärrettävää. Kirjassa kerrotaan hän-muodossa ja imperfektissä. Kertoja ei ole kaikkitietävä, vaan tapahtumat kerrotaan Saran näkökulmasta.

Kirjan teemana vaikuttaa olevan epätasa-arvoisuus ja sattuma. Sara sanoo usein, ollessaan vielä rikas, että on vain sattumaa, millaisiin oloihin olemme syntyneet eikä menestys ole omaa ansiota. Hän myös menettää omaisuutensa ja viimeisen omaisensa aivan yllättäin. Eikä hänen ystävällisyytensä auta häntä mitenkään.  Pikku prinsessalle itselleen käy kirjan lopussa taas hyvin, ehkä kirjailija ajatteli olevan liian julmaa jättää Sara lopullisesti köyhyyteen.

Toinen teema on mielikuvituksen ja toivon merkitys tukalassa tilanteessa, eli sama teema, joka oli myös edellisessä Åsa Strollon kirjassa "Hoppas". Kun pikku prinsessa kulki kylmissään ja nälkäisenä kadulla, tuli tarinasta mieleen Pieni tulitikkutyttö, hänkin pakeni kurjuutta haaveisiin ja uniin. Jotkut tulkitsevat tulitikkutytön käyttäneen huumeita ja paenneen todellisuutta sillä tavalla, mutta tarviiko nälkäinen ja väsynyt ja kylmettynyt lapsi edes mitään aineita nähdäkseen harhoja?

Kirjan sanoma on miettimisen arvoinen, vaikka Saran äärimmäinen täydellisyys häiritsikin minua. Kirja on sen verran vanhanaikaiseen tapaan lapsellinen, että en tarjoaisi sitä omille lapsilleni luettavaksi. En usko, että he viihtyisivät tämän äärellä. Ilmeisesti en minäkään lapsuudessani viihtynyt.


Babette Colen Tarzanna taas oli todella hauska kirja. Kuopus luki sen minulle ääneen ja välillä tutkimme kuvia oikein analyyttisesti. Kuopuskin oikein totesi kirjan olleen hirmu hauska. Kuvat ja kertomus eivät olleet symmetriset, vaan kuvat kertoivat  omaa tarinaansa, jonka sanat jättivät kertomatta. Kuvat ovat hauskoja jo yksistään, mutta muutamilla sanoilla niille saadaan vielä hauska lisämerkitys.

Huomasimme, että kuvakirjoja kannattaa lukea isompienkin lasten kanssa. Tilasinkin jo ison läjän uusia kuvakirjoja sekä kirjastosta että kirjakaupasta. Toivottavasti täyttävät odotukset, eikä vain äitin vaan myös lasten.





perjantai 21. elokuuta 2015

Ulkosuomalainen ratkaisee

Koska meillä ei ole edelleenkään oikeaa tiskikaappia, teimme itse entisen jääkaapin paikalle kuivatuspaikan. Oikeasti en voi ottaa kunniaa ideasta itselleni, vaan puolisoni taisi innostua, kun näki tiskikaappeja Suomen reissulla. Eihän tämä nyt ihan korvaa sitä aitoa ja oikeaa, mutta on uskomattoman kätevä ja iso apu verrattuna entiseen.



Iltasanomien linkissä suomalaisen kodin tunnusmerkeistä oli kengät eteisessä. Tämä kuva on kohtalaisen kiltti, otin sen, kun kaikki eivät olleet kotona ja rajasin kuraisimmat kumpparit pois kuvasta. 




Ai niin, tämä ei ehkä ole mikään ratkaisu, emme ole vielä oikein keksineet sopivaa. Sen verran meidän talo muistuttaa suomalaista, että on sentään tuollainen pieni eteinen. Monissa ruotsalaisissa taloissa ei ole minkäänlaista tuulikaappia. Ulko-ovesta tullaan suoraan ihan sisätiloihin. Erityisesti se on tainnut olla muotia joskus 60- ja 70- luvun rakennusratkaisujen älyvapaaseen kulta-aikaan. Vanhoissa taloissa tuulikaappi on yleisempi, joillakin on jopa ihana iso porstua. Sellaisen kun saisi, niin voisi tuo kenkäongelmakin olla pienempi, ainakin kesäisin.

torstai 20. elokuuta 2015

Åsa Anderberg Strollo: Hoppas

Taas yksi kirja, jota ei liene suomennettu, mutta tämä käsittelee niin koskettavaa ja tärkeää aihetta, että kirjoitan siitä kuitenkin.

Hoppas on karu ja järkyttävä tarina kodittomien nuorten elämästä tämän päivän Tukholmassa. Päähenkilö 17-vuotias Jonna karkaa kotoa, kun hänen äitinsä matkustaa uuden rakastajansa kanssa jouluksi Mallorcalle, vaikka oli luvannut viettää aikaa Jonnan kanssa. Isoäitikään ei tunnu välittävän, joten Jonna päättää muuttaa Tukholmaan ja etsiä töitä ja oman asunnon.

Alaikäinen kokematon nuori ei vaan saakaan töitä tuosta vaan ja etsiessään itselleen paikkaa, jossa nukkua, Jonna ajautuu kodittomien nuorten maailmaan. Elämä on rankkaa, mutta ensimmäistä kertaa vuosiin Jonna tuntee kuuluvansa johonkin, ensimmäistä kertaa sitten pikkulapsivuosien hänellä on ystäviä.

Muut kirjan henkilöt ovat kodittomia eri syistä, monilla heistä ei ole mitään kotia, minne palata.
Alexin äiti on myös koditon ja Alex itse on karannut sijoituskodistaan ja Elinan isä on heittänyt hänet ulos. Alex ostaa itselleen asunnon seksillä ja työskentelee eroottisena tanssijana, hän halveksii Elinan ratkaisua elää roskiksessa. Ilman seksin myymistä roskin on ainut vaihtoehto. Nuoria käytetään hyväksi muutenkin kuin seksuaalisesti ja he ajautuvat erilaisiin rikoksiin, jopa hyvin vaarallisiin.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat joululomaviikkoihin. Näiden päivien aikana Jonna huomaa muuttuneensa paljon sisäisesti. Kirja onkin hyvin selkeä kasvukertomus. Aluksi Jonna halusi päästä eroon toiveistaan perheensä suhteen, mutta myöhemmin hän tajuaa sen toivon kannattelevan häntä eteenpäin.

Kirja on kirjoitettu preesensmuodossa, enimmäkseen kolmannessa persoonassa, mutta välillä myös Jonnan äänellä. Kertoja ei ole kaikkitietävä, vaan tapahtumat kerrotaan täysin Jonnan näkökulmasta.
Kirja on suunnattu nuorille aikuisille. Kieli on helposti luettavaa, ei liian monimutkaista nuorillekaan lukijoille, mutta ei myöskään sisällä erityisesti nuorisoslangia, ei kirosanoja eikä erityisiä karkeuksia.

Åsa Anderberg Srollo on kirjoittanut aikaisemmin lähinnä tv-käsikirjoituksia (esim. Varustamo). Hänen esikoiskirjansa Bryta julkaistiin vuonna 2007 ja se oli ehdolla usen kirjallisuuspalkinnon saajaksi ja voitti Stora Läsarspriset.

Myös tämä kirjailija oli minulle entuudestaan tuntematon. Onneksi kuitenkin löysin tämän kirjan. Olin, ja olen edelleen, järkyttynyt sen kuvailemasta maailmasta. En ole koskaan tajunnut, että myös täällä meillä pohjolan lintukodoissa on kodittomia ja alkoholisoituneita nuoria. Pohdin moneen kertaan, onko kertomus tosiaan realistinen, onko tällaisia nuoria kaikissa kaupungeissa, tekevätkö he tosiaan tällaiset määrät pikkurikoksia jäämättä kiinni ja kaikenlisäksi, kuinka paljon nettihuutokaupoissa myytävistä tavaroista on varastettuja.

Yllättävää oli, että kirjassa ei mainittu huumeita. Se oli asia, joka murensi hieman kirjan uskottavuutta. Jostakin syystä minulla on mielikuva, että kodittomien ja syrjäytyneiden joukossa alkoholi ei ole ainut päihde, ei ainakaan kaikkien osalta. Ehkä se oli pinnan siloittelua nuorille lukijoille tai sitten minulla on väärä mielikuva. Kielen siisteys on toinen hieman korvaan pistävä asia, mutta sen voi ajatella olevan "käännetty" lukijoille autenttisesta katujenasukkien kielestä.

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haaste, päivittyvä päivitys

Tulen päivittelemään tätä päivitystä haasteen keston ajan.


Eniten minua kiinnostaa tie -blogista löysin kivan haasteen: Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haaste.
Haaste on alkanut jo viime vuoden joulukuussa ja jatkuu joulukuun alkuun. Olen siis pahasti jälkijunassa ja mietin, laskisinko mukaan tänä vuonna lukemani pohjoismaiset kirjat vai laskisinko vain ne, mitä luen tästä joulukuuhun. Kursivoituna kirjat, jotka olen blogannut, jotka siis saan laskea mukaan.
Haasteen kesto on siis 2.12.2014 - 2.12.2015

Katsotaan, mitä saan kasaan. Islanti voi tuottaa ongelmia, koska olen jo lukenut oman suosikkikirjailijani suomennetun ja ruotesinnetun tuotannon. Norjalaista olen lukenut todella vähän, ehkä yhden tänä vuonna ja se taitaa olla ainut koskaan lukemani. Sieltä siis luulisi löytyvän luettavaa. Tilasin juuri eilen suomalais-norjalaisen yhteistyökirjan, enkä meinaa malttaa odottaa sen saapumista.

Ensimmäinen tilannekatsaus:
2.12. 2014 - 20.8. 2015 luetut:

Islanti:
  • : Valosta valoon (2004) (bloggaus tulossa)
  • Árni Þórarinsson: Häxans tid (2005) (bloggaus tulossa)

Norja:

  • Tom Egeland: Cirkels Ende
  • Hanne Ørstavik: Lika sant som jag är verklig (bloggaus tulossa)
  • Vigdis Hjorth: Anne + Jyrki on totta 

Tanska:
  • Peter Høeg: Lumen taju 
  • Lene Kaaberbøl & Agnete Friis: Poika matkalaukussa



Ruotsi:

  • Eija Olsson Hetekivi: Ingenbarnsland
  • Jo Salmson: Häxfolket -sarja, Pyttesmå partiklar
  • Lars Kepler: Hypnotisoja
  • Camilla Läckberg: Stenhugaren, Olycksfågeln, Tyskungen, Sjöjungfru, Fyrvaktaren
  • Edberg Rune: Ingegerd, Olof Skotkonungens dotter
  • Jonas Gardell: Torka aldring tårar utan handskar, Om Jesus, Om Gud
  • Jan Guillou: Mellan Rött och svart, Att inte vilja se
  • Ola Wikander: I döda språks sällskap
  • Åsa Larsson: Nidstången
  • Michael Mortimer: Neitsytkivi, Fossiilivaltiatar
  • Gunnel Linde: Den vita stenen
  • Henrik Berggren: Det röda arvet
  • Sara Kadefors: Sandor slash Ida


    Suomenruotsalainen kirjallisuus:
    • Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen

    keskiviikko 19. elokuuta 2015

    Henrik Berggren: Det röda arvet (2014)


    Marraskuussa tulee kuluneeksi 40-v Francon kuolemasta. Sen kunniaksi olen päättänyt kuunnella Espanjan sisällisotaa ja yhteiskuntaa sen jälkeen käsitteleviä kirjoja. Olen jo kuunnellut muutaman Francon aikaan sijoittuvan, mutta niissä yhteiskunta kuvaus on ollut vähäistä enkä ole paneutunut niihin sen tarkemmin.
    Nyt käsiini sattui ihan sattumalta Espanjan sisällissotaa käsittelevä kirja, kun etsin seikkailua.

    Kirjassa seikkaillaan kahdella aika tasolla, Baskimaassa vuonan 1938 ja Ruotsissa, Irlannissa ja Baskimaalla 2006. Ruotsalainen historiantutkija Thomas ja Irlantilainen reportteri Moira alkavat kaivelemaan menneisyyden rikoksia. Toinen puhtaasta mielenkiinnosta, toinen kostonhalusta. He törmäävät muihin reporttereihin ja tutkijoihin, joista kaikilla on henkilökohtaiset syynsä joko haluta vanha skandaali esille tai saada estettyä sen esille tulo. Välillä on vaikeaa seurata kuka on kenenkin puolella, se on tarkoituskin, päähenkilökään ei tunnu koskaan tietävän keneen luottaa. Se on kyllä realistista eikä seikkailukirjoille mitenkään tavatonta, mutta tekee kirjan välillä hankalasti seurattavaksi.

    Kirjan on kirjoitettua minämuodossa ja kertojana on Thomas. Suurin osa kirjan kerronnasta on imperfektissä. Minämuoto ja imperfekti antaa vaikutelman, että kirjaa kerrotaan jälkeenpäin, eikä seurata tapahtumahetkellä.

    Teemana on vapaaehtoiset Espanjan sisällissodassa. Aihe, joka on minulle ennestään aika tuntematon. Esille tulee sodan kauheudet ja puolin ja toisin tehdyt kamalat rikokset.

    Kirjan lopussa kerrotaan lyhyesti, mikä kirjassa on todellista historiaa ja mikä keksittyä. Mikä on ehdottomasti suuri plussa, ainakin minun silmissäni.

    Henrik Berggren on historioitsija ja kirjailija. Hänen tunnetuin teoksensa on Olof Palmen elämänkerta (2010).

    Minulle entuudestaan täysin tuntematon kirjailija, mutta en olekaan erityisen kiinnostunut elämänkerroista (nykyään). Tästä kirjasta pidin, niin kuin yleensäkin pidän historiaa ja seikkailua sekoittavista kirjoista. Tämä erosi monista suosikeistani, sillä tässä ei ollut minkäänlaisia tieteis- ja fantasia osioita, vaan kaikki olisi periaatteessa voinut tapahtua ihan nomraalitodellisuudessamme. Päähenkilöiden suhteen pohdinta ja muiden siitä kommentoiminen häiritsi hieman, sitä olisi voinut olla vähemmän.

    Kirjasta jäi mieleen yksi hieno vertaus: "Taivas oli lentokoneen harmaa". (Oma käännös.)

    Kirjan lopussa oli linkki Espanjan sisällissotaa käsittelevään kirjallisuuteen: http://www.norstedts.se/Global/Dokument/Berggren_Laslista.pdf.







    maanantai 17. elokuuta 2015

    Prinsessa Sinisilmä

    Olipa kerran kaukaisessa kuningaskunnassa prinsessa, jota kutsuttiin Sinisilmäksi, koska hänellä oli niin kauniit, suuret siniset silmät. Hän asui onnellisena perheensä kanssa suuressa linnassa. Prinsessalla oli tapana leikkiä linnan pihalla.

    Eräänä päivänä, kun prinsessa oli tapansa mukaan leikkimässä linnan pihalla, tuli muurin yli ilkeä noita. Hän kaappasi prinsessan mukaansa omaan linnaansa ja lukitsi hänet korkeaan torniin.



    Aluksi prinsessa oli rauhallinen vankilassaan. Vähän ajan kuluttua hän kuitenkin tajusi tukalan tilanteensa ja uhkaavan vaaran ja hätääntyi.



    Sinisilmä ajatteli selviävänsä pinteestä omin avuin, mutta huomasi lopulta tilanteen toivottomaksi ja päätti huutaa apua.





    Prinssi Rohkea oli kiertelemässä maita ja mantuja uljaalla ratsullaan. Hän sattui pysähtymään noidan linnan edessä ja kuuli avunhuutoja tornista, huomasi hädässä olevan prinsessan ja päätti toimia.

     
    Prinssi kiipesi torniin ja ojensi auttavat kätensä prinsessalle.

     
    Prinssin ratsu oli varustettu myös prinsessan tarpeiden mukaan ja he pakenivat yhdessä noidan linnasta.

     
    He muuttivat asumaan prinssin linnaan ja elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. 




    Teksti ja kuvitus Serentis ja Poikaset

    sunnuntai 16. elokuuta 2015

    Kesän toinen lukumaraton 15.8.

    Tätä maratonia emännöi MarikaOksa.

    Itse ilmoittauduin mukaan viime tipassa ja en lopulta päässyt tekemään oikein hyvää suoritusta. Tiesin, että en pysty osallistumaan aivan täysillä. Päätin kuitenkin lähteä mukaan tavoitteena saada luettua ihan lukemalla paperikirjaa, joka tuossa on jo hyvän aikaa ollut kesken. Aloitin yhdessä pienemmän poikasen kanssa perjantai-iltana lukemalla Dan Höjerin ja Stina Lövkvistin Cirkusdekkarna och juvelmysteriet -kirjaa. Sen jälkeen jatkoin hetken kuuntelemalla Maria Nikolajevan kuvakirjateoriaa.
    Aamulla heräsin kamalaan päänsärkyyn ja lukeminen ei lähtenyt käyntiin. Onneksi päänsärky hellitti, sillä päivälle ilmaantui yllättävää ja hauskaa toimintaa. (Voitteko kuvitella, jopa lukemista parempaa). Kesken kaiken iski pakottava luovuuspuusta ja teimme poikasten kanssa Prinsessa Sinisilmän valmiiksi. Aloitin sitten lukemisen uudestaan Juan Gomez Juradon El Pacientella. Välissä kuuntelin, kun kuopus luki minulle ääneen Cirkusdekkarnaa. Mutta unohdin ihan kokonaan katsoa, mihin aikaan aloitin lukemisen eilen. Se oli aika myöhään, joten en oikeasti täytä kriteereitä, että olisin lukenut suurimman osan lauantain puolella.

    Onneksi tämä ei ole aivan niin vakavaa, että tarvitsisi yöunet menettää vääristä ajoista ja vähäiseksi jääneestä sivumäärästä. Hauskaa on kuitenkin ollut. Kuvakirja-analyysia kuunnellessa sain ahaa-elämyksen Yö ei saa tulla kirjasta, vaikka se ei kuvakirja olekaan. Yritän saada ajatuksen "paperille" ja palaan sitten kirjaan uudelleen.

    lauantai 15. elokuuta 2015

    Kirjankansibingon loppuyhteenveto


    Kuten niin usein bingoillessani, sain heti alkuun neljä riviin, ja sitä viidettä sitten sainkin jahdata. Huomasin monesti valinneeni joistakin kuvista väärin, kun valikoin monen mahdollisen motiivin väliltä. Yritin löytää jotakin, jossa tulisi edes jotenkin esille kengät, harkitsin jo paljasjalkaisen tytön edustavan kenkiä niiden puuttumisella. Nyt sain listan kirjoja, jotka pitää kuunnella, ja heti seuraavana listalla on kuva, jossa näkyy lähinnä kengät.

    Bingossa sain osumia seuraavilla kirjoilla:
    • Valkoinen kivi: kasvi
    • Viinamaa: ruoka
    • Minusta tulee kirjailija: värikäs
    • Fossiilivaltiatar: luonto
    • Puluboin ja ponin kirja: fiktiivinen hahmo
    • Hakekaa kätilö: monta henkilöä
    • Havukka-ahon ajattelija: mies
    • Yhden (hurs)kauden muistiinpanoja: pariskunta
    • Tyskungen: abstrakti kuvio
    • Olycksfågeln: maisema
    • Islamin huntu: mustavalkoinen
    • Kuolema Ehtoolehdossa: ajoneuvo
    • Sinuhe: keltainen
    • Nikolai Tashinin yleinen sauna: piirroskuva
    • Talo moskeijan vieressä: rakennus
    • Susiemon klaani: lapsi
    • Ull (Siilo): punainen
    • Älä maksa lautturille: sininen
    • Tuntematon sotilas: Siluetti
    • Anna-Liisa: Nainen
    • Lasisilmä: kasvokuva
    Tätä haastetta tulee ikävä, oli mukava koittaa etsiä kansista bingoon sopivaa aihetta, kaiken lisäksi bingo alkoi, kun blogini oli ihan alkumetreillä eli olen tottunut blogin ulkoasussa näkyvään bingoruutuun. Samalla on
    kesäbingon loppuminen merkki kesän loppumisesta ja syksyn rutiinien alkamisesta. Koulukin alkaa ensi viikolla.
    Kiitoksen Kirjakaapin kummitukselle emännöinnistä.

    torstai 13. elokuuta 2015

    Gunnel Linde: Valkoinen kivi (1966)

    Aluperäisteos: Den vita stenen (1964)
    Suomentanut: Kyllikki Villa
    Kuuntelin kirjan ruotsiksi, joten en osaa kommentoida suomennosta.

    Sadunomainen seikkailu, joka voisi silti olla totta. Toisten lasten kiusaamalla Fialla on valkoinen lohtukivi, kaikkein kaunein maaginen kivi, jota hän ei aio luovuttaa kenellekään. Kylään muuttaa suutarin perhe, juuri sopivasti samaan aikaan sirkuksen saapuessa kaupunkiin. Suutarin perheeseen kuuluu myös orpo suutarin veljen poika Hampus. Hampuksen ja Fian tavatessa muuttuvat Vaarojen kuninkaaksi ja Fideliksi. Vaarojen kuningas saa Fideliltä tehtävän, jonka suoritettuaan hän saa maagisen valkoisen kiven. Fia saa sen kuitenkin takaisin suoritettuaan oman tehtävänsä.

    Fia asuu yksinhuoltajaäitinsä kanssa vuokralaisena kihlakunnantuomarin talossa, jossa emännöi kamala talouden hoitaja Malin, joka saa lasten seikkailussa roolin Esiliinanoitana, joka koittaa estää lasten tehtävien onnistumisen.

    Kirjan tapahtumat sijoittuvan 30-luvulle, pieneen kylään, lasten kesäloman loppupuolelle ja loppuvat ensimmäiseen koulupäivään. Kertoja on kaikkitietävä kertojaääni, joka ei itse ole mukana tapahtumissa. Kieli on nuortenkirjoille tyypillistä kieltä, sujuvaa ilman monimutkaisia sanoja ja ilmaisuja. Erityisesti kiinnitin huomiota siihen, ettei kieli vaikuttanut erityisen vanhalta, vaikka on kirjoitettu 60-luvulla. Toisin sanoen, ei ollut vanhoja sanoja, joita en olisi ymmärtänyt tai jotka olisivat kuulostaneet erityisen oudoilta. Kuuntelemani painos on vuodelta 1988, mutta en löytänyt mistään tietoa, onko kieliasua uusittu silloin.

    Fian äitiä syrjitään kyläyhteisössä. Hänen vuokranantajansa suhtautuu häneen kuitenkin suopeasti, kun taas talon emännöitsijä ei. Fia on yksinäinen ja kiusattu lapsi, kaunis tyttö joka ei näe omaa kauneuttaan. Häntä kiusataan erilaisuutensa takia, onhan hänen pianonsoitonopettaja äidillään muiten mielestä outo ammatti.
    Orvoksi jäänyt Hampus asuu setänsä kuusilapsisessa perheessä. Suutarin tuloilla suuren perheen elättäminen ei tahdo onnistua, sopivan vuokra-asunnon löytäminen on vaikeaa ja kun Hampus vielä jatkuvasti ajautuu pahantekoon, joutuu perhe muuttamaan usein. Perheen äiti syyttää siitä Hampusta. Jatkuvasti muuttavan, joka paikassa tuntemattoman perheen ei ole helppo tutustua ihmisiin ja saavuttaa kyläläisten hyväksyntä. Lopulta asioille löytyy ratkaisu, eikä Hampus ole siinä aivan osaton.

    Kirjan teemana on yksinäisyys, erilaisuus, syrjintä/kiusaaminen ja ystävyys. Vuorotellen omistajaa vaihtava ystävyyden sinetiksi muodostuva valkoinen kivi voisi symboloida ystävyyden vuorovaikutteisuutta. Molempien on vuorotellen annettava itsestään suhteen syntymiseksi.

    Kirjailija on yski tärkeimmistä ruotsalaisista lastenkirjailijoista, joka on kirjoittanut yli 30 lasten- ja nuortenkirjaa. Hänet on palkittu Nils Holgersson palkinnolla kirjasta Valkoinen kivi 1965 ja Astrid Lindgren palkinnolla 1978. Hän oli jäsenenä Ruotsin lastenkirjallisuuden akatemiassa. Kirjojen lisäksi hän on kirjoittanut elokuvakäsikirjoituksia.

    Valkoisesta kivestä on tehty myös tv-sarja, joka on ilmeisesti pyörinyt Suomessakin joskus 80-luvulla. Minusta sarja ei kuulosta ollenkaan tutulta, eivät myöskään sarjasta googlettamani kuvat soittaneet mitään kelloja.
    Gunnel Linde oli minulle tähän asti täysin tuntematon kirjailija.
    Kirjaa oli aluksi hieman hankalaa seurata, mielenkiinto ei syttynyt ihan heti alkumetreillä, mutta pian pääsin sisään sen kiehtovaan satumaailmaan. Aihe on myös aina ajankohtainen ja koskettava. Herätti mietteitä koulukiusaamisen määrästä, laajuudesta ja käsittelystä ennen ja nykyään.


    tiistai 11. elokuuta 2015

    Mo Yan: Viinamaa (1992)

    Alkuperäisteos: 酒国
    Käännös: Riina Vuokko
    Viranomaiset ovat kuulleet Viinamaassa syötävän pikkupoikia. Erikoistarkastaja Ding Gou´er lähetetään tutkimaan asiaa. Hän törmää viinamaassa omituisiin tapauksiin ja erityisesti viinaan. Viinamaalaisilla on erikoisen hyvä viinapää ja tisleakatemiassa kehitellään uusia viinalajeja. Runsaan viinan nauttiminen häiritsee Ding Gou´erin tutkimuksia.
    Viinatieteen tohtori Li Yidou haluaisi kirjailijaksi ja hän lähettää kirjoittamiaan erikoisia tarinoita kirjailija Mo Yanille.
    Kirjassa puhutaan viinasta. Välillä kyllästymiseen asti, välillä taas on hyvin mielenkiintoista tutustua alkoholin historiaan. Oletan, että kirjassa kritisoidaan lihantuotantoa.
     Suomennos sai vuoden 2015 Jarl Hellemann-käännöskirjapalkinnon, eli ei varmaan ole tarpeen mainita käännöksen olevan hyvä.  Kieli on sujuvaa läpi koko kirjan.
    Kiinassa kielikuvat, metaforat ja sanonnat ovat erilaisia kuin meillä. Siksi en tiedä ovatko sanonnat ja vertauksen sikäläisiä kliseitä, mutta ainakin meille ne ovat tuoreita ilmauksia.
    En ole aiemmin lukenut kuin yhden kiinalaisen kirjan ja pari Kiinaan sijoittuvaa.  Varmasti uskallan tulevaisuudessa lukea useammankin, ehkä jopa saman kirjailijan aiemmin suomennetun Nobel-voittajan Seitsemän elämääni..

    Ulkomaalainen havainnoi ja ihmettelee vol.2



    Olen Suomessa tottunut siihen, että kirkoissa on kylmä kesälläkin, saati sitten talvella. Kerran, kun olin menossa talvipakkasella Tuomasmessuun, puin yhden vaatekerroksen enemmän, kuin olisin pukenut vain ulkona olemiseen. En ainakaan muista, että se olisi ollut liikaa tai että olisi edes käynyt mielessä ottaa takki pois päältä.
    Vuosia sitten menin lasteni kanssa kirkkoon puhallinorkesterin ja paikallisten kirkkokuorojen konserttiin. Meillä oli villapaidat ja toppatakit päällä, tietysti. En huomannut eteisessä, että kaikki muut olivat jättäneet takkinsa sinne.  Penkissä ihmettelin, kun siellä ei ollut takeille ripustusnaulaa, kuten Suomessa. Lapset kitisivät heti kuumuutta, jopa minulle tuli lämmin. Sitten huomasin, että kenelläkään muulla ei ollut ulkovaatteita päällä tai mukana kirkkosalissa. Täällä siis lämmitetään kirkkoja!
    Olimme tainneet käydä aikaisemmin naapurissamme sijaitsevassa pienessä kyläkirkossa ja olin huomannut eteisessä vaatenaulakon, mutta luulin sen olevan vain pienen kirkon erikoisuus. Silloin oli myös kevät enkä tullut ajatelleeksi, että kirkossa oli epätavallisen lämmintä.
    Tutustuin myöhemmin kyläkirkon vahtimestariin, kirkon konttori oli lähin naapurimme, joten siellä oli näppärää käydä aamukahvilla. (Minähän sain päähäni kerran, että lopetan kahvinjuonnin kotona ja juon vain kylässä, joten kävin sitten jatkuvasti naapureissa kahvilla. Lopetin sen kokeilun aika pian.) Kirkkoja lämmitetään usein pelleteillä. Yhtenä päivänä siitä meidän kyläkirkosta varastettiin pellettipoltin, keskellä päivää joku oli käynyt hakemassa sen.  Onneksi vei kuitenkin sen kirkon polttimen, eikä minun…
    Yhden pyhäinmiestenpäivän jälkeen vahtimestari kertoi, että sinä viikonloppuna tapahtuu aina kummallisia asioita kirkossa, erityisesti lämmitys vastustaa, vaikka aina muuten toimii ongelmitta. Nytkin hän oli laittanut lämmityksen päälle päivällä, että kirkko olisi illalla toimituksen aikaan lämmin. Lämmitys oli kuitenkin sammunut ja kirkko oli ihan kylmä. Sitten oli kiire saada poltin taas päälle ja kirkko lämpimäksi ajoissa.  Siinä ei kuitenkaan ollut mitään vikaa, vaan se oli sammunut ilman mitään syytä. Seuraavaksi kirkonkellot päättivät soida itsekseen liian aikaisin, vaikka sen ei pitäisi olla mahdollista. Vahtimestari ei ollut mitenkään uskonnollinen tai uskovainen, mutta sanoi, että jotakin kummaa tässä viikonlopussa aina on.

    Muutama vuosi sitten muutin toiseen kuntaan. Täällä on iso ja hieno kirkko. Sitä ei kuitenkaan käytetä kuin muutaman kerran vuodessa, koska sen lämmittäminen on liian kallista.  Normaalit sunnuntaijumalanpalvelukset pidetään seurakuntatalolla, sen lämmittäminen on paljon halvempaa. Kirkkoa käytetään lähinnä koulujen kevätjuhlassa ja mahdollisesti jouluna.

    lauantai 8. elokuuta 2015

    Ajatuksia opiskelusta, yhteisöllisyydestä ja kilpailusta

    Kuuntelin Taija Tuomisen Minusta tulee kirjailija kirjan. Siitä sai monenlaisia ajatuksia, kuten sen, että minusta ei tule koskaan kirjailijaa. En ole riittävän pitkäjänteinen, että saisin koskaan kirjoitettua mitään valmiiksi ja jos saisinkin, niin ei sittenkään. Suurin syy on nimittäin se, että kirjasta saattaisi saada tuloja (onhan tämä utopistinen ajatus, mutta siis noin teoriassa) ja koska olen osittaisella sairaslomalla, en saa saada muita tuloja ja mitä kaikenlaisia kauhuskenaarioita vakuutuskassa ikinä saisikaan aikaan tilanteesta, että julkaisisin kirjan.

    Kirjassa puhuttiin kirjailijoiden yhteisöllisyydestä, ystävyydestä ajatuksista ja ideoista puhumisesta. Muita ei kuulema pitäisi nähdä kilpailijoina, vihollisina ja ideoiden varastajina. Jostain syystä tunnun suhtautuvat ihmisiin valtavan ennakkoluuloisesti nykyään, jos annan jonkun lukea jotakin tekstiä. En enää pelkää naurunalaiseksi joutumista, olen sitä jatkuvasti kuitenkin, mutta siis jotakin idean viemistä, vaikka en edes oikeasti usko kenestäkään tuttavastani sellaista. Tämän asenteen uskon omaksuneeni täällä Ruotsissa yliopistolla.

    Kauan aikaa sitten harrastin fysiikkaa ja tekniikkaa yliopistolla Suomessa. En muista, että meillä olisi ollut minkäänlaista tiedon pimittämistä ja kilpailua harjoituksilla. Tietysti tenteissä kilpailtiin, tai ainakin ne paremmat opiskelijat kilpailivat, arvosanoilla, mutta tehtävät tehtiin yhdessä ja kaikki tieto ja osaaminen jaettiin. Voi olla, siis mahdollisesti vain saattaa olla näin, että joskus tuli tehtyä joku harjoitustyö kahteen kertaan, kun taas kaveri teki toisen työn kahdesti, sitten vaihdoimme niitä. En muista oikeasti ihan tarkasti näin tehneeni, mutta jostakin syystä on sellainen mielikuva, että sellaista ainakin suunnittelimme.
    Vähemmän kauanaikaa sitten opiskelin (taidan olla vieläkin opiskelijana) Ruotsalaisella yliopistolla espanjaa. Aluksi järkytyin kilpailusta ja tiedon pimittämisestä, kukaan ei lainannut edes muistiinpanojaan muiden luettavaksi. Tai ainakaan eivät kaikki, ehkä jotkut lainailivatkin keskenään, en voi toki tietää tarkasti, ainakaan ensimmäisen vuoden opiskelijoista, meitä kun taisi olla yli 80 silloin.  Toisen vuoden lopussa meitä oli vain 12, eli tunsimme toisemme jo aika hyvin.

    Tehdessämme pro seminaareja meidät arvottiin opponointi pareiksi. Minusta ja aiemmin systeemi, jossa opponoidaan sitä, joka opponoi itseä kuulosti huonolta ja käsitykseni ei muuttunut. Minulle sattui opponoitavaksi kurssin besserwisser, joka aina toi esille tehneensä paljon enemmän ja paremmin kuin muut. Se oli kyllä tottakin, eipä sillä. Pro semmassa oli kuitenkin muutamia isoja puutteita, johtuen osittain siitä, että hän oli ensimmäinen semman pitäjä, eli ei ollut vielä oppinut muiden virheistä. Minä taas olen fysiikkaa harrastaneena oppinut kuvien ja sivujen numeroinnin tärkeyden, josta siis huomautin. Hänen oli sitten tarkoitus opponoida minun työ muutaman viikon päästä. Jotkut samalla kurssilla olleet, kurssin osalla, jolla en itse ollut mukana, olivat kuulleet hänen sanovan, että aikoo kostaa sen opponoinnin minulle. Sainkin sitten valtavan läksytyksen ties millaisista moraalisista ja muista näkökohdista. Harmi, että en silloin ajatellut riittävän nopeasti ja vastannut lopulta, että ilmeisesti työssäni ei ollut juuri virheitä, koska oli tarpeen ottaa mukaan niin paljon tähän kurssiin ja asiaan kuulumatonta asiaa.

    Vain yhdellä espanjan luennolla olen myös törmännyt ällistyttävän halveksuvaan katseeseen tehtyäni virheen. Onneksi se halveksija ei tiennyt tarkkaan kuka se oli ja katseli valtavan halveksivan epäilevästi koko muuta ryhmää. Hän oli joku vieraileva opiskelija jostain eri ryhmästä, siis ei yksi meistä. 

    Aika pian omaksuin tyylin, että muille ei kerrota eikä näytetä omia tuotoksia ja ajatuksia. En silti sortunut sellaisiin ylilyönteihin, että olisin ollut kirjallisuuskursseilla esittämättä ajatuksiani. Joskus jäi sellainen olo, että osa vain kuunteli muiden ajatuksia, mutta ei jakanut omiaan ja suoritti sitten sen osan kurssia jälkeenpäin kirjallisena.

    Tämän kirjoituksen pointtina on ehkä se, että olen joskus pohtinut, mistä erilaiset opiskelukulttuurit johtu(i)vat; maasta, yliopistosta, alasta, ajasta vai sattumasta. Onko humanistisella puolella opiskelu ja ilmapiiri erilainen kuin teknisellä ja luonnontieteellisellä, vai onko Ruotsin ja Suomen yliopistojen, tai siis opiskelijoiden, välillä tällainen ero vai onko yliopistomaailma kehittynyt tähän suuntaan ajan kuluessa. Opiskeluillani Suomessa ja Ruotsissa on väliä noin kymmenen vuotta.





    On helppo kirjoittaa muista ihmisistä, koska juuri kukaan kurssilaisista ei ymmärrä suomea ja ne pari muuta suomea osaavaa eivät seuraa blogiani. Eivätkä varmaan muutenkaan paheksuisi ajatuksiani.


    perjantai 7. elokuuta 2015

    Michael Mortimer: Fossiilivaltiatar (2014)

    Alkuperäisjulkaisu: Fossildrottningen.
    Kuuntelin tämän osan ruotsiksi.

    Seikkailu jatkuu
    Ida jatkaa neitsytkiven arvoituksen selvittämistä ja ruotsin poliisia pakenemista isoäitinsä ja isän korvikkeensa kanssa. Neitsytkivessä päästiin Venäjälle asti, nyt matka jatkuu kohti uusia maita ja uusia haasteita.

    Ehkä paras seikkailu kirja, jonka olen kuunnellut, vaikka monesta muustakin olen tykännyt. Tykkään kirjassa olevasta historian ja luonnontieteiden tietoudesta. Samalla oppii uutta nippelitietoa, kun viihtyy hyvän seikkailun seurassa. Tämä kirja kannattaisi kaikkien lukea, ainakin seikkailuista ja maagisesta realismista pitävien.


    torstai 6. elokuuta 2015

    Pluto

    Meillä on perheensisäisiä mielipide eroja koskien Plutoa; kuuluisiko sen olla planeetta vai koira. Vaikka minun väitetään tämän tästä muistuttavan kovasti Rillit huurussa -sarjan Sheldonia, en ole tästä asiasta hänen kanssaan yhtä mieltä. Tai en ainakaan ole ollut.

    Joku aika sitten facebookissa levisi paikkansa pitämätön väittämä, että Pluto on saanut planeetta-statuksensa takaisin ja jälkikasvu patisti minut selvittämään, onko se totta vai ei ja mitä siitä oikein sanotaan. Se oli paria päivää ennen New Horizonin Pluto-ohilentoa. Sen jälkeen Pluto onkin ollut pinnalla, ainakin meillä.

    Loman aikana en tullut seuranneeksi Pluto-uutisia, joten olen tänään päivittänyt itseäni ajan tasalle. Olen myös yrittänyt lukea kaiken äkkiseltään käsiini saamani vanhemman tiedon kyseisestä planeetasta. Aika vähän lopulta olen tiennyt. En tiennyt edes, että sillä on kuu, saati että niitä on monta ja että sitä voidaan jopa pitää kaksoisplaneettana suurimman kuunsa kanssa. Tai siis, eihän sen pitänyt olla lainkaan planeetta. Aloin jo horjua vakaasta mielipiteestäni, mutta luettuani hieman lisää en toisaalta löytänyt perusteita planeettaudelle. Toisaalta, enpä minä sitä asiaa saa päättää, olin sitten mitä mieltä tahansa. Lasteni suureksi pettymykseksi, eikun tietysti helpotukseksi, koska emme olleet samaa mieltä.


    Ps. Tuonne alkuun piti kirjoittaa: "Onko Pluto planeetta vai ei", mutta jotenkin ajatukseni lipesi. Jätin sen nyt kuitenkin tuohon muotoon.

    Oma rakas Plutoni.

    tiistai 4. elokuuta 2015

    Havukka-ahon ajattelija (1952) ja Kätilö (2011)


    En kirjoita kaikista kuuntelemistani kirjoista, toisista en osaa sanoa mitään ja toisista en osaa rajata sanomistani järkevään mittaan. Kesälomalla en tullut aukaisseeksi tietokonetta ja muutaman yrityksen jälkeen blogata puhelimella annoin periksi. Nyt kuitenkin lyhyesti parista kirjasta.

    Katja Ketun Kätilön kuuntelin viime viikolla. Sitä piti vähän pureskella, ennen kuin osasin sanoa siitä mitään. En tykännyt kirjan kielestä. Meänkieli/lapin murre ei toki ole mielestäni rumaa sitä omana kielenään puhuvien suussa ja olisi ehkä toiminut paperilta luettuna ihan hyvin, mutta ei lappilaisen lukemana se kuulosti minusta välillä kamalalta. Kirjassa satuttiin käyttämään myös muuten sanoja, jotka ovat aina nostaneet minun karvani pystyyn, kuten lillittäminen, tai joku sen johdannainen.
    Seksistä puhuminen ei ruukaa nolostuttaa ja häiritä minua, mutta tässä siitä(kin) käytettiin sanoja, jotka kuulostavat merkityksestään riippumatta rumilta. Osittain se oli tarkoituksen mukaista, kun kyse oli väkisinmakaamisista, mutta jostakin syystä sanat vain häiritsivät minua liikaa, että olisin voinut nauttia kirjasta täysin.

    Se oli vähän harmi, sillä kirjan tarina oli hyvä ja mielenkiintoinen. Erityisen mielenkiintoista oli lähes tuntematon ja vaiettu historia. Tälläkin kertaa tykkäsin kaikkein eniten lopun historiapaketista, vaikka lopusta minua jäi vaivaamaan, mitä sillä ihan viimeisellä lauseella oikein tarkoitettiin.
    Miksi en aikaisemmalla yrityksellä tykännyt kirjasta johtui varmaan siitä, että jostain kumman syystä se alkoi silloin väärästä kohtaa, jostain toisen tai kolmannen osan lopusta. Olin varmaan tehnyt jonkin virheen, kun siirsin sen soittimeen.

    Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija on ollut lukulistallani vuosia, kerran jo aloitinkin sen, mutta se sitten jäi. Nyt olen kuunnellut sitä pikkupaloina muiden kirjojen välissä. Aluksi en päässyt mukaan ja ehdin juuri tuomita ihan tylsäksi kirjaksi, mutta sitten se imaisi mukanaan. Ei suosikkityyliäni, mutta ihan viihdyttävä ja ajatuksia nostattava.
    Molemmat kirjat pistivät ajattelemaan sodan aikaisia kauheuksia, Havukka-Aho tosin vain hetkittäin. Ehkä se jäi minulle yhdeksi päällimmäiseksi ajatukseksi juuri sen takia, että kuuntelin sen limittäin Kätilön kanssa.


    Kirjoille oli yhteistä myös korvessa ja eristyksissä eläminen ja ihmisten salattu historia. Mitäpä me voisimme tietää ihmisistä, joita emme tunne ja jotka pitävät omana tietonaan, mitä ovat puuhastelleet poissaolovuotensa. Eikä ihmisten juoruissa ole välttämättä mitään perää.

    Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla (2015)


    Epäröin kirjaan tarttumista, koska en oikein tykkää kauhusta. Tai toisaalta tykkään tietysti, koska se on yleensä jännittävää ja mielenkiintoista, mutta en tykkää pelätä. Päätin kuitenkin uskaltaa, koska olen selvinnyt parista mielestäni hirvittävän hyytävästä dekkarista (Yrsa Sigurðardóttirin uusimpia, joita ei liene suomennettu), koska iltaisin saan nukkua puolison vieressä, niin ei tarvitse ihan kamalasti pelätä.

    Kirja ei kuitenkaan ollut mielestäni yhtään pelottava. Olin jopa vähän pettynyt. Aloin miettimään, miksi se ei pelottanut ja mitä elementtejä on niissä, jotka pelottavat. En ole vielä saanut sitä selvitettyä. Voin kuvitella, että tämän kirjan kuvailut voisivat sopivasti toteutettuna elokuvana kyllä pelottaa, mutta eivät kuvailtuna silti nostaneet mieleeni mitään pelottavia kuvia.

    Päähenkilö Johanneksen nuoruuden ystävä/rakastettu Aalo (luulin sitä aluksi miehennimeksi) on hukkunut viisi vuotta sitten. Johannes on yrittänyt jättää entisen elämän taakseen, siinä kuitenkaan onnistumatta. Yllättäen Aalon veli Antti ja kouluaikainen ystävätär Karoliina ilmestyvät Johanneksen  elämään vaatien häntä mukaan kostamaan Aalon kuoleman.

    Olin vähän pettynyt loppuratkaisuun. Odotin jotakin erilaista, tietysti positiivista on, että kirja pääsi siltä osin yllättämään, sillä muuten se oli osittain ennalta- arvattava. Tosin minusta se ei ole paha-asia, että osan arvaa itse, se on kuitenkin ihan tyydyttävä tunne, että arvaa, tai siis päättelee, oikein. Kirja oli siis lopulta ihan sopiva sekoitus arvattavuutta ja yllättävyyttä.

    Kaiken kaikkiaan tykkäsin kuunnella kirjaa. Siinä oli aineksia minun omista (ja varmaan monien muidenkin) painajaisistani ja uniongelmistani. Ihan yhtä kamalia hallusinaatioita ja sivuoireita en ole, ainakaan vielä, sentään saanut.



    sunnuntai 2. elokuuta 2015

    Pioni


    Viimeinkin!




    Se kukkii sittenkin. Varmaan 5-6 viikkoa myöhässä. Tosin, kaksi edellistä kesää (ne jotka olen asunut tuon pionin naapurissa) ovat olleet normaalia aikaisemmassa