perjantai 30. lokakuuta 2015

Pyhien poikien päivä

Osa perheestä ei hyväksy Halloweenin juhlimista, koska se on ulkomailta meille rantautunut pelkästään kaupallinen juhla. Minusta se ei ole ihan niin, vaan meidän omilla ikiaikaisilla perinteillä on kyseisen juhlan kanssa yhteiset juuret.  Päätimme nyt kuitenkin kutsua juhlaa ppp:ksi (katso otsikko ja sori kaikki meille kutsutut tytöt). 
Ruokalistalla on ainakin mokkaruudut, örkin sormet tai noidan sormet ja aivokakku.



Ohjeet löysin Patalintu-blogista.


Syksyisiä kuvia

Harmi, että minulla ei ole kunnollista kameraa, eikä myöskään taitoa käsitellä moista vehjettä. Järvellä oli kuitenkin hieno Halloween-tunnelma. Harmi, että viikonlopuksi on luvattu pilvistä ja sadetta. Muuten voisi viettää kauhujen yötä laavulla.

Yöllinen järvimaisema.



Taivaalla näkyviä valoja (tai heijastimia).


------

Kukka rukka erehtyi vuodenajasta.

Eteläinen kanto ja kotikanto.

torstai 29. lokakuuta 2015

Mikä nakertaa onnellisuuttamme

Tämä tarina ei ole tosi, mutta voimakkaasti tosipohjainen. Oikeastaan se on yhdistelmä monesta tositarinasta. Kaikki yhteydet todellisiin ihmisiin ja tapahtumiin ovat täysin tahallisia, mutta tuskin harkittuja.


Herätyskello soi, lähes täysin unettoman yön jälkeen. Olen viimeinkin saanut töitä ja on ensimmäinen työpäiväni. Olen valvonut koko yön mahatautisen lapsen kanssa. Onneksi kello herättää minut nyt vain lähettämään lapset isälleen ja onneksi aloitan työurani iltavuoroilla.
Töihin meno ei itsessään jännitä, tein neliviikkoisen harjoittelun samassa paikassa ja tiedän jo etukäteen, kenen työparina aloitan ja mitä työtehtäviini kuuluu. Mahataudin tarttumisen mahdollisuus taas nostaa stressihormonitasoni pilviin.


Olen korkeasti koulutettu, mutta muutettuani Ruotsiin en ole saanut koulutustani vastaava työtä, en tosin muutakaan pitkäaikaista, ainoastaan lyhyitä sijaisuuksia. Joskus mietin olisiko töitä helpompi saada, jos nimeni olisi vähemmän eksoottinen.
Lopulta onnistuin kuitenkin pääsemään ammatillisen koulutukseen, tavallaan omalle alalleni ja sitä kautta sain lopulta töitä. En tosin lähelläkään tehtäviä, mistä aikoinaan haaveilin, vaan maustetehtaassa koneylläpidossa. Aluksi kaikki on tietysti mielenkiintoista, koko ajan saa oppia uutta ja koneiden ohjelmointi on ihan mielenkiintoista.


En muuten saanut mahatautia ja totuin äkkiä iltavuoroihin. Aamuvuoroihin en sitten totukaan varmaan ikinä.


On toinen työviikkoni ja tulen hyvissä ajoin iltavuoroon. Aamuvuorolaiset istuvat vielä kahvilla. Joku kollegoistani huikkaa minut pöytäänsä ja tarjoaa pipareita. Leipomo on lähettänyt ne meille, kuulemma erityisesti minulle. Pahaa aavistamatta maistan yhtä piparia, aika tulinen, mutta herkullinen. Toiset tuijottavat minua ihmeissään, kun otan toisen ja kolmannen ja vielä neljännenkin. Kukaan muu ei ole saattanut syödä yhtäkään kokonaan. Ovathan ne hieman normaalia tulisempia. Joku on tullut säätäneeksi maustesekoittimen ohjelman päin seiniä. Viimeisin tälle leipomolle lähetetty piparkakkumauste-erä oli minun sekoittamani.


Aluksi olin oikein tyytyväinen työhöni, vaikka se ei millään tavalla ole työ, josta aiemmin haaveilin. Huomasin, että tällaisessa työssä on paljon hyviä puolia, en ole millään tavalla naimisissa työni kanssa, olen vastuussa vain omista tekemisistäni ja voin jättää kaikki työasiat kokonaan töihin, kun leimaan kellokortin ja lähden kotiin.
Sitten työtehtäviämme muutettiin ja lähes kaikki mielenkiintoinen siirrettiin muille tahoille ja meille jäi vain tylsiä rutiinihommia ja joskus jotakin mitä muut eivät viitsi tehdä. Oikeasti sekin meni ihan hyvin, kunnes lehdissä alkoi olla artikkeleita siitä, miten kaikkien pitäisi tehdä vain töitä, missä he viihtyvät ja tuntevat eritystä tyydytystä ja jota he eivät vain siedä, vaan josta he erityisesti nauttivat. Siinä vaiheessa oma oikeastaan täysin merkityksetön ja tylsä työ alkoi muuttua koko ajan rasittavammaksi,  vaikka miten ajattelin tekeväni työtä palkan vuoksi, että voisin rahoittaa harrastukseni, joista saan tyydytystä ja joista nautin.


Olen saanut asennoitua täysin uudelleen työhöni, että en olisi aivan turhautunut. Ei se nyt aivan täysin johdu noista omituisista elämänohjeista, jotka vain syventävät ihmisten surkeutta ja saavat tuntemaan hyvin epäonnistuneeksi, jos oma työ ei olekaan jatkuvasti inspiroivaa ja loistokasta.
On oikeastaan aika hienoa, kun on työ, jossa voi kuunnella radiota tai kirjaa lähes koko ajan. Harva työ on niin mielenkiintoista, että vaihtaisin tämän siihen. Tiedän myös kokemuksesta, että en oikein sovi insinöörin hommiin, jos niihin kuuluu yhtä paljon palavereissa, kun niihin täällä näyttää kuluvan.
Olen myös harkinnut vaihtavani alaa, mutta en loppujen lopuksi halua vaihtaa työhön, jossa työllistyminen  on aika epävarmaa ja palkka varmasti paljon koneenhoitajan palkkaa huonompi. Enkä uskalla jättää vakituista työpaikkaa ihan vähällä.
En myöskään loppujen lopuksi halua pilata kiva harrastusta tekemällä sitä työkseni.


Olen huomannut muidenkin hyväksyvän työnsä ihan hyvin, kunnes he törmäävät artikkeleihin siitä, miten he nyt tekevät ihan väärin. Tärkeämpää on yrittää löytää keinoja viihtyä työssään.


En väitä, että kaikkien tulisi toimia samalla tavalla. Jossain vaiheessa työolot voivat olla niin huonot, että niistä on parasta hankkiutua eroon. Jotkut ovat rohkeampia jättämään vaikka vakituisen työpaikan ja kokeilemaan uutta ja joillekin voi avautua hienoja tilaisuuksia johonkin uuteen ja erilaiseen. Mutta mitä, jos emme syyllistäisi meitä, jotka emme uskalla ja joilla ei ole mahdollisuuksia jättää kaikkea ja olla välittämättä kasvavasta laskupinosta.

Mitä tästä maailmasta tulisi, jos kukaan ei enää suostuisi siivoamaan tai istumaan kaupan kassalla? (Ne tuskin ovat kovin monen haaveammatteja.) Maailma ei ehkä pyörisi kovin hyvin, jos me kaikki olisimme tanssinopettajia.


______
Ps. Vähän tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen minua pyydettiin osallistumaan tutkimukseen, jossa tutkitaan onko ulkomailla ja täällä opiskelleiden työllistymisluvuissa eroja. Yksi tutkimus on jo näyttänyt,  että ei-ruotsalainen sukunimi todella vaikeuttaa työn saantia.
Vaikka tämän kirjoituksen pointti onkin eri asiassa.

maanantai 26. lokakuuta 2015

Tuliaisia



Tällaisia löytöjä tein täällä "ulkomailla". Hämmästelin myös kaupassa, kun sieltä sai siideriä! Pätkiksiäkin ostin ja Tuplan. Tämän kerran uutuutena maistelimme Pätkis- ja Omarjäätelöitä. Ne myydään selvästi liian pienessä purkissa.


Åsa Larssonia kellarissa

Toistaiseksi suosikkini ruotsalaista dekkaristeista on Åsa Larsson. Kuuntelin kaikki viisi Rebecka Martinsson – kirjaa putkeen noin vuosi sitten.
Kirjojen lukijoilta ei ehkä ole yhtä voimakkaita kokemuksia tiettyjen asioiden yhdistämisestä tiettyihin kirjoihin. Mutta ehkä tein tunnistatte sen musiikista. Minulle kuitenkin jotkut tekemiset tuovat mieleen kuuntelemiani kirjoja.
Olin pitkästä aikaa kellarissa sytyttämässä tulta pesään. Heitellessäni puita luukusta muistin, miten vuosi sitten lämmitin taloa ja kuuntelin Larssonia. Kirjassa Rebecka tapasi lapsuudenkotinsa naapurin, vanhan leskimiehen, joka nyt asui isoa taloa yksinään pienen koiransa kanssa. Koira tykkäsi leikkiä Rebeckan koiran kanssa. Sivingiksi kutsuttu naapuri oli juuri muuttanut talonsa kellariin asumaan, koska iso talo tuntui turhan suurelta asua, siivota ja lämmittää.
Civing muistuttaa uskomattoman paljon minun naapuriani; yksin asuvaa ikäisekseen hyväkuntoista leskimiestä. Jos en väärin muista oli Civingin koirakin naapurin koiran kaima. Naapuria tosin ei ole koulutukseltaan DI, eikä hänellä siksi ole siitä johdettua kutsumanimeä*, eikä hän sentään asu kellarikerroksessa.


Yhtenä päivänä loppukesästä naapuri, kutsun häntä nyt vaikka Ernstiksi , huuteli meidät pihaansa, että koirat saavat leikkiä ja minä voisin tunnistaa pari kukkaa. En tietenkään muistanut siihen hätään niiden ruotsalaisia nimiä.
Kuopus sattui olemaan mukana ja alkoi kysellä pihassa olevasta toisesta talosta. Mitä siellä on ja ken talo se on.

*Civ.ing eli civilingenjör vastaa suunnilleen diplominsinööriä. Civing oli saanut kutsumanimensä siitä, että poikansa koulutuksesta ylpeä äiti kutsui häntä niin. Lopulta jopa hän itse käytti sitä nimeä.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Kirjamessuilla

Pöyrähdin minäkin messuilla.
En kuunnellut yhtään kirjailijaa tai muutakaan esitelmää, paitsi hetken Alivaltiosihteeriä. 
Itselleni ostin vain lohipastan. 


 Poikanen osteli ahkerammin. 


Oli ihan kiva katsella ympärilleen, mutta en osannut suunnistaa minnekään. Näin siis kaikenlaista, mitä en ollut suunnitellut.
Olen ollut tänä vuonna kaksilla messuilla, joten taidan pitää muutaman vuoden messutauon.

torstai 22. lokakuuta 2015

Dolores Redondo: El guardián invisible

Vaikka en äänikirjojen kuuntelijana ole kiinnittänyt juuri huomiota kansikuviin, bloggaamisen myötä niitäkin on tullut katseltua. Silti kansikuvat eivät juuri vaikuta kirjavalintaani nykyään. Ennen varmasti vaikuttivat enemmän kuin haluan tunnustaa.

Joskus nuorempana en ajatellut, että kansi voi olla aivan erilainen eri kielissä versioissa.  Aika isoja eroja näissä joskus on.

Ovatko kaikki muut menossa kirjamessuille?


keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Dolores Redondo: Näkymätön vartija



Alkuperäisteos: El guardián invisible
Suomentanut: Sari Selander
Kustantaja: Gummerus




Viimeinkin tietoa Espanjan esikristillisestä uskonnosta! Olen etsinyt ja googlannut joskus löytämättä juuri mitään. Tämän kirjan uskomukset ovat Baskimaan ja Navarran alueiden uskomuksia. Tunsin niistä etukäteen vain Mari-jumalattaren. Nyt kuulin uusia nimiä (esim basajaun), joten on enemmän hakusanoja, millä etsiä tietoa. Oikeastaan käsittämätöntä, että en ole aiemmin törmännyt näihin missään. Kristinusko on ilmeisesti onnistunut Espanjassa vielä paremmin työntämään pois kaikki muut uskonnot kuin täällä pohjolan perällä.

Kirja on aika tavallinen dekkari, mutta hyvä sellainen:
Metsästä Baztán-joen varrelta löytyy raadeltu nuoren tytön ruumis ja sen ympäriltä eri petoeläinten karvoja sekä tytön hävylle aseteltu perinteinen baskilainen leivos txantxigorri. Tutkittuaan ruumista henkirikostarkastaja Amaia Salazar huomaa yhteyden aiemmin tapahtuneeseen samankaltaiseen nuoren naisen murhaan.
Tutkimukset vievät Amaia Elizondoon kylään, jossa hän kasvoi ja josta hän aina halusi päästä pois. Samalla hän joutuu tekemisiin perheensä ja oman menneisyytensä kanssa.

Toivottavasti tämä trilogia käännetään ja tehdään äänikirjaksi kokonaan, että ei käy niin kuin muiden espanjalaisen dekkari tai seikkailusarjojen kanssa. Innostukaa hyvät ihmiset lukemaan näitä.

Suomennos oli sujuva, niin sujauttaa, että siihen ei tule kiinnittäneeksi huomiota. Jossakin kohdassa mietin jotakin yksittäistä sanaa, mikähän se on mahtanut olla espanjaksi. Mutta koska en enää muista sitä sen tarkemmin, se ei varmasti ollut erityisen häiritsevä.

tiistai 20. lokakuuta 2015

Lapsuuden suosikkeja

Muistan lapsuudestani kaksi lempikirjaani.
Leena Helkan Timantti-Kati ja Patsy Scarryn Murre ja minä. En muista kummastakaan juuri muuta, kuin kansikuvan ja hämärästi, että Timantti-Katissa kerrotaan tytöstä ja Murre ja minässä lapsen ja koiran ystävyydestä. Timantti-Katissa on lause, jossa isä sanoo hänelle, että Katilla on nauravat silmät, ne näyttävät nauravilta myös hänen ollessaan surullinen.


Minua harmitti aina, että minun silmäni eivät ole nauravat, halusin, että minullakin olisi erityiset silmät, kuten Katilla. Mieluummin tietysti nauravat, mutta jos ei kerran sitä, niin sitten vaikka surulliset. Tosiasiassa silmäni eivät kyllä ole kuin karsastavat ja kroonisesti tulehtuneet, se ei ehkä ole ihan sama asia.



Murre ja minä kirjasta muistan parhaiten, että kadotin sen ja ikävöin sitä vuosia. Sitten joskus sain uuden, tai ehkä joku nuoremmista sisaruksistani sai.

Myöhemmin olen ollut Mauri Kunnas -fani ja nykyään lastenkirjasuosikkejani taitavat olla Tatut ja Patut, Puloboit ja Karhukirjeet. Minulla ja poikasilla onkin muuten juuri kuuntelussa uusi Karhukirjeitä kuntolomalta. Nämä ovat myös lasteni suosikkeja suomalaisista kirjoista. Esikoinen tykkää myös Jo Salmsonin kirjoista.



maanantai 19. lokakuuta 2015

Historiaa sarjakuvamuodossa


Thom Roep ja Co Loerakker: Van nul tot nu
Eli nollasta nykyisyyteen

Asuessani Alankomaissa halusin tutustua maan historiaan. Löysin kirjahyllystä tämän hauskan sarjakuvan. Aloitin juuri tästä maailmansotien aikaan sijoittuvasta osasta, koska se tuntui olennaiselta tiedolta. Ihmiset tuntuivat jatkuvasti puhuvan sodasta ja kuningattarista yms. josta en itse tiennyt mitään. 
Opin valtavasti. Kirjassa käydään asiat tosiaan läpi pääpiirteittäin niin, että niistä jonkinlaisen käsityksen. Kun kerran on saavuttanut perustietämyksen ja ehkä mielenkiinnon, on varmasti helppo omaksua historian opetuksesta paljon enemmän kuin minä aikoinaan. Olisin varmasti ihan mielelläni lukenut tämän tyylisen humoristinen opuksen, kaikki muut historiaan liittyvät jätin lukematta.

Olen lukenut myös muita osia, mutta en kaikkia viittä. Kirja saa miinusta vaikeasti luettavasta tekstistä. En ole koskaan tykännyt kaunolla täytetyistä puhekuplista. ( Se on myös ruotsinkielisten Tinttien ongelma.) Toinen miinus on, että kirjat ovat hollanniksi, enkä lue sitä kovin vauhdikkaasti. 

Kaikki hollantilaiset tuttavani tuntuvat lukeneeni nämä kirjat lapsena.

lauantai 17. lokakuuta 2015

Harjukaupungin salakäytävien herättämiä ajatuksia

 Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät (2010)
 Kustantaja: Atena

Päivää ennen kirjan aloittamista keskusteltiin kotona Viisikoista, kirjoittelin tarinaa kadonneesta kissasta ja mietin Helsingin kirjamessuja. Kirjan päähenkilöpariskunnalla sattuu olemaan samat nimet kuin yhden minun, kaiken lisäksi luoliin sijoittuvan, tarinan päähenkilöparilla. Yhdellä kirjan sivupäähenkilöistä on sama etunimi (ja samat nimikirjaimet) kuin minulla ja aivokasvain. Kirkkovaltuutettukin olen ollut yhden kauden.

Kirjassa kyllä katoaa luoliin koira ja niitä kirjamessujakaan en suunnittele, harkitsen vain niillä käymistä. Ne olivat mielessäni lähinnä tämän arvonnan vuoksi. (Jos kiirehditte, ehditte vielä osallistua.)

Kirjan päähenkilö hukkaa jatkuvasti sateenvarjoja, minä olen kova hukkaamaan tavaroita, harvemmin sateenvarjoja, koska en usein käytä sellaisia. Täytyy muistaa, että kirjassa kerrottiin kadonneilla tavaroilla olevan oma suojeluspyhimys: Antonius. Täytyy myös joskus ottaa selvää, mikä tämän suojelupyhimyksen funktio oikeastaan on, voiko häneltä pyytää apua kadonneiden tavaroiden löytämisessä vai auttaako hän kenties tavaroita pysymäänkin kadoksissa (oletan, että osa tavaroista haluaa itse kadota, ehkä ne pelkäävät minua tms.)

Jyväskyläläinen kustannustoimittaja ja kirkkovaltuutettu Olli Suominen joutuu yllättäen kasvokkain lapsuuden tuttavien ja tapahtumien kanssa. Tapahtumat sijoittuvat Jyväskylään. Luulin Harjukaupunkia joksikin kaupungin osaksi, mutta ilmeisesti sillä tarkoitetaan itse Jyväskylää. Kirjassa puhutaan Jyväskylästä ihan sen omalla nimellä. Kapunkia kuvaillaan kirjassa jonkin verran, valitettavasti en tunne (tätäkään) kaupunkia niin, että osaisin sanoa, miten totuudenmukaisia kuvaukset ovat. Niistä saa kyllä kuvan kauniista kaupungista, ja sellainen mielikuva minulla sieltä onkin, sen vähän perusteella, mitä olen nähnyt ja kuullut.

Kirja pääsee ehdottomasti suosikkilistalleni. Tykkäsin tästä vielä enemmän kuin Sielut kulkevat sateessa -kirjasta, suosittelen tätä ehdottomasti kaikille. Jos Sielut kulkevat sateessa oli liian outo ja vaikeasti seurattava, niin tämä on ehdottomasti helpompi. Tämä on myös vähemmän painajaismainen, paitsi minun osaltani, aluksi kuvailemieni yhteensattumien takia. Luettuanne kirjan, huomaatte myös, että yhteensattumat ovat yksi yhteensattuma.

Ps. en ehkä kuitenkaan usko pyhimyksiin ja yhteensattuman toisto viimeisessä virkkeessä on harkittua.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Aino Havukainen, Sami Toivonen: Tatun ja Patun ihmeellinen joulu (2015)

Kustantaja: Otava.
Kirja saatu kustantajalta. Suurkiitokset!

Outolan pojat ovat innoissaan: Veera on kutsunut heidät kotiinsa viettämään joulua. Kaikki menee kuitenkin pieleen alusta lähtien, eivätkä Tatu ja Patu tahdo jouluvalmistelukiireiden keskellä muistaa, koristellaanko tuuhea joulukuusi vai -pukki, mitä glögillä tehdään ja kuuluuko jouluna tuoksua voimakkaasti kanelille, jopa kainaloista. Hauskojen kommellusten ja rajun joulustressin jälkeen joulurauha tavoittaa lopulta niin Tatun ja Patun, Veeran perheen kuin heidän uuden ystävänsä.

Lukemisen lomassa nautimme kuviin piilotettujen hauskuuksien ja muiden juttujen bongaamisesta sekä tietysti joka sivulla luuraavan jouluobjektin löytämisestä. Tosin meillä, tai ainakin minulla,on vielä yksi löytämättä, eli kirjaa ei voi laittaa hyllyyn odottamaan joulua.

Kirja joutui täällä kovan paikan eteen, sillä lapseni eivät ole perineet äitinsä (eivätkä kyllä kenenkään muunkaan) innostusta kirjallisuuteen ja heitä on toisinaan vaikea houkutella kuuntelemaan ääneen luettuja kirjoja saati lukemaan itse. Nyt ei kuitenkaan tarvinnut houkutella kuuntelemaan ja katselemaan. Hyvin jaksoivat edelleen innostua kuvien tutkimisesta, turhaan pelkäsin heidän jo kasvaneen liian isoiksi kuvakirjan lukijoiksi.

torstai 15. lokakuuta 2015

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Olavisten kirkon arvoitus (2010)

Rikosromaani vanhasta Tallinnasta
Suomentanut Jouko Vanhanen
Kustannus: Moreeni
















En muista aikaisemmin lukeneeni virolaista kirjallisuutta. En laske Sofi Oksasen kirjoja virolaisiksi, vaan suomalaisiksi.

Harglan kirjan satuin löytämään etsiskellessäni seikkailua, mielellään tieteissekoitteista seikkailua (ei avaruus scifiä). En ollut kuullut kirjailijasta koskaan aikaisemmin. Tämä oli ensimmäinen Apteekkari Melchiorista kertova kirja. Harglan varsinaiseksi tyylilajiksi mainitaan tieteiskirjallisuus ja hän onkin kirjoittanut useita muitakin romaaneja ja pienoisromaaneja kuin Melchiorista kertovia, mutta niitä ei ole suomennettu. Harmi, lukisin mielelläni hänen tieteiskirjojaan.

Vuosi 1409. Apteekkari Melchioria pyydetään avustamaan Toompean linnoituksessa tapahtuneen saksalaisritarin murhan selvittämisessä. Murhaa seuraa sarja muita murhia ja Melchiorin apteekkarin ammatista on monella tapaa hyötyä tapauksen selvittämisessä. Tapahtumat kietoutuvat vanhoihin balttilaisiin legendoihin sekä vitaaliveljien, mustapäiden ja itse Olavisten kirkon rakentamiseen liittyviin salaisuuksiin.

En ainakaan heti tuntenut suurta pakkoa alkaa lukemaan toista Melchiorin tutkimuksista kertovaa kirjaa, mutta en myöskään päättänyt, että en lukisi. Tätä kirjoitusta varten tutustuin pikaisesti Toompean (Tuomiopää) mäkeen ja sillä sijaitseviin rakennuksiin ja jatko-osien lukeminen alkoi houkuttaa enemmän. Olisi pitänyt heti katsella kuvia ja karttoja netistä kirjaa kuunnellessani.
En ole koskaan käynyt Tallinnassa enkä tunne sen historiaa, joten paikat ja tarinat eivät olleet minulle ennestään tuttuja. Kirjojen kansikuvat houkuttelevat lukemaan.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Porkkanaa porkkanaa



Kuvittelin istuvani hetken päivällisen jälkeen ja kirjoittavani blogipäivityksen eilen loppuun kuuntelemastani kirjasta. Olin ihan unohtanut, että nuoriso nosti laatikollisen porkkanoita pakastettavaksi. 
Nyt on palasittuna ja ryöpättynä 3 litraa violetteja ja 2 litraa oransseja porkkanoita. Projekti jatkuu huomenna. Taidan leipoa osasta porkkanakakkua (keittämättömistä tietysti), kunhan vain löytäisin hyvän ohjeen.

Uusi pesti

Ruotsissa lapsilla on oikeus kotilieden opiskeluun. Erityisesti kansallisissa vähemmistökielissä, joihin suomi kuuluu.
Tämän lukukauden alusta opetuksen myymiseen kunnasta toiseen on tullut muutoksia, joten yhtäkkiä poikaset jäivät ilman opetusta. Heitä se ei haitannut, koska Suomen kieli ei ole kuulunut varsinkaan isomman lempiaineisiin.
Aloin vähän myöhässä kysellä opetuksen perään ja lopulta jouduin ottamaan vastuun opetuksesta itse. Esikoinenkin suostuu kuulemma sittenkin jatkamaan suomen opiskelua, kun minä opetan. Jostain syystä hän haaveili pitkään, että saisin töitä hänen espanjan opettajanaan. (Ei hän edes opiskele espanjaa, joten en tiedä, miten se olisi mahdollista.)

Olen monesti sanonut, että poikasten suomen opetus on ollut heille liian yksinkertaisella tasolla. Nyt en enää voi kritisoida opetusta.


Koska meillä ollaan Tatu ja Patu -faneja hankin nuoremmalle poikaselle lisäharjoituskirjaksi Tatun ja Patun Suomi -touhukirjan. Vaikutti enimmäkseen hieman liian yksinkertaiselta kuopuksellekin, mutta pari sanatehtävää sopii varmasti molemmille pojille. Kotikielen opintojen opintosuunnitelmaan kuuluu sitäpaitsi myös maan ja kulttuurin tuntemusta. Pitää myös osata kertoa sikäläisistä juhlapyhistä -päivistä ja -tavoista. Taidan istuttaa lapset katsomaan linnanjuhlia joulukuussa.

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Synttärihumua


Olemme viettäneet yhteissyntyäreitä esikoisen kanssa muutaman päivän. Astumme kumpikin uuteen ikävaiheeseen. 



Syksyn viimeisistä ompuista tehtiin herkullinen ja ennen kaikkea helppo piirakka. Ohje löytyy Hallattaren Kakkua ja kaikkee -blogista. Sekoitin taikinaan lisäksi vähän kaurahiutaleita.

Täytekakusta en ehtinyt saada kuvaa, ennen kuin se jo hävisi parempiin suihin.





Ruska alkaa olla ohi ja ankea pimeä syksy alkaa. Sataisipa jo lunta.
Yritin ulkoilessa kuvata lapsia. Huusin niille, että näkykääpä.
Se on sellainen kääpä, että sitä syötyään näkee kaikenlaisia näkyjä. Mutta eivät ne lapset halunneet näkyä kuvassa.



lauantai 10. lokakuuta 2015

Herman Lindqvist: Kun Suomi oli Ruotsi

Alkuperäisteos: Kun Suomi oli Ruotsi
Suomennos: Heikki Eskelinen
472 sivua
Kustantanut: WSOY

Lindqvist sanoo kirjan esipuheessa, että vaikka Suomi oli lähes 700 vuotta osa ruotsia, ei sen, eli Ruotsin Itämään historiaa opeteta lainkaan Ruotsin kouluissa. Minusta tuntuu,että myös Suomen kouluissa keskityttiin ainakin minun kouluaikoina lähinnä varsinaisen Ruotsin historiaan ajalta ennen Lallia. Kirjassa tosin kerrotaan, että tarina piispa Henrikistä ja Lallista ei mitä ilmeisemmin ole lainkaan totta. Siis sekin vähä, mitä vanhasta historiasta opimme, ei pidäkään paikkaansa.

Kirjassa kerrotaan kronologisesti Suomen ja Ruotsin historiaa rinnakkain. Sain ensimmäisen kerran kuvan siitä, mitä Suomessa tapahtui, kun Ruotsissa elettiin esimerkiksi Birger Jaarlin aikaa.

Kirjaa on kritisoitu siitä, että se keskittyy liikaa Ruotsin historiaan ja Suomen osuus jää varjoon. Kiinnitin huomion siihen itsekin, mutta ilman sitä olisi ollut vaikeaa yhdistää tapahtumia ajallisesti toisiinsa. Kertomukset karoliinien kurjasta sotamenestyksestä tuntui välillä, mielenkiintoisuudestaan ja sivistävyydestään huolimatta, tähän kirjaan kuulumattomalta.

Kirjassa annetaan ymmärtää, että Suomi oli koko Ruotsin vallan alla olo kauden täysin tasa-arvoinen osa Ruotsia. Kuitenkin 1400- luvulla suuri osa Suomesta oli käytännössä itsenäisen valtion asemassa, Ruotsin vallan alla lähinnä nimellisesti.

Koska tunnen historiaa huonosti, minulle voi syöttää lähes mitä vaan ja uskon sen todeksi. Kirjassa oli kuitenkin asia virhe siinä yhdessä ainoassa kohdassa, josta minulla on paikallishistorian tuntemusta ja varmaa tietoa (varmistin asian paikalliselta historianopettajalta.) Sen jälkeen kirjan uskottavuus saikin aika rajun romahduksen silmissäni. Svenska Dagbladetin kritiikissä (kirjoittanut historian professori Dick Harrison) sanotaankin, että Lindqvistin aiemmat teokset ovat olleet tunnettuja siitä, että niissä suorastaan vilisee asiavirheitä.

Positiivista on, että joistakin asioista esitetään erilainen näkemys, kuin meille koulussa opetettiin. Näkemys, joka ei ole Lindqvistin oma, vaan nykyisen historian tutkimuksen tukema, mutta silti vielä ainakin osittain tuntematon. Esimerkkeinä jo aiemmin mainittu Lalli ja Piispa Henrik, joita ei nykytietämyksen mukaan ole koskaan ollut olemassakaan sekä ruotsalaisten saapuminen Suomeen. Tänne ei tultukaan valloittajana liput liehuen ja fanfaareja soitellen, vaan ruotsalaiset muuttivat vähitellen rauhallisesti lahden yli ja asuttivat rannikon.

Kirjasta ei siis ole varsinaisesti historian oppikirjaksi, mutta siitä saa näppärästi pikakatsauksen näiden naapurusten historiaan sekä asioita aikajanalle.

tiistai 6. lokakuuta 2015

Kysymksiä ja vastauksia tuntemattomille blogeille -haaste



Sain Metsätontun ruusutarhasta haasteen vastata yhteentoista kysymykseen. Kiitokset haasteesta ja huomaamisesta!


1. Mikä maisema lepää sinun otsallasi, ehkä se minkä ajattelet olevan myös mielimaisemaasi.

Olen varsin mieltynyt maisemaan, joka näkyy parvekkeeltani. Talon vierestä lähtee pitkä pelto kohti jokea. Silmillä näkee, että pelto on jyrkässä mäenrinteessä. Kuvissa se ei näy. Kävellessä, tai hiihtäessä, sen huomaa hyvin.
Peltojen takana on sekametsää, joka varsinkin näin ruska-aikaan on ihanan värikäs ja kaunis. Siinä matkalla rinteessä on mehiläispesiä ja hauska pieni metsäpläntti ja todella iso orjanruusupensas.
Lähempänä jokea maisema vaikuttaa ihan nummimaisemalta.

2. Mikä kuva on silmäsi iiriksessä? Mitä mielelläsi katselet?




3. Mikä lepää poskipäilläsi, poskillasi?

Poskipäitäni suojaa yleensä silmälasit.

4. Mikä/kuka kuiskuttelee korvaasi, ehkä istuu korvalehdelläsi?
Koska minulla on vain yksi korva, on sille kovasti tunkua, onhan minulla useampi kuin yksi maailman rakkain ihminen. Yleensä kuiskuttelemassa käy kuopus. Hän ei millään muista, kumpi korvani on kuuro ja kuiskailee usein siihen. Ehkä hänellä on salaisuuksia, joita kukaan ei saa kuulla, mutta jotka on kuitenkin kerrottava.

5. Mikä kuva nenäsi päässä?

Olen hajuihminen. Puoliso ruukaa sanoa, että minulla on parempi hajuaisti kuin koirallamme. Ehkä se johtuu kuulon ja näön puutteesta. Aivojen hajualue on ehkä kasvanut muiden alueiden kustannuksella epänormaalin suureksi.

6, Mikä lause, asia, huulillasi?

Puhun usein kirjoista. Nalkutan perheen miesväelle pelaamisen paljoudesta. Lempisanani taitaa valitettavasti alkaa peellä. Jos ajattelen asiaa, en lausetta, huulillani on usein nauru. Ei juuri koskaan hymy.

7. Mitä kuvaa leukasi tahto?

Leukani tahtoisi selvästi syödä ja pureskella herkkuja enemmän kuin minä sen sallin. Muuten minulla ei nykyään ole suuremmin tahtoa.

8. Mitä on kaulallasi?

Kaulallani roikkuu hopeinen sydän.

9. Entä hiukset, mistä ne ovat tehty?

Hiukseni ovat ehkä ohuimmat ja onnettomimmat, mitä olen ikinä missään tai kellään nähnyt. Yksi tuttavani sanoi minulle muutama vuosi sitten, että hiukseni ovat liian ohuet pitkiksi, ne olisi parempi leikkauttaa lyhyiksi. Sanoin niiden olevan liian ohuet lyhyiksikin, joten sillä ei ole mitään väliä, minkä mittaiset ne ovat. En halua hiuksia, joita pitää kammata ja asetella kuosiin.
Hiukseni ovat myös tehty lisääntyvässä määrin harmaudesta. Muistan aina tämän haasteen minulle laittaneen Metsätontun ruusumuorin haaveet harmaista hiuksista. Nyt ymmärrän hyvin, että kokonaan harmaat olisivat paljon tätä raidoitusta paremmat.
Alan epäillä, että hiukseni on tehty epätoivosta. Viihdyin hyvin kaljuna, mutta kun sitäkin iloa kestää vain muutaman päivän ja taas saa olla trimmaamassa.

10. Entä kulmakarvasi?

Mikseivät ne voi kasvaa siinä, missä kaikkien muiden kulmakarvat kasvavat. Tai tietysti on ihan hyvä, että kasvavat minun naamassani, eivätkä siellä missä muiden karvat ovat.

11. Kuka/mikä istuu olkapäälläsi ja onko se painava vai kevyt ?

Olkapäilläni kannan nykyään lähinnä huolta lapsistani, selviävätkö he elämästä hengissä ja onnellisina. Olen lakannut kantamasta koko maailman huolia, ehkä liikaakin.



----

Tunnustushaasteen säännöt ovat seuraavat:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi
2. Laita palkinto esille blogiisi
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.  


Haastan mukaan:
Mummo matkalla
Kirjakapinkummitus
Oksan hyllyltä
Ullan luetut kirjat
Reader, why did I marry him?
Yöpöydällä
Lukuneuvoja
Kirjahilla

Kysymykset:
1. Miksi bloggaat, tai mikä sai sinut aikoinaan innostumaan bloggaamisesta?
2. Lempiruokasi?
3. Lempiaineesi koulussa?
4. Oletko myöhemmin hyödyntänyt ja soveltanut sitä kouluainetta joko työssäsi, opinnoissa tai muussa elämässä?
5. Lempikirjasi?
6. Onko sinulla lemmikkiä?
7. Kahvi vai tee?
8. Maalla vai kaupungissa?
 9. Mistä blogisi nimi tulee? 
10. Inhokkiaineesi koulussa? 
11. Onko siitä aineesta ollut hyötyä myöhemmin?

Syyskuun läpivalaisu


Kuuntelin syyskuussa aika monta dekkaria:
Árni Þórarinsson: Häxans tid
Lene Kaaberbøl, Agnete Friis: Hiljainen, huomaamaton murha
Camilla Läckberg: Änglamakerskan
Camilla Läckberg: Lejontämjaren
Leena Lehtolainen: Surunpotku
Hanne Dahl: Kuka olisi uskonut

Olen nyt kuunnellut kaikki toistaiseksi ilmestyneet Läckbergin Fjällbacka-sarjan kirjat ja  Lehtolaisen Maria Kalliot. Tässä on vähän kriisin paikka.
Kuka olisi uskonut oli ihan kiva rikosromaani, tai ehkä vähän parempi kuin vedon ihan kiva. Tämä on sitä tyyliä, jos pää osassa ei ole poliisi, vaan siviilit ratkovat rikosta.

Seikkailua:
Tom Egeland: Vargnatten
Paul Sussman: Temppelin salaisuus

Hanne Vibeke-Holstin Mitä he toisilleen tekivät -kirjaa on vaikea luokitella yhteen kategoriaan. Tai ehkä taitavammat luokittelijat osaavat, mutta minä en. Siinä oli samoja aineksia kuin Egelandin Vargnattenissa, mutta ehkä se oli pääasiassa sukuhistoria.

Sarjakuvaa:
Ilpo Koskela: Lusia
Brian K. Vaughan, Fiona Staples: Saga 1

Nämä olivat ensi kosketukseni tämän tyylisiin sarjakuva kirjoihin, eivät tule jäämään viimeisiksi. Sarjakuvaa onnistun lukemaan ihan oikeasta kirjasta paljon paremmin kuin normaaleja kirjoja ja se on suuri nautinto. Kyllä te kaikki kirjaihmiset varmasti ymmärrätte paperikirjan tuoman nautinnon.
Olen varannut kirjastosta jatko-osia Sagaan ja katselin jo muitakin kiinnostavia sarjiksia.

Ei silti ole ihan itsestään selvää, että voisin lukea kaikkia sarjakuvia. Yritin lukea Tinttejä viime talvena, mutta niiden teksti oli jostakin syystä silmille todella rankkaa, enkä jaksanut lukea montaa sivua.

Lastenkirjoja:
Aino Havukainen: Tatun ja Patun oudot keksinnöt
Timo Parvela: Kepler 62
Veera Salmi: Puluboin ja ponin kirja
Veera Salmi: Puluboin ja ponin loisketiivis kirja
Linda Liukas: Hello Ruby


Löysin hyllystä kaksi (!) lukematonta Tatua ja Patua. Itselleni lukematonta, lapset lukivat nämä joskus itse, niin minulta jäi väliin. Huijasin vähän, eivät ne löytyneet hyllystä, vaan olivat piirustusalustoina minulla ja lapsilla. Olemme aina olleet Tatu ja Patu faneja ja olemme edelleen. Tämä oli oikein hauska.

Timo Parvelan Kepler 62 oli minulle pettymys, ehkä odotukseni olivat liian korkealla. Isompi poikanen ei innostunut kuuntelemaan joka ilta, mutta osoitti hienoista kiinnostusta loppua kohden. Pienempi tykkäsi kovasti. Oli ihan järkyttynyt, että eihän kirja voi loppua näin! Haluaa kuulemma kuulla jatkoakin.

Puluboit kuuntelin uusiksi, nyt lasten kanssa. Toimii ihan hyvin toisenkin kerran kuunneltuna.

Linda Liukas on tehnyt ohjelmointia, tai ohjelmoinnillisesti ajattelua, tunnetuksi naisille ja lapsille ympäri maailmaa. Hello Ruby on tarina, jossa lapsia, tai nuoria ja aikuisia, ohjataan ajattelemaan ohjelmointiaivoilla. Tarina on yksin kertainen seikkailu, jonka olennaisin osa ei ole ratkaisu vaan, miten siihen päästään. Lopussa on joka lukuun kuuluvia harjoituksia, poikaset innostuivat niistä ehkä itse tarinaa enemmän.

Muita kirjoja:
Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina: elämää hurmaavien harhojen vallassa
Katja Kettu: Yöperhonen
J.R.R.: Hobitti, eli, sinne ja takaisin
Mia Vänskä: Musta kuu
Laurent Binet: HHhH

Rämön kirja naurattaa minua vieläkin silloin tällöin ja jotkut kuvaukset tulevat mieleen, kun seuraan ulkosuomalaisten kaverien kokemuksia. (Ja omia)

Katja Kettu nosti karvat pystyyn. Tarina voisi olla ainakin ok, jopa hyvä, mutta kieli on niin kamalaa, että se vei kaiken huomioni ja en voinut nauttia mistään, olla vain tosi ärtynyt koko ajan.
Kielestä kiinnostuneena ja sanoihin ja termeihin takertuneena mietin, miksi Kettu käyttää sellaista kieltä kuin käyttää, ihan vain persoonallisuuden takiako. Mutta minusta keksityt, väärin taivutetut ja väkisin väännetyt normaalien sanojen synonyymit eivät toimi. Tai olisiko yritys esittää jotakin erilaista ihmisryhmää ja yhteiskuntaluokkaa, jonkinlaiseen brittityyliin, jossa alaluokka käyttää rivoa ja "rumaa" kieltä. Toivottavasti se ei ole syy, koska minusta se olisi loukkaavaa kuvattuja ihmisiä kohtaan.
Kieli muistuttaa sellaista jota minä käytän, kun olen, tai kun nuorempana olin, oikein pahalla tuulella ja halusin loukata, niin en tiedä ketä, kun ei sitä kuitenkaan kukaan kuullut.

Hobitti oli ihan ok, muttei mitenkään erityinen. Minusta siinä ei oikeastaan tapahtunut eikä sanottu mitään. Odotin vain, että loppuisi nyt äkkiä. Loppu tosin oli huomattavasti parempi kuin muu kirja. Plussaa oli myös kirjan reipas alku, siinä päästiin heti asiaan.

Vänskän Musta kuu edustanee tyyliltään kauhua. Aluksi se vaikuttikin liian pelottavalta tällaiselle arkajalalle, mutta ei
se sitten ollutkaan pelottava tai sitten olen paatunut viime kuukausina.

HHhH kertoo toisen maailmansodan aikaisesta vastarintaliikkeesta ja erityisesti Heyndrichin salamurhasta. Samalla kerrotaan Heyndrichistä sekä tämän kirjan kirjoitus- ja synnytysprosessista.


maanantai 5. lokakuuta 2015

Jan Andersson ja Katja Kettu, Peräkammarin poika (2015)



 
Kustantaja: Otava
Kirja saatu kustantajalta. Kiitokset!


Katja Kettu ja Jan Andersson ovat kumpikin koulutukseltaan animaatioelokuvan tekijöitä, ja he ovat tehneet yhdessä nukkeanimaation Mankeli (2011).
Kettu on tunnettu romaaneistaan Kätilö ja Yöperhonen.



Jalmari on kaksospojista nuorempi. Muutamaa sekuntia vanhempi isoveli Veikka oli "kympin kläpi", täydellinen jo syntyessään ja aina äidin kultapoika. Jalmari jäi vauvasta lähtien veljensä varjoon ja oli kaikessa aina huonompi, ainakin muiden silmissä ja puheissa.

Rakkausasioissakaan Jalmaria ei onnistanut ja niinpä hän jäi vanhaksi pojaksi, joka vain yhä haaveilee nuoruutensa rakastetusta.

Jalmari oli haaveillut taideopinnoista, mutta ne ja kaikki muu jäivät, kun hän jäi hoitamaan sairasta äitiään. Hän innostui pahkakellojen teosta ja väsää niitä edelleen.

Äidin ääni kaikuu talossa edelleen, moittivana. Jalmari muuttuu nuoreksi Jalmariksi, supersankariksi, joka yrittää taistella kuolemaa vastaan. Samalla nuori Jalmari näyttäytyy myös heikkona ja edelleen lapsellisena pikkuveljenä isoveli Veikan edessä tämän tullessa visiitille. (Tiedättehän sen tunteen, kun jonkun edessä vielä aikuisenakin tunnette kutistuvanne mitään taitamattomaksi lapseksi.)



Lopulta on aika päästää irti menneisyydestä ja lakata katsomasta maailmaa vain ovisilmän läpi.

Kuvitus on todella hieno. Uskomatonta, miten paikallaan olevissa kuvissa näkyy liike. Kuvat myös kertovat paljon, mitä olisi vaikea kuvailla sanoilla. Toisinaan kuvat on todella tummia, se on esteettisesti silmää miellyttävää, mutta niistä ei tahdo nähdä kaikkia yksityiskohtia ja pelkäsin menettäväni jotakin oleellista kuvien tummuuteen.

Peräkammarin poika on tarina lähtemisen vaikeudesta ja menneisyyden haamuista, mutta myös itsetunnon musertamisesta ja siitä huolimatta jatkuvasta rakkaudesta. Miten lapset aina rakastavat vanhempiaan, olivatpa nämä millaisia tahansa.