keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Christian Rönnbacka: Kaikki mikä kiiltää (2016)

Kustantaja: Crime Time

Viime talvena innostuin Rönnbackan Hautalehto-sarjasta. Sain vinkin varmaankin Ullan luetut kirjat -blogista. Tuossa linkki Ullan blogaukseen, jossa on kuvia Porvoosta, oletan niiden olevan maisemia, jossa Hautalehto seikkailee. En itse tunne Porvoota yhtään, ainut kosketukseni paikkaan on muutama dekkari.

Ihastuin siis Hautalehtoihin kertaheitolla, vaikka neljänteen osaan päästessäni olin jo varsin kyllästynyt rääväsuiseen kielenkäyttöön ja naisia halventaviin kommentteihin. Kieli sinällään ei ole ongelma, minusta se on oikein sopivaa esimerkiksi Hautalehdon ja monen kollegan suuhun, paljon uskottavampi puhetyyli, kuin muiden dekkareiden siistitty. Aika lailla sen tyyppistä, kuin meillä töissä äijäporukassa kuulee. En väitä, että naiset puhuisivat eri tavalla, mutta täällä ei ole naisporukkaa, eli en voi viitata sellaiseen sakkiin. Kielenkäytön ongelma oli, että kaikilla hahmoilla oli samanlainen tyyli ja liika on liikaa. Liekö Rönnbacka lukenut kritiikkini (no en nyt oikeasti tietenkään luule niin), mutta tyyli oli paljon vaihtelevampaa tässä viidennessä osassa. Henkilöillä alkoi olla enemmän omaa persoonaa.

Tällä kertaa Hautalehto päätyy sattumalta isompiin ympyröihin. Paikallisia pikkurikollisia on värvätty kansainväliseen salakuljetusrinkiin ja heidän omituinen käytös herättää poliisien epäluulot. Vauhdikasta seikkailua läpi Euroopan, ja Porvoon. Helposti seurattava ja nautinnollinen kuuntelukokemus.


tiistai 1. marraskuuta 2016

Euroopan maat haasteen toinen kirja: Punainen morsian

Anilda Ibrahimi
Alkuteos: Rosso como una sposa
Suomentanut: Helinä Kangas

Kirjailija on syntynyt ja kasvanut Albaniassa, josta hän muutti Sveitsiin ja myöhemmin Italiaan. Vaikka kirja on kirjoitettu italiaksi, eikä kirjailijakaan enää asu Albaniassa päätin ottaa tämän Albania kirjaksi haasteeseen, koska se sijoittuu Albaniaan, eikä sieltä tule tänne meille kovin suurta valikoimaa teoksia. Albaniaa en osaa lukea, joten käännös on ihan kätevä. Olisi mielenkiintoista tietää, miten paljon siellä ylipäänsä julkaistaan kirjoja, mutta näin nettiaikakautenakaan ei kovin vieraisiin maihin ja kieliin pääse edes kurkistamaan. On ehkä onni, että Anilda kirjoittaa italiaksi, ehkä siitä on suurempi mahdollisuus saada käännöksiä suomeksi tai ruotsiksi. En tiedä yhtään albanian kielestä kääntävää kääntäjää. Onneksi italiasta kääntäviä on ja Helinä onkin tehnyt hyvää työtä ja osannut myös valita sopivasti termit, jotka pidetään alkukielisinä ja ne jotka taas käännetään.

Kirjaa suositteli minulle, tavallaan, Marjatta, sekä täällä kommenteissa, että omassa blogissaan. Ilman Marjattaa en olisi ikinä törmännytkään tähän kirjaan. Innostuin tästä heti, mutta kesti aika kauan, ennen kuin ehdin kuuntelemaan.

Kovan innostuksen ja odotuksen jälkeen kirja oli aluksi pettymys. Vasta puolessa välissä aloin kunnolla kiinnostua tarinasta. Alku ei toiminut minulle ja huonon alun jälkeen kirja saa tehdä tosi rajun vaikutuksen, että lakkaan vain juonittelemasta huonosta alusta. Kuuntelukokemukseeni saattoi vaikuttaa myös, että sain kuunneltua aluksi vain pieniä pätkiä kerrallaan, ehkä siksi en päässyt mukaan. Mutta jos joku nyt tarttuu tähän, eikä alku vielä innosta, niin rohkaisen jatkamaan vielä vähän matkaa.

Mitään erityistä kirjassa ei edes tapahdu, elellään vain elämää Albaniassa rautaesiripun takana. Tai ehkä sen alla, puristuksissa. On vaikeaa tajuta kertomuksen olevan osittain vain parin kymmenen vuoden takaa, sen sijoittaa mielessään helposti lähes sata vuotta kauemmas.

Suvun naiset kasvavat ja elävät sodan, kommunismin, sovinismin ja kaiken mahdollisen varjossa. Eikä sovinismi, ikävä kyllä, tarkoita vain miesten ylivaltaa naisiin nähden, vaan myös naisten asenteita toisiinsa. Yhtään erilainen ei saa olla, tai ei ainakaan niin, että erottuu muista, tai ei ainakaan vaikuttaa muita onnellisemmalta. Ihmisen maine voidaan tahrata ja elämä tuhota perättömillä jutuilla, siis ainakin naisen elämä, kukaan ei välitä kuunnella sitä, mikä on totuus. Vanhempia naisia tulee myös kunnioittaa, vaikka he eivät ansaitsisi minkään valtakunnan kunnioitusta tyrannisoidessaan nuorempaa sukupolvea.

Kirjan puolen välin paikkeilla viimeinen kertoja minä kertoo isoäidistään, joka käy sekä ortodoksikirkossa että moskeijassa. Häntä arvostellaan siitä, mutta siinä iässä ei naisenkaan enää tarvitse välittää muiden puheista ja mielipiteistä. Mummo ei nähnyt mitään ristiriitaa käydessään molempien uskontojen tilaisuuksissa, miksipä näkisikään. Jäin silti miettimään, mikä sai hänet käymään molemmissa, motiivina ei vaikuttanut olevan sosiaalinen elämä ja tuttujen tapaaminen molemmissa tilaisuuksissa. Mahtoiko hän olla epävarma, kumpi uskonto vie haluttuun päämäärään ja päätti varalta olla mukana molemmissa, vai halusiko täyttää enemmän aikaansa uskonnolla.

Lapsi mietti, mitä he oikein ovat: kreikkalaisia vai turkkilaisia, muslimeja vai ortodokseja. Hän päätteli heidän olevan muslimeita, koska heillä oli muslimi nimi. Mutta suvun nimi oli vaihdettu 1700-luvulla muslimi nimeksi. Esi-isoisä oli muuttanut sen, että välttyisi maksamasta ylimääräisiä veroja, joita vääräuskoisille määrättiin ja että hänen poikansa välttyisivät joutumasta sotaan. Sitä ei kerrottu, miten pojille kävi, veroilta ilmeisesti säästyivät tavan mukaan. Nimenmuutos siis ilmeisesti meni läpi, eikä kukaan pitänyt heitä huijareina. Alkuperäistä sukunimeä ei kerrottu, joten siitä ei voinut päätellä mitään suvun alkuperästä.

Unohtuuko alkuperä kokonaan parissa sadassa vuodessa? Mummon poika moitti mummoa nimenomaan ortodoksikirkossa käymisestä, koska hänen mielestään he olivat muslimeita. Varsinaisesti tunnustavia muslimeita perheessä kyllä ei ollut yhtään, jos mummoa ei lasketa.

Lopulta kävi ilmi, että mummo tosiaan kävi molemmissa turvatakseen selustansa. Kertoja tyttö taas pääsi isoon kaupunkiin opiskelemaan ja törmäsi moniin erilaisiin uskontoihin. Ilmeisesti kaikki uskonnot elivät sulassa sovussa. Uskomatonta kyllä, maassa jossa juuri muuten kukaan ei tuntunut elävän sovussa kenenkään, ei edes itsensä kanssa.

Suuren kaupungin ja yliopiston myötä kertoja tytölle avautuu uusi maailma. En enää pysynyt mukana, miten lähellä nykypäivää jo oltiin. Kokemukset vastaavat ehkä kutakuinkin minun ikäluokan kokemuksia, onhan kirjailija itse syntynyt 70-luvun alussa. Vähän jäi vaivaamaan, miten omakohtaisia kokemuksia kirjassa oli mukana. En silti ole jaksanut selvitellä asiaa tarkemmin.

maanantai 17. lokakuuta 2016

Dolores Redondo: Myrskyuhri

Alkuteos: Ofrenda de tormenta
Suomennos: Sari Selander
S. 573
Gummerus 2016

Amaia Salazar saa jälleen käsiinsä murhatapauksen, joka kietoutuu yhteen Baskimaan mytologian, ikivanhoja perinteiden sekä hänen oman perheensä, niin historian kuin nykyisyyden, kanssa. Vaistoonsa luottava ja keinoja kaihtamatta Amaia on pian napit vastakkain monen tahon kanssa, aiemmista osista tutun tuomarin kanssa tavalla ja toisella.

Tämä oli ehkä sarjan paras ja koukuttavin osa. Tosin on vaikeaa olla selkeästi edellisiä koukuttavampi. Kirja on monelta osin aika ennalta-arvattava. Jo edellisissä osissa olin aika vakuuttunut joidenkin henkilöiden kaksinaamaisuudesta. Harrypottermaista viime hetken pelastusta ja täysin odottamatonta käännettä ei tullut. Tästä ennalta-arvattavuudesta puuttui jopa se monesti mainitsemani tyydytyksen tunne, kun huomaa olleensa oikeassa. Nyt otan esille lähinnä kirjan huonoja puolia, sen ei pitäisi olla tarkoitus, hyviä on huomattavasti enemmän. Hyvän kirjan hyviä puolia vaan on, kuten varmasti tiedätte, monesti vaikea eritellä. Nostin tuon esille yrittääkseni selittää, että lopputuloksen arvattavuudesta huolimatta kirja voi temmata mukaansa ja silloin sillä on oltava muita vahvuuksia. Kaikilla pienillä sivujuonilla on omat tarinansa, jotka kirjailija on osannut solmia hienosti yhteen. Baskimaan vanhoja uskomuksia ja mytologisia olentoja esitellään kiinnostavalla tavalla. Harmi, että baskinkieliset nimet ovat liian hankalia jäädäkseen mieleeni. Pääpahiksen lopullinen identiteetti jätettiin tavallaan arvoitukseksi. Se saattaa häiritä minua kaikkein eniten, en tykkää liian avoimista lopuista. Nyt siis tekijä oli helppo arvata, mutta kuka hän todella oli ja lopulliset tekometodit jäivät arvoitukseksi. Selviävätköhän ne trilogian neljännessä osassa.
Kirjan kieli on helppolukuista ja sujuvaa lukuun ottamatta ihmisten puhuttelua. Kuten aiemmassa osassa viitataan rikosylikomisarioon joko etu-, sukunimeä tai tittelillä ilman mitään logiikkaa täysin holtittomasti. Sama koskee jossain määrin kollegoita, jotka jäävät ehkä juuri tämän takia aika etäisiksi. On vaikeaa käsittää kuka on kuka. Kun jostain puhutaan enimmäkseen etunimellä jää toisinaan  tajuamatta, että puhutaan samasta kaverista, kun käytetäänkin yllätäen sukunimeä tai ammattinimikettä. Se muuttuu vähemmän häiritseväksi kirjan loppua kohden. Käyttö joko loogistuu tai siihen tottuu. Työporukan jäädessä hieman laimeaksi persoonagalleriaa tasapainottaa ja kertomusta rikastuttaa Amaian yksityiselämä ja varsin värikäs perhe.
Kirjoittajia ruukataan neuvoa pitämään henkilöiden määrä pienenä. Ihan käsittämätön neuvo! Kirjat, joissa on hyvin rajattu määrä sakkia, tuntuu aina joko ahdistavalta ja sulkeutuneelta, epätodelliselta tai liian yksinkertaistetulta kuvaukselta. Joka ikinen kirjan statistikin rikastuttaa kertomusta ja ainakin minä tykkään, kun erilaisia tyyppejä pyörii ympärillä riittävästi.
Kirjan vahvuuksiin on luettava taito käsitellä julmia murhia niin, että lukija joudu kärsimään kuvotuksesta. Verisillä yksityiskohdilla ei mässäillä, eikä niihin ole pakko juuttua. Tällaisessa aiheessa moni tahtoo sortua siihen.
Kun suomennos on toimiva ja kieli sujuvaa, on liian helppo unohtaa suomentajan rooli ja työpanos. Suomenkieliset kielikuvat ovat kuitenkin suomentajan luomuksia eikä se aina ole helppoa, kun tapahtumat sijoittuvat meille vieraaseen ympäristöön.
Jos haluaisin käyttää sanaa miljöö, niin sijoittuisivatko tapahtumat miljööseen? Ei kait sentään miljööhön tai miljöön?
Yhden lapsuksen huomasin tekstissä ja tekisi mieli tarkistaa, mitä siinä on sanottu espanjaksi. Jouduin kuuntelemaan kohdan uusiksi pariin kertaan varmistaakseni, että tuomari tosiaan vaati Amaialta pitämättömiä todisteita.
Vaikka tämä oli Baskimaa-trilogian viimeinen osa, kirjan lopettava lause jätti toiveita seuraavasta numerosta.

En taaskaan kerro kamalasti kirjan juonesta, enemmän omia ajatuksiani. Juonen voi lukea joko kirjasta tai käydä kurkistelemassa sitä muista blogeista.
Kirja on luettu jo ainaki blogeissa:

Rakkaudesta kirjoihin
Kirjasähkökäyrä
Hurja Hassu Lukija

Aiemmat osat: Näkymätön vartija ja Luualttari

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Tuutikki Tolonen: Mörkövahti

Kun Maikin, Kaapon ja Hillan isä on jumissa lumimyrskyssä ja äiti on voittanut kylpyläloman täytyy lapsille hankkia lapsenvahti. Matkaa ei voi perua, äiti on tullut allekirjoittaneeksi, tai ainakin niin väitetään, sopimuksen, jota ei saa rikkoa. Matkaa ei saa perua. Mutta eipä hätää, tähän pakettiin kuuluu myös lastenvahti, joka vahtii lapsia, hoitaa kodin, laittaa ruokaa ja- niin ja mitä se tekee, kun ei hoida taloutta tai lapsia.
Mitä ihmeen tekemistä Maikin kylpytakilla on minkään kanssa.

Hankittiin tämä kuunteluun poikasen kanssa jo kauan sitten kesällä, mutta koska kuuntelemme vain iltaisin ja montaa iltaa kului muissa touhuissa ja ihmisseurasta nauttimiseen saimme nauttia kirjasta erityisen pitkään.
Hankimme vain äänikirjan, joten emme päässeet ihastelemaan Pasi Pitkäsen kuvituksia kansikuvaa enempää.

Tarina ei vienyt meitä mukanaan aivan täysillä koko aikaa. Lapsi viihtyi paremmin, minulta meinasi aluksi paikoittain karata mielenkiinto. Se voi kyllä johtua väsymyksestäkin tai sitte poikanen yksinkertaisesti oli tarkempaa kohderyhmää. Monta kertaa se kyllä nukahti kesken kuuntelun, kun ei malttanut lopettaa ajoissa. Sain aina etsiskellä, mitä oli jo kuullut. Keskivaiheilla kirjassa päästiin vauhtiin ja henkilögalleriassa oli yllättävää ja ilahduttavaa elämistä. Ihan loppuun olisin taas kaivannut enemmän potkua. 11 vuotias oli tyytyväinen. Mystinen kylpytakki oli kirjan ehkä parasta antia.

Minun kokemukseeni saattoi vaikuttaa, että kuuntelu venyi pitkälle ajalle. Emme ruukaa yleensä kuunnella näin pitkiä iltakirjoina.

Tämän kirjan kohdalla tosin tärkeämpi on nuoriso osaston mielipide, ja sieltä näytetään peukkua tälle.

maanantai 5. syyskuuta 2016

Noitatohtorointia

Poikasella oli korva pipinä eilen illalla. Paransi sen näillä välineillä ja tilkalla öljyä.




En tiedä, miten öljy vaikuttaa ( vaikuttaa korvaa, heh), eikä se varmaan poista tulehdusta, mutta kokemuksesta tiedän, että se helpottaa kipua. Täällä Ruotsissa opin aikoinaan hiekkalaatikon reunalla, että vanhat öljypohjaiset AD-tipat toimii hyvin ja niitä on helppo tiputtaa siitä annostelupullosta. Mutta paremman puutteessa pursotussuutin, lusikka ja yksi avustava käsikin toimii.
Poikasta toimitus kyllä hirvitti, mutta kuulemma helpotti.

Noituushan on enimmäkseen juuri sitä, kun käytetään konsteja, joita muut eivät tunne.
Enpä taida muunlaiseen noituuteen edes uskoa. Tosin tämähän oli suorastaan aavikkouskonnollista öljyllä voitelua. Kaikki loitsut kyllä unohdin. Harmi, olisin varmaan tehnyt ison vaikutuksen.

Isomman nokkospolttamat parannettiin piharatamolla.

Aiemmin iltapäivällä ihastelin lempikukkaani:


Huomasin kuvattuani, että taustalla joku taitaa suunnitella ilkitöitä. Tai siis puutarhatöitä tietysti. Kiitos apulaisen mansikan taimet on istutettu jo kahdesti.

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Helpot piparit

Minusta piparkakkutaikinan teko on työlästä ja hankalaa. Monien leipominen on lisäksi toivotonta tälläiselle keittiöummikolle.





Kehittelin eilen normaalia helpomman ohjeen ja testasin heti pienellä taikinalla. Olisi pitänyt tehdä enemmän. Taikina oli nopea ja näppärä tehdä ja tosi helppo kaulita ja nostella piparit pellille.

500 g voita tai vastaavaa
500 g sokeria
5 munaa
1 kg vehnäjauhoja
1 tl soodaa
Piparkakkumaustetta

Sulata voi ja sekoita siihen mausteet. Käytän itse yleensä valmista sekoitusta. Määrä on vielä vähän hakusessa. Sanotaan, että maun ja pussin ohjeen mukaan.

Anna jäähtyä.

Vaahdota sokeri ja rasva-mausteseos puuhaarukalla.

Lisää munat yksitellen, välillä sekoittaen.

Sekoita jauhot ja sooda ja lisää taikinaan.

Syö pois.

Vaihtoehtoisesti laita joksikin aikaa jääkaappiin ja syö pois vasta sitten.













keskiviikko 31. elokuuta 2016

Lastenkaltaisten

Tämä analyysi on enemmänkin kirjallisuusjuttu kuin teologinen.

Raamatussa sanotaan :" Sallikaa lasten tulla minun tyköni" ja luvataan: " lastenkaltaisten on taivasten valtakunta ".




Lauri Thuren kirjoittaa Raamatun käyttöohjeessa (vapaasti lainaten), että yleensä ajattelemme lapset kilteiksi, söpöiksi ja viattomiksi pikku enkeleiksi tässä yhteydessä. Todellisuudessa lapset ovat iloisia, kiukkuisia, villejä, äänekkäitä ja toisinaan hyvin vaativia. Seuraan sanottuna ne junkuttaa, kitisee ja kiukuttelee, ainakin, kun haluavat jotakin.
Ajatuksena oli, että meidän pitäisi ehkä ajatella uusiksi, mitä tällä lastenkaltaisuudella tarkoitetaan.
Minä kuitenkin luen kirjaa kuin kirjaa yrittäen ymmärtää sitä kirjoitusajankohdan yhteiskunnasta nähden. En väitä, että minulla olisi älyttömästi tietoa lasten käyttäytymisestä vuoden 30 tienoilta. Silti epäilen hieman, että lapset saatettiin silloin pitää kurissa ja " Herran nuhteessa". Tietysti on mahdollista, että tulkitsen tässä(kin) Raamatun aikaa paljon läheisemmän menneisyyden yhteiskuntalasin läpi. Se näyttää olevan normaali ongelma aika monessa tekstin tulkinnassa.

Jossain toisessa yhteydessä kyllä luvataan, että kun pyytää junkuttamalla päivin ja öin, voi lopulta saada, mitä kinuaa.

Voi tosin olla, että tuolla kohdalla ei viitata ollenkaan siihen, miten kuuluu rukoilla ja pyytää. Eikä sitä, ovatko lapset kilttejä ja rauhallisia vai pieniä apinanpoikasia. Ehkä se viittaa lasten ennakkoluulottomuuteen ja avoimuuteen tai vaikkapa luontaiseen uteliaisuuteen.

Kaiken kaikkiaan Thurenin neuvo unohtaa kaikki, mitä olemme oppineet Raamatusta, kaikki ennakkokäsitteet, ja ymmärtää puhtaalta pöydältä on hyvä neuvo.

tiistai 23. elokuuta 2016

Gösta Knutsson: Pekka Töpöhäntä ja Maija Maitoparta

Osallistun Katvealueen kissamaiseen haasteeseen.  Suurena Pekka Töpöhäntä -fanina kuuntelin vaihteeksi, miten Pekka ja Maija tapasivat. Minulla on erityinen suhde kertomuksen molempiin Maijoihin, tein kerran kaksoisroolin Maijoina. Ikävä kyllä Vanha-Maija ei esiintynyt tässä tarinassa.

Göstan sanotaan kuvanneen kisoissa Uppsalan kermaa, oppineet, tuttaviaan. Heistä kukaan ei kuulu tuttavapiiriini, ei edes fb-kaverina, joten en osaa kommentoida asiaa.  Kiinnitin kuitenkin huomiota Pekkaan nyt eri tavalla kuin aikoinaan. On se kyllä välillä aika ärsyttävä ja pöyhkeä. Kyllä se tekstissä mainitaankin. Varmaan sen silloin lapsenakin huomasin, mutta eihän voi tunnustaa, että päähenkilö ja sympaattinen jatkuvan kiusaamisen uhriksi joutuva, ihana Pekka ei olekaan täydellinen. Huomasin nytkin selitteleväni itselleni, että ei se ollut pöyhkeyttä vaan ihan normaalia – Mitä? Eipä sillä, en pidä pientä tyytyväisyyttä pahana, kun kerrankin menee hyvin. Normaaliahan se pöyhkeyskin on. Mutta pakko oli tunnustaa: Pekka on välillä rasittava.
Henkilöstä tekee mielenkiintoisemman, mikähän on suomalainen termi, täyteläisemmän, kun se ei ole yksiselitteisesti vain hyvä ja täydellinen. Koko tarina saa aivan toisen ulottuvuuden. Ehkä Töpöhäntien suosio joutuukin juuri siitä. Monnilla ei taida olla hyviä piirteitä missään kirjassa.

Kirja oli hauskempi kuin muistin, nauroin muutaman kerran ääneen. Yksi syy, miksi se ei sopinut työpaikkakuunneltavaksi. Kuuntelin pätkän Töpöhäntä-vastaisten lasteni kanssa ja hekin tunnustivat kirjan ihan hauskaksi.


Vuosi sitten pääsin viimein moikkaamaan Maijaa ja Pekkaa. Samalla reissulla kävin kuuntelemassa tuomiokirkon kelloja. Ei ihmekään, että Vanha-Maija tuli tornissa kuuroksi.

maanantai 22. elokuuta 2016

Minäkö kissamummo


Henkivartija

Innostuin Hiljan elämän seuraamisesta sen verran, että lainasin saman tien seuraavatkin kirjat. Tykkään edelleen. Vaikka kakkososa loppuikin cliffhangeriin, juuri kun olin kehunut Lehtolaista, ettei hän sorru käyttämään niitä. Ilmeisesti kuitenkin olen yksin mielipiteeni kanssa niistä. Ei se nyt kuitenkaan karkottanut minua kirjasarjan kimpusta.

Kirjoissa on selvästi teemana luonnonsuojelu, -arvostus ja ekologisuus. Lisäksi mukana on pohdintoja ainakin uskonnosta ja anteeksiantamisesta, seksistä ja ruuasta. Kaikki niistä taitaa olla mukana sen verran ohimennen, että niihin ei juuri kiinnitä huomiota, jos ne eivät millään tavalla kosketa itse kuuntelijaa. Ainakin kuvittelisin niin. Kirjat ovat kuitenkin oikein sopivaa kevyttä viihdettä kuunnella samalla, kun touhuilee keittiössä ja koiran kanssa.

Viikonlopun aluksi tein Nerille uuden lelun vanhoista paidoista leikellystä matonkuteesta. Siitä tuli heti suosikkilelu, ainakin toistaiseksi. Esikoinen väittää, että se johtuu hajusta.





tiistai 16. elokuuta 2016

Leena Lehtolainen: Henkivartija (2009)

Maria Kallioista parhaiten tunnettu Leena Lehtolainen on kirjoittanut myös muita romaaneja ja novellikokoelmia. Olen lukenut pari niistä ja jättänyt kesken yhden. Vaikka kuin kovasti tykkään Kallio-kirjoista, en ole syttynyt Mariattomille oikeastaan tippaakaan. Sen takia olen epäröinyt Hilja Ilveskeroon tutustumista. Kavereiden arvosteluista rohkaistuneena päätin kerran, että ainakin kokeilen. Nyt kun kirjakaupoissa mainostellaan neljättä osaa, päätin testata Henkivartijaa.

Henkivartijana työskentelevän Hiljan työ menee sen verran poskelleen, että hänen työnantajansa tapetaan. Tarkemmin sanottuna entinen, mutta sen verran pian työsuhteen loputtua, että se herättää enemmän epäilyksiä kuin vapauttaisi vastuusta.
Hilja ajautuu tutkimaan tapausta päästäkseen eroon häneen kohdistuvista epäilyksistä.
Hiljan menneisyydessä on monenlaisia salaisuuksia jotka paljastuvat jo tämän kirjan aikana. Tykkään siitä. Jokainen kirja tuokoon uudet salaisuudet ja arvoitukset, jos kirja on riittävän hyvä, kyllä se seuraava osa luetaan ilman auki jätettyjä arvoituksia. Silti tykkään sarjoista ja jatkuvuudesta, kyllä näille ratkenneillekin jutuille voi rakentaa jatkoa.
Tietysti Hilja rakastuu yhteen epäiltyyn James Bond ja Robert Langdonin jälkiä seuraillen. Ei sitä kait voi välttää.
Hilja vaikuttaa olevan poikatyttö, tai ei nyt enää ihan tyttö. Hänen luomansa sivupersoona Reiska vaikuttaa olevan muutakin kuin työn kannalta näppärä alter ego.
Jossain vaiheessa törmätään ihmettelemään erikoisia seksuaalisia haluja ja fetissejä. Lehtolainen on käsitellyt niitä sivujuonteena ainakin kahdessa muussa teoksessa. Ovatkohan ne hänen omia mausteitaan kirjallisuuteen vai kustantajan vaatimuksesta lisättyä rajumpaa ainesta.

Innostuin bloggaamaan tästä kirjasta yhden Hiljan esittämän ajatuksen vuoksi. Hän sanoo, että hänen persoonallisuutensa tuntuu muuttuvan, kun hän käyttää eri kieltä. Olen nimittäin jo vuosia väittänyt itse samaa. En huomaa samaa muutosta monikielisissä lapsissani. Voi olla, että heidän käyttämänsä kielet ovat erilaisuudestaan huolimatta mentaliteetiltaan samanlaisia. Pitänee joskus seurata heitä tarkemmin.

Lainasin jo seuraavan osan.

maanantai 15. elokuuta 2016

Allakka

Tällä jutulla oli joku hieno nimikin, mutta en nyt muista sitä. Blogeista sain kuitenkin idean tehdä persoonallisen kalenterin. Sain päähäni tehdä sähköisen ja paperiversion yhdistelmän:


sunnuntai 14. elokuuta 2016

Liebster award -haaste

Kiitos haasteesta Ulla!


Tämä haaste on jo ainakin toisella kierroksella, mutta koska kysymykset vaihtelee, voi ihan hyvin vastata uusiksi.

Haasteen säännöt:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto (ylläoleva kuva) esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse

Kysymykseni palkinnon saajille:


Omat kysymykset.

1. Minkä kirjan kansi kiehtoo sinua? Ainakin moni Viiru ja Pesonen. 


2. Minkä trilogian haluaisit lukea tai olet lukenut?
Suosikkini on Linnunradan käsikirja liftareille ja toinen hyvä Salla Simukan Lumikki-trilogia. 

3. Elämäsi elokuva?
Pekka Töpöhäntä 


4. Mainitse joitakin suosikkikirjailijoitasi.
Douglas Adams, Antonio Hill, Salla Simukka, Jan Guillou, Åsa Larsson, Leena Lehtolainen,  Enid Blyton, Jukka Parkkinen, Jaakko Heinimäki

5. Mikä tietokirjan alue kiinnostaa sinua eniten?
Tämä on vaikea, mutta ehkä uskontotiede kattaa suurimman osan.

6. Mainitse kirja lapsuudestasi?
 Piilomaan pikku aasi.

7. Minkälaisia elokuvia katsot?
Piirrettyjä.

8. Mikä on suosikkisi YA:ssa (nuorten kirjat)?
 Suvi Kinos


9. Mikä syksyn kirjoista kiinnostaa sinua erityisesti? 
Olen tutustunut huonosti. Odotan Michael Mortimerin uutta, Dolores Redondolta on myös uusi käännettynä ja neljättä Kepler 62:ta.

10. Minkälainen on  hyvä dekkari? 
Hyvä. Vähän tarkemmin sanottuna en tykkää sellaisista, joissa yksinäinen etsivä pohdiskelee yksikseen. Ainakaan, jos kerrotaan, että nyt hän ajattelee niin ja niin.
Tykkään, että on paljon sakkia ja vielä enempi yksityiselämää. 

11. Maistuuko sinulle kauhu tai vampyyrit?
Toisinaan. Joskus olin vampyyri-friikki. Nykyisin en niinkään.



Koska tämä haaste on jo kiertänyt varmaan kaikki blogit muutan sääntöjä ja haastan lukijat, erityisesti blogittomat vastailemaan kommenteissa. 
Vähennä myös kysymysten määrää, että on helpompaa vastailla.



1. Luetko erilaisia kirjoja eri vuodenaikoina?

2. Miten paljon blogien kirjavinkit vaikuttavat kirjavalintoihisi? 

3. Montako kertaa olet lukenut suosikki kirjasi?

4. Ovatko keittokirjat sinulle käyttö- vai katselukirjallisuutta?

lauantai 13. elokuuta 2016

Viimetippa

Hetki, jota ilman kaikki jäisi tekemättä.
Viimetippoja esiintyy epätasaisesti lähes kaikkien ihmisten elämässä. Yleensä tiedämme hyvin ja hyvissä ajoin, milloin niitä esiintyy ja osaamme valmistautua niihin jättämällä asiat hoitamatta siihen asti.
Toisilla viimetippoja on useammin ja monesti ne tulevat ryppäinä. Ennakoitavuudestaan huolimatta niillä on tapana yllättää.
On olemassa ihmisiä, jotka eivät ole koskaan tavanneet viimetippaa.  Heitä on kahta tyyppiä. Yleisempi lienee tyyppi, joka ei vain välitä, ei siis havainnoi kunnolla näitä luonnonilmiöitä.  Toinen taas on harvinainen täysin oudosti käyttäytyvä laki, joista on liian vähän havaintoja analysoimista varten.

Toissa iltana minut yllätti yksi viimetippa, josta en ollut tiennyt etukäteen mitään. Ihan oikeasti. Olen tehnyt piirroksia kaverin lasten lahjaa varten pian vuoden. Ne ovat olleet valmiinakin jo puolisen vuotta, mutta niiden valokuviksi muuntaminen on vastustanut. Teknisiä ongelmia suuntaan ja toiseen.
Sain kuvat kuitenkin viimein tilattua ja posti kantoi ne laatikkoon tiistaina. En pitänyt vielä valtavaa kiirettä kirjan kasvamisella.
Toissa päivänä kaveri soitti, että on käymässä meillä päin, tavattaisko seuraavana päivänä. Onneksi se sopi!
Ajattelin, että laitan kuvat kansioon ja tekstasin tekstit valmiiksi. Siinä ei mennyt kauaa. Mutta olin tietysti unohtanut yhden kuvan.




Kellohan oli vasta yhdeksän, joten hyvin ehtisin maalata jonkinlaisen korvikkeen. Tosin se, että kello oli juuri sen verran, tarkoitti sitä, että yhdellä karvakaverilla on riehumisaika.  Koska ilta oli sateeton, Neri halusi ulos varmaan kymmen kertaa ja minun olisi pitänyt tapella ja ilmeisesti painua sen kanssa. Välillä se etsi poikia, mutta kun ei löytänyt, tuli minun kimppuun.  On se silti ihana. Maalauksesta tuli sitten sellainen kuin tuli, mutta sain sentään jotakin aikaan. Voinhan lähettää paremman version jälkikäteen.






Ilmeisesti lahja miellytti. Aikuiset nyt kehuvat ilman katetta, mutta kolmivuotinen ihastus on rehellistä.




keskiviikko 10. elokuuta 2016

Timo Parvela, Bjørn Sortland, Pasi Pitkänen: Kepler 62 Kirja kolme: Matka



Timo Parvela, Bjørn Sortland, Pasi Pitkänen: Kepler 62 Kirja kolme: Matka
159 sivua
Kustantaja: WSOY
Kirja saatu kustantajalta. Suurkiitokset!
Sarjan aikaisemmat osat: Kutsu ja Lähtölaskenta


Timo Parvela on varmaan meille kaikille tuttu Ella-kirjoista. Hänen ensimmäinen kirja Poika  julkaistiin jo vuonna 1989, ensimmäinen Ella taas ilmestyi vuonna 1995. Seuraavana vuonna Parvela jo jättikin opettajan työnsä ja ryhtyi täysipäiväiseksi kirjailijaksi. Ilmankos hän osaa kuvata ala-astemaailmaa, kun on siellä viettänyt sen väistämättömän 6 vuoden lisäksi vielä toisen mokoman, ja vähän päälle. Ellojen lisäksi Parvelalta on ilmestynyt niin monta teosta, että niitä ei voi laskea edes kahden käden sormilla. Mainitsen niistä nyt tässä vain omat suosikkini Paten aikakirjat ja Pate ja maailman paras joukkue.

Bjørn Sortland on moneen kertaan palkittu norjalainen lasten ja nuoren kirjailija. Häneltä on myös julkaistu enemmän kirjoja kuin onnistuin laskemaan. Hän on koulutukseltaan sosionomi ja kirjailija ja toimii nykyään vain kirjailijana. (Ei sillä, että kirjailija olisi jotenkin vähättelevästi "vain", mutta siis ei toimi sekä sosionomina että kirjailijana.) Laajasta tuotannosta on suomennettu vain yksi teos Silmätyksin. Eikä hänestä ole edes suomenkielistä Wikipedia-sivua.

Pasi Pitkänen on helsinkiläinen graafikko. Parhaillaan hän opiskelee graafiseksi suunnittelijaksi. Hänet tunnetaan varmaan parhaiten Angry-birds -kirjojen kuvittajana. Hän on kuvittanut myös ne ihanat Pate-kirjat.


Kepler 62 Kirja kolme : Matka

Ensimmäisessä osassa pelin läpi pelanneet Ari ja Joni sekä toisen osan pyssysankari Marie on nyt lähetetty 9 muun lapsen kanssa kohti uutta kotiaan Kepler 62 -planeettaa. Matkan ensimmäinen etappi on kansainvälinen avaruus asema, jossa Ari seikkailee omin päin ja saa selville, että matkan järjestäjät salailevat heiltä asioita. Eikä vain sitä kaikille ilmeistä, että Marie on tuntemattomasta syystä joko vaivutettu uneen ennen muita tai jätetty kokonaan pois matkalta.
Avaruusasemalta lähdön jälkeen varsinainen matka kohti uutta kotia alkaa ja loputkin avaruusalusten Santa Marían, Pintan ja Niñan miehistöistä vaivutetaan uneen. Koneen on tarkoitus herättää heidät tuhansien vuosien unesta vasta ihan matkan loppumetreillä. Kaikki ei kuitenkaan suju suunnitellusti ja kone herättää Marien ratkaisemaan ongelmaa.

Kirjan jokainen luku loppuu huomaamattomaan, mutta hyvin koukuttavaan cliffhangeriin. Parin ensimmäisen luvun jälkeen lapsi ei vielä oikein päässyt vauhtiin, mutta sen jälkeen kirjaa ei olisi saanut lopettaa kesken. Luimmekin sen ennätys vauhtia mutamassa illassa. Onneksi tajusimme siirtää aloitusta lapsen reissun jälkeen, ettei ollut monen päivän odotusta kesken kirjan. Ärsyttävää kirjassa on se, että pahin sivunkääntäjä, tai cliffhanger, on kirjan lopussa. Seuraava ilmestyy vasta syksyllä! Täytynee olla käsi kirjakaupan rivalla, kun ilmestymispäivä iskee.

Pasi Pitkäsen kuvitus on sekä tyyliltään vaikuttava, hieno että tarinalle siinä määrin merkityksellinen, että aion nyt ruotia sitä vähän tarkemmin. Tarkempi analysointi vaatii vähän juonipaljastuksia, joten niitä välttävän on syytä lukea kirja ennen tämän tekstin loppuosan lukemista tai sitten lukea varovasti. Yritän spoilata mahdollisimman vähän.

Kuvitusta valkoisella taustalla kutsutaan negatiiviseksi miljööksi. Sen käyttö keskittää huomion tekemiseen ja tekijöihin. Kepler 62 -kirjoissa tausta on yleensä musta, toisinaan valkoinen tai muuten hyvin yksivärinen.  Musta toimii samalla negatiivisena miljöönä ja luonnollisena taustavärinä avaruusseikkailulle. Tummat kuvat luovat myös tunnelmaa. Aiemmista osista kommentoin osaa kuvista liian tummaksi, oli vaikeaa nähdä, mitä niissä tapahtui. Nyt en huomannut tuota ongelmaa. Kuvissa oli siis parempi värien tasapaino tai olen saanut paremman lampun.

Onko kirja kuvakirja ja mikä kuvien ja tekstin suhde on?
Kirja ei ensikatsomalta vaikuta perinteiseltä kuvakirjalta. Lähinnä, koska kuvia ei ole joka aukeamalla. Tarina jäisi silti kovin vajaaksi ilman kuvia, osalla niistä on ehdottomasti tekstiä täydentävä rooli. Osa on kuvitusta, joita ilmankin pärjäisi. Tarina siis. Visuaalisesti se olisi kyllä menetys.
Kirjan 4 viimeistä aukeamaa on pelkkiä kuvia, joilla kerrotaan jotain, mitä tekstissä ei mainita. Mainitaan kyllä sana madonreikä ja kerrotaan hieman sen teoriaa. Miten alukset sukeltavat reikään, matkaavat siellä hurjaa vauhtia ja lopulta putoavat ulos uuteen näkymään on kuvien varassa.
Vauhtiviivoilla on etenemisvauhti saatu kuvattua hyvin. Siitä tosin puhutaan tekstissäkin. Monelle lukijalle sellaiset luvut ja käsitteet voivat tosin olla vaikeita hahmottaa. Huonosti ymmärrän itsekään.
Matkaan kuluneita sekunteja laskeva kello, etäisyyksien ja aikojen kuvailu luo kuvan avaruuden valtavasta koosta.

Edellisessä postauksessa kehittelin nimityksen hybridi ja tämä on mielestäni sellainen. Vieläpä oikein hyvä esimerkki siitä, miten hyvin kuvakirjan, kuvitetun kirjan pelkän tekstin yhdistely voi toimia. Osa asioista ja tapahtumista on helppo kuvailla sanoilla ja hankala kuvittaa, osa taas piirtyy helposti kuviksi, kun sanoja tarvittaisiin ainakin tuhat. Eikä kaikkia asioita tarvi esittää sanoin ja kuvin.

Kuvien sijoittelussakin käytetään erilaisia tyylejä. Suurimmassa osassa kuvista teksti on kuvassa. Sillä luodaan läheisyyden tunnetta, lukija kaupataan mukaan tarinaan. Osa kuvista on kehystetty, tai rajattu.  Sillä luodaan etäisyyttä ja sitä onkin käytetty ruudulla näkyvissä kuvissa.

Kirjan seikkailu etenee vauhdilla. Silti sekaan on mahdutettu jonkin verran teknistä tietoa.  Olimme poikasen kanssa osittain eri mieltä sen kiinnostavuutta. Minusta se oli mielenkiintoista. Poikasen mielestä myös, mutta. Mielenkiintoisuudestaan huolimatta se hidasti itse seikkailun kulkua. Ei sitä silti voi jättää pois. Kyllä tieteistarina vaatii hieman fysiikkaa ja tekniikkaa toimiakseen.


  • Tämä nousi meillä sarjan tähän astisten osien suosikiksi. Alkoi viimeinkin tapahtua jotakin ja päästiin matkaan.

tiistai 9. elokuuta 2016

Kuvakirja vai kuvitettu kirja

Alkukesästä ihmettelin, mikä on lastenkirja ja tarviiko sitä edes määritellä. Päädyin siihen, että kirjallisuustutkimuksen kannalta ei ehkä pitäisi erotella lasten-, nuorten-, ja muita kirjoja, mutta markkinoinnin ja kirjastojen hyllyihin asettelun kannalta määrittelyllä lienee paikkansa.

Nyt törmäsin ajatukseen, mikä ero on kuvakirjalla ja kuvitetulla kirjalla (Nikolajeva, Bilderboken pusselbitar). Heti aluksi törmään ajatukseen, että miksi niitä tarvitsisi erotella ja määritellä. Mutta joskus on kiva pohtia kaikenlaisia asioita ja joskus se nyt vaan kuuluu "työnkuvaan". Myös kirjoja luettavaksi valitessa sillä voi olla väliä. Ei ehkä niinkään ihan vaan luettavaksi, mutta kuunneltavaksi.

Ihan yksinkertaisesti vastaisin kysymykseen, että kuvakirja on kirja, jonka tarina ei toimi ilman kuvia. Kuvitus siis täydentää itse tarinaa, osa tapahtumista, ilmeistä, tunteista ja toimista tulee ilmi vain kuvista, niitä ei kuvailla tekstissä. Toisinaan kuvat ja teksti ovat ristiriidassa, kirjassa kerrotaan ehkä lennokas tarina, mutta kuvat osoittavat, tavalla tai toisella, kaiken tapahtuvan leikissä tai mielikuvituksessa. Onneksi opiskelin tätä asiaa, sen jälkeen innostuin ja opin katselemaan kuvituksia ihan uudella tavalla. (Tämän oivalluksen innoittamana teimme lasten kanssa ruotsinkielisellä sivulla olevan tarinan, jossa teksti ja kuva kertovat erilaisen kertomuksen. Tein myös yhden kuvan tarinaan, jossa kerrotaan pupun osaavan laittaa vähän ruokaa ja oli kiva kuunnella oman kuopukseni reaktiota, kun hän kuvaa katsoessaan sai selvästi ahaa elämyksen).



Kuvitettu kirja taas on kirja, jonka tarina toimii ihan pelkän tekstin varassa ja kuvat ovat vain "koristeita", eikä niitä yleensä ole joka aukeamalla. (Nikolajeva, Bilderboken pusselbitar). 

 Määritelmä ja erottelu on näin ajateltuna ihan selvä. Mutta eiväthän kirjat aina toimi näin selkeiden kaavojen mukaan. Voiko kirja siis olla kuvakirja, vaikka kuvia ei olisikaan joka aukeamalla? Vai onko se silloin kuvakirjan ja pelkän kirjan yhdistelmä? Voiko kirjoja ylipäänsä luokitella hybrideiksi? Onko osa kirjoista kuvakirjan ja kuvitetun kirjan yhdistelmiä? Vai onko kirja heti kuvakirja, jos joku sen kuvista esittää jotakin, mitä teksti ei tuo esille, jotakin tarinan kannalta olennaista?

Luin omana syntymävuonnani julkaistua kirjaa Gunilla Wolden Teemu leipoo. Ensin luokittelin kirjan arkikertomukseksi, jossa kuvat ja teksti ovat täysin symmetrisiä, kuvat eivät kerro mitään, mitä tekstissä ei kerrottaisi, ainakaan tarinan kannalta olennaisia asioita. Onneksi hoksasin kuitenkin ajatella, että ehkä asia ei olekaan niin lapsilukijan, tai tietysti kuuntelijan, osalta. Kun kirjassa sanotaan vaikka, että isä laittaa uunin päälle, lapsi ei tietenkään välttämättä tiedä, miltä se tapahtuma näyttää. Kaiken lisäksi sitä olisi aika vaikea kuvailla pelkästään sanoilla. Kuvasta kirjan kohdeyleisölle käy varmasti selväksi, miten mainittu asia tapahtuu.

Pohdiskelen näitä kuvitusjuttuja nyt, koska valmistelen blogitekstiä yhdestä lasten/nuortenkirjasta, jossa kuvitus ei seuraa välttämättä kaikkia perinteisiä määrittelyjä.

Yhden asian opin vielä tuosta Nikolajevan kuvakirja -opuksesta: Kuvakirja on oma taiteenlajinsa, jossa eri taiteen alat yhdistyvät erityisellä tavalla. Kun kirjoja katselee tältä pohjalta, niin niinhän se tosiaan on.

maanantai 8. elokuuta 2016

Omituisia kirjoja kesäkuumalla, hajanaisia ajatuksia ja epätarkkoja viittauksia

Viimeinkin kesä ja kärpäset!  Tai ei enää, mutta oli. Meillä on kyllä kesän lämpökertymä jäänyt pieneksi, kun kaikki pelargoniat eivät kuki vieläkään ja juhannusruusu kukki 5 viikkoa. 5 päivää taitaa olla normaalimpi kukkimisaika.


Kesän viimeinen tallennettu juhannusruusunkukka.


Ruohoa leikatessa on hyvä kuunnella kirjoja.  Nappasin vähän sattumalta kuulokkeisiin Jussi K. Niemelän toimittaman Mitä uusateismi tarkoittaa? sekä Ariel Livsonin Israel - luvattu maa: historia yllättää. Yllätti tosiaan, kumpikin kirja, monella tavalla.

Törmäsin keväällä Niemelän ja Jaakko Heinimäen yhteisteokseen: Kamppailu Jumalasta : 12 erää uskosta. Aloin silloin epäillä Niemelää tekaistuksi henkilöksi ja koko teosta uskovaisten agendaa ajavaksi. Hän onnistui siinä, missä Heinimäki ei muissa teoksissaan vielä onnistunut, eikä siis tässäkään, sai minut kääntymään ateismiin kallellaan olevasta agnostikosta Jumalaan uskovaan kallellaan olevaksi agnostikoksi. Niemelä kyllä voitti yhden erän, en ikävä kyllä enää muista yhtään minkä. Ei kyllä ainakaan Suvivirsi osuutta.

Aika ennakkoluuloisena kuuntelin siis tuota uusateismikirjaa. Olihan siinä toki monenlaisia juttuja, mutta erityisesti Niemelän ajatukset ovat kypsyneet valtavasti ja tässä kirjassa hän antaa uusateismista paljon järkevämmän kuvan, mitä siitä yleensä mediasta saa. Kirjat on kyllä julkaistu lähes samaan aikaan, mutta tässä uusateismi-kirjassa viitattiin tuohon toiseen sillä tavalla, että se on kyllä kirjoitettu vähän aiemmin.




Joku kirjan monesta kirjoittajasta kuitenkin esittää ihan varmana totuutena ainakin yhden asian, joka ei omien kokemusteni mukaan ole millään tavalla totta. Se saa taas ajattelemaan, että kirjoittajien, tai ainakin tämän yhden, kaikki ajatukset perustuvat ihan vaan arvailuihin ja olettamuksiin. En nyt halua osoitella sormella, kuka se oli (=en millään muista). Ajatus oli kuitenkin, että kaikki johonkin uskontoon kuuluvat hyväksyvät muihin uskontoihin kuuluvat paremmin kuin he hyväksyvät ateistit, onhan yleensä uskovilla yhteistä, että voivat uskoa johonkin yliluonnolliseen. Näin äärettömän löysästi ja epätarkasti lainattuna. En toki nyt väitä, että tietäisin ja tuntisin kaikkia uskontoja ja niiden ajattelutapoja, mutta tunnen muutaman aika läheisesti ja niissä kyllä on vallalla ajatus, että on parempi olla ei-uskova kuin vääräuskoinen. Jopa ihan peruskristitty, tai ainakin liki perus, ajattelee monesti, että ei-uskova on vain ei-uskova, muihin uskontoihin kuuluvat saatananpalvojia ja ateistit myös joko sitä tai muuten vain vastustajia. Opin näistä opuksista myös sen, että ateismi tosiaan on myös uskonto.





Livsonin kirja taas on ihan uskomaton sekoitus arkeologiaa, juutalaiskristillisyyttä, egyptologiaa ja täysin absurdia ajattelua. Kaiken kaikkiaan viihdyttävä teos, jonka kuuntelusta nautin enimmäkseen kovasti. En kyllä taitaisi suositella tätä kenellekään muulle ihan vähällä. En ainakaan kovin monelle. On ihan mielenkiintoista ja hyvä esittää erilaisia ajatuksia ja näkemyksiä arkeologian ja historiallisten kirjoitusten yhteen sovittamisesta. Kirja on toki aika vanha, eli kaikesta ei varmaan enää ajatella edes kuten tässä väitettiin. Venäjän juutalaisen "tiedemiehen" Immanuel Velikovskyn teoriat edustivat kirjan absurdinviihdyttävää puolta. Aivan uskomattomia juttuja Venuksen ja Maan kohtaamisesta. En oikein tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Olen kyllä tyytyväinen, että törmäsin tähän, oli varmaan jonkinmoinen aukko yleissivistyksessä, että en tuntenut koko tyyppiä aiemmin. Siltä kaverilta oli päässyt myös ehkä unohtumaan, että Venus-planeetta ei ole mikään absoluuttinen Venus, sille nyt vaan on annettu sen jumalan nimi. Siis ei niin, että Venus näkyi taivalla ja ihmiset ajattelivat: "Katos Venus! Nimetäänpäs yks jumala sen mukkaan".

Kirjan kieli oli välillä ihan valtavan huonoa. Ei ihan jatkuvasti, mutta toistuvasti. Kirjoittaja ei ole ihan täysin suomenkielinen, asian olisi ehkä voinut antaa anteeksi, jollei joku äidinkielen opettaja olisi oikolukenut sitä. Yksi kielellinen kömmähdys oli tosin, minusta, kamalan hauska:" Jeesus ajoi riivatusta siat jokeen". Jouduin "kelaamaan" kirjaa taaksepäin ja kuuntelemaan, sanottiinko siinä tosiaan niin. (Se voi tietysti olla myös lukijan kömmähdys, en voi tietää. Anteeksi myös tällainen virheiden osoittelu, se vaan oli niin hauska).

Yksi kirjan kummallisista ajatuksista oli kirjoittajan mielipide siitä, miten kristityt levittivät sanomaansa juutalaisille. Miten he tekivät väärin pakottaessaan jättämään oman uskontonsa kristityiksi kääntyessään, olisi ollut parempi antaa pitää omat tapansa. No ei tämä sinällään ole mitenkään erityinen ajatus, vaan sen vertaaminen siihen, että mitenkähän esim. suomalaiset olisivat suhtautuneet, jos heidät olisi pakotettu aikoinaan kääntymään kristityiksi. Tuota öh. Olikohan tämä ironinen kommentti? Muuten  toki ihan oikein ajateltu.


 


Kesän eka, ja aika varmasti ainut, uintireissu. Ulkovesissä.

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Onko meillä ihmisarvoa?

En ole koskaan aiemmin mitannut ihmisten arvoa työnteon määrällä. En ole ajatellut, että vammaisilla ja sairailla ei olisi ihmisarvoa sellaisenaan ja heidät kuuluisi nähnytkään nälkään. Olen ollut valmis taistelemaan niiden puolesta, jotka eivät saa sairaspäivärahaa sairastuttuaan. Mielestäni kaikilla on oikeus elää ja saada toimeentulo.
Ilmeisesti kaikilla muilla paitsi minulla. Kun en ole työkykyinen, en ole minkään arvoinen. Alan aina miettimään elämää vuosisatoja sitten. Tai siis mietin, että jos maailman talous ja infrastruktuuri romahtaa ja joudumme repimään ruoan ja elannon irti ympäröivästä luonnosta, ei minusta ole juuri mihinkään. Omaksi puolustelemisekseni väitän, että minulla on sentään tietoa ja taitoja luonnosta ja materiaaleista, joita ihan kaikilla ei ole. Osaisin nytkin valita pihasta monta kasvia kattilaan, jos olisi pakko. Poimin sitä paitsi litran mustikoita iltasella.
Sitten taas ottaa päähän, miten vähän jaksan ja saan aikaan.
Sitten on esitettävä se ilmeinen kysymys: eikö muillakaan sitten ole silmissäni ihmisarvoa? Luokittelenko muutkin yhtä turhiksi ja tarpeettomiksi?
En tietenkään. Mutta ehkä asema on vähän heikentynyt mielessäni, eihän se voi olla vaikuttamatta, että itsensä arvottaa armottomaksi. Eikös Raamatussakin sanota, että joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä. Kyllähän tuollainen asenne huokuu nykyään yhteiskunnasta.
Tämä teksti vaikuttaa niin synkältä, että harkitsen sen poistamista. En ole oikeastaan ihan näin synkissä ajatuksissa. Enempi mietin vaun tuota, että voisiko itsenselleen olla yhtä armollinen kuin muille.
Seuraavaksi voisin saarnata siitä, miten tämän tästä törmään ajatukseen, että toisten on hyväksyttävämpää olla väsyneitä kuin minun – tai muiden, joiden sairaus ei näy. Saatanpa joskus kuulla vertailuja, että Xx on myös puolikuuro, eikä se valita ja jaksaa sitä ja tätä. Niinpä tietysti. Aina löytyy kyllä sellaisia esimerkkejä. Mutta eipä kukaan vertaile niihin, jotka sattuvat jaksamaan vielä vähemmän. Kaikki kun ollaan yksilöitä, monella tavalla. Lisäksi en ole vain puolikuuro, minulta puuttuu muutenkin palanen päästä ja aika tärkeitä pieniä osasia.
Joskus on myös ärsyttävää saada filmi jalattomasta valtavan taitavasta tanssijasta ja kommentti, että kaikkeen pystyy, kun vain haluaa. Ei muuten pysty. Olen kyllä sitten sanonut, että filmin lähettäjä voi itse, ihan jalallisena, esittää tuon tanssin, katsotaan sitten taas näitä juttuja.
Nyt kuulemma on tehtävä kuopukselle peti lattialle, yläsänky on liian kuuma.

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Muumipeikko ja genret

Olen ollut Muumi-fani pienestä pitäen. Minulle luettiin niitä mustavalkoisia aika synkkiä sarjakuva-Muumeja. Ne kuulemma olivat alunperin suunnattu aikuisille ja Tove ei oikein tykännyt tehdä niitä, mutta teki rahapulassa. Nykyään ne taitavat löytyä lastenkirja osastoilta.  Kuuluuko minun lapsuusaikani sitten siihen "nykyään" vai "kauan sitten"? Lastenkirjallisuudeksi muuttuneiden klassikoiden ikämittapuulla yleensä sentään nykyaikaan.
Olen silti kasvanut eHP (ennen Harry Potteria), ja jopa ennen japanilaista piirrosmuumia. Muistatteko muutes sen vanhan Muumi-joulukalenterin?
Täällä Ruotsissa "talar som Mumintroll" on aika normaali tapa viitata tiettyyn ruotsinkielen murteeseen. Omat lapseni kyllä sanovat, että puhun kuin Buu-klubben.

Olen täysin jumittunut fakta- ja oppikirjallisuuteen. Koska en juuri bloggaa niistä, alkaa tämän blogin aiheet karata liikaa koiranpentu ja puutarha-aiheisiin. Päätin nyt kuunnella yhden Gotlantiin sijoittuvan kesädekkarin, mutta en vaan meinaa innostua. Kirja ei ole huono ja mielenkiinnolla odotin, mitä edellisessä osassa raskautunut Emma on valinnut, rakkauden vai turvallisuuden. Mutta kun en ruukaa blogata dekkareistakaan.
Onneksi kuopuksen kanssa on saatu alulle kaksi kirjaa. Ei toki aivan optimaalista, että aloitettiin nyt molemmat samalla, mutta kun ne molemmat saapuivat juuri nyt. Toista kuunnellaan äänikirjana iltaisin, kun en näe lukea, toista taas luen ääneen päivisin. Lastenkirjoissa teksti on onneksi, yleensä, helppolukuista, selvää, isoa ja harvaa. Tunnen itseni ihan tyhmäksi ja lukutaidottomaksi, kun tykkään sellaisista.


Mutta meidänhän piti puhua Muumeista. Fanina valitsin analysoitavaksi Vaarallisen juhannuksen. Nyt istun ihmettelemässä, mitä genreä se oikein edustaa. Onko satu tyylisuunta? Fantasiaa se ei mielestäni ole, vaikka siinä on mukana jonkin verran magiaa. Mutta fantasiaan liittyy aina myyttejä, legendoja ja joku korkeampi ohjaileva voima. Olen itse aiemmin ajatellut, että fantasiaa ei ole kaikki mielikuvituksellinen, vaan juuri tietynlainen maailma tietynlaisen olentoineen, mahdollisesti rinnakkaismaailmoja. Tuon hienomman määritelmän hain Uumajan kirjaston sivuilta. Ehkä se kuvaa asiaa paremmin. Narniatkin taitavat olla fantasiaa, vaikka niistä puuttuu peikot ja haltiat. 
Ok, Muumipeikkoki on nimeltään peikko ja tarinoissa esiintyy Mörkö, taikuri ja jopa esi-isä. Oletan nyt, että kaikki tuntee Muumit ja hahmot, eikä niitä tarvi esitellä teille.  
Muumien maailma ei ole unimaailma, rinnakkaistodellisuus, jumalten ohjailema eikä leikkikaluista kerrottu satu. Se on tavallaan maagista realismia muumien omassa todellisuudessa. 

Toisella tavalla luokiteltuna Vaarallinen juhannus on seikkailu ja robinsonadi, toisaalta myös kehitystarina. Muumipeikko itsenäistyi ja irtautuu vähitellen äidistään, vaikka se kehitys näkyy selvemmin vasta muissa osissa, erityisesti Taikatalvessa Muumi on yksin hereillä muiden nukkuessa talviunta. Enemmän se on niiden teatterihahmojen kehitystä, miten he löytävät sukulaisensa ja alkavat sietää toisiaan. 

Tietysti kirja voidaan nähdä allegoriana omasta maailmastamme. Vaikka ehkä Muumilaakso on siihen liian onnellinen ja idyllinen paikka. Toki se kuvastaa ajatusmaailmaa , että kaikki tuttu ja turvallinen on tuttua ja turvallista, vaara ja paha tulee aina ulkoapäin. Muumipappa ja meri kirjassa tosin idylliä vavisuttaa sisäiset ahdistukset. 

Loppuun vielä pakollinen Neri-kuva. Sekä valittelut huonosta tekstin asettelusta, puhelin ei suostu muuttamaan niitä ja tietokone on päiviteltävänä. 



keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Vaelluksella




 Aina tyylikäs vaatetukseni ehkä jo palijastiki, ett oikeesti olin ihan vaan naapurin mehtäsä tunteroisen.
Kotitiellä näin vielä hienon kuunnousun, harmi, että en millään saanu siitä hyvää kuvaa.
En etes kuunnellut kirjaa kuleksiessani, kuuntelin luonnon ääniä. Mutta ennen kaikkea: olin mehtäsä ihan iliman pokemonneja tai etes jotaki trackeria. Kotona katsoin kartasta, missä olin. Aslan tuntea itseni hyvin vanhanaikaiseksi.

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Kesälomalla

Siirrä nyt ne haisevat varpaas siitä, minä olen juuri käynyt eka kertaa pesulla!


Kaikki aika on mennyt pesuhuoneremontissa ja Nerin ihastelussa. Eilen ehdimme aloittaa Mörkövahtia poikasen kanssa ja äänikirjaa olen kuunnellut pesuhuoneesta remontin jälkiä kuuratessa. Oli muutes mahtavaa päästä suihkuun!

Kukkapenkkiki rehottaa heitteillä varmaan vielä tämänkin kesän. Onneksi pari kesää hoidin sitä oikein ahkerasti. Viime kesänä jäi, kun en lähes pakkassäässä innostunut pihatöihin. Tänä vuonna on ollut sama juttu. Missä kummassa kesä viipyy. Toki nyt aikaa vie hauvavauvan kanssa touhuaminen. Silmä kovana saa vahtia, että ei pissaa sisälle. Onneksi alan oppimaan.

Edit.

Menin pesemään mattoja, kun piti olla viikko sateetonta.

Kun käynnistin veden oli vielä aurinkoista. Mua on kielletty ajattelemasta, että sade johtuu minun tekemisistäni. En sitten ajattele niin. Mutta näen kummasti sade pisaroita.

Edit2:



Paitsi söpö, olen myös valtavan utelias. Ja vasta pestynä on muutenki sopivaa pudota jokeen.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Nuoren seurakunnan veisukirja 2015


Toimittanut: Markku Perttilä
Kustantaja: Kirjapaja
Kirja saatu kustantajalta. Suurkiitokset!

Vaikka en ole käynyt rippikoulua, enkä omistanut punaista laulukirjaa nuoruudessani, kuuluu se silti tiiviisti nuoruuteni ja tämän löytyminen paketista toi nuoruuden mieleen ja sai varsin nostalgiseksi.
En osannut ajatella, että yhä edelleen kirja näyttää ihan samalta ja yhä edelleen siitä ilmestyy, ei vain, uusia painoksia vaan uusia versioita. Tutustuessani kirjan historiaan koin toisen yllätyksen: eka versio julkaistiin jo ennen syntymääni vuonna 1970. Siis ihan mahottoman monta vuotta ennen kuin minä näin päivänvalon. Tämä uusin on jo kymmenes laitos. Mahtaakohan fi mukana olla yhtään samaa laulua? Ainakin (netin mukaan) alusta asti ja vielä vuoden 2000 versiossa mukana ollut Tiellä ken vaeltaa on pudotettu pois.

Ei voi muistaa, mitä kaikkia veisuja kirjassa oli 90-luvulla. Muistan kuitenkin, että yhteen versioon oli otettu mukaan J. Karjalaisen Sankarit ja siitä nousi kova polemiikki, sopiiko se hengelliseen laulukirjaan. Ei se mielestäni opusta ihan tuomiolle saata, mutta en kuitenkaan kaipaa nyt poistettuja sankareita. Se löytynee muista lähteistä tarpeen vaatiessa.  Ehkä noin puolisen kymmentä laulua, joita kaipailen, puuttuu. Ainakin Kuningas kerran ja Jouluyön hymni. Onneksi Lapsuuden usko ja Tuu mun vaimoksein ovat mukana! Niistä jälkimmäinen on ensi kosketukseni punaisen kirjan veisuihin. Meidän kuoro oli menossa laulamaan yksiin häihin ja menomatkalla kerrottiin sulhasen toivoneen sitä laulua. Meille kaikille ihan tuntematonta. Muutaman kerran ehdittiin harjoitella. Eikä kyllä ehkä tehty oikeutta veisulle juuri sillä kertaa.
Vähän myöhemmin tykästyin lauluun. Olen luvannut esittää sen tulevalle puolisolleni, jos se joskus vie minut vihille. Ystävä kyllä epäili, että tämä lupaus ei ehkä edesauta asiaa.

Monen vanhan tuttavuuden lisäksi kirjassa oli nippu uusia. Harmi, että lauluille ei ollut annettu ilmestymisvuosia, että olisin suoraan nähnyt, mitkä laulut ovat ihan uusia ja mitkä vain sattuvat olemaan minulle tuntemattomia.
Ainakin yksi laulu oli nyt ensimmäistä kertaa mukana, mutta oli silti minulle vanha tuttu pian 20v takaa. (Käsittämätöntä.)

Minulle kirja, kuten sanottu, toi monia nostalgisia muistoja. Täytti myös moooonivuotisen haaveen omasta veisukirjasta. Sopivasti nyt, kun oma esikoiseni on aloittelemassa rippikoulua. Poikanen ei kyllä tästä innostunut lainkaan. Ei kuulemma tykkää laulaa, saati kuunnella minun raakuntaa.

Mietin, ovatko minulle tuntemattomat laulut uusia vai enkö vain satu tuntemaan juuri niitä, ainahan jokainen porukka keskittyy lähinnä muutamiin. Veisasin kirjan läpi ystäväni kanssa (ilahduttaen perheitämme lähes rajattomasti) ja huomasimme tuntevamme samat viisut, eli ilmeisesti juuri ne olivat niitä " meidän aikamme " veisuja. Emme siis ole aiemmin juuri veisailleet yhdessä, kasvoimme eri kylissä.
Yleisön pyynnöstä johtuen en julkaise laulunäytettä.

Olin ajatellut, että blogaan tästä vasta, kun olen opetellut yhden uuden kappaleen. Mutta se näyttää käyvän hitaasti, joten jätän sen tulevaisuuteen.

Seuraavana haasteena onkin sitten saada nämä ruotsalaiset täällä veisaamaan näitä.

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Uusi perheenjäsen



Aamulla suunnattiin auton nenä kohti pohjoista ja samalla uusia jänniä seikkailuja. Teimme pienen lomareissun (n. 100 km, mutta minulle tuntemattomia maisemia. Reissun päätteeksi meille muutti ihana pieni kultsu-kulta. Bloginimeltään Neri.

torstai 30. kesäkuuta 2016

Lähtiskö tansseihin?

Ei lähtis.

Kysymys tuli mieleen, kun eilen satuin törmäämään pariin seuratanssi päivitykseen eri foorumeilla. Tavallaan tekis kovasti mieli. Mutta oikeasti se on ihan mahdoton ajatus, kun oma kumppani ei tanssi. Saisin sen varmaan raahattua lavalle mukaan joskus kesällä, mutta kun ei osaa tanssia, enkä ole jaksanut opettaa. Oma vika. Mutta miksi en sitten mene ilman omaa tuttua ja turvallista paria? Ootteko koskaan käynyt tansseissa? Joskus kävin usein ja tunsin ison porukan tanssivia tyyppejä. Sillon oli hakijoita ja tanssittajia, oudotkin hakivat, kun näkivät, että oli haettu. Lavoilla näyttäisi olevan käytössä se amerikkalaisten collegejen suosittu/ei suosittu systeemi, josta yhtä nettifoorumia nykyään syytetään.
Eipä sillä, en ehkä enää edes osaa tanssia, tai osaisin varmasti, kunhan pääsisin vähän lämmittelemään, mutta mites pääsen, kun kukaan ei hae. Jos sitten hakee ja haparoin, niin eipä hae enää.
Kävin viimeksi tansseissa vuosia sitten ystäväni kanssa. Kerron teille nyt suuren salaisuuden, mulla on sama nimi kuin yhdellä viime vuosien (tai ehkä olen jo pudonnut kelkasta ja puhutaan menneisyydestä) suosituimmista lava-artisteista. Päätin, että onhan sitä nyt kerran mentävä kuuntelemaan kaimaa livenä. Aika hassu tunne, kun esiintyjää huudettiin lavalle, reagoin käskyyn joka kerta ja olin ottamassa askeleen puhujan suuntaan, että mitäs se nyt minusta haluaa. Sinä iltana tuli todistetuksi se, että kukaan ei hae tuntematonta, ei kukaan kertakaikkiaan ei yksikään, ei edes humalainen lääppijä. Kaveria haki joku sen kollega ja kaveri pisti minut tilalleen ja naisten haulla hain yhtä entistä harjoittelupartneria, joka ei muistanut minua yhtään. Eli tuli todistettua taas sekin, että muistan paljon enemmän kuin muut ihmiset. Se on muuten ollut vaikeaa tajuta, luulin pitkään, että kaikki muistaa kaiken. Mutta siitä joskus toiste.

Oli meilä silti kivaa siellä kaverin kanssa. Tyhmäähän sekin olis ollut, että olisin ollut vanhaan tapaan lattialla koko illan ja toinen, vieläpä kuski, odotellut vaan penkissä.

Silti voisin protestoida tuota hakukäytäntöä. Onkohan se teistä tasa-arvoista? Miehet hakee lähes kokoillan ja naiset kerran tai ehkä kolme.  Ymmärrän oikeastaan sen, että sekahaku voisi aiheuttaa ongelmia. Enkä ala väittämään, että voisi tanssia ihan kenen kanssa tahansa, koska askeleet on kuitenkin erilaiset viejälle ja seuraajalle ja kaikki eivät voi osata molempia. Minäkin olen aina ollut aika huono viejä, mutta vietävän hyvä seuraaja.

Sitten se lopullinen ikävä fakta: seuratanssit on kuiteski nimensä mukaan seuratanssit ja kun en kuule tuollaisissa tilanteissa muuta kuin musiikin, niin minusta saisi ihan kamalan töykeän kuvan. Eikä kannata väittää, että voihan sitä sanoa, että ei kuule. Ensiksikin, kuka sitä uskoisi, kun kuitenkin kuulee musiikin. Toiseksi, ei ne tajuais. Töissä asia on esillä päivittäin, eikä sitä tunnu sisäistävän kuin muutama hassu yksilö. Minusta se taas on ihan käsittämätöntä ja ikävää ihan muitakin kuin minua kohtaan, että palaverien pitäjät eivät puhu kuuluvalla äänellä. Minä kun en ole koskaan ollut mikään tupisija, kun puhun, niin se kyllä yleensä kuuluu. Kiitos geenien, koulutuksen ja näytelmä/laulu harrastuksen. Ei ehkä vähiten geenien. Siihen liittyen muuten, juttelin pari viikkoa sitten entisessä kotikylässä serkkupojan kanssa. Varmaan koko kylä kuuli, että olin käymässä. Vaan tarvinneeko tuota hävetä.

Olen ikävöinyt hieman tuota entistä rakasta harrastusta tällä viikolla, mutta ehkä vielä enemmän toista: kuorolaulua. Olin vähällä mennä testaamaan sitä alkuvuodesta, mutta onneksi sentään ymmärsin, että se olisi vain itsensä kiusaamista. Olen nauttinut nyt pari iltaa yksinäisistä illoista ja yksinlaulamisesta. En silläkään viitsi piinata perhettä liikaa, mutta kissat tuntuvat ottavan asian yllättävän rauhallisesti.


PS Tämä ei ole valitus, vaan ihan vain havaintoja maailmasta ja elämästäni.