perjantai 31. heinäkuuta 2015

Projekteja

Yksi kuva kertoo kuulemma enemmän kuin tuhat sanaa, joten tässä:


En onnistunut kuvaamaan, mutta maalia oli silmäripsissäkin.


Toiseen projektiin päässen käsiksi vasta vasta, kun tule ulos kaapista, eli saan sen maalattua valmiiksi.


Maalauskerrosten välissä olen koittanut saada valmiiksi yhtä ikuisuusprojektia.

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Michael Mortimer: Neitsytkivi (2014)

Alkuperäisteos: Jungfrustenen (2013)
Käännös: Anu Koivunen

En hoksannut kirjan olevan ruotsalainen, ennen kuin olin jo ehtinyt aloittaa kuuntelemisen suomeksi. Päätin sitten kuunnella koko tämän ekan osan suomeksi ja seuraavan ruotsiksi (sitä ei vielä edes ole saatavilla äänikirjana suomeksi, eli helppo päätös). Voinpahan vertailla, toimiiko paremmin ruotsiksi kuin käännettynä. Käännös toimi kyllä todella hyvin. En missään vaiheessa joutunut miettimään, mitähän tuollakin nyt tarkoitettiin ja voiko noin sanoa. Ainut ongelma oli, että en tiennyt, mikä paikka Piitime on, vaikka ihan vasta taas ohitin sen mennen tullen kesälomareissulla. Tunnen näitä paikannimiä täällä vain ruotsiksi. Hauskaa seurailla seikkailijoiden matkaa samoja reittejä, mitä itse olen joskus matkustellut läpi Ruotsin tai sitten täältä Suomeen. Tosin sen kokemukseni pohjalta huomasin muutamat etäisyydet vääriksi ja vaikka olen vasta sanonut, että kaunokirjallisuus on kaunokirjallisuutta ja sellaisista puutteista huomauttaminen on vain omaa pätemisen tarvetta, niin päätin sitten päteä sen verran itsekin. Skellefteåsta ei yleensä mene viittä tuntia Haaparantaan, mutta toisaalta taas kyllä taisi viime syyslomalla mennä ainakin sen verran, kun tietä ei ollu aurattu ja tiellä oli puolimetriset palteet.

Kirjassa oli säilytetty ruotsalaisten kauppaketjujen ja ruokamerkkien nimet, joka taitaa olla ihan normaalia käännöksissä nykyään. Vasta luin kuitenkin jonkun kehuvan, kun käännöksessä oli Oreot muutettu Dominoiksi. Olisi aika hassua, jos tässäkin kirjassa olisi ICA:n sijasta käyty Prismassa tai cittarissa. Vai mitä mieltä te muut olette? Mietin myös, tätä mietin tämän tästä monestakin käännösteknisestä syystä, voiko tunnbrödin kääntää rieskaksi? Mitä minä ymmärrän rieskalla muistuttaa kyllä tunnbrödiä, mutta käsittääkseni itäsuomalaiset ymmärtävät rieskan ihan toisenlaiseksi leiväksi. Tosin jossain toisessa kirjassa ollut käännös "ohutleipä" kuulosti vielä omituisemmalta.

Tykkään tämäntyylisistä kirjoista, vaikka en osaa sijoittaa niitä oikein mihinkään genreen ja kategoriaan. Maagisrealistista populääritieteellistä seikkailua ehkä? Joskus olen kutsunut myös danbrowntyyliksi.

Nuori biologian opiskelija Idan isoäiti osoittautuu fysiikan nobelistin työtoveriksi ja tuttavaksi ja järjestää Idalle kutsun Nobel-illalliselle, jossa hänen kuuluu saada salaperäinen kivi Nobel-voittajalta säilytettäväkseen. Siitä alkaa takaa-ajo ja kiven historian ja salaisuuden selvittäminen.

Joka ei muuten sitten selviä vielä tässä kirjassa. Varoituksena kaikille kirjasta kiinnostuneille, kerrottakoon, että kolmas osa ilmestyy vasta syksyllä ja kirjasarjan on tarkoitus olla kuusiosainen. Lopullista ratkaisua ja vastauksia voi siis joutua odottamaan vielä monta vuotta. Toivottavasti seuraava osa vastaa edes joihinkin arvoituksiin. Jäin tähän kirjaan aivan koukkuun ja olisin halunnut kuunnella kaikki osat yhteen putkeen, mutta koska kolmas ilmestyy äänikirjana vasta joulukuussa, päätin säästää kakkososaakin vielä hetken, huomiseen ehkä.

Kirjassa tykkään seikkailun ja kuvitteellisten arvoitusten lisäksi sen antamista tiedetietoiskuista. Opin mielellään uutta kaikenlaisista asioista. Suurimmaksi osaksi ne on esitetty kirjassa hyvin sujuvasti, mutta muutama tulee esille vähän kömpelön teennäisinä kyselyinä henkilöltä toiselle. Mutta jos opin niistä jotakin uutta niin ei se niin kovasti haittaa.

Kirjaa suositteli minulle Ullan luettujen kirjojen Ulla. Kiitokset vinkistä!


sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Ulkosuomalaisen ongelmia vol.4

Arvatkaapas mikä on, saunan puuttumisen jälkeen, suurin puute ulkomaalaisissa taloissa. Aivan, tiskikaappeja täällä ei juuri tunneta. Kyllähän sellainen irrallinen kuivatustelinekin on tavallaan ihan riittävä nykyään, kun suurin osa tiskataan koneella. Mutta ei kovin ahtaassa keittiössä, kuten minun keittiöni on. Tai kyllä siellä keittiössä on lattiapinta-alaa, ja juuri nyt kuivatusteline seisookin lattialla, mutta se ei tunnu oikein puhtaalta vaihtoehdolta.

Nyt olemme suunnitelleet entisen jääkaapin tilalle kaappia, jonne tulee kuivatushylly. Eihän se ihan korvaa tiskialtaan päällä olevaa tiskikaappia, mutta jospa olisi tyhjää parempi. Kuvia projektista saattaa seurata myöhemmin, jos jotakuta kiinnostaa.

Se suurin ongelma sitten: tällaisena kurjana sateisena, kylmänä ja tuulisena kesäpäivänä olisi ihanaa lämmittää sauna, että olisi edes jossakin lämmintä.

lauantai 25. heinäkuuta 2015

Anni Polva: Tiinalla on hauskaa (1969)

Naistenviikko loppuu Tiinanpäivään, ja sen kunniaksi päätin kuunnella yhden Tiina-kirjan. Oli vaikea päättää, minkä. Valitsin sitten yhden aika vanhan ja jota en muistanut nimen perusteella.

En muistanutkaan, että näissä on tapellaan näin paljon. Tiina on varmasti aikoinaan ravistellut kovasti sukupuolirooleja. Kirjassa korostettiin miesten ja naisten rooleja ja lapsetkin olivat hyvin tietoisia, mitkä ovat naisten hommia ja mitkä sopivat myös miehille. Mahdoinkohan kiinnittää asiaan huomiota, kun luin näitä lapsena. Tietysti ainakin Tiinan poikatyttömäisyyteen. Muistan aluksi ihmetelleeni, itsekin poikatyttönä ja Viisikon Pauliin jo tutustuneena, miksi se oli niin kummallista. (Nykyään ihmettelen enemmän, miten Paulin poikamaisuus hyväksyttiin niin hyvin jo aikoinaan)
 En lapsena heti osannut sijoittaa Tiinaan omaan aikaansa. En vieläkään tiedä, mille vuosikymmenelle tapahtumat pitäisi tarkasti sijoittaa ja minkä ikäinen Tiina on.

Kirja ei iskenyt enää yhtä kovasti kuin Viisikot, vaan vaikutti turhan vanhanaikaiselta ja lapselliselta. En taida kuunnella näitä enempää, etten särje kokonaan lapsuuden illuusiotani.

torstai 23. heinäkuuta 2015

Naistenviikko jatkuu

Akkainviikolla sataa kuulemma aina. Sitä en nyt muista onko aina niin, mutta tänä vuonna kyllä. Askartelin sitten tänään sisällä äänikirjaa kuunnellessa. Kolmantena naistenviikon kirjana aloitin Rajaa Alsanean Riadin tytöt (Banat al-Riyad).






Olen joskus kerännyt valtavan varaston lankaa ja lisäksi perinyt vielä isomman varaston ja keksin matkustellessa uuden tavan kuluttaa lankoja.

Sade loppui ja pääsin etsimään marjoja. Vaan eihän ne kypsy, kun ei ole kesää.


keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Naistenviikon lukemisia



Olen ollut kesälomalla ja tavannut ihmisiä, joten kirjan kuuntelu on jäänyt vähän vähemmälle. Ensimmäinen naistenviikon kirjani Enni Mustosen Paimentyttö kestikin aika monta päivää, mutta loppui toissa päivänä trimmeriä heilutellessa. Vaikka en ollut poissa montaa päivää, oli ruohikko ehtinyt kasvaa ihana kamalasti. Mistähän saisi jotakin nurmikon kasvun hidastinta, eikä vain nurmiheinän, vaan erityisesti apilan ja voikukkien. Minulla on vain kaksi akkua trimmeriin ja ne kestävät yhteensä noin 40 min. Viime kesänä en edes jaksanut enempäänsä kerrallaan, aluksi hädin tuskin akullisen, mutta nyt toivon synttärilahjaksi uutta akkua. En usko jaksavani vielä          heilutella isoa moottoritrimmeriä.


Enni Mustonen oli nuoruuteni suuri suosikki. Ihastuin naapurin mummun minulle lainaamaan Koskivuorisarjaan ikihyviksi. Taitaa olla ensimmäinen kirjasarja, jonka uutta osaa olen odottanut kuumeisesti. Suunnittelin muitakin Mustosen kirjoja myöhemmin, mutta en sitten kuitenkaan tullut lukeneeksi. Kun en enää pystynyt lukemaan kirjoja haaveilin kuuntelevani Mustosta, mutten tietenkään löytänyt niitä äänikirjana. Kun kuulin Celia-kirjastosta, katsoin ensimmäisenä, olisiko siellä Mustosen kirjoja – ja olihan siellä. Kuuntelin yhden, mutta petyin, ehkä silti enempi lukijaan, kuin itse kirjaan. Mutta niin hyvä kirja se ei ollut, että olisin huonosta lukijasta huolimatta viitsinyt tarttua toiseen osaan. Nyt on monessa blogissa luettu Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa ja siitä on myös tykätty. Tykkäsin minäkin, ainakin ensimmäisestä osasta. Ei se Koskivuorisarjalle pärjää ja epäilin hieman, mahtaako jatko-osat jo olla puisevia ja kyllästyttäviä.

Kirjassa Ida ajautuu pikkupiiaksi Topeliuksen taloon. Vaikka hänen työpaikkansa on varmasti parempi, kuin monen muun pienen piikatytön, järkytyin monta kertaa, miten palvelijat tosiaan saavat raataa, kun isäntäväki nauttii elämästä pistämättä tikkua ristiin. Mietin silti, että onko se aina niin paha asia, sillä köyhä ja osaton tyttöhän sai siellä ansaita työllä itselleen edes jonkinlaisen elannon. Jos rikkaat olisivat viitsineet itse hoitaa sotkunsa, olisivatko monet köyhät kuolleet kokonaan nälkään, vai olisivatko he saaneet mahdollisuuden reilumpaan tapaan ansaita elantonsa?

Ida ystävystyy, tai ainakin tutustuu, yli säätyrajojen. Onkohan se ollut oikeasti koskaan mahdollista? Onkohan kukaan piikatyttö saanut keskustella Topeliuksen, tai muiden herrojen, kanssa ja tuntea jopa olevansa jotenkin hyväksytty. Tai edes lapset ja nuoret. Muistan muistakin Mustosen kirjoista ajatuksen, että isäntäperheen tyttö ystävystyy palvelijatytön kanssa, onko se yhtään realistinen ajatus vai täyttä utopiaa? En tunne aihetta niin, että osaisin siihen itse vastata. Toisaalta, onko sillä väliä, kaunokirjallisuus on kaunokirjallisuutta ja minä mielellään luen fantasiaa.

Toisena naistenviikon kirjana kuuntelen Jennifer Worthin Hakekaa kätilöä(Call the Midwife:
 A Memoir of Birth, Joy, and Hard Times). 
Entinen kätilö kertoo omista kokemuksistaan ja kommelluksistaan kätilönä työskennellessään, tapahtumat perustuvat tositapahtumiin sekä kertoo kätilönammatin ja synnytysten historiaa. En ole kaikista ajatuksista ja asenteista täysin samaa mieltä, mutta olen myös herännyt ajattelemaan asiaa, itselleni, uudelta kantilta. Osa synnytysten historiasta on julmaa kuultavaa, ja olen onnellinen, että olen saanut omat lapseni kymmeniä vuosia myöhemmin.

Kirja on vielä kesken, mutta uskon jo kuuntelevani myöhemmin jatko-osatkin.

Muistan valitettavan huonosti, mistä blogeista olen kirjoja bongaillut. Minun täytyy koittaa keksiä siihen joku konsti. Mutta varsinaisen sysäyksen lukea Enni Mustosta sain nyt Kirjahillalta.



maanantai 20. heinäkuuta 2015

Ulkosuomalaisen ongelmia vol.3

Lempikarkkejani ei saa Ruotsista. Paitsi joskus Tuplia jostain huoltoasemilta, mutta ne ruukaa olla kuivia käppyröitä. Karkkia ei tietysti tarvitse syödä jatkuvasti, mutta jos noita parhaita olisi saatavilla tälläkin voisi lopulta tulla syötyä vähepi tai järkevämmin, kuin koura kaupalla, kun harvoin saa.




Parhaat hampurilaiset saa tietysti myös Suomesta. Mikään ei voita perinteisiä grilliruokia, mutta niitä ei löydy enää oikein mistään.
 Inhoan kurkkua ja majoneesia, joten puoliso katsoi minua ihmeissään, kun tilasin kurkkumajoneesin.


                      Uusi tuttavuus. Hyviä.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Pyhäkoulubussi, myymäläauto ja kirjastoauto

Lapsena kävin pyhäkoulubussi. Muutaman kerran kunnassa järjestettiin bussipyhäkoulu, johon kerättiin lapsia sivukyliltä ja sitten ajettiin jonnekin pitämään pyhäkoulu. Oli hauskaa, kun oli välillä enemmän lapsia askartelemassa. Erityisesti varmaan meistä, joilla oli tuttuja naapurikylässä.  Yksi kunnan pyhäkoulutädeistä oli ammatiltaan bussikuski, eli hän ajoi itse ja piti pyhäkoulu. Muistan, että meille tarjottiin kaakaot ja askartelemassa paperiset nuket, joihin leikattiin kaksi reikää sormilla, jotka sitten esittivät jalkoja.

Myymäläauto pysähtyi naapurin pihassa ja mummulaani vastapäätä kaksi kertaa viikossa, keskiviikkona ja lauantaina. Sieltä ostettiin karkkia ja joskus paperinukke. Varmaan aikuiset ostivat jotakin tylsempiäkin asioita ja oletettavasti minutkin on monta kertaa lähetetty ostamaan ties mitä, mutta muistan vain sukulakupatukat ja sen paperinukkesarjan, mitä silloin tällöin sai. Sen tosiaan taisi saada, ostamatta, kun osti jotakin muuta. Jos myöhästyminen naapurin pihan pysähdyksestä saatoimme vielä ehtiä mummulan pysäkille metsän läpi.

Myymäläauto, eli mynski, lopetti kulkemisen jo kauan sitten. Alankomaissa niitä kuitenkin liikkui ainakin vielä reilu kymmenen vuotta sitten.  Appivanhempieni talon edessä pysähtyi yksi, vaikka vasta päätä sijaitsi marketti, se oli minusta aina omituista. Oma asuntomme taas oli kaukana (3 km, nyt tämä naurattaa, kun kauppaan on 10 km) kaikista kaupoista ja oven edessä pysähtyneen kauppa-autot näin ollen tosi käteviä. Autoja oli kolme: maitoauto, vihannesauto ja kala-auto. En ikinä oppinut kala-auton käyntiaikoja, eli meillä oli kalaa harvoin.

Paras auto on kuitenkin kirjasto-auto. Harmi, että nykyisessä kylässäni se ei enää käy. Kylässä, jossa asuin ennen se käy edelleen kerran kuussa. Lasten kanssa oli aina kiva mennä katselemaan kirjoja ja istuskella lukunurkassa. Itselleni tilasin sopivia lainoja, jotka auto aina toi mukanaan. Missään muussa kirjastossa ei ole ollut niin ihanaa tunnelmaa.

Kunnan kirjastoauto uusittiin muutama vuosi sitten. Siitä tuli tosi hieno ja mukava, paitsi lattiaan joku oli valinnut kamalan kimaltelevan kuvioinnin, joka aiheutti minulle, ja en kuulemma ollut ainut, huimausta. Piti aina pitää katse tiukasti kirjoissa.

lauantai 18. heinäkuuta 2015

Osallistun kirjablogien naistenviikolle, vaikka kesälomalla kirjojen kuuntelu jää vähälle. Aloitin jo aiemmin viikolla Enni Mustosen Paimentytön ja toisena aion kuunnella Hakekaa kätilön.

tiistai 14. heinäkuuta 2015

Veera Salmi: Pulupoin ja Ponin loisketiivis kirja (2013)

Pakko blogata tästäkin saman tien, koska kuuntelen tätä perheeni hylkäämänä ja pitkästyneenä: koko sakki pelaa jotain tietokonepeliä. Kaikkein pahinta on, että se peli kuormittaa nettiä paljon ja kaikenlisäksi soittavat Skypellä toisilleen(!), eli minulla ei tahdo edes blogit aueta. Äänikirja sentään toimii ja saan nyt samaistua Poniin, joka murehtii yksinäisyyttä Puluboin hurahdettua konsolipeleihin.



Tässä kirjassa on eri lukija (Jani Karvinen), kuin Pulupoin ja Ponin kirjassa. Ei kukaan tietenkään ole Vesa Vierikon veroinen, mutta ihan hyvä Janikin on. Lapset väittivät, että onhan se sama lukija. En antanut lasten vielä kuunnella enempää, vain pieniä näytteitä testatakseni, onko kirja lapsista yhtä hauska kuin minusta ja kun tykkäsivät niin en malttanut olla kuunteluttamatta yhtä hauskaa pätkää. Lapset itsekin halusivat säästää kirjan reissukirjaksi.





Pojat ovat suunnitelleet Suomen reissua ja olemme keskustelleet, haluavatko he Kierikkiin. Nuorempi, joka innostui kamalasti kivikaudesta keväällä, on ollut vähän vastahakoinen, isompi taas on aivan innoissaan paikasta. Riippuu tietysti säästäkin, tuskin siellä on kivaa, jos sataa ja tänä kesänä näyttää lähinnä vain satavan ja satavan. Sanoin, että voihan sitä yhtä hyvin tehdä retken vaikka Iin uuteen hienoon ompelutarvikeliikkeeseen. Ei kuulemma voi. Ei kuulema edes tarvitse ajaa Iin kautta. Mutta väitin, että kylläpäs pitää, koska muuten ei pääse joen yli. Tulin sanoneeksi å. Puoliso ja lapse riemastuivat, että ensin on Ii ja sitten å. Sanoin, että joo se on Iiåå ja Kierikkisaari on ö i Iiå. Lausuin vielä kauniin ruotsinkielisen kesärunon: "Hö ö i Iiå". (Heinäsaari Ii joessa). Oikeasti Iijoki ei ole å vaan älv. En taaskaan muista mitä eroa niillä on, vaikka kysyn sitä joltakin varmaan kerran vuodessa. Kyllä ruotsi on sitten kaunis kieli. Puolison mielestä taas Suomessa on kummallisia paikannimiä. No, en voi väittää vastaan, mutta Ii ei pääse edes top sataseen sillä listalla.



 

Kuvassa paikallinen "å". Se on tosiaan "å", tiedän sen sen nimestä.

Kymmenen asiaa, joita en ole koskaan tehnyt

Nappasin mukaani haasteen Pihin naisen elämää blogista, vähän jälkijunassa, mutta tämä oli sen verran haasteellinen, että piti miettiä monta päivää.

Tarkoitus on siis listata 10 tavallista asiaa, joita en ole koskaan tehnyt.

  1.  En ole pelannut mitään joukkuepelejä. Koulussa tietysti, mutta en vapaaehtoisesti missään urheiluseurassa.
  2. En ole käynyt ikinä millään soittotunnilla. Olen itse opiskellut kirjoista ja c-kasettikurssilta nuotit sekä soittamaan  vähän urkuja, nokkahuilua ja haitari.
  3.  En ole ikinä käynyt Suomea idempänä, enkä edes Suomea läntisemmissä entisen itäblokin maissa.  
  4. En ole koskaan kiivennyt puuhun alinta oksaa korkeammalle, ainakaan vapaaehtoisesti. Kerran taisin joutua kurkottelemaan vähän korkeammalle, kun toiset heitti minun pipon puuhun. Jäin takin hupusta roikkumaan selkä puunrunkoa vasten, enkä päässyt muistaakseni alas. En silti käsittääkseni ole enää siellä puussa, eli kait minä jotenkin lopulta pääsin alas, oisikohan joku auttanut. 
  5. En ole koskaan ollut kummilapseni ristiäisissä. Minulla on vain yksi kummipoika ja en ikävä kyllä päässyt ristäisiin, koska olin sairaana. 
  6. En ole koskaan ollut töissä mansikanpoimijana tai muissakaan roskahommissa. Minulla oli aina hyvä tuuri, ja kun toiset poimivat mansikoita tai perkasivat ruusupensaikkoja kaatosateessa, minä olin kirjastossa hyllyttämässä kirjoja. 
  7. En ole käyttänyt instagrammia, tweetteriä ja mitä näitä onkaan. Olen pysyttäytynyt perinteisemmissä facebookissa ja blogeissa. 
  8. En ole ikinä lukenut mitään kioskikirjallisuutta, Harlekiinejako ne nyt ovat. Paitsi tietysti, jos Aku Ankan taskukirjat lasketaan. Mutta siis ei mitään romanttista hömppää. (Onhan toki Akun ja Iineksen suhde varsin romanttinen ;) ) 
  9. En ole koskaan katsonut Housea, Täydellisiä naisia, Big Brotheria (yritin kerran, kun oli yksi nuoruusajan tuttu mukana, mutta kykenin vain 20 s, ja oli pakko luovuttaa), Viidakon tähtösiä ja monen montaa muuta tv-ohjelmaa, joita kaikki muut seuraavat. 
  10. En ole ikinä hypännyt veteen tornista. Kaikki muut hyppeli aina uimahallissa ja kinusivat, että eikö saataisi taas hyppiä tornista. Minä kerran kiipesin, aika vastentahtoisesti kolmeen metriin, katsoin veteen, ja kiipesin alas.


Haastan kaikki halukkaat mukaan vastailemaan. Blogittomat voivat vastailla myös kommenteihin.

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirja (2012)



Välipalana, kesken Enni Mustosen Paimentytön, päätin testata Puluboita ja Ponia. Minulta kysyttiin vinkkejä koko perheelle sopivasta hauskasta kuuntelemisesta. Löysin vinkin Pihin naisen blogista. Puluboin ja Ponin kirjat ovat kuvakirjoja, mutta päätin kokeilla toimisiko vain kuunneltuna. Laitoin kirjan päälle juuri kauppaan mennessäni ja ehdin jo ennen ovelle pääsyä alkaa nauraa hihittää. Tämä on niitä kirjoja, joita ei ehkä kannata kuunnella julkisilla paikoilla, siis hauska. Toimii ihan hyvin ilman kuviakin, mutta varmasti vielä paremmin kuvien kanssa. Lukijana on, sekä Celia-kirjaston versiossa että myytävänä olevassa Vesa Vierikko, joka nostaa kirjan vielä korkeammalle hauskuustasolle, kuin itse luettuna. Uskon tämän olevan parhaimmillaan, jos omistaa sekä kirjan, josta seurata kuvia, että äänikirjan, jota kuunnella.

Kirja sopii varmasti minulle ja lähisukulaisilleni hyvin,meillä kun on perheessä useampi eläin-alter ego (minä tosin en enää pian 35 vuoteen ole ollut koira). Myös numerolistojen laatiminen on meillä verissä.





Kesäretkellä koirieni kanssa.

Toni Hill: Los Amantes de Hiroshima (2014)

Olen edelleen sitä mieltä, että tämä on ehdottomasti yksi parhaita lukemiani dekkarisarjoja. Sijoittuu ainakin kärkikaksikkoon, ehkä jopa ykköseksi. Tähän vaikuttaa varmasti kirjan espanjalainen tunnelma. Vaikka olen päässyt tunnelmaan myös edellisiä osia suomeksi kuunnellessani ( Kuolleiden lelujen kesä ja Kauniit kuolemat, suomentanut Taina Helkamo), espanjaksi lukeminen lisää tunnelmaa. Kieli sijoittaa kirjan hyvin aikaan ja paikkaan. Kirja sijoittuu Barcelonaan ja osa slangisanoista oli minulle aluksi outoja, sanakirjan mukaan osa niistä oli katalaania. En ole myöskään koskaan aikaisemmin lukenut dekkaria espanjaksi, eli myös dekkarisanasto oli vierasta. Yhden luvun kohdalla mietin, että tässähän olikin tutumman kuuloisia slangisanoja, joita ei käytetä aiemmin kirjassa. Ja aivan oikein, sen luvun henkilöt asuvatkin Madridissa. Myöhemmin tosin totesin, että ei tässä sentään ihan näin selviä kaupunkien välisiä eroja taida olla, mutta ainahan voin kuvitella niin. Kieli on kuitenkin selvästi erilaista, kuin muitten espanjankielisten maiden kirjallisuudessa tai vanhassa espanjalaisessa kirjallisuudessa. En osaa vetää tarkkaa rajaa, mitä vanhalla tarkoitan, mutta ainakin ennen vuotta 1975 ilmestynyttä kirjallisuutta.



Ihailen kirjailijan taitoa pitää jännitystä yllä paljastamalla vähän ja lupaamalla enemmän, eikä salaisuuden pitäminen tunnu yhtään keinotekoiselta. Hän kuljettaa myös onnistuneesti samalla montaa juonta ja sivujuonta, joista kaikki lopulta sidotaan yhteen ja mysteerit ratkeavat. Kirjailija onnistui yllättämään monta kertaa. Osittain mielellään oikein arvaavaa lukijaa tyydyttävästi niin, että asian ehti päätellä itse juuri ennen, kuin se sanottiin "ääneen". Osa taas tuli täytenä yllätyksenä.



Monesti lukiessani/kuunnellessani erityisesti Espanjaan sijoittuvia kirjoja, katselen Google Mapsista katunäkymiä ja valokuvia kaduilta. Erityisesti kuunnellessa se on kivaa, kun voi katsella kuunnellessa. Tällä kertaa tosiaan luin kirjan, joten kuvien katselu jäi vähemmälle, mutta lukiessa mielikuvitus tuntuu piirtävän enemmän kuvia, kuin kuunnellessa. Koska lukeminen on minulle työlästä, eteni kirja hitaasti, eikä tietenkään espanjan kieli vauhdittanut lukemistani. Luen muuten muita kieliä ihan yhtä hitaasti, kuin suomea, mutta suomeksi lukiessa ei sentään tarvitse selata sanakirjaa. Toisaalta luin myös säästellen, en halunnut tämän ihana trilogian loppuvan, en halunnut vielä hyvästellä henkilöitä, joihin vasta aloin kunnolla tutustumaan. 





______________________________________________________________

Esto es uno de mis libros favoritos. Los dos promeros escuchaba en finlandes pero este ultimo ne se han traducido al fines y por eso lo compré en español. No fue fácil encontrarlo para comprar aqui pero al fin lo encontré!
Hace tiempo que no leo en español y nunca antes he leido literatura detectivo, por eso tomaba tanto tiempo. Pero lo solo digo que es muy gratificante leerlo en epañol. En el traduccion, hasta las buenas, siempre se pierde algo y a mí me gusta estilo y lengua lo que usa el autor en este libro.

lauantai 11. heinäkuuta 2015

Satokauden avaus

Valkoisia ahomansikoita ja viidakkokurkku eli kurkkumeloni.

Viidakkokurkku.


Ruusunmarjoja saa vielä odotella. Kukkiminen on lähes kuukauden myöhässä.

P. D. James: Syystanssiaiset (2012)

Alkuteos: Death comes to Pemberley (2011)
Suomentanut Maija Kauhanen

Kuusi vuotta Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin tapahtumien jälkeen kirjan henkilöt ovat valmistautumassa Elisabethin ja Darcyn järjestämiin tanssiaisiin. Elisabethin sisar Lydian mies on murhattu Darcyjen tilan Pemberleyn mailla ja päähenkilöt ovat keskellä murhamysteeriä.

Epäonnekseni kuuntelin kirjan heti Kate Mortonin Hylätyn puutarhan (suom. Hilkka Pekkanen) jälkeen. Kirjoissa oli monta saman nimistä henkilöä ja miljöö oli osittain saman tyylinen. Aluksi sekoitin kirjat, en heti muistanut, että kuuntelinkin jo seuraavaa. Jopa yksi juoniteemoista oli hyvin samantyylinen. Epäonnekseen tämä kirja jäi täysin Hylätyn puutarhan varjoon. Kirja oli sekoitus ihmissuhde sotkuja, sukuriitoja ja dekkaria. Kaikki osa alueet jäivät mielestäni osittain latteiksi. Kirjan juoni ja idea olivat kuitenkin ihan kuunneltavat, en miettinyt keskeyttämistä kuin ehkä kerran ja sekin johtui lähinnä kirjoitustyylistä.

Tämä oli malliesimerkki siitä, miksi olen ennakkoluuloinen sekä klassikkokirjoja, englantilaisia, venäläisiä että muita vanhojakirjoja kohtaan. Tämä ei tosin edustanut niistä kuin yhtä ryhmää ja on siitäkin ryhmästä ilmeisen huono esimerkki, koska vasta totesin, että monet englantilaiset kirjat ovat hyviä. En silti voi sietää tyyliä, jossa vuoropuhelujen sanojien nimet mainitaan ennen lainausta, koko ajan. Se kuulostaa kömpelöltä, lisäksi luulin monta kertaa nimellä viitattavan aikaisempaan lauseeseen. Tämä on tietysti tottumiskysymys, mutta on varmasti olemassa syy sille, miksi yleensä puhujan nimi tulee lainauksen jälkeen.

Suomennoskin vaikutti kömpelöltä, mutta on vaikea sanoa, oliko se suomennoksen vai alkuteoksen vika. Koko kirjan tyyli oli mielestäni kömpelö ja kummallinen. Mahtaakohan se johtua yrityksestä jäljitellä Austenin tyyliä? Kiinnitin huomiota jonkin harvinaisen sanan liialliseen käyttöön, mutta ne muista kummassa kirjoista, Hylätyssä puutarhassa vai Syystanssiaisia. Samantyylisten kirjojen peräkkäisestä kuuntelusta aiheutuva ongelma.

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Ulkosuomalaisen ongelmia vol. 2


Olen herkkänahkainen ja kumiallerginen. En voi luututa saati tiskata jatkuvasti avokäsin ja kumihanskat eivät sovi. Onneksi nykyään on saatavilla paljon erilaisia vinyyli- ja nitriilihanskoja. Mutta eihän niitä parhaita tietenkään saa kuin Suomesta. Tai voi saadakin, enhän minä voi tietää, mutta ei Ruotsista, ei ainakaan meiltä päin. Onneksi sentään saa yhdenlaisia nitriilikestohanskoja, mutta ei läheskään yhtä hyviä, kuin Suomesta. Puhumattakaan sitten kertakäyttöhanskoista. Löysin nyt kaupasta nitriilisiä, mutta ne eivät ole meistä yhtään niin hyviä, kuin yhdet Suomesta saatavat. Ei niitä kuulema sieltäkään aina löydy. Isäni ja pikkusiskoni ovat saaneet olla monesti hanskakuriireina.

Hanskojen lisäksi siivotessa ja tiskatessa tarvii pesusieniä. Nykyään täältäkin saa vihreitä naarmuttamattomia, mutta vain matalia, ei "kädensijallisia". Ostan yleensä aina paketillisen kertakäyttöhansoja, pesusieniä ja kestohanskoja Suomessa käydessäni. Olisikohan ensi kerralla aika tajua ostaa useampi pakkaus.

torstai 9. heinäkuuta 2015

Ystäväni Maria Kallio


Tutustuin Mariaan noin kaksi ja puoli vuotta sitten. Pidimme yhteyttä aluksi tosi tiiviisti, sitten vähän harvemmin. Nyt on mennyt kauan, että en ole kuullut kuulumisia, ja ikävöin kuulla ystäväni kuulumisia. Hän ei taida olla yhtä kiinnostunut minun kuulumisistani, kukapa olisi, mutta toisaalta minulla on täysi oikeus ajatella, että hän on yhtä kiinnostunut minusta ja tapaamme toisinaan kahvikupin ääressä, tai no oluella tai wiskillä, kun Marian tuntee.

En varmastikaan ole ainut lukutoukka, joka ystävystyy kirjan hahmojen kanssa. Lapsena minulla oli mielikuvitus ystäviä, kavereita ja eläimiä, mutta kirjallinen mielikuvitusystävä on todellisempi siinä mielessä, että häntä ja hänen juttujaan ei tarvitse keksiä, ainakaan kokonaan, itse.

Kuuntelin kauan sitten Henrik Fexeuksen kirjoja hyvästä itsetunnosta, oppimiskyvyn parantamisesta ja henkisistä supervoimista. Sen tyyppisiä kirjoja, joista en yleensä suuremmin välitä, mutta Fexeuksen kirjoista tykkäsin. Harmi, että niitä ei ole suomennettu, mutta jos joku lukee mielellään ruotsiksi, niin suosittelen. Yhdessä kirjoistaan hän puhui ihmisten onnellisuudesta ja sen saavuttamisesta. Älylliset haasteet lisäävät nykyään paljon puhuttua flowta ja se taas lisää onnellisuutta. Fexeuksen mukaan flowta eivät lisää esim. tietokonepelit ja television katselu, paria poikkeusta lukuun ottamatta: yksin kertaisten tetris- ja pallojen ammuskelupelien on todettu lisäävän flowta, samoin pitkäaikaisten tv-sarjojen seuraamisen. Sitä selitetään sarjan hahmoihin tutustumisella, ihmiset kokevat seuraavansa tuttaviensa elämää. Tottahan se on, itse seurasin Kotikatua lähes koko 18 vuoden ajan, vaihtarina ja Alankomaissa asuessa jäi pari kautta väliin. Karjalan kunnaistakin odotin uutta kautta kuin kuuta nousevaa. (En kyllä muista koskaan odottaneeni kuuta nousevaksi, odottaako muut?) Hyvä kirjasarja toimii minulle vielä paremmin. Kovin montaa sellaista sarjaa en ole lukenut, mutta varmaan suurin osa meistä on ystävystynyt aikoinaan Tiinan, Annen ja Paula(/i)n kanssa. Tiinaan ja Pauliin samaistuinkin täysin, koska olin itsekin poikatyttö. Anneen samaistuin vähän nimisyistä.

Takaisin Mariaan. Tutustuin häneen varmasti myöhemmin, kuin moni muu, hyvänä puolena siinä oli, että saimme pitää tiiviisti yhteyttä muutaman kuukauden. Aluksi kuuntelin monta kirjaa peräjälkeen, sen jälkeen rupesin säästelemään. Olin onnellinen, kun uusin kirja ehti ilmestyä jonkin verran ennen sairaalassa oloani, säästin sen sitä varten. On ollut mukava seurata myös Marian lasten kasvua. Nyt olen taas kaipaillut kuulla Mariasta ja hänen perheestään, työkavereistaankin, ja ilahduin tiedosta, että syksyllä taas saamme uusia kuulumisia.

Totuuden nimissä on sanottava, että kaikki kirjat eivät ole olleet yhtä hyviä, kuin toiset. Mutta kun päähenkilöön on ehtinyt muodostua ystävyyssuhde, lukee hänestä mielellään, vaikka kirja ei muuten olisikaan aivan maailman paras opus. Minä tykkään pitkistä kirjasarjoista. Aloin ystävystyä myös Åsa Larssonin Rebecka Martinssonin kanssa, mutta sarja oli vain viisiosainen ja siinä ajassa suhde ei ehdi vielä kehittyä kunnolla. Tai ehkä ehtisi, mutta sen ei anna kehittyä, kun tietää yhteydenpidon loppuvan pian.


Uimahallissa – ulkomaalainen havainnoi



Tätä ei voine varsinaisesti kutsua maahanmuuttajan ongelmaksi, mutta yksi kulttuuriero kuitenkin, ehkä yksi silmiin pistävimmistä, tai oli ainakin, kun lasten ollessa pieniä kävimme aika usein uimahallissa. Tai ainakin kerran tai kaksi vuodessa, joka on minulle paljon. Ensimmäinen, ja se varsinainen ongelma, oli, että uimahalleihin kuuluu ottaa mukaan oma lukko vaatekaapin oveen. Emme tietenkään tienneet sitä ensimmäisellä kerralla ja sen jälkeenkin olen onnistunut unohtamaan lukon aika monesti. Silloin, kun kävimme uimahallissa silloin tällöin minulla oli numerokoodillisia munalukkoja aina repussa kiinni. Oman, nykyisen, kuntani uimahallissa, jossa kävin joskus vesijumpassa, ei aluksi tarvinnut omaa lukko, mutta nykyään täälläkin tarvii. Ja arvatkaapas, olinko informoitu asiasta, kun se oli muuttunut. Mitenkähän lapseni hoitavat asian, kun käyvät koulusta uimassa. Taitavat antaa kaapin olla auki. Se onki varmaan ihan ok, jos ei ole rillit mukana. Käyvät usein, uimahalli on koulun yhteydessä. (Arvatkaapas myös, mistä osasta koulun kosteusvahingot aina alkavat, homekoulut ovat täällä ihan yhtä yleisiä kuin Suomessa.)

Toinen asia, johon reagoin heti oli, miten likaisia uimahallit ovat. En voi tietenkään puhua, kuin niistä uimahalleista, joissa olen käynyt, mutta en ole nähnyt Suomessa läheskään yhtä likaista kuin kerran.

Viimeinen, ehkä pahin on, että täällä ei ole minkäänlaista valvontaa uimahalleissa. En muista Suomessa olleeni koskaan yleisessä uimahallissa, jossa ainut henkilökunta on lipunmyyjä. Lasteni kaverit saavat käydä uimassa keskenään. Minun eivät. En ole varma, saisivatko edes valvotussa hallissa, mutta eivät ainakaan valvomattomassa. Keskustelimme lasteni ja mieheni kanssa tästä keväällä. Onneksi myös mieheni poika ei ole saanut käyvä ilman aikuista vielä kovin pienenä, nyt sanoimme, että sama ikäraja kaikilla meidän perheen lapsilla. Hirvittää toisinaan sekin, kun koulusta käyvät uimassa, jos on mukana iso lauma kolmasluokkalaisia ja yksi opettaja. Ilmeisesti uimahallireissuilla on kuitenkin mukana myös kouluavustaja.

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Kesäpäivä koulussa

Lapseni ovat kesälomalla serkkujensa luona Alankomaissa. Poikien setä oli järjestänyt, että pojat pääsivät vanhemman serkkunsa mukana kouluun päiväksi. Alankomaissa koululaisten kesäloma kestää vain kuusi viikkoa ja on porrastettu, kuten meillä Ruotsissa ja Suomessa hiihtoloma. Mihin aikaan missäkin päin maata loma on, vaihtelee vuosittain. Tänä vuonna serkkujen kesäloma on keskellä kesää ja alkoi perjantaina.






Kummankin pojan ensimmäinen kommentti koulupäivästä oli, että se oli pitkä, mutta kesken päivän käytiin kotona syömässä. Luokassa oli paljon lapsia ja kukaan ei ollut hetkeäkään hiljaa. Ruotsalainen koulu tunnetaan yleensä meluisista luokista, ja lapset valittivatkin sitä aikaisemmassa koulussaan, mutta nyt kummallakin on harvinaisen rauhallinen luokka, joten kokivat kolmenkymmenen meluisan lapset ryhmän aikamoiseksi shokiksi. Matematiikan tunnilla pojat olivat saaneet serkkunsa kanssa erikoistehtävän mennä pinoamaan kirjoja kirjastoon.

Puolelta päivin oli ruokatunti, kahden tunnin mittainen. Serkkujen isä hakee lapset kotiin ja laittaa ruuan. "Pitäähän hänen itsekin syödä".  Kaikilla lapsilla ei nykyään ole mahdollisuutta käydä kotona syömässä ja he saavat syödä eväitä koulussa, tai ostaa jotakin syömistä. Ajatus kuitenkin on, että lapset ovat keskellä päivää kaksi tuntia kotona

Maantiedon tunnilla oli käsitelty Skandinaviaa ja silloin hollanninkielitaitoinen esikoiseni oli saanut pitää esitelmän ja vastata kysymyksiin. Eniten muita lapsia oli kuulema hämmästyttänyt, miten iso piha meillä on – ja vieläpä peltoja ja metsää ympärillä. Esikoiseni muistaa kaikenlaisia numeroita ja lukuja ja miten iso piha on ja muita tarpeellisia pikku faktoja (käsittämätön kyky, itse muistan hädin tuskin talon numeron), eikä muutenkaan arkaile puhua, edes vieraalla kielellä, joten hän olikin sopiva extempore esitelmän pitäjä. Nuorempi ei puhu hollantia kovin sujuvasti. Lasten kolmas kieli ei ole hollanti, vaan friisi, jota heidän sukulaisensa Alankomaissa puhuvat. Kaikki koulut ovat kuitenkin hollanninkielisiä.



Alankomaissa syödään vain yksi lämmin ateria päivässä. Toiset syövät lämpimän lounaan ja toiset päivällisen. Toisella aterialla syödään vain leipää. Leipävalikoima on mielestäni todella yksipuolinen, mutta leivän päälle on jos jonkinmoisia levitteitä ja leikkeleitä. Parasta on kuitenkin jälkiruoat, nam.

Viime kesänä poikien serkku oli käymässä meillä ja koki valtavan kulttuurishokin; kaksi lämmintä ruokaa päivässä jo kahtena päivänä peräkkäin!  Ja yksi niistä aterioista oli vain lämmitettyjä pitsapaloja.




lauantai 4. heinäkuuta 2015

Ulkomasuomalaisen ongelmia vol 1: kuorimaveitsi

Minun mielestäni on vain yksi toimiva kuorimaveitsi. Tuo mustaoranssikahvainen huippuväline. Tuo toinen taas on ihan kamala, ei sovi minun käteeni mitenkään, saan siitä rakkoja ja särkyä, ja varmaan vielä paiseita, näppyjä ja harmaita hiuksia. Tuollaista hyvää kuorimaveistä vaan ei löydy Ruotsista, ei ainakaan täältä meidän kulmilta. En tosin viimeksi löytänyt Suomestakaan, toivottavasti eivät ole poistaneet valikoimasta kokonaan. Onneksi minulla on tuo yksi, se riittää kyllä toistaiseksi, en osaa kuitenkaan kuoria molemmilla käsillä yhtä aikaa. Enkä edes eri aikaan. Muu perhe on niin omituinen, että niiden mielestä tuollainen kamala lähinnä käsien ihoa kuoriva vekotin on paras kuorimaveitsi. Ja kyllä, osaan pitää sitä oikein päin kädessä, en pidä kiinni veitsipäästä, vaikka, kuten kuvasta näkyy, niin eihän kädensijalla ja terällä ole juuri edes eroa. Kamala ongelma ulkosuomalaiselle, suomalaisen kuorimaveitsen puute.

Onni kuitenkin, että asun ulkomailla, sillä Suomessa asuvan siskoni mielestä ainut hyvä ja toimiva kuorimaveitsi on tuo metallinen hirvitys, ja niitä ei kuulema enää saa Suomesta. Oli helppo keksiä joululahja siskolle viime vuonna.







-------------------------------------------------------------------------------------------------

Kukkapenkissäni, muiden rikkaruohojen seassa, kasvaa omituinen leinikki. Se on joko mutaatio, jalostetun ja villin leinikin risteymä tai ehkä kerrottu leinikki, joka palautuu normaalitilaansa.

Omituinen leinikki.

Normaali rönsyleinikki.

torstai 2. heinäkuuta 2015

Camilla Läckberg: Perillinen (2007)

Alkuteos: Tyskungen.
Kuuntelin ruotsiksi.
 
Edellisen kirjan (Pahanilmanlintu (Olycksfågeln) ) lopussa alkanut Erica Falkin juurien tutkiminen sekoittuu uusiin rikoksiin. Tämän kirjan lopussa ei ollut vastaavaa cliffhangeria, kuin edellisissä. Odotan silti seuraavan osan kuuntelemista ihan yhtä suurella innolla.

Patrik Hedström on isyyslomalla ja joutuu opettelemaan arjen pyörittämistä lapsen kanssa ja töistä poissa pysymistä. Kirjassa on voimakkaasti esillä lapsiperheiden elämä: Patrik on jäänyt isyyslomalle vuoden ikäisen Maijan kanssa, Erican sisko Anna elää uusperhe-elämää omien pienten lastensa ja uuden kumppanin teini-ikäisten lasten kanssa tasapainoille. Pientä parisuhdekriisiäkin yritetään virittää Patrikin tavatessa myös vasta lapsen saaneen ex-vaimonsa.

Patrikin ja hänen ex-vaimonsa keskusteluissa puhutaan pikkulapsiarjesta, sen pyörittämisestä ja siitä, omiiko äidit vauvat itselleen, vai pakenevatko isät vastuutaan. Vaikka lasteni vauva-ajasta on jo vierähtänyt vuosia, huomasin aiheen tutuksi ja muistin omia tunteita ja ajatuksia vauva-ajasta.

Itselleni ajankohtaisempi on uusperheen ongelmat ja mietteet. Kirjan henkilöistä suurin osa on eronneita ja suhteet entisiin puolisoihin ovat kovin erilaisia, kuten tietysti oikeassa elämässäkin ihmisillä on. Jossain vaiheessa yksi Annan bonuslapsista otti esille kysymyksen, voiko isän entisestä puolisosta puhua uuden kumppanin kuulleen, vai loukkaako se. Minusta kysymys tuntui aika absurdilta, kyllähän eronneiden ihmisten on hyväksyttävä, että kumppanilla on ollut elämää ennenkin ja kuka vaatisi lapsia olemaan mainitsematta omaa äitiään isän uuden kumppanin kuullen. Meillä puhutaan monesti asioista, mitä olemme tehneet ennen entisten puolisoiden kanssa ja kummankin lapset puhuvat tietysti vanhemmistaan. Kirja herätti ajattelemaan, että tämä ei tietenkään ole itsestään selvyys ja kaikki perheet ovat erilaisia. Myös yhteydet entisiin puolisoihin ovat aina erilaiset, jopa samassa perheessä.

Kirjassa pisti silmään, tai siis korvaan, Patrikin ja Erican lapsen suuri sanavarasto yksivuotiaana. Ehkä te pienten lasten vanhemmat, tai paremmin muistavat voitte oikaista, jos olen väärässä, mutta minusta yksivuotiaat eivät vielä käytä kovin montaa sanaa.

Toinen korvaan pistänyt, kirjaimellisesti, sattumus oli, kun kuulokkeeni ilmoittivat varsin raastavalla piippauksella patterin loppuvan pian ja heti piippauksen jälkeen kirja jatkui: "hän sanoi pehmeällä äänellä".

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Adrian Plass: Erään (hurs)kauden muistiinpanoja

Suomentanut Tytti Träff.
Alkuteos: 

Brittikirjallisuus on kyllä mainettaan parempaa. Tai taitaa sillä olla ihan hyvä maine, mutta jostakin syystä olen ollut tässä(kin) asiassa omituisen ennakkoluuloinen. Nyt olen lukenut monta kirjaa ja huomannut brittihuumorin iskevän minuun oikein hyvin, ja monissa ei erityisesti huumorikirjoissakin on sopivasti huumoria, sellaista vähän kuivaa tyhmää sarkastista tai sitten verbaalista. Kiitokset myös taitaville suomentajille, että saavat jopa verbaalisen huumorin toimimaan myös suomennoksissa.

Adrian Plassin Erään (hurs)kauden muistiinpanoja on humoristinen kuvaus uskovaisten elämästä ja kilvoittelusta. En tiennyt, että uskovaiset osaavat nauraa itselleen ja omille tavoilleen ja yleensä tärkeinä kokemilleen asioille.
Kirja on tyypillinen antisankarikertomus. Päähenkilö, Adrian, tekee kaiken väärin, mutta joku suurempi voima, tässä tapauksessa Jumala, tai sitten vain sattuma, kääntää asiat voitoksi, jos nyt ei aina päähenkilölle itselleen, yleensä siinä vaiheessa, kun päähenkilö joutuu tunnustamaan tehneensä kaiken väärin ja vääristä vaikuttimista. Tämän kirjan päähenkilöllä sattuu vielä olemaan poika, Gerald, jolla on asenne kohdallaan auttaakseen isäänsä olemaan loistava antisankari. Gerald oli ehdottomasti suosikkihenkilöni.

Kirja muistuttaa aika paljon brittisarjaa Panta kaulassa (kuten muistatte, minä joka en katso tv-sarjoja). Hieman samanlaisia henkilöhahmoja ja samantapaista huumoria. Kirjassa tosin ivaillaan vielä enemmän uskonnollisten tapojen kustannuksella kuin sarjassa.

Muutamat vitsit toistuivat sen verran monesti, että alkoivat jo kulumaan, mutta onneksi heti perään oli uudenlaisia tilanteita.

Mietin lukiessani, että kaikki kirjan vitsit ja ironia, joilla seurakuntaelämä Adrianin ja hänen vaimonsa Annen seurakunnan kaltaisessa seurakunnassa ei ole tuttua. Jotakin hauskaa tästä silti varmasti löytää kuka tahansa lukija/kuuntelija.

Jo kirjan nimi on loistava taidonnäyte kääntäjältä. Eikä itse kirjan teksti jää sitä huonommaksi. Tämän tyyppisen humoristisen kirjan kääntäminen ei liene aivan helppoa, koska osa vitseistä perustuu anagrammeihin tai samankaltaisten sanojen väärinkuulemiseen ja vääntelyyn. On löydettävä sopivia toisiaan muistuttavia sanoja kadottamatta varsinaista ideaa. Kääntäjä myös tunsi hyvin seurakuntaslangin termejä, joista osaa en ollutkaan kuullut vuosiin.