sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Viikko ilman kahvia ja blogia

Olen tavallaan lyönyt vetoa, tai ottanut vastaan haasteen. Perheen miehet aikovat olla ilman yhtä peliä koko viikon ja minä lupasin olla ilman blogia. Saan kirjoittaa vain yhden kirjapäivityksen, jossa saan sen tietyn kirjan luettua tämän viikon aikana. Muuten saan käydä lukemassa kommentit, mutta en vastata, saan lukea toisten blogeja, mutta en kommentoida.

Osallistun myös "juon vain vettä" -haasteeseen. Syödä saa ihan normaalisti. Kahvia voi tulla ikävä, ja piimää. Onneksi ruotsalaiset ruukaa syödä piimän lautaselta niinku se ois villiä, saan nyt opetella sen tavan. Mutta vain piimää saa syödä juomisen sijasta, limun ja mehun syöminen on huijausta. Piimää tarvin närästystä vastaan, vaikka voisihan sen ehkä korvata manteleilla.




torstai 24. syyskuuta 2015

Jonas Jonasson

Tunnetteko Jonaksen? Tai hänen kirjoittamansa kirjat?  Satavuotias joka hyppäsi ikkunasta ja katosi sekä Lukutaidoton joka osasi laskea kuuluvat suosikki kirjoihini. Menin katsomaan kirjakaupasta, joko toinen suosikkini uusi Karhukirjeitä on ilmestynyt äänikirjana ja siellä olikin uutuusuutisena Jonassonin uusin! Karhukirjeitäkin oli juuri tullut ulos äänikirjana, joten tilasin heti molemmat.

Kuuntelen parhaillaan uutta Maria Kalliota. Se kiilasi lukulistalle, kun huomasin sen tulleen ulos äänikirjana. Nyt taidan saada laittaa luku(tai siis kuuntelu)listan taas uusiksi.

Teille jotka ette vielä ole tutustuneet Jonassonin tuotantoon: suosittelen lämpimästi. Molemmat ovat hauskaa (Arto) Paasilinna tyyppistä kerrontaa. Mielestäni vielä hauskempaa. Lisäksi kummastakin saa valtavan historian tietojen päivityksen. Erityisesti opin paljon uutta Ruotsin historiasta, mutta erityisesti ensimmäisessä romaanissa seikkaillaan ympäri maailmanhistoriaa.


Silakkaa silakkaa

Taisimmee selvitä illasta kunnialla. Ruoka ei ainakaan loppunut kesken. Muut ihmiset syövät ilmeisesti huomattavasti vähemmän kuin me kälyn kanssa. 


En ole ennen avannut hapansilakkapurkkia, mutta selvisin ihan hyvin. Onneksi sain eilen hyviä neuvoja, olisin muuten tainnut saada haisevat liemet päälleni.
Kuopus sanoi illalla, että tiskialtaalla haisee sille, kuin aina entisessä asunnossa haisi, kun koira oli ripuloinut. Minusta ei sentään ihan niin pahalle, mutta en voi kieltää, etteikö haisisi. Mutta hyvä oli.


Kuva: käly

Onnistuin jopa leipomisessa. Päätin päästä helpolla ja tein banoffee.  Ohjeen löysin täältä. Vaikka pala oli gluteeniton, sai se kovasti kehuja. Vielä enemmän kehuja sai kotiin nuorisolle jätetty epägluteeniton piirakka.

tiistai 22. syyskuuta 2015

Kahvi


Iltapäivän polttava aurinko porotti etiopialaisella vuoritasangolla. Oli epätavallisen kuumaa normaalisti varsin viileässä vuoristossa. Kaldi istahti punamarjaisen pensaan varjoon ja katseli vuohilaumaansa. Hän oli juuri kävellyt kierroksen ja tarkastanut, että vuohilla on vettä saatavilla. Tämä oli heille uusi osa tasankoa laiduntaa, kasvillisuuskin oli kovin erilaista, kuin Kaldin paremmin tuntemilla alueilla.

Kaldi ei ollut tunnettu erityisen hyvänä vuohipaimenena, ja hän sai aina kaikkein huonoimmat, vanhat ja väsyneet, sairaat tai muuten heikot, vuohet laumaansa. Yleensä hän ajatteli, että onpahan sentään lauma paimennettavana, mutta tänään häntä harmitti. Hän oli nähnyt, miten toisten paimenten vuohet juoksivat ja kiipeilivät vuorilla. Erityisesti virkeydestä oli etua, kun pedot uhkasivat laumoja.

Nyt hän katseli vuohiaan, jotka laidunsivat laiskasti kuumuudessa. Hänen silmäluomensa alkoivat tuntua raskailta, ja hän nojasi taaksepäin lepuuttaakseen hetken silmiään ja väsyneitä jalkojaan. Hänen ajatuksensa harhailivat ja pysähtyivät taas vaivaiseen vuohilaumaansa. Hänen mieleensä juolahti rukoilla apua joltakin jumalista. Hän ei tuntenut jumalia kovin hyvin. Vuosia sitten puhuttiin vielä paljon eri jumalista ja jumalattarista, jotka tuntuivat hänestä tutummilta ja läheisemmiltä, kuin lähistölle rakennetun luostarin apotin jumala. Hän oli hyvissä väleissä luostarin kanssa, eikä koskaan puhunut sen asukkaiden kanssa jumalista. Hekään eivät olleet liiemmin tyrkyttäneet omaa uskoaan Kaldille. Hänestä moinen jumala, joka ei salli muitten jumalien olemassa olon tunnustamista, ja jolla ei edes oli kunnon nimeä, on ihan liian omituinen olento. Hänestähän ei edes ole olemassa kuvapatsaita, kuten Kaldi oli joskus nähnyt muista jumalista ja jumalattarista olevan.

Hän muisteli isänsä kertoneen paimenten jumalan olevan Tammuz. Niinpä hän ehti vielä juuri ennen nukahtamistaan rukoilla Tammuzilta virkeyttä vuohilleen.

Kaldi heräsi uniltaan vähän ennen auringonlaskua. Paimenten oli levättävä hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa, että he ehtisivät kerätä vuohensa ja hakeutua nuotioiden läheisyyteen. Herätessään Kaldi ajatteli, miten hänen väsyneet vuohensa jaksaisivat kuumuudessa vaeltaa lähimmälle nuotiopaikalle. Avattuaan silmänsä hän näki vuohiensa kirmailevan ja kisailevan ruohikolla ja – hän ei ollut todellakaan uskovan silmiään – nuorimpien vuohien tanssivat. Hän hieraisi silmiään monta kertaa ja ei voinut uskoa olevansa hereillä. Eihän tämä voinut olla kuin unta.

Hetken kuluttua hänen oli uskottava olevansa hereillä. Hän alkoi myös erottaa huilumusiikkia, jonka tahdissa vuohet tanssivat. Lähestyessään tanssivia vuohiaan hän näki jonkin omituisen olennon istuvan kivellä sorkat ristissä soittamassa huilua. Huilumies huomasin Kaldin ja tervehti häntä: ”Sinä olet varmaan näiden vuohien paimen. Minä olen Pan. Istar lähetti minut tänne täyttämään tehtävän, olenhan vuohien jumala.”

”Tämä ei voi olla totta”, ajatteli Kaldi. Ääneen hän sanoi:”Ja mikähän tehtävä sinulla täällä minun vuohilaumani keskellä on?”

”Rukoilit Tammuzilta apua vuohiesi väsymykseen, hän neuvotteli vaimonsa Istarin kanssa ja Istar päätti lähettää minut asialle, koska, kuten sanoin, olen vuohien jumala. He ymmärtävät minua ja musiikkiani paremmin, kuin ketään muuta jumalaa, tai ihmistä.”

”Näetkö nuo punaiset marjat pensaissa tässä ympärillä? Ne ovat Istarin pyhän pensaan, kahvin, marjoja. Opetin vuohesi syömään niitä, jotta ne virkistyisivät. Jäin sitten huvikseni soittamaan ja pitämään hauskaa heidän kanssaan, kun sinä nukuit. Mutta nyt minun on mentävä, kerää vuohesi ja kiirehdi leiriin ennen pimeää.” Pan sanoi ja hävisi pensaikkoon.

Kun Kaldi saapui nuotiolle, muut olivat jo asettuneet laumojensa kanssa paikoilleen, eikä kukaan kiinnittänyt huomiota häneen ja hänen vuohiinsa. Hän asettui myös sopivaan paikkaan nuotioiden väliin. Tulien tarkoituksena oli pitää petoeläimet loitolla. Hänen vuohensa eivät kuitenkaan asettuneet paikoilleen, kuten yleensä. Osa juoksenteli ympäriinsä, osa etsi syötävää ja osa vain seisoskeli leirissä ja ihmetteli nuotioita. Puolenyön jälkeen osa vuohista lopulta asettui makuulle, mutta osa kuljeskeli levottomasti ympäriinsä koko yön.

Seuraavana aamuna Kaldi päätti, että on parasta lähetä leiristä heti auringon noustua, että muut eivät huomaisi hänen laumansa käyttäytyvän oudosti. Vuohet olivat kuitenkin rauhoittuneet ja vaikuttivat ihan yhtä väsyneiltä ja hitailta, kuin ennenkin. Kaldi oli pettynyt. Hän harkitsi, uskaltaisikohan hän pyytää uudestaan apua jumalilta. Ehkä suoraan Panilta tällä kertaa.

Kaldi ja vuohet saapuivat eiliseen laidun paikkaan. Hänen yllätyksekseen

vuohet suuntasivat suoraan tuntemattomille punamarjaisille pensaille ja poimivat marjoja suihinsa huulillaan. Vuohet piristyivät taas silminnähden. Katseltuaan vuohia päivän ja alkaessaan nuokkua iltapäivän auringossa päättää Kaldi poimia marjoja itselleenkin, mutta maistettuaan yhtä, sylkee hän sen pois, eikä ole vakuuttunut niiden vaarattomuudesta ihmisille.

Seuraavana päivänä Kaldi tapaa luostarin apotin, joka on jo kuullut huhuja Kaldin vuohien yllättävästä piristymisestä. Kaldi kertoo hänelle vuohien syömistä marjoista ja tarjoaa taskuun keräämiään apotille kokeiltavaksi. Hän päättää jättää kertomatta, miten rukoili vanhoja jumalia, jotka apotti oli julistanut paholaisiksi.

Parin päivän päästä apotti tulee pyytämään lisää ihmeellisiä marjoja Kaldilta. Hän sanoo tehneensä niistä juomaa, jonka avulla on jaksanut nuokkumatta johtaa iltamessut siitä lähtien.”Oikea Jumalan lahja ihmiskunnalle!”

Tai jumalattaren, ajattelee Kaldi, mutta ääneen hän sanoo vain poimivansa lisää marjoja.


-------




Surströmming

Uudessa kotikylässäni kylän naiset pitävät hapansilakkaillan joka syksy. Tämä on minun kolmas syksyni kylässä ja näin ollen kolmas silakkakerta täällä. Olen syönyt muutaman kerran aikaisemminkin, kerran kirkkokuoron kanssa ja ainakin kahdesti ystävättärien kanssa.  Mutta tällä kertaa on minun ja kälyni vuoro järjestää tapahtuma. Ihan hyvä muuten, mutta meistä kumpikaan ei ole kovin kokenut silakkajuttujen järjestäjä; käly ei syö hapansilakkaa koskaan eikä missään olosuhteissa ja minä olen ihan vasta-alkaja, rookie, nuubi tai nuupero, mitä sanaa nyt haluattekaan käyttää.
Ruotsalaiset ovat kaikkien ruokien suhteen hirveän vanhoillisia. Tiettyjä asioita syödään vain toisten tiettyjen asioiden kanssa ja hapansilakka on erityisesti sellainen, jota voi oikeaoppisesti syödä vain leivällä sipulin, perunan, tomaatin ja hapankerman kanssa, jopa minun mielestäni. Sitten emme ole ihan varmoja, pitikö olla vielä jotakin muutakin, kuten tilliä. Aina voi kysyä joltakin, mitä tarvitaan, mutta entäs sitten määrät. Voi apua.  Onneksi törmäsimme kaupassa kälyn tuttavaan, joka ei muuten myöskään syö silakkaa, mutta on kokeneempi järjestämään syöminkejä.

Meillä ei kummallakaan ole hienoa isoa kakkostaloa pihassa, jossa voisi kestitä vieraita. Minun keittiööni ei kerta kaikkiaan mahdu ja lanko ei siedä ajatustakaan hapansillin hajusta talossaan.

Onneksi saimme kylän hirviporukan jahtaamaan lainaan. Eihän se toki ole maailman viihtyisin paikka, mutta eiköhän siitä saa pöytäliinalla ja kukkakimpulla ihan siedettävän. Onneksi siellä on keittolevy, joten voimme keittää perunat paikanpäällä. Teurastamon puolella on jopa juokseva vesi ja saimme luvan käyttää sitäkin.

Nyt kaikki suurimmat ongelmat on siis ratkaistu, vielä pitäisi päättää, mitä leipoisimme kahvin kanssa tarjottavaksi. Minä lupasin leipoa gluteenittoman piirakan. Pitänee kysyä perheen huippuleipurilta joku hänen suosituista ohjeistaan. Sitten on vielä pidettävä peukkuja, että onnistun yksikseni leipomaan jotakin syötäväksi kelpaavaa.

Jos kaikki menee hyvin, saatan ottaa muutamia kuvia jahtimajalta. Huomatkaa, että pelkoni on aiheellinen, minä olen onnistunut keittämään perunatkin pohjaan, monesti, ja on meillä yhden kokkauksen jälkeen käynyt palokuntakin.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Tanskalainen ja ruotsalainen dekkari

Lene Kaaberbøl & Agnete Friis: Hiljainen, huomaamaton murha (2010)

Toinen kirja Punaisen Ristin sairaanhoitaja Nina Borgista. Nina ei edelleenkään onnistu olemaan erossa vaarallisista työtehtävistä eikä hänen miehensä ole siihen tyytyväinen. 
Hyvin saman tyylinen, kuin sarjan ensimmäinen osa: Itäeuroopasta Tanskaan ulottuva rikollisvyyhti jota Nina sotkeutuu selvittämään. 
Ihan viihdyttävää luettavaa, mutta jollakin tavalla lattea kokemus. En osaa sanoa, mitä kaipaisin enemmän, mutta jotakin, ehkä syvyyttä Ninan persoonaan. Uskon silti vielä kuuntelevani kolmannenkin osan pikapuoliin.

Camilla Läckberg: Enkelintekijä (2011)
Kahdeksas kirja Patrik Hedeströmin ja Erica Falkin seikkailuista, edesottamuksista ja perhe-elämästä. Taattua ruotsalaista dekkarilaatua. 
Noudattaa samaa kaavaa muiden Läckbergin kirjojen kanssa: tapahtuu rikos, jolla on juuret jossain menneisyydessä. Kertomus kulkee vähintään kahdella aikatasolla ja sitä kerrotaan monen ihmisen näkökulmasta. Varsin toimiva kaava. 
En ollut uskoa, että tämä on jo kahdeksas kuuntelemani Fjällbacka-kirja, seuraava onkin sitten viimeisimmäksi ilmestynyt. 

Nyt olen kuunnellut Pohjoismaa-haasteeseen yhden islantilaisen, kaksi tanskalaista ja monta ruotsalaista dekkaria, tosin kyllä molemmat tanskalaiset samalta kirjailijalta ja ruotsalaisetkin vain kahdelta. Nyt puuttuu vielä norjalainen dekkari. En ole vielä koskaan lukenut sellaista, harkinnut kyllä. Kenen kirjoittamia kannattaisi ensisijaisesti lukea?

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina: elämää hurmaavien harhojen vallassa

Satu Rämö on Islannissa asuva suomalaissyntyinen toimittaja, ekonomisti, yrittäjä ja jäätikköoppaan vaimo. Ei, vaan hän on naimisissa jäätikköoppaan kanssa. Islannissa naisia ei puhutella ja tunneta miestensä vaimoina, vaan omina itsenään

Käytäntö voi johtua siitä, että Islanissa ei käytetä sukinimiä, vaan mtronyymejä tai patronyymejä. Kaikilla on oma nimi, jota ei naimisiin mennessä vaihdeta.
Tai se johtuu siitä, että Islanti on hyvin tasa-arvoinen maa.  Se on valittu maailman parhaaksi paikaksi naisille elää jo monena vuotena peräkkäin.

Islantilaiset naiset menivät 24.10.1975 kotityölakko. Yhteiskunta suistui kaaokseen. (Kvennafri) Sen seurauksena alettiin puhua tasa-arvosta. Tiesin toki etukäteen,että  islanissa oli aikoinaan maailman ensimmäinen naispresidentti, mutta muuten en ole koskaan kuullut puhuttavankaan naisten erityisen hyvästä asemasta ja kotityölakosta. En myöskään tiennyt Vigdiksesta mitään muuta, kuin nimen.

Islannissa lapsia saavat myös isät. Vanhempainvapaa jaetaan tasan ja isät osallistuvat lastenhoitoon huomattavan paljon. Valitettavasti isät eivät vielä synnytä edes Islannissa.
Kahtia jaetulla vanhempainvapaalla on varjopuolensa ja vaikka islantilaisissa ravintoloissa kannustetaan rintaruokintaan, toisin kuin Suomessa nykyään, on Islanti kaukana muiden Pohjoismaiden imetysluvuista. (Suomi on muuten toikseksi huonoiten sijouttunut Pohjoismaa.)
Islantilaisten asenteesta huolimatta (Ísland best í heimi!),  Islanti ei siis olekaan maailman paras aivan kaikessa.


Toinen pettymys Islannin osalta, minun silmissäni, oli pukeutuminen: aina korkkareissa ja pikkumustissa. Niin ja kokolattiamatot porraskäytävissä. Illuusioni Islannista karisivat kerralla.
Islantilaiset tavat ja elämä vaikuttaa muutenkin sekoitukselta pohjoismaista ja keskieurooppalaista elämäntyyliä.

Minulle oli uutta tietoa, että islantilaiset eivät polveudukaan vain norjalaisista, vaan myös Pohjois-Englannin saarilta mukaan ryöstetyistä neidoista.

Islantilaisia ei ole paljon ja kaikki tuntuvat olevan sukua tai ainakin tuttuja keskenään. Mielestäni on todella kiehtovaa, että koko kansan sukupuu tunnetaan aina ensimmäisiin islantilaisiin asti. Sukupuu on myös saatavana kätevästi puhelinsovelluksen. Näppärää, kun tavatessaan mielenkiintoisen tytön/pojan, voi heti tarkistaa, ettei olla liian läheistä sukua.

Islantilainen joulunvietto muistutti osittain ruotsalaista: hankitaan uudet vaatteet, käydään kampaajalla ja ollaan muutenkin mahdollisimman hienosti. Kaikki on vähän mahtipontisempaa kuin Suomessa. Jouluperinteet taas ovat hyvin erilaiset, kuin missään muualla ja tietysti varmasti maailman kiehtovimmat.

Jouluperinteiden lisäksi Islannissa on paljon muitakin kiehtovia perinteitä, kertomuksia ja uskomuksia. Kirjasta saa kuvan, että siellä vielä uskotaan piilokansaan, henkiin ja menninkäisiin enemmän kuin täällä meillä. Toivottavasti se on totta. Oikeastaan toivon, että piilokansa on totta, mutta koska en ole edes käynyt Islannissa, en ainakaan vielä onnistu täysin uskomaan kaikkia kertomuksia.

Kun puhutaan viime vuosien Islannista, ei voida sivuttaa Eyjafjallajökulia ja pankkikriisiä. Mielenkiintoista kuulla paikallisen mielipide asioiden historiasta ja nykytilasta.

Kirjassa on myös pieni katsaus islantilaiseen kirjallisuuteen. Arnaldur Indriðasonin dekkareiden esittely vahvisti mielipidettäni, että dekkareissa kuvataan hienosti miljöötä ja yhteiskuntaa. Taitaakin olla aika jatkaa Erlendur-sarjan lukemista. Harmi, että monien islantilaisten kirjailijoiden teoksista on käännetty vain osa suomeksi.

Kirjan hauskin osa on kielelliset kömmähdykset ja sattumukset. Uskomatonta, miten joku suomalainen sana tai sanonta onnistuukin kuulostamaan ihan päinvastaiselta jollakin toisella kielellä.




sunnuntai 20. syyskuuta 2015

40 vuotta Francon kuolemasta -haaste

Fancon kuolemasta tulee kuluneeksi 40 vuotta maraskuun 20. Aion lukea/kuunnella sitä ennen joitakin Francon aikaa käsitteleviä kirjoja. Päätin ottaa erityistarkasteluun Camilo José Celan Pascual Duarten perhe. (La familia de Pascual Duarte (1942) ). Olen lukenut sen aiemmin espanjaksi ja tenttinyt kirjallisuuskurssilla. Aion nyt lukea tai kuunnella sen uudelleen, mahdollisesti suomeksi ja blogata siitä ennen marraskuun 20. 

Olisi mielenkiintoista, jos muutkin innostuisivat lukemaan ja kommentoimaan kirjaa. Haasteeseen voi myös osallistua lukemalla jonkin toisen Espanjan sisällissotaa, Francon aikaa tai sen jälkeistä aikaa käsittelevän kirjan. Myös aika ennen sisällissotaa käy, erityisesti, jos siinä puhutaan sisällissotaan johtaneista syistä.



lauantai 19. syyskuuta 2015

Leppoinen lauantai

Vuosia sitten yksi rakas ystäväni kertoi luulensa minua noidaksi, kun kävi minulla kylässä ensimmäistä kertaa. Olin ripustellut yrttinippuja kuivumaan seinälle. Sanoin, mikä sai hänet nyt uskomaan, että en ole.  Siihen aikaan keräsin kasveja yhteisiä, nykyisin keräilen lähinnä ruoaksi, mausteeksi ja teeksi.

Tämän vuoden omenasato on niin myöhässä ja voittanut, että se ei kelpaa muuten säilöttäviksi, mutta ehkä kuvattavaksi. Onneksi sain keväällä omanasorvin. Sorvailen lisää lastuja kuvattavaksi, jos tämä yritys kuivatus onnistuu.
Sorvauksen ammattilaisena osaan käyttää sitä sorvia harjoittelematta, mutta minulla on uusi kiertoilmauuni, jonka käyttöä en oikein hallitse.
Haaveilin vihanneskuivurista, mutta päätin ensin kokeilla tuolla uudella uunilla, jos ei tarvitsisi ostaa erillistä laitetta. Jokainen laite vaatii säilytystilaa ja uskokaa pois, meillä on siitä paha pula.

torstai 17. syyskuuta 2015

Trina Dalziel: 20 tapaa piirtää pöllö ja 44 muuta siivekästä


Alkuperäisteos: 20 Ways to Draw a Butterfly and 44 Other Things with Wings
Suomentanut: Ville Lähteenmäki
96 sivua
Kustantaja: Atena.
Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta. Suurkiitokset!











Paras tapa oppia piirtämään on piirtää.

Se on myös varmasti ainut tapa, valitettavasti. Olisi kätevää syödä vaikka lääkekuuri, jonka jälkeen osaisi piirtää hienosti. Harjoittelu kyllä on yleensä hauskaa, mutta kun on yhtä kyvytön kuin minä, se on joskus tosi turhauttavaa. 

Kirjassa ei varsinaisesti opasteta, miten piirretään vaihe vaiheelta, vaan siinä on kuvia eri tyylillä piirretyistä siivekästä, pöllöistä, muista linnuista ja aarnikotkista lentokoneisiin ja erilaisiin ötököihin. Erilaisten tyylien lisäksi ideoista on eri tasoisia kuvia. Yksinkertaisimmat onnistuivat jopa minulta kohtalaisesti, monimutkaisimmista en edes haaveile.


Lapsia en saanut innostumaan tämän kirjan kuvista, vielä. Täytyy esitellä heille aarnikotkia ja lentokoneita. Voi olla, että eilen esillä olleet kolibrit ja perhoset eivät innostaneet poikasia kaikkein eniten. Kuvassa on kolibrien lisäksi lentäviä hevosia. Parasta kertoa, koska se ei välttämättä selviä kuvaa katselemalla.

Tälläisen kirjan etu värityskirjoihin on, että näistä on iloa loputtomasti. Aina voi piirrellä itselleen uutta väritettävää kirjan ideoilla.

Muista ainoastaan yksi sääntö: ei ole vain 20 tapaa piirtää pöllö.

Kirja varmasti antaa siivet (todella hauskasti keksitty) omallekin mielikuvitukselle ja erilaisia pöllöjä ja perhosia mallista piirrellessä vähitellen uskaltautuu ideoimaan omia tapoja piirtää.

tiistai 15. syyskuuta 2015

Siri Pettersen: Odininlapsi (2015)



Hirkalta puuttuu jotain, mitä kaikilla muilla on. Jotain, mikä todistaisi, että hän kuuluu tähän maailmaan. Jotain niin tärkeää, että ilman sitä hän on tauti.
Myytti.
Mädän kantaja.
Odininlapsi.
Ihminen.

Hirka on kasvanut isänsä kanssa eläen kiertelevää elämää kiellettyjen yrttien myyjänä. Hän on aina ollut erilainen, äidin ja hännätön. Isä on kertonut Hirkan äidin olevan Ulvheimistä ja susien syöneet Hirkan hännän.
Kun Hirka lähestyy viidentoista vuoden ikää, on hänen vuoronsa osallistua Riittiin. Mutta Hirka ei osaa syleillä. Kaikkihan osaavat syleillä - paitsi Odininlapset!

"Minä tein sinun selkääsi hampaanjälkien näköiset arvet. ---Sen piti näyttää aidolta. 

Yhtäkkiä Hirka saa kuulla kaiken olleen valhetta. Hänellä ei ole koskaan ollut häntää eikä äitiä. Eikä isäkään ole isä.

Hirkan lapsuuden ystävä Rime on suursuvun jälkeläinen, itse suuren Ilumen ainoa lapsenlapsi. Hänelle kuuluu itsestään selvyytenä paikka Neuvostossa. Rime valitsee kuitenkin toisin. Rahan ja vallan asemasta hän on päättänyt liittyä palvelemaan Näkijää ja auttaa Hirkaa huolimatta siitä, mikä Hirka on.

Hirkaa ei jahtaa pelkästään Neuvosto. Hänet Ymirin  maahan päästäneet voimat haluavat hiljentää hänet, ennen kuin paljastuu, että hän on Odininlapsi. Samalla portin avauksella maailmaan on päässyt paljon Hirkaa vaarallisempia olentoja.

Hirka on erilainen ja häntä vainotaan, koska häntä pelätään. Hänen uskotaan mädättävän ne, joiden kanssa hän on läheisessä kosketuksessa. Hirka uskoo siihen itsekin. Mutta hän saa huomata, että puheet Odininlapsen kauheudesta eivät pidäkään paikkaansa. Samaan aikaan todellinen pahuus pääsee leviämään.

Hieno allegoria tämän päivän maailmasta, jossa lietsotaan vihaa erilaisia ja muukalaisia vastaan, jotta niitä voidaan käyttää savuverhona, jonka takana todelliset riistäjät toimivat.

Dagensnyheter nimitti kirjaa kliseistä vapaaksi ja tulevaisuuden klassikoksi. Ainakin ensimmäinen pitää paikkansa, kirjassa ei ole nykyfantasialle tyypillisiä suureellisia maagisia elementtejä. Tarina on lähempänä vanhojen skandinaavisten myyttien maailmaa.

Heijastavatkohan entisaikojenkin skandinaaviset tarinat samalla tavalla sikäläistä yhteiskuntaa. Voin hyvin kuvitella tämän trilogian olevan seuraavan vuosituhannen historian ja kirjallisuuden tutkijoiden aineistossa Eddan rinnalla, osana samaa tarinoiden jatkumoa.

Kirja vaikuttaa olevan vasta alkusoitto suurelle seikkailulle. Kirjan lopussa lukijalla on kourassaan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Sisäkannen spoilerissa luvataan siirtymistä toisiin maailmoihin. Odotan jännityksellä, onko joku niistä omamme, Midgård, tai kenties aasajumalten maailma Asagård.

Alkusoitoksi kirja on pitkä ja vaikuttaa hetkittäin, että ympäriinsä juoksentelu on hännättömyyden lisäksi päätöntä. En meinannut pysyä kaiken juoksentelun perässä. Tykkäsin näkökulmasta, jossa ihminen on pelätty kummajainen ja outo olento, josta yleensä puhutaan vain vanhoissa tarinoissa ja uskomuksista. Kaiken kaikkiaan hieno lukukokemus, josta jäi kova nälkä päästä seuraavan osan kimppuun.
Harkitsen norjaksi lukemisen pikakurssia.

Kun näin kirjan kannen ensimmäisen kerran, norjankielisen nimen ja kuvan, päätin heti, että tuon kirjan luen heti, kun se ilmestyy suomeksi.
Lukukokemus vaikutti käännöksestä, tai yksinkertaisesti kielen eroista johtuen, erilaiselta suomeksi ja ruotsiksi. Suomentaja on onnistunut hyvin termien suomentamisessa.



Siri Pettersen on syntynyt Tromsassa ja työskennellyt graafisenasuunnittelijana. Aiemmin hän on kirjoittanut sarjakuvia. Odininlapsi nousi norjan fantasiataivaan kirkkaimmaksi tähdeksi. Myös trilogian toinen osa Mätä on ollut myyntimenestys ja kolmas osa "Evna" on syksyn odotetuin kirjauutuus. 


Alkuteos: Odinsbarn (2013)
Suomentanut: Eeva-Liisa Nyqvist
612 sivua
Kustantamo: Jalava.
Arvostelukappale kustantajalta. Suurkiitokset!

maanantai 14. syyskuuta 2015

Hanne-Vibeke Holst: Mitä he toisilleen tekivät

Alkuperäisteos: Undskyldningen (2011)
Suomentanut: Virpi Vainikainen

Berliinin oopperan taiteellinen johtaja, Helena Tholstrup, palkitaan Wagnerin oopperan uskalletusta tulkinnasta. Palkintogaalan ilta ei suju hänen suunnitelmiensa mukaan, vaan hän ja hänen tyttärensä Sofia päätyvät vangeiksi Helenan työhuoneeseen. Huoneeseen, jossa on Helenan säilyttämä vanha, hänen isältään perimä kenkälaatikko, jota Helena ei ole koskaan avannut.

Panttivankidraaman lopuksi Helena kertoo tarinansa Sofialle ja yhdessä he avaavat laatikon ja heille avautuu suvun salattu historia, ennenkaikkea kaksospoikien, joista toinen on Helenan isä, yhteen kietoutunut elämä. Heidän isänsä, pappi ja vastarintaliikkeen jäsen joutui piileskelemään maan alla ja samalla hän eli perheeltään salattua elämää. Myöhemmin kaksoset sotkeutuvat nuoruuden hullutuksissa petosten verkkoon ja lopulta heidän lapsensa jatkaa samalla tiellä. Sofia on päättänyt katkaista hiljaa rakkaudettomissa liitoista ja huonoista äitisuhteista kärsineiden naisten ketjun, hyvin dramaattisella tavalla. Tarinasta saa katsauksen Tanskan historiasta ja yhteiskunnasta, vaikka kertomuksen päähenkilöt asuvatkin ympäri Eurooppaa.



Pitkästä aikaa Holstin kirja, josta nautin suunnattomasti. Annoin sille Goodreadsissa neljä tähteä. Tykästyin aikoinaan uutisreportteri Theresestä kertovaan trilogiaan, mutta Kruununperilliseen kyllästyin jo alkumetreillä. Ehkä vielä joskus uskallan yrittää sitä uusiksi.

Suomennoskin oli sujuva. En kiinnittänyt huomiota mihinkään omituisiin sanoihin tai ilmaisuihin. 

Saan tästä kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen toisen tanskalaisen kirjan ja näin ollen suoritetuksi haasteen Pohjoismaiden tuntija -tason.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Puuro. Reseptejä, inspiraatiota, historiaa.






Tekijät: Annika Mogensen, Ann-Sofie Rosenqvist, Torbjörn Tenfält
Anna Bylund, Susanna Mälarsted
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Ruotsinkielinen alkuteos:  Gröt
Kustantamo: Karisto Oy
Kirja saatu kustantajalta. Suurkiitokset!


Puuro – trendikästä ja terveellistä

Puurosta on tullut trendiruokaa Kööpenhaminassa, Lontoossa ja New Yorkissa. Nyt se on kovaa vauhtia nousemassa myös Tukholman, ja muiden ruotsalaiskaupunkien trendikkäiden ravintoloiden ruokalistoille.
Fitnes- ja kuntoilutrendien myötä puurot ovat nousseet tunnetuiksi ja suosioon terveellisinä ja hitaasti energiaa luovuttavina, pitkään kylläisenä pitävinä ruokina.
Kauppojen hyllyissä on nykyään paljon erilaisia puuroaineksia, ei vain perinteisiä kaura- ja ruishiutaleita. Vielä suuremmat valikoimat erilaisia hiutaleita ja siemeniä saa erikoisliikkeistä ja myllyjen omista myymälöistä.


Puuron historiaa

Aina puuro ei ole ollut ylellistä ja trendikästä ruokaa, vaan päivittäin syötävää arkiruokaa.

Ensimmäiset puurot keitettiin rikkakasvien murskatuista siemenistä. Vähitellen ihmiset jalostivat heinäkasveista entistä tuottoisampia viljakasveja. Talonpoikaisyhteisössä puuro oli jokapäiväistä perusruokaa, jota koko perhe söi yhteisestä padasta. Vastoin monien käsityksiä puuro ei ollut aamiaisruokaa, sillä ennen esikäsiteltyjä hiutaleita ja suurimoita puuronkeitto kesti kauan. Tähteeksi jäänyt puuro käytettiin seuraavana päivänä, ruokaa ei heitetty hukkaan.


Puuroon liittyi monia tapoja ja perinteitä. Pitoihin vieraat toivat puuroa kauniisti kuvioiduissa pytyissä. Häissä morsiuspari sai puuroa. Vasasyntyneen kotiin naapurit toivat lapsivuodepuuroa.
Vanha perinne on myös muuttopuuron tarjoaminen uuteen kotiin muuttavalle.

Kirja kertoo puuron ja viljojen historiasta Ruotsissa, mutta on muistettava Suomen olleen silloin osa ruotsia, eli se on myös oman ruokakulttuurimme historiaa.

Puuroa syötiin myös antiikin Roomassa. Romuluksen kerrotaan tappaneensa veljensä heidän tapeltuaan puurosta.

Perinteisiä puuroja

Ohjeita perinteisistä puuroviljoista tuttuakin tutummasta kaurapuurosta amerikkalaiseen pekonin kanssa tarjottavaan maissipuuroon. Perinteisiä puuroja uusilla ideoilla rikastettuina. Tärkeimpinä erilaiset riisipuurot, perinteisen jouluisena ja arkisempina muunnelmina.

Ruotsalaiseen riisipuuronsyöntiin liittyy vanharunoiluperinne. Runoperinne syntyi talonpoikien keskuudessa. Runot ja lorut olivat välillä aika uskaliaita. Kun perinne levisi porvariston puuropöytiin 1700- luvun puolivälissä, runot siistiytyivät salonkikelpoisiksi.

Puuro kiehuu ja koirata haukkuu.
Nyt syödään puuroa, jotta perse paukkuu!

 Puuroa uudella tavalla

Ohjeita meille vasta viime vuosina rantautuneista raaka-aineista tehtäviin puuroihin, kuten mustariisistä, amarantin siemenistä ja chiansiemenista sekä hurjia yhdistelmiä perinteisistä aineiksista, kuten punajuuripuuro. Lisäksi annetaan ideoita tähteeksi jääneen puuron käytöstä.

Puuroa päivälliseksi

Hurjalta kuulostava sipuli-tomaatti-kaurapuuro sekä perinteisemmin risottoa. Lisäksi annetaan kullekin lounaspuurolle sopivat viinivinkit.

Puuroa jälkiruoaksi

Ennen sokerin yleistymistä ja jäätelön ja muiden herkkujen yleistymistä puurot olivat tavallisia jälkiruokia. Yhdistelemällä perinteisiä ja moderneja aineksia ja ideoita puuroista saa herkullisia jälkiruokia.



Herkullisia lisukkeita

Hillojen ja muiden lisukkeiden osalta ei myöskään kannata jämähtää samoihin perinteisiin ohjeisiin. Esimerkiksi tyrni-keltajuurihillo tuo vaihtelua vaikkapa ihan arkisimpaan kaurapuuroon. Puurolisukkeen voi maustaa myös chilillä.

Kiireisiä aamuja varten annetaan mysli- ja granola reseptejä, joilla saadaan valmiiksi nopeita aamupalavaihtoehtoja, joita ei tarvitse keitellä aamukiireessä. 

Aineksista

Listalla esitellään kirjan ohjeissa käytetyt ainekset amarantista ja avokadosta tattariin ja vehnään. Listalla on monia uusia tuttavuuksia ja uutta tietoa vanhoista tutuista aineksista.

Hirssi on ikivanha viljalaji, jota on viljelty Intiassa ja Kiinassa jo tuhansia vuosia.



Puuro maailmalla 

Kaikkialla, missä viljellään viljaa, sato on opittu yhdistämään nesteeseen. Puuro ei tunne rajoja.

Puuroa on syöty kaikkialla ja kaikissa vanhoissa kulttuureissa. Riisit ja viljat saa syömäkelpoisiksi neste ja lämpö ja puuro on yksinkertaisin tapa valmistaa ne syötäviksi. Puuroiksi voidaan löyhän määritelmän mukaan määritellä myös risotot ja Etelä-Koreassakin riisipuuroon sekoitetaan kaikkea mahdollista, jopa äyriäisiä.

Skotlantilaiset katsovat puuron ansioksi, että Skotlannin väkiluku aikoinaan kasvoi nopeasti. Heidän kiihkeää asennettaan puuroon kuvaa 1976 Time-lehden yleisönosastolla käyty kiista:

Useat kirjoitukset koskivat sitä, kuuluuko puuro syödä istuen, seisten vai kierrellen kuten cocktailkutsuilla.

Länsieurooppalaisille puuro tarkoittaa yleensä kaurapuuroa. Idemmässä tavallisimpia puuron raaka-aineita olivat hirssi ja tattari sekä vielä idemmässä riisi.

Vaikka kirjassa määritellään puurot käsittämään lähes kaikki viljoista tai siemenistä nesteen kanssa keitetyt, tai uunissa valmistetut, ruuat mämmiä ei kuitenkaan huolita puuroihin kuuluvaksi.

Mukavia uusia ideoita puuroa syövän perheen listalle. Osa ohjeista on sen verran uskaliaita, että voivat jäädä kokeilematta, ainakin ensi lukemalla minun ennakkoluuloisella perheessäni. Kirja voi myös töytäistä jonkun puuroja syömättömän kokeilemaan erilaisia puuroja; jos kaurapuuro ei maistu, on olemassa paljon muitakin vaihtoehtoja.

Kirjan ohjeet rohkaisevat myös kokeilemaan itse hieman erilaisia tapoja tarjoilla puuroja. Kun kaapista ei satu löytymään granaattiomenaa, voi sen huoletta korvata muilla hedelmillä. Pähkinöitäkin voi varioida.

Ohjeista paistaa läpi ruotsalaisuus. Vaikka monet ohjeet ovat "uusia", on niissä käytetty ruotsissa tavallisia aineksia, joista kaikki eivät ole yhtä tunnettuja Suomessa. Kirja toimii siis myös alkeisoppaana naapurimaamme eksoottiseen ruokakulttuuriin.

Lainaamaani puurorunoa lapset kommentoivat: "paras sananparsi ever".

perjantai 11. syyskuuta 2015

Syysretki

Neljä päivää aikaa ottaa tehosterokote, joten varattiin vapaapäivän ratoksi autolle katsastus- ja lapsosille ja äitillensä rokotusaika. Tällä kertaa lapset olivat ihan rauhallisia, vain äitiä pelotti. Tehtiin kuopuksen kanssa virhe ja katsottiin, kun esikoinen sai piikin. Paljon pahemman näköinen toimitus kuin viimeksi. Kaiken lisäksi minä sain piikin harjoittelijalta.

Ihan hyvin se lopulta meni, siihen asti. Puoliso lähti katsastamaan autoa ja menimme lasten kanssa ostoksille. Koska siihen aikaan olivat auki vain isot marketit, menimme ensin markettiin ostamaan kaikenlaista pientä, mitä omasta kylästä ei saa. Sain päähäni ostaa uuden pyykkikorin. Loisto idea. Vaatekaupassa hävetti sopivasti raahata  mukana ostoksia puolilleen tukittua kuudenkymmenen litran pyykkikoria. Kukaan ei nauranut meille avoimesti ei edes tuijottanut pitkään, eikä tullut vaatimaan tilille myymälävarkausepäiltyinä. Tosin, jos olisin aikeissa varastaa halpatuontivaatteita, ottaisin varmasti hieman vähemmän huomiota herättävän korin mukaani.

Seuraavaan kauppaan menin silti yksin ja jätin poikaset koreineen aukion penkille ottamaan aurinkoa.

Löysin kaupasta neuletakin, jollaista olin etsimässä. Se näytti päälläni ihan kamalalta saunatakilta. Se oli suunniteltu yltämään tyylikkäästi puolisääreen, mutta tällaisella alimittaisella se ulottui lähes nilkkoihin. Muistui mieleeni vaikeuteni ostaa vaatteita Euroopan pitkäsäärisimpien ihmisten kotimaassa. Minä kun olen saanut äidin perintönä karjalaiset sääret, jotka ovat niin lyhyet, että hädin tuskin yltävät maahan seistessä. Tuoleilla istuessa harvoin (maassa istuessa paremmin). Onneksi siellä on jatkuvasti muodissa hig water housut, ne kun käyvät minulle normaaleista housuista. Näytin varmasti jatkuvasti tosi tyylikkäältä siellä asuessani.

Jätin vaatteet ostamatta ja lähdimme raahaamaan koriamme ruokapaikkaan. Lapset olivat ilmeisesti hälyyttäneet puolison hätiin ja saatiin jättää ostokset autoon.

Elektroniikkakaupassa etsin minikajaria toisten sovitellessa hiiriä. (Hiirisanasta saa ruotsiksi väännettyä hauskoja, lasten korville sopimattomia vitsejä, joten sopivasti väsyneenä päätin jättää pojat ja puolison keskenään hiirihyllylle.)

Tulin kassalle leivänpaahtimen ja läppärin tuuletusalustan kanssa. Eivät taida toimia kaijuttimena.

Kotimatkalla puoliso päätti pelleillä jotakin ja päädyimme ajamaan väärään suuntaan. Matkalla toiselle kotiinpäin vievälle risteykselle keksin, että mennäänpäs yllätys vierailulle poikasten isän uudelle talolle, jossa poikasten isovanhemmat ovat käymässä. Anoppi (heidän kotimaansa laissa määrätään, että avioerossa kaikki muut sukulaissuhteet säilyvät, minulla on siis edelleen anoppi, appi, lanko, käly sun muut. Olen myös edelleen lasteni serkkujen täti.) oli tapansa mukaan tuonut tuliaisia auton täydeltä. Vaatteista minulle sopi tällä kertaa vain yksi hame. Eikä sekään taida sopia enää, kun saan ahdettua sisuksiini kaikki tuliaissiirappivohvelit ja appelsiinijukurtit.

Onnistuin lahjomaan lapset olemaan kiltisti, vinkumatta ja tappelematta koko päivän. Auttoivat jopa kiltisti siivoamaan kotona. Toimii ilmeisesti paremmin kuin uhkailu.

40 vuotta Francon kuolemasta -haaste

Fancon kuolemasta tulee kuluneeksi 40 vuotta maraskuun 20. Aion lukea/kuunnella sitä ennen joitakin Francon aikaa käsitteleviä kirjoja. Päätin ottaa erityistarkasteluun Camilo José Celan Pascual Duarten perhe. (La familia de Pascual Duarte (1942) ). Olen lukenut sen aiemmin espanjaksi ja tenttinyt kirjallisuuskurssilla. Aion nyt lukea tai kuunnella sen uudelleen, mahdollisesti suomeksi ja blogata siitä ennen marraskuun 20. 

Olisi mielenkiintoista, jos muutkin innostuisivat lukemaan ja kommentoimaan kirjaa. Haasteeseen voi myös osallistua lukemalla jonkin toisen Espanjan sisällissotaa, Francon aikaa tai sen jälkeistä aikaa käsittelevän kirjan. Myös aika ennen sisällissotaa käy, erityisesti, jos siinä puhutaan sisällissotaan johtaneista syistä.


keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Blogin uusi ilme ja Ullan Luettujen kesäarvonta

Heti kättelyssä muistutan kaikkia Ullan Luettujen viimeisestä kesäarvonnasta. Käykäähän osallistumassa.

Ei ollut tarkoitus muuttaa blogin ulkonäköä taas ja heti uudelleen. Mutta uusi profiilikuvani ei sointunut vihreään taustaan. Koitin säätää värejä ja leveyksiä sun muita itse, mutta siitä seurasi katastrofi, jonka sain onneksi selvitettyä vaihtamalla kokonaan toiseen pohjaan. Täytyy muistaa ensikerralla, kun keksin vaihtaa profiilikuvan, että on parasta valita aina keltasävyinen kuva. Keltainen on minun värini, joten blogi tuntuu nyt entistä kotoisammalta.

Onko muilla ongelmia bloggerin käytössä? Kun kommentoin puhelimella, tulee kommentti nykyään aina kahtena, aikaisemmin kolmena.
Kaikki eivät kuulemma voi kommentoida blogiani, vaikka olen sallinut kaikki kommentit ja asetellut asetukset kuntoon.

Olen lukenut viimeaikoina muutaman scifi- ja fantasiakirjan. "Kerta kiellon päälle" tyylillä. Aina ajattelen, että nyt olen kurkkuani myöten täynnä erityisesti fantasiaa, mutta aina jostakin ilmestyy joku kirja, jota ei vain voi jättää lukematta. Edellisen bloggauksen Saga-kirjaa lukiessa mietin, missä menee scifin ja fantasian raja. En tiedä, mikä on oikea vastaus, mutta ajattelin sen olevan suunnilleen: Avaruuteen sijoittuva on scifiä, kaikki moderni teknologia on scifiä. Haltiat, peikot, noidat ja kaikki vanhan mytologian olennot fantasiaa. Menneisyyteen ja muuten ei-teknologisesti moderniin maailmaan sijoittuvat fantasiaa. Entä sitten täysin keksityt uudet taruolennot, erityisesti avaruusolennot? En luokittelisi Star Trekiä fantasiaksi, mutta miksi en. Ja kuuluvatko jotkut tarinat molempiin genreihin?

Ihan turhaa pohdintaa, mutta olisi hauska kuulla, onko jollakin muulla asiasta parempaa tietoa tai mielipidettä (tai molempia).

Brian K. Vaughan & Fiona Staplas: Saga

Alkuperäisteos: Saga vol 1
Suomennos: Antti Koivumäki
Kustantaja: LIKE
Ei sivunumeroita, en viitsinyt laskea sivuja.
Kirja saatu arvostelukappaleena, kiitokset kustantajalle!





Hazelin äiti Alana on kotoisin galaksin suurimmalta planeetalta Maantuntumalta. Marko sen ainoalta kuulla Kiemuralta. Maantuntuman ja Kiemuran kansat ovat käyneet hyvän ja hyvän välistä sotaa ammoisista ajoista, eikä taisteluille näy loppua.

Nämä avaruuden Capuletit ja Montaguet eivät salli lajien välisiä liittoja. Alana ja Marko rakastuvat, menevät naimisiin ja kaiken kukkuraksi saavat lapset, kaikkien mielestä iljettävän lajien sekoituksen. Nuori perhe saa peräänsä molempien suvut sekä tv-päiset robottikuninkaat. Pikku Hazel saa viettää lapsuutensa kantoliinassa, ehkä täysin tietämättömänä pahasta maailmasta, paeten pitkin galaksia. Mukaansa hän saa ensimmäisen, ei ihan tavallisen, lapsenlikkansa Izabelin.

Tarina on vauhdikas seikkailu, joka on yhtä aikaa tosissaan tehty tieteis- ja fantasiaseikkailu sekä parodia niistä. Samalla se on kuin ohimennen kannanotto uskonnollisiin, tai kulttuurillisiin, tapoihin ja ennakkoluuloinen. Pääasiallisesti se on kuitenkin kaunis tarina nuoren perheen yrityksestä sopeutua perhe-elämään maailman myllerryksen keskellä. Allegoria perheenperustamisesta. Monista esikoisen vanhemmista taitaa tuntua, kuin olisi heitetty ihan vieraaseen galaksiin.

Piirrokset ovat ilmeikkäitä ja kertovat paljon, mitä sanat jättävät kertomatta. Kieli on rikasta, ainakin kirosanojen osalta, ja kirjan tyyliin sopivaa. Suomennos toimii paria kömmähdystä lukuun ottamatta hyvin. Epäilin jopa, että kiroilu oli suomeksi vivahteikkaampaa kuin alkuperäisessä, mutta en löytänyt hyviä näytteitä verratakseni.

Tykkäsin erityisesti lapsentahtisesta elämästä pakoretkellä. Kirjallisuudessa törmää liian harvoin imetykseen ja kantoliinailuun.

Vähiten tykkäsin siitä, että tarina loppui kesken ja pitäisi saada jatko-osa nyt heti tai mieluiten eilen. Olen lukenut/kuunnellut nyt peräkkäin turhan monta kirjaa, joissa ensimmäinen kirja on vain alkunäytös ja jättää lukemattomia avoimia kysymyksiä. Alan arvostaa kirjasarjoja, joissa jokainen osa toimii myös itsenäisesti.

tiistai 8. syyskuuta 2015

Kirjaa ei ole pakko lukea silmillä

Lukutaidon päivä 8.9.
Celia-kirjaston äänikirjakampanja alkaa.



Celian palveluita voivat käyttää kaikki henkilöt, joille painetun tekstin lukeminen on vamman, sairauden tai muun vastaavan lukemisesteen vuoksi hankalaa. 

Celia.fi sivulta

Celian "pääsyvaatimuksia" on muutettu, eikä lääkärintodistusta enää tarvita ja asiakkaaksi voi liittyä nyt liittyä myös monessa kirjastossa. Palvelu on ilmainen.

Palvelu on tarkoitettu myös lukihäiriöstä kärsiville, ei pelkästään näkövammaisille. 

Asiakkaaksi voi liittyä myös ulkomailla asuvat suomenkansalaiset.

Mikäli omassa kirjastossasi ei voi vielä liittyä Celiaan tai asut ulkomailla, voit myös liittyä verkkoasiakkaaksi asiantuntijan ilmoituksella. Itse muistele, että täytin lomakkeen itse ja liitin mukaan ruotsinkielisen lääkärinlausunnon. Kannattaa kysyä celia.fi käyttäjäpalvelusta.

Kampanjalle haetaan näkyvyyttä myös Youtubessa. Linkkiä kannattaa jakaa.

Jos lähipiirissänne on ihmisiä, joille painetun tekstin lukeminen on syystä tai toisesta vaikeaa, vinkatkaa heille Celia.fi-sivustosta.

Koululaisille ja opiskelijoille on myös tarjolla maksullisia oppikirjoja


Tämän kampanjan kohderyhmänä on erityisesti nuoret, mutta aikuistenkin tietoutta palvelusta halutaan lisätä. Myös opettajille ja muille lasten- ja nuorten kanssa työskentelevien voisi olla hyvä tuntea palvelu paremmin.


Osallistutaan myös pakolaisavun lukutaitokampanjaan!

maanantai 7. syyskuuta 2015

Kolme norjalaista kirjaa

Tom Egeland: Ympyrän pää (2001) (Sirkelens ende)
Tom Egeland: Suden yö (2005) (Ulvenatten)
Hanne Ørstavik: Yhtä totta kuin olen todellinen (1999) (Like sant som jeg er virkelig)


Ympyrän pää on Da Vinci-koodi tyylinen vauhdikas seikkailu.
Arkeologit tekevät Oslon lähistöllä uskomattoman löydön, pyhäinjäännöskirstun. Miksi projektin johtaja professori Llyleworth varastaa kirstun. Kirjan päähenkilö arkeologi Bjørn Beltø  on päättänyt saada kirstun takaisin Norjaan. Mitä kirstu oikein sisältää ja miksi se on joidenkin mielestä liian vaarallinen luovutettavaksi Norjan valtiolle?

Seikkailu muistuttaa kovasti Da Vinci-koodia, ei pelkästään aiheeltaan, vaan myös henkilögallerialtaan ja tyyliltän.  Bjørn Beltø seikkaili pyhäinjäännösten maailmassa kuitenkin jo neljä vuotta ennen Robert Langdonia. Mielestäni tämä oli vielä hieman parempi seikkailu. Harmi, että kirja ei ole koskaan noussut suureen suosioon maailmalla. 

Suden yö on täysin toisenlainen seikkailu, häviää mielestäni reilusti Ympyrän päälle. Voi tosin olla, että kirjaa oli hankala seurata äänikirjana ja tekstiversiona se toimii paremmin.

Tšetšeniterroristit, tai vapaustaistelijat, hyökkäävät norjalaiseen tv-studioon ja ottavat keskusteluohjelman juontajan ja vieraat panttivangeiksi. He esittävät lunnasvaatimukset ja yrittävät paeta maasta. 
Kirjan parasta antia on Tšetšenian poliittisen tilanteen ja terrorismin (yleisemminkin) puntarointi. Ovatko vapaustaistelijat terroristeja, ovatko he hyvän vai pahan puolella ja ovatko he lopulta jotakin ihan muuta, kuin miltä aluksi näyttää? Onko alistetuilla Tšetšenialaisilla oikeus nousta aseelliseen vastarintaan ja tappaa siviilejä? 

Hanne Ørstavikin Yhtä totta kuin olen todellinen on aivan toisentyyppinen kirja. Ei puhettakaan seikkailusta, vaan täysin paikalleen pysähtynyttä pohdintaa.

Johanne, psykologian opiskelija, asuu äitinsä kanssa. Hän on rakastunut ensimmäistä kertaa elämässään ja on lyhyen tuttavuuden jälkeen päättänyt seurata rakastettuaan Ivaria Amerikkaan. Lähtöaamuna hän ei kuitenkaan saa huoneensa ovea auki ja hänellä on päivä aikaa miettiä viimeaikaisia tapahtumia. Johannen äiti ei tunnu luottavan Ivariin ja väittää näin nopean yhteiselle matkalle lähdön olevan virhe.

En oikein tykkää tällaisista omia tuntemuksia vatvovista sisäisistä monologeista (ainakaan tällä hetkellä). Kirjassa oli kuitenkin jotakin kiehtovaa ja puoleensa vetävää ja loppu jäi vaivaamaan niin, että pohdin monta päivää, kuka lopulta oli oikeassa ja kuka väärässä ja kuka henkilöistä eniten hullu.


Saan näistä kolme kirjaa kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen. Koska olen jo aiemmin blogannut yhdestä, minulla on nyt neljä norjalaista kirjaa.

lauantai 5. syyskuuta 2015

Ilpo Koskela: Lusia, Suomen viimeisen noitana tuomitun tarina

Ilpo Koskela: Lusia (2015)
Like kustannus Oy
128 sivua
Sarjakuva
Kirja saatu kustantajalta. Suurkiitokset!






Suomalaista kansanperinnettä ja muinaisuskoa hienona sarjakuvana. Lisäksi kuvataan 1600-luvun talonpoikaiselämää sekä kristinuskon ja muinaisuskon kohtaamista. Kirjailija on tehnyt tarkkaa taustatyötä kirjaa varten, joten kuvaus on mahdollisimman totuuden mukaista. Kirjan lopussa olevista saatesanoista saa lisäkatsauksen aiheeseen, monien huonosti tuntemaan osaan historiaamme.

Kertomus Lusia Rusintytär Korhosesta, Utajärven Ahmaskylästä kotoisin olevasta tunnetusta runonlaulajasta ja kansanparantajasta, tai noidasta. Tarinan alku, Lusian nuoruuden tapahtumat, ovat täysin kuvitteellisia. Vain Lusia ja hänen isänsä Rusi Korhonen ovat todellisia historiallisia henkilöitä. Loppupuolella tarina muuttuu historiallisia pöytäkirjoja seurailevaksi todelliseksi historiaksi. 1600-luvulla onnen uskottiin olevan vakio ja jakaessaan onnea toisille noita otti sitä muilta. Kateus ja mahdollisesti kristinuskon mukanaan tuoma jumalanpelko ajoivat Lusian, kuten monet muut aikalaisensa, tuomiolle.
 
Kirja on kirjoitettu 1600-luvulla tehtyjen kirjallisten merkintöjen kielen tyylillä. Aluksi oli hieman vaikeaa päästä siihen sisälle, mutta mikään muu tyyli ei olisi sopinut tähän kirjaan yhtä hyvin.

Tämä oli ensimmäinen lukemani aikuisille suunnattu sarjakuvaromaani. Odotukseni olivat korkealla, enkä joutunut pettymään. Itse aihe oli kiinnostava ja toteutus sarjakuvana hieno. Tarinasta jää aivan erilainen muistijälki, kun se pyörii mielessä myös kuvina. Piirroksiin saadaan ilmeikkyyttä ja tunteita, joita olisi vaikea kuvailla sanoilla. Lisäksi sarjakuva toimii meille, joille kirjojen lukeminen on työlästä.

Kirjassa on faktat ja viitteet kohdallaan ja mielenkiintoinen kertomus kuvineen.Tarina herätti mielenkiinnon tutustua lähdeteoksiin ja muihin aiheesta kertoviin kirjoihin. Historiaa voitaisiin opettaa useamminkin sarjakuvina.

Mustavalkoiset kuvat houkuttelevat ottamaan kirjan värityskirjaksi. Aihepiiri olisi ainakin mielenkiintoinen.


torstai 3. syyskuuta 2015

Kaksi islantilaista kirjaa

: Valosta valoon (2004) 

Kirja aloittaa Rosa-trilogian.

Rosan isä Lenni on saanut lapsuudessa kuvan meksikolaisesta naisesta, Rosa Cordovasta ja rakastunut häneen.  Vuosien päästä hän kuitenkin rakastuu islantilaiseen tyttöön ja saa hänen kanssaan lapsen, jonka he ristivät Rosaksi Rosa Cordovan mukaan.
Rosan äiti kuolee synnytyksessä ja Rosa kasvaa isänsä kanssa. Kun Rosa on kymmenvuotias, lähtee Lenni etsimään nuoruuden rakkauttaan ja Rosa jää tätinsä ja tämän miehen kasvatettavaksi.
Vuosien saatossa Rosa tutustuu äitiinsä tämän päiväkirjojen kautta. Hän myös tuntee äitinsä läheisyyden. Lopulta perheen salaisuudet alkavat paljastua....

Kirja toimii myös itsenäisenä teoksena, jos ei halua heittäytyä lukemaan trilogiaa. Minkäänlaista varsinaista cliffhangeria ei jätetty. Silti jäi maaginen puoleensavetävä tunnelma ja haluan syvemmälle Rosan maailmaan.




Árni Þórarinsson: Ylitse muiden (2005) 

Kirja valittiin vuoden 2005 parhaaksi islantilaiseksi dekkariksi.

Reykjavikilainen toimittaja Einar on lähetetty komennukselle pieneen pohjoisislantilaiseen Akureyrin kaupunkiin. Uutisoitavien tapahtumien vähyys ja asunnon jakaminen entisen pomon papukaijan kanssa eivät aluksi houkuta Einaria. 
Paikallinen lukio valmistelee vanhaa islantilaista Taika-Loftur näytelmää. Einar käy seuraamassa harjoituksia ja tekee tylsääkin tylsempää viikonkysymys haastattelua kaduilla.
Yhtäkkiä pikkukaupunki näyttää kuitenkin varjopuolensa; akureyrilainen nainen putoaa kumiveneestä ja pian lukion näytelmän pääosan esittäjä katoaa juuri ensi-illan alla. Einar haistaa toimittajan vaistollaan, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää ja alkaa tutkimaan asioita.

Kirja ei ollut ihan sitä, mitä odotin, mutta toisella tavalla oikein hyvä.
Luvattiin islantilaista kansanperinnettä ja jännitystä ja kyllä niitä olikin, mutta olin odottanut, varsinkin kansanperinnettä, olevan enemmän. Se oli kirjan kaikkein mielenkiintoisin osa, siksi olisin toivonut sitä olevan enemmän.
Kirjassa kuvattiin jonkin verran islantilaista yhteiskuntaa, ei paljon, mutta sitä pääsee vähän kurkistamaan. Olin yllättynyt, jostakin syystä olen pitänyt Islantia muun maailman ongelmista eristettynä lintukotona. Huumoriakin oli mukana sopivasti.



Kirjasta kertoo jotakin aina se, haluaako lukea muita saman kirjailijan kirjoja. Näiltä kahdelta kirjailijalta haluaisin ehdottomasti lukea (tai kuunnella) lisää. Harmi, että Þórarinssonilta ei ole suomennettu eikä ruotsinnettu muita kuin tämä yksi. (Korjatkaa, jos olen väärässä, mielelläni olisin.)

Ajatuksia kirjojen lukemisesta ja analysoinnista

Kerran kirjallisuuden luennolla/suullisessa ryhmätentissä pohdimme erilaisia tapoja analysoida tekstejä kontekstissään. Miten paljon on hyvä tietää kirjailijasta ja kirjoitusaikakaudesta teosta lukiessa. Suurin osa meistä oli silloin sitä mieltä, että jos ei tunne kirjailijaa etukäteen, niin mieluummin ensin lukee kirjan, antaa sen puhua puolestaan ilman mitään ennakko oletuksia ja sitten tutustuu kirjailijaan. Olen edelleen samaa mieltä. Enkä läheskään aina tule tutustuneeksi kirjailijaan mitenkään erityisesti, en ainakaan poliittisia ajatuksia myöten. En nyt väitä, että en koskaan. Joskus saattaa ihan sattumalta osua silmiin paljonkin tietoa kirjailijasta ja joskus taas joku saattaa kiinnostaa jostakin syystä erityisesti.

Olen ihan viime aikoina huomannut, että haluan entistä useammin (aina) tietää, minä vuonna kirja on julkaistu. Oikeastaan haluaisin tietää, minä vuonna se on kirjoitettu. Julkaisuvuosihan ei aina kerro sitä. Ikävä kyllä. Toinen asia minkä haluaisin tietää on, mihin aikaan kirja sijoittuu. Joskus on hämmentävää, kun kirja ei tunnu sopivan julkaisuaikakaudelle, mutta muuten ei anneta mitenkään ymmärtää, että sijoittuisi muuhun aikakauteen.

Kuuntelin vasta Vigdis Hjortin Anne + Jyrki on totta, vuodelta 1984. Ensin sain jostakin käsityksen sen olevan islantilainen kirja, mutta aloin epäillä asiaa ja selvisi, että se onkin norjalainen. Seuraavaksi ihmettelin tuota vuotta. Olen ollut itse tuona vuonna aika liki kirjan henkilöiden ikäinen. Jossain vaiheessa lasten vaatteet kuvattiin vanhanaikeisemmiksi kuin minun lapsuus aikanani. Ei sillä tämän kirjan osalta ollut suurta merkitystä. Yksi lausahdus, joka tavallaan olisi sopinut paremmin minun lapsuuteeni tai vielä paremmin nykylapsiin jäi mieleen:

Voi teitä nykyajan lapsia, ette osaa lainkaan leikkiä, vaan aina on oltava kaikenlaisia pelejä. Toista se oli minun nuoruudessani.

Ehkä äidit ovat sanoneet näin läpi historian. Muistelen Gilgames-eepoksessakin haukuttavan sen ajan nuorisoa täysin turmeltuneeksi ja edellisiä sukupolvia huonommaksi.

Palatakseni aiheeseen. En analysoi läheskään kaikkia kuuntelemiani kirjoja. Joskus joku kirja saattaa kuitenkin houkutella tarkempaan analysointiin ja piilomerkitysten löytämiseen. Joskus avoimia loppuja voi joutua pohtimaan kuukausia. Ehkä joku toinen kirja herättää ajatuksia aiemmin kuunnellusta/luetusta. Jotkut kirjat jättävät lopun ihan auki, mutta olisiko joissakin aiemmin jokin vihje, millaista loppua kirjailija on ajatellut?

Olisi kiva kuulla, miten te muut luette ja analysoitte kirjoja.