sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Äitienpäivä Ruotsissa




Kiitokset kauniista kukasta lapsilleni (ja kukan lapsille antaneelle naapurille)!

Tulppaani on yksi lempikukistani, mutta en ole onnistunut kasvattamaan yhtään itse. Ehkä tänä vuonna muistan hankkia sipuleita syksyllä.



Äitienpäiväkukat myös karvaisemmilta perheenjäseniltä.



Kevät etenee hitaasti. Vasemmalla puolella pihaa on kevät, oikealla ei.

lauantai 30. toukokuuta 2015

J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa

Suomentanut Pentti Saarikoski.

Minulla oli myös tämän kirjan kokoinen aukko sivistyksessä.

Kuvaus 1940 Amerikasta koulusta erotetun nuoren silmin. Kirja on nopeatempoinen kuvaus muutaman päivän tapahtumista. Vaikka mitään erityistä ei tapahdu, eikä yhteiskuntaa kuvailla erityisesti mitenkään, antaa kirja kuvan sen ajan nuorten elämästä. Jollain tavalla kirjailija on osannut rivien välissä maalata hyvin elävän kuvan miljööstä. Miten todellinen se on, en tietenkään tiedä varmuudella, mutta kirjan kulttimaineen takia oletan kuvauksen olevan autenttinen.

Kirjan tyyli on vapaata kerrontaa. Päähenkilö Holden Caulfield kertoo lukijoille tapahtumia. Kaikki tapahtumat ja dialogit ovat hänen kertomiaan. Samojen sanojen ja lauseiden toistelu ärsytti hieman, mutta se tietysti vahvistaa kerronnan tunnetta, että Holden suullisesti kertoo tarinaansa minulle, lukijalle, juuri nyt.

En aivan täysin ymmärrä, miksi kirjaa pidetään jotenkin aivan erityisenä klassikkona. Kuvataanhan siinä toki hienosti kapinallinen nuoren elämää ja ajatuksia ja yhteiskuntaa nuoren näkökulmasta. Jostakin syystä odotan klassikoilta jotakin suurempaa ja hienompaa - ja että ne ovat tylsiä ja tämä kirja ei ollut sitä.

Holden on kuvausten perusteella rikkaan perheen lapsi, joka viettää aikaansa golfklubeilla ja käy nimekkäitä kouluja. Mikä saa hänet kapinoimaan ja karkaamaan? Onko jo viidennestä koulusta erottaminen niin suuri häpeä vai onko taustalla pelko rangaistuksesta vai huoli, joutuuko seuraavaksi huonoon kouluun? Holdenilla on hyvät ja lämpimät välit perheeseensä, varsinkin sisaruksiin, eikä hän muutenkaan vaikuta erityisen ongelmanuorelta. Hän vaikuttaa myös älykkäältä, muttei silti pärjää koulussa, kuin yhdessä aineessa. Ehkä kirja onkin kritiikkiä koululaitoksen jäykkyydelle, jossa menestyy parhaiten tietyllä tavalla älykkäät ja kiltit ihmiset, eivät niinkään omilla aivoilla ja eri tavalla ajattelevat.

Suomennos on minun mielestäni hieno. Saarikoski on käyttänyt 50-luvun Helsingin slangia. Vaikka minua on aina ärsyttänyt siinä tietyt tavat taivuttaa, tai olla taivuttamatta, sanoja, ei tämä kirja olisi mielestäni toiminut millään muulla suomen kirjakielellä tai murteella. Ei ainakaan kirjakielellä.
Suomennosta on moitittu epätarkaksi ja jopa virheelliseksi, siihen en voi ottaa kantaa lukematta englanninkielistä versiota. Enkä ole suunnitellut lukea sitä, sillä epäilen, että New Yorkin 40-luvun nuorisoslangi ei ole vahvimpia osaamisalueitani.

Tätä edellinen kuuntelemani kirja oli Bernardo Atxagan Haitarinsoittajan poika, jossa kuvataan kapinallisten nuorten elämää 70-luvun espanjassa. Kirjoissa oli niin paljon yhtäläisyyksiä, että välillä sekoitin ne, ja muistelin Haitarinsoittajan pojalle tapahtuneiden asioiden, vankilassa istumisineen, tapahtuneen Holdenille.


tiistai 26. toukokuuta 2015

Hugh Howey: Siilo

Samanlainen, mutta silti erilainen dystopia-romaani.

Tätä kirjaa on suositeltu minulle monesti ja pitkään, mutta aina on tullut jotakin mielenkiintoisemmalta vaikuttavaa väliin. Aluksi kirja tuntui raskassoutuiselta ja oli vaikea päästä vauhtiin. Lopulta kirja kuitenkin tempaisi mukaansa.

Kirjan alkuasetelma muistuttaa monia muita dystopia-kirjoja: ihmiset elävät eristettynä muusta maailmasta ja luulevat olevansa ainoita ihmisiä maailmasa. Siilossa eletään hierarkisessa sekä ankarien säätöjen ja rajoitusten maailmassa. Lähes kaikki kirjat on tuhottu, vain lasten kirjat on säästetty, mitään ei saa kyseenalaistaa ja kaikki kapinalliset siivotaan pois siilosta lähettämällä heidät ulkomaailmaan, varmaan kuolemaan.
 Tällä kertaa vertasin ajatusta omaan maailmaamme, ehkä ulkopuolella on jotakin tuntematonta ja me olemme vain häviävän pieni osa sitä. Ihan kuin kirjailija haluaisi irvailla niiden kustannuksella, jotka eivät usko maapallon ulkopuoliseen elämään. Muuten pidin ideaa vähän turhan moneen kertaan käytettynä.

Positiivista oli, että päähenkilö oli ammatiltaan asentaja tai mekaanikko (luin kirjan ruotsiksi, en ole varma suomeksi käytetyistä termeistä). Olen pitkään kaivannut kirjoja, joissa päähenkilöillä olisi proosallinen ammatti. Olen jopa harkinnut kirjoittavani itse tehdasmiljööseen sijoittuvan kirjan, valitettavasti en osaa kirjoittaa kirjaa. Oli yllättävän mukava kuunnella, kun kirjan päähenkilö, nuori nainen, etsiskeli laatikoistaan samoja työkaluja, mitä itse käytän lähes päivittäin, esimerkiksi kierretappeja. Lämpöteippi mainittiin monta kertaa. Näin sen mielessäni aina ilmastointiteippinä.

Toinen positiivinen yllätys oli, että ainakaan trilogian ensimmäisessä kirjassa ei tapeltu ja taisteltu. Ehkä juuri se teki kirjan mielestäni vähän hitaaksi, mutta se oli erilaista verrattuna muihin lukemiini kansainvälisesti suosittuihin dystopia-kirjoihin. Kirjan päähenkilö ei myöskään ole teinityttöeikä edes enää kovin nuori nainen. Kirja vaikuttaakin enemmän aikuisille suunnatulta, kuin muut lukemani ulkomaiset dystopiat.

Miksi lähes kaikkien dystopia-romaanien päähenkilö on tyttö tai nainen? Kun päähenkilö on nimetty yhden maailman kirjallisuushistorian tunnetuimman naishahmon mukaan, ei voi olla ajattelematta, ainakaan minä en voi, onko sillä jokin lisämerkitys. Rakastuuko Juliet johonkin kiellettyyn henkilöön, tai onko hänellä jo aikaisemmin ollut kielletty suhde tai rakkauden kohde. Kirjassa tuotiin muutaman kerran esille, minusta vähän irrallisena, että Julietin nimi tulee tunnetusta näytelmästä. Olikohan se vinkki lukijoille, että kaikki varmasti tajuavat yhteyden. Kieletty rakkaus tulee esille monesti muiden kokemana, ja osa jopa kuolee rakkauden vuoksi. Kirjan loppupuolella alkaa myös nousta esille viitteitä Julietin rakkauselämästä.

Niin paljon kirja ei imaissut mukanaan, että lukisin seuraavat osat heti perään. Mutta varmastikin jossain välissä, kun taas tekee mieli lukea dystopiaa tai Julietin salattu rakkauselämä ei jätä rauhaan, vaan siitä on otettava selvää
.

maanantai 25. toukokuuta 2015

Tulevaa lukemista

Voitin Ullan luetut kirjat –blogin kevätarvonnassa Katja Ketun Kätilön.  Kiitos!
Ullan luetut kirjat –blogista löytyi myös mielenkiintoinen espanjalaisen ja portugalilaisen, tai muuten Iberian niemimaalle sijoittuvan, kirjallisuuden lukuprojekti. Minulla on ollut jo pitkään projektina lukea paljon espanjalaisia kirjoja, joten kopioin tuosta listan itselleni ja koitan lisäillä siihen muitakin jo lukemiani ja lukemista odottavia kirjoja.
Ensi syksynä tulee kuluneeksi 40v Francon kuolemasta, sen kunniaksi aion lukea/kuunnella Francon ajan ja Francon kuoleman jälkeiseen Espanjaan sijoittuvia kirjoja. Aloitin projektin Almudena Grandesin Lúlulla. Kirjan kuvauksessa sanottiin sen olevan lähinnä eroottinen ja kuvailevan Lúlun seksuaalista kehitystä, joka johtaa hänet homojen ja transvestiittien maailmaan, mutta sisältävän myös hienoja kuvauksia Francon ajan viimeisten vuosien Madridista. Niitä Madrid-kuvauksia en huomannut.  Tunnistin kuitenkin Francon hallinnon viimeisten vuosien tunnelman.

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Jumalten, ja jumalattarien, juoma




Iltapäivän polttava aurinko porotti etiopialaisella vuoritasangolla. Oli epätavallisen kuumaa normaalisti varsin viileässä vuoristossa. Kaldi istahti punamarjaisen pensaan varjoon ja katseli vuohilaumaansa. Hän oli juuri kävellyt kierroksen ja tarkastanut, että vuohilla on vettä saatavilla. Tämä oli heille uusi osa tasankoa laiduntaa, kasvillisuuskin oli kovin erilaista, kuin Kaldin paremmin tuntemilla alueilla.

Kaldi ei ollut tunnettu erityisen hyvänä vuohipaimenena, ja hän sai aina kaikkein huonoimmat, vanhat ja väsyneet, sairaat tai muuten heikot, vuohet laumaansa. Yleensä hän ajatteli, että onpahan sentään lauma paimennettavana, mutta tänään häntä harmitti. Hän oli nähnyt, miten toisten paimenten vuohet juoksivat ja kiipeilivät vuorilla. Erityisesti virkeydestä oli etua, kun pedot uhkasivat laumoja.

Nyt hän katseli vuohiaan, jotka laidunsivat laiskasti kuumuudessa. Hänen silmäluomensa alkoivat tuntua raskailta, ja hän nojasi taaksepäin lepuuttaakseen hetken silmiään ja väsyneitä jalkojaan. Hänen ajatuksensa harhailivat ja pysähtyivät taas vaivaiseen vuohilaumaansa. Hänen mieleensä juolahti rukoilla apua joltakin jumalista. Hän ei tuntenut jumalia kovin hyvin. Vuosia sitten puhuttiin vielä paljon eri jumalista ja jumalattarista, jotka tuntuivat hänestä tutummilta ja läheisemmiltä, kuin lähistölle rakennetun luostarin apotin jumala. Hän oli hyvissä väleissä luostarin kanssa, eikä koskaan puhunut sen asukkaiden kanssa jumalista. Hekään eivät olleet liiemmin tyrkyttäneet omaa uskoaan Kaldille. Hänestä moinen jumala, joka ei salli muitten jumalien olemassa olon tunnustamista, ja jolla ei edes oli kunnon nimeä, on ihan liian omituinen olento. Hänestähän ei edes ole olemassa kuvapatsaita, kuten Kaldi oli joskus nähnyt muista jumalista ja jumalattarista olevan.

Hän muisteli isänsä kertoneen paimenten jumalan olevan Tammuz. Niinpä hän ehti vielä juuri ennen nukahtamistaan rukoilla Tammuzilta virkeyttä vuohilleen.

Kaldi heräsi uniltaan vähän ennen auringonlaskua. Paimenten oli levättävä hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa, että he ehtisivät kerätä vuohensa ja hakeutua nuotioiden läheisyyteen. Herätessään Kaldi ajatteli, miten hänen väsyneet vuohensa jaksaisivat kuumuudessa vaeltaa lähimmälle nuotiopaikalle. Avattuaan silmänsä hän näki vuohiensa kirmailevan ja kisailevan ruohikolla ja – hän ei ollut todellakaan uskovan silmiään – nuorimpien vuohien tanssivat. Hän hieraisi silmiään monta kertaa ja ei voinut uskoa olevansa hereillä. Eihän tämä voinut olla kuin unta.

Hetken kuluttua hänen oli uskottava olevansa hereillä. Hän alkoi myös erottaa huilumusiikkia, jonka tahdissa vuohet tanssivat. Lähestyessään tanssivia vuohiaan hän näki jonkin omituisen olennon istuvan kivellä sorkat ristissä soittamassa huilua. Huilumies huomasin Kaldin ja tervehti häntä: ”Sinä olet varmaan näiden vuohien paimen. Minä olen Pan. Istar lähetti minut tänne täyttämään tehtävän, olenhan vuohien jumala.”

”Tämä ei voi olla totta”, ajatteli Kaldi. Ääneen hän sanoi:”Ja mikähän tehtävä sinulla täällä minun vuohilaumani keskellä on?”

”Rukoilit Tammuzilta apua vuohiesi väsymykseen, hän neuvotteli vaimonsa Istarin kanssa ja Istar päätti lähettää minut asialle, koska, kuten sanoin, olen vuohien jumala. He ymmärtävät minua ja musiikkiani paremmin, kuin ketään muuta jumalaa, tai ihmistä.”

”Näetkö nuo punaiset marjat pensaissa tässä ympärillä? Ne ovat Istarin pyhän pensaan, kahvin, marjoja. Opetin vuohesi syömään niitä, jotta ne virkistyisivät. Jäin sitten huvikseni soittamaan ja pitämään hauskaa heidän kanssaan, kun sinä nukuit. Mutta nyt minun on mentävä, kerää vuohesi ja kiirehdi leiriin ennen pimeää.” Pan sanoi ja hävisi pensaikkoon.

Kun Kaldi saapui nuotiolle, muut olivat jo asettuneet laumojensa kanssa paikoilleen, eikä kukaan kiinnittänyt huomiota häneen ja hänen vuohiinsa. Hän asettui myös sopivaan paikkaan nuotioiden väliin. Tulien tarkoituksena oli pitää petoeläimet loitolla. Hänen vuohensa eivät kuitenkaan asettuneet paikoilleen, kuten yleensä. Osa juoksenteli ympäriinsä, osa etsi syötävää ja osa vain seisoskeli leirissä ja ihmetteli nuotioita. Puolenyön jälkeen osa vuohista lopulta asettui makuulle, mutta osa kuljeskeli levottomasti ympäriinsä koko yön.

Seuraavana aamuna Kaldi päätti, että on parasta lähetä leiristä heti auringon noustua, että muut eivät huomaisi hänen laumansa käyttäytyvän oudosti. Vuohet olivat kuitenkin rauhoittuneet ja vaikuttivat ihan yhtä väsyneiltä ja hitailta, kuin ennenkin. Kaldi oli pettynyt. Hän harkitsi, uskaltaisikohan hän pyytää uudestaan apua jumalilta. Ehkä suoraan Panilta tällä kertaa.

Kaldi ja vuohet saapuivat eiliseen laidun paikkaan. Hänen yllätyksekseen

vuohet suuntasivat suoraan tuntemattomille punamarjaisille pensaille ja poimivat marjoja suihinsa huulillaan. Vuohet piristyivät taas silminnähden. Katseltuaan vuohia päivän ja alkaessaan nuokkua iltapäivän auringossa päättää Kaldi poimia marjoja itselleenkin, mutta maistettuaan yhtä, sylkee hän sen pois, eikä ole vakuuttunut niiden vaarattomuudesta ihmisille.

Seuraavana päivänä Kaldi tapaa luostarin apotin, joka on jo kuullut huhuja Kaldin vuohien yllättävästä piristymisestä. Kaldi kertoo hänelle vuohien syömistä marjoista ja tarjoaa taskuun keräämiään apotille kokeiltavaksi. Hän päättää jättää kertomatta, miten rukoili vanhoja jumalia, jotka apotti oli julistanut paholaisiksi.

Parin päivän päästä apotti tulee pyytämään lisää ihmeellisiä marjoja Kaldilta. Hän sanoo tehneensä niistä juomaa, jonka avulla on jaksanut nuokkumatta johtaa iltamessut siitä lähtien.”Oikea Jumalan lahja ihmiskunnalle!”

Tai jumalattaren, ajattelee Kaldi, mutta ääneen hän sanoo vain poimivansa lisää marjoja.


-------





lauantai 23. toukokuuta 2015

Houkutuksia syksyksi

Tänään julkaistiin luettelo Siltala kustannuksen syksyn uutuuksista. Listalla on monta houkuttelevaa teosta. Lukulistalleni poimin noista ainakin Herman Kochin Naapurin. Leena Haahden Mariaanien hauta vaikuttaa mielenkiintoiselta, samoin Leena Landerin Kuka vartijoita vartioi. Lene Kaaberbølin kirjoja olen katsellut jo pitkään, mutta en ole vielä lukenut/kuunnellut yhtään. Satakielen kuolema vaikuttaa sen verran mielenkiintoiselta, että se on varmaan kuunneltava. Sitä ennen on kuitenkin kuunneltava Nina Borg -sarjan aikaisemmat kirjat. Toisaalta se vaikuttaa ehkä liian pelottavalta. Samoin on ensin kuunneltava Antti Leikaksen vesitrilogian aikaisemmat kirjat.
Tulisi nyt vain pian syksy.

Olen kuunnellut Kochin molemmat aiemmin suomennetut kirjat ja tykännyt niistä enemmän tai vähemmän. En ole vieläkään osannut päättää ovatko ne hyviä, vai ärsyttäviä. Olen jo odotellut seuraavaa Kochia, eli varmaan sitten kuitenkin tykkäsin. Kochin tyyli on omintakeinen ja kirjat ajatuksia herättäviä. Niitä huomaa miettivänsä joskus kuukausienkin päästä.

Kirjan on suomentanut Sanna van Leeuwen, kuten aikaisemmatkin Kochin kirjat. Olen lukenut muutaman muunkin Sannan suomentaman kirjan ja tykännyt suomennoksista kovasti. Kieli on sujuvaa ja rikasta, niin hollannista kuin saksasta käännettynä, koskaan ei ole tarvinnut jäädä miettimään, oliko tuo nyt olemassa oleva sana, toimiva lauserakenne tai oikein taivutettu sana.

perjantai 22. toukokuuta 2015

Kurkkuja ja kurkkukipua


Koska kurkku alkaa jo pukata hedelmää (onko se hedelmä?), niin tänään on pakko siirtää kasvit kasvariin. On kyllä vielä luvassa kylmiä öitä, mutta täytyy jotenkin ratkaista se ongelma. Ideoita otetaan vastaan. Meillä on termostaatillinen lämmitys kasvarissa, mutta jos saisi jotenkin auringon lämpöä talteen yöksi.

Kylvin kurkun- ja kesäkurpitsan taimet liian aikaisin. Jotenkin ne kasvoivat paljon nopeammin, kuin muistelin edellisistä vuosista. Liekö sitten syynä kasvupaikka wi-fin vieressä. En ole uskonut, että se vaikuttaisi kasvua heikentävästi, ja nyt en ainakaan enää usko. Tai ehkä kasvini ovatkin jotakin mutaatiohirviöitä.

Tällaiset pienokaiset ovat pitäneet minut nyt kiireisenä ja poissa kirjojen äärestä.


------
Edit.


Kurkut, ja jokunen muukin taimi, siirretty kasvariin. Toivottavasti ei tule ihan kamalia pakkasia enää.

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Puolipäiväretki lappiin

Ruotsalainen terveydenhoito on siitä hauskaa, että saa matkustella ympäri maata. Tällä kertaa kävin magneettikamerassa itselleni ihan uudessa sairaalassa, neljässä eri sairaalassa olen nyt käynyt. Ikävä kyllä näkymät matkoilta tahtoo aina rajoittua sairaalan ikkunasta näkyviin maisemiin.














Ja auton ikkunasta. Kuva varmaan kertoo, miksi pidin kahvitauon autossa.



 Matka-ajankulua.

 


Nyt jo harmittaa, että en ostanut tuota kuvassa olevaa ihanaa laatikkoa. Otinpahan sentään kuvan, että voin sitten sitä ihailla.

tiistai 19. toukokuuta 2015

Hittolainen, mikä aukko sivistyksessä

Väinö Linna: Tuntematon sotilas
 
Tuntemattoman sotilaan pitäisi ehdottomasti kuulua kaikkien lukiolaisten pakolliseen lukemistoon. Toisaalta tästä ehkä saa enempi irti, kun on kypsempi. Vaikka ei kai se välttämättä niin ole. Juuri nyt ajattelen, että tämä on yhtä tärkeä teos suomalaiselle kirjallisuudelle, kuin Don Quijote espanjan kirjallisuudelle. Kirja on täynnä sanontoja ja ilmaisuja, jotka meistä varmasti kaikki tuntee ja käyttää, ja ainakin minä täysin tietämättömästä niiden olevan lähtöisin Tuntemattomasta sotilaasta. Tai tietenkin osa niistä on olut olemassa jo ennen itse kirjaa, ja minä kun olen luullut niitä paljon tuoreemmiksi.
On siellä tietysti paljon sellaisiakin, jotka olen tiennyt tulevan Tuntemattomasta. Osa kohtauksista on tosi tuttuja elokuvasta, en ole varman olenko kertaakaan nähnyt sitä kokonaan, mutta pätkiä sieltä täältä monta kertaa. Kyllä tästä varmasti luettiin pätkiä lukiossa.

Välillä kirja on täyttä komediaa, Uuno armeijan leivissäkin jää toiseksi. Kirjasta tulee välillä mieleen myös Jukka Virtasen ohjaama Noin 7 veljestä, erityisesti keksijä Honkaojasta. Jonka ikiliikkuja on muutenkin yksi lempiaiheitani kirjassa. Olikohan sodassa oikeasti noin koomisia tilanteita ja uskalsivatkohan jotkut oikeasti marssia päin petäjää. Vai onkohan se enempi kuvaannollista armeijan toiminnan naurettavuuden kuvausta. "Pensas neuvostoliittolainen" jaksaa aina naurattaa
Koomista on myös, että yksi everstiluutnantti puhuu kuin Ehrnrooth.

Välillä kirja on tietysti kaikkea muuta kuin komediaa. Sodan kauheuksien kuvailu yksittäisen sotilaan tasolla ja kokemuksista on jotakin niin järkyttävää, että en osaa sitä kommentoida sen kummemmin. Kirjan lukemisen jälkeen päätin katsoa Laineen Tuntemattoman loppunäytöksen tunnelman ylläpitämiseksi.

Ehkä tätä ei koulussa luettukaan Rokan kommentin:"nyt ollaan pojat ryöstöretkellä" vuoksi. Minulle ei ainakaan koulussa koskaan kerrottu koko totuutta jatkosodasta.

Kuten kaikki muutkin kirjat, kuuntelin tämän äänikirjana. En yleensä viitsi kommentoida lukijaa sen kummemmin, mutta tämä on ehkä kaikkein paras kuuntelemani äänikirja. Lukija on loistava. Siis
Celia-asiakkeille. Myynnissä olevassakin on lukijana yksi lempilukijoistani. Eli jos tuntuu, että aika ei riitä lukemiseen, tai ei huvita tarttua kirjaan ihan kirjaimellisesti, niin tekosyitä ei ole, koska tämä suorastaan kannattaa kuunnella.


Kaikki joilla on vielä Tuntemattoman kokoinen aukko sivistyksessä: lukekaa tai kuunnelkaa.
Kyllä jämpti on niin!

______________________________
Kiinnostuin muutamista sanoista, joita olen aina luullut paljon tuoreemmiksi muoti-ilmiöiksi. Jostakin syystä yllätyin sanan "hitto" käytöstä. Olen aina pitänyt sitä oman sukupolveni keksimänä voimasanana. (Ihan kirosanaksi se ei minun luokittelussani yllä.) Vaikka tietysti hiisi on minulle ainakin etäisesti tuttu käsite, jos ei muuten niin ainakin hiidenkivet ja -kirnut.


Kuvassa kulma Botsmarksblocketia, jota pidetään ainakin pohjoismaiden suurimpana hiidenkivenä. Jopa maailman suurimpana, mutta siitä ei ole minkään laista varmuutta.

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Kirjankansibingo

Kirjakaapin kummitus -blogista löytyi erilainen kirjahaaste kesäksi. Hairahduin osallistumaan, jos vaikka innostuisin valitsemaan kirjan kannen perusteella ja saisin kuitattua yhden vaikean kohdan kirjan vuoden haasteesta.




Koska haaste on alkanut toissa päivänä (15.5.) niin aloitan haasteen sieltä.
Johanna Sinisalon Lasisilmä. Kasvokuva.
Minna Canth: Anna-Liisa. Nainen.
Väinö Linna: Tuntematon sotilas. Siluetti.

Tämähän alkoi hyvin. Huomasin trissin vasta, kun aloin tarkemmin katsomaan kuvaa. Nyt sitten etsimään kirjoja, joissa on kansikuvassa sinistä ja pariskunta.

------
Koska toistuvasti unohdan, mihin asti bingo kestää kerron sen nyt tässsä: 15.8. asti.

lauantai 16. toukokuuta 2015

Minna Canth: Anna-Liisa

Olen lukenut tosi vähän klassikoita ja vielä harvemmin tykännyt niistä. Nyt sain päähäni lukea suomalaisia klassikoita ja valitsin tämän, koska kaikki kaksi aikaisemmin lukemaani suomalaista klassikkoa ovat miesten kirjoittamia. Oikeastaan olen ihan tyytyväinen, että en lukenut tätä nuorena koulussa, en varmaan olisi ymmärtänyt näin raskasta lapsenmurha-aihetta.

Nuori naimaton tyttö tulee raskaaksi ja epätoivoissaan tappaa lapsensa. Kaikki haluavat vierittää syyn hänen niskoilleen ja laistaa oman vastuunsa. Sympatiani ovat täysin Anna-Liisan puolella ja suorastaan ärsyynnyin siitä, että naisilla ei ollut minkäänlaista itsemääräämisoikeutta. Vanhempi mies oli käyttänyt hyväksi nuorta tyttöä, saattanut hänet raskaaksi ja myöhemmin tuli vaatimaan tyttöä itselleen ja jopa tytön isän mielestä se oli ihan hyväksyttävä ja oikea ratkaisu. Vaikka hänellekin oli selvää, että mies havitteli tyttöä päästäkseen taloon isännäksi.

Silmiinpistävää oli, että isä aikoi tappaa Anna-Liisan, koska hän oli tappanut lapsensa. Miksi se olisi eri asia? Eikö isä silloin olisi vähintään yhtä suuri rikollinen, kuin tyttärensä? Onko miehellä lupa tappaa lapsensa kunnian säilyttämisen vuoksi, mutta naisella ei?

Anna-Liisa päättää kuitenkin toisin, tunnustaa tekonsa ja vastaa yksin teostaan ja  välttää pakkoavioliiton miehen kanssa, jota ei rakasta. Naisasialiikkeen edelläkävijä.

Minna Canth onkin tunnettu tasa-arvotyön uranuurtajana. Nostan hattua hänelle ja kaltaisilleen rohkeille naisille, jotka ovat raivanneet tien meille nykyajan naisille ja meillä on nykyään mahdollisuus välttää Anna-Liisan ja hänen kohtalotovereidensa kohtalo. Ikävä kyllä työ ei ole vieläkään valmis ja yhä edelleen joudumme taistelemaan naisen oikeudesta oman ruumiinsa itsemääräämisoikeuteen.



perjantai 15. toukokuuta 2015

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen

Suomentanut Laura Beck.

Mielettömän hyvä kirja. Kirjastossa tämä oli luokiteltu kauhuksi, enkä yleensä yhtään tykkää kauhusta. Mutta en kyllä luokittelisi tätä ihan niin, ehkä jännitys tai psykologinen jännitys olisi kuvaavampi luokitus.
Kirjan tarina tempaa mukaansa ja herättää uteliaisuuden, eikä kirjaa haluaisi laskea käsistään lainkaan. Vaikka toisaalta haluaisi pitkittää lukunautintoa, ettei kirja loppuisi liian äkkiä. Olen aina tykännyt kirjoista, joissa teemana on uskonto ja kansanuskomukset.

Kirja kertoo ystävyksistä, joilla on uskonnollinen tausta nuoruudesta. Monille se tuottaa ongelmia ja he kipuilevat oman seksuaalisen suuntautumisen ja seksuaalisten mieltymysten kanssa. Kaverukset kokoontuvat pitkästä aikaa kotikyläänsä yhden lapsuusajan ystävän, Sofien, hautajaisiin. Vanhat patoutuneet ongelmat nousevat pintaan ja purkautuvat yllättävällä tavalla.


Minua jäi kiinnostamaan, onko Raamt kirjailijan keksintö vai olemassa oleva pohjanmaalainen kansan uskomus ja onko nimi tahallisesti lähellä Raamattua ja onko pahan ruumiillistuma (vaikka en ole varma, oliko se ihan ruumiillistunut) lähtöisin uskonnosta ja Raamatusta. Ainakin osa henkilöiden ongelmista kumpuaa tiukasta uskonnollisesta kasvatuksesta.

Kun lopulta käy ilmi, mistä Raamt saa voimansa, joutuu miettimään uudelleen kaikki kerran, jolloin se on ilmestynyt; miten ne liittyvät muihin tapahtumiin. Miten kaikki liittyy Sofien kuolemaan? Loppu on sopivan avoin, ei liian avoin, mutta montaa asiaa jää miettimään päiväkausiksi jälkeenpäin.

Mietin kuuntelisinko kirjan suomeksi vai ruotsiksi. Ruotsi oli jo voitolla, mutta huomasin suomalaisen lukijan olevan yksi suosikki lukijoistani, kuuntelin sitten suomeksi.
Suomennos on oikein toimiva, juuri sellainen, johon ei kiinnitä huomiota. Vain yhden kerran kävi mielessä, voiko noinkin sanoa.  Itse olisin suomentanut yhden ”nimen”, mahdollisesti Pyllykäksi. En enää muista, mikä se nimi tarkasti oli kirjassa. Jos joku muistaa, niin saa kertoa. Äänikirjojen huonoin puoli on se, että on hankala selata ja etsiä jotakin nimeä tai muuta
yksittäistä asiaa.






Kaj Korkea-ahon blogi: http://kaj.ratata.fi/blogg/

-----

Seuraavaksi kuuntelin, ihan sattumalta, Max Mannerin K-18, se jotenkin sopivasti täydentää tätä kirjaa.

torstai 14. toukokuuta 2015

Leikkaus

Aamulento laskeutui ajallaan. Päätämme ensimmäisenä käydä hotellilla, jossa puoliso kirjautui sisään hotelliin ja jätimme isoimmat matkalaukkumme hänen huoneeseensa. Sen jälkeen etsimme ruokapaikan keskustasta. Kävellessä kivettyjä katuja kertoilen omituista unta, jonka näin edellisenä yönä. Se oli jotenkin niin ajankohtaan, pyhäinmiestenpäivään, sopiva uni. Höpötän muutenkin ajatuksiani pyhäinmiestenpäivästä ja halloweenista. Lörpöttelen kaikenlaista turhanpäiväistä pitääkseni ajatukset poissa matkan tarkoituksesta.
Syötyämme on aika suunnata sairaalalle. Joudumme etsimään oikeaa reittiä, kun karttaan merkitty on suljettu tietyön vuoksi. Lopulta löydämme oikealle sisäänkäynnille ja osasto löytyy helposti. Oven pielessä on käsidesiautomaatti. Toisella puolella käytävää on neuvonta. Sieltä tulee hoitaja meitä kohti, sanon nimeni ja hoitaja vie minut huoneeseeni. Hän sanoo, että voin jättää tavarat sängyn vieressä olevaan kaappiin ja mennä sen jälkeen päivähuoneeseen ottamaan välipalaa. Toinen hoitaja tulee vähän myöhemmin kirjaamaan minut sisään, antamaan sairaalavaatteet ja hoitamaan muut muodollisuudet.
Kahvia jo kaipasinkin. Kahvi tuo tärkein hivenaine ja vitamiini.
Sairaanhoitaja tulee hakemaan minut huoneeseeni. En saakaan vielä sairaalavaatteita, täällä ollaan omissa vaatteissa suurin osa osastolla oloajasta. Olisi pitänyt ottaa omat sisäsandaalitkin mukaan. Mistäpä minä sen olisin tiennyt. Puoliso lupaa ostaa sandaalit seuraavana päivänä odotellessaan. Raukalla onkin pitkä odotus edessä. Minun seuraava päiväni kuluu varmasti paljon nopeammin.
Seuraavaksi saan ison nipun papereita ja lomakkeita täytettäväksi. Sairaanhoitaja tulee ottamaan muutaman putkellisen verinäytteitä. Sen jälkeen saankin vain odotella operoivia kirurgeja, kahden heistä on tarkoitus tavata minut vielä samana iltapäivänä. Päätämme, että puoliso lähtee katselemaan paikkoja, viemään joitakin tavaroitani hotellille ja etsimään ruokapaikkaa. Tulopäivänä en saa ruokaa sairaalasta, mutta saan syödä vielä iltaan asti. Minä jään huoneeseeni nukkumaan.
Puoliso on löytänyt kivan oloisen ravintolan sairaalan alakerrasta. Yksi kirurgin on käynyt minua tapaamassa, mutta pitäisi odottaa vielä toista. Kello kuitenkin käy ja ravintola ei ole auki kovin myöhään. Käyn syömässä ja missaan toisen kirurgin. Tapaan hänet sitten aamulla ennen operaatiota.
Illalla minun on käytävä suihkussa ja peseydyttävä moneen kertaan. Saippuoinnista ja hiusten pesusta on tarkat ohjeet ja hoitaja käy tarkistamassa, että selkä tulee varmasti saippuoitua kunnolla. Kun olen suihkussa, sänkyyni vaihdetaan puhtaat lakanat ja saan viimeinkin ne sairaalavaatteet. Minuun ei saa enää koskea, mutta saan kuitenkin vielä ottaa illaksi tietokoneen syliini sängyllä ja saan käyttää puhelinta. Puoliso lähtee hotellille ja minä päätän katsoa suomalaisia elokuvia koneelta. Onneksi onnistun myös maksamaan illaksi netin. En edes aio yrittää nukkumista, ennen kuin olen varmasti ihan nukahtamispisteessä.
Aamulla minut herätetään taas suihkuun. Sama ruljanssi on käytävä läpi uusiksi. Taas sänkyyn vaihdetaan lakanat ja saan puhtaat vaatteet. Sen jälkeen en saa enää ottaa puhelinta tai tietokonetta sänkyyn, en oikeastaan edes koskea mihinkään. Saan jotakin esilääkitys tabletteja, en tule kysyneeksi, mitä ne ovat. Odotamme hetken, että puolisonikin saapuu. Hän saa olla mukana, kun minut siirretään leikkausosastolle. Sielläkin hän saa olla mukana leikkaussalin eteishuoneessa, jossa minut siirretään sängyltäni leikkauspöydälle. Myöhemmin kuulen puolisolta, että olin siirtynyt pöydälle itse, mutta en kyllä muista sellaista. Ilmeisesti esilääkitys on ollut riittävä. Muistan silti, kun minua aletaan viemään leikkaussaliin ja miten puoliso katsoo oven suusta. Itse leikkaussalista en muista mitään.
Seuraava mielikuvani on omituinen. Olen vuittonin ruskeassa huoneessa, yökin ilmaa ja olo on kaikin puolin ihan kamala. Onneksi se mielikuva häipyy äkkiä ja seuraavan kerran herään, oman arvioni mukaan noin varttitunnin kuluttua, vihreässä huoneessa. Toinen operoinut kirurgi istuu sänkyni vieressä ja sanoo leikkauksen kestäneen yksitoista tuntia, kaikkiaan olin nukutettuna kaksitoista tuntia. Hän sanoo, että poistettu kasvain ei ollutkaan hermokasvain, kuten luultiin, vaan se oli kiinni kovassa aivokalvossa. Muutaman millisekunnin ajan ehdin olla lähes kauhuissani. Lääkäri sanoo kuitenkin, että kasvaimesta lähetettiin saman tien näytepala, joka käsiteltiin pikana ja tulokset ehtivät tulla jo leikkauksen aikana, kasvain oli hyvän laatuinen. Se saatiin myös pois kokonaan ja kanta poltettiin. Kantaa ei valitettavasti voitu poistaa, koska siihen kohti kalloa ei voida tehdä reikää. Operaatiokin suoritettiin korvakäytävän kautta.
Nukahdan heti uudelleen ja herään vasta, kun puoliso saapuu katsomaan minua. Tehotarkkailuosastolla on vierailuajat, mutta tänä iltana hän saa olla hetken luonani. Hän on jo jutellut kirurgin kanssa
heti leikkauksen jälkeen ja osaa kertoa tarkemmin, mitä lääkäri sanoikaan kasvaimesta. Itse epäilen uneksineeni.
Yö on kamala. En olisi voinut kuvitella, miten kamalasti sairaalassa makaaminen voi sattua kroppaan. Paikallaan makaaminen sattuu enemmän, kuin itse leikkaushaava. Minut herätettään noin kahden tunnin välein ja kysellään, tiedänkö kuka ja missä olen. Aamulla saan kääntyä kyljelleni. Mikä autuus. Vaikka osa letkuista ja neuloista tuntuu silloin hieman epämukavilta. Minä en ole koskaan osannut maata paikoillani montaa minuuttia ja nyt joudun makaamaan liikahtamatta aina muutaman tunnin kerrallaan. Kieltäydyn syömästä ensimmäisenä päivänä. Tai en ihan kokonaan, syön yhden porkkanan palan. Olisin ärtynyt hoitajille, jos jaksaisin. Miksi minun pitäisi väkisin syödä enemmän, jos sitten oksennan kaiken ulos. Eikö ole parempi aloittaa pienillä paloilla ja juomalla vähän.
Lopulta pääsen takaisin osastolle ja puoliso saa olla huoneessani koko päivän. Tietysti hänen on käytävä välillä syömässä kaupungilla. Ne sandaalitkin sain, että voin paremmin liikkua käytävillä. Toinen yllätys on, että saisin vaihtaa päälleni omat vaatteet. Kaikki muut ovat omissa vaatteissaan, potilaat siis, ei henkilökunta. Minulla on mukana vain yksi puhdas vaatekerta kotimatkaa varten. En olisi viitsinyt raahata kahden viikon vaatetusta mukanani, vaikka olisin tiennytkin, että täällä ei ole tapana olla sairaalan vaatteissa.
Aluksi en saa kävellä ilman kävelypöytää. Fysioterapeutti toteaa kuitenkin jo osastolle tulopäivänäni, että minulla on uskomattoman hyvä tasapaino ja saan kokeilla kävellä ilman tukea ja tehdä tasapainoharjoituksia, aluksi en kuitenkaan saa kävellä tuetta yksin.
Yhdentenätoista päivänä saan lentää kotiin. Aika kova koettelemus sekin, onneksi puoliso on lentokentällä vastassa.

Shampoopurkit pissalla





Käänsin joskus esitteitä noiden shampoopurkkien työnantajalle. Yhtäkkiä ei käännöksiä enää tullutkaan, vaan olivat siirtäneet kääntämisen jollekin muulle. Syynä oli todennäköisesti, että en halunnut hankkia Y-tunnusta, tai vastaavaa ruotsalaista. Muutenkin se sopi minulle, olin jo miettinyt, miten saan sanottua ei seuraaville käännöksille. Olin juuri jäämässä sairaslomalle ennen leikkausta. Sen takia en suostunut sitä Y-tunnustakaan hankkimaan, ettei tule ongelmia sairaslomien ja päivärahojen kanssa. Mutta silti otti päähän, että koskaan ei tullut mitään ilmoitusta asiasta. Silti ovat kehdanneet jälkeenpäinkin kysyä, alkaisinko heidän myyntiorjakseen. En kyllä alkaisi missään tilanteessa, mutta en ainakaan enää.
Kääntäjän työ ei kyllä oikein sopinut minulle; monta lausetta voisi aina kirjoittaa toisella ja kolmannellakin tavalla ja toisinaan on vaikea päättää, mikä niistä on paras ja onko toiset ehkä jopa huonoja. Eikä koskaan voi tarkasti määritellä, milloin tulos on riittävän hyvä. Viihdyn paljon paremmin teknisten asioiden kanssa, jotka voi yksiselitteisesti mitata ja tulos on riittävän hyvä, kun se on toleranssirajojen sisässä. Tietysti joskus alan miettimään, mikä tulos olisi kaikkein optimaalisin, juuri yli minimivaatimusten vai mahdollisimman keskellä toleranssia, tai yli minimivaatimusten. Kustannukset nousevat aina tarkkuuden kasvaessa. Paras tulos on siis oikeastaan aina se kaikkein vähin riittävän hyvä. Mutta pienet turvarajat eivät ole pahitteeksi, että jonkun mennessä vikaan, ei heti tule sutta ja sekundaa. Paitsi jos muutama viallinen tuote tulee halvemmaksi, kuin vaatimusten nostaminen. Silti kaiken voi mitata lopulta numeroilla ja mittareilla, käännettyjä lauseita ja kappaleita ei valitettavasti voi.
Nyt ihmettelen, miksi ylipäätään haluan kirjoittaa. Varmaan pian päätän lopettaa moisen hullutuksen samasta syystä kuin kääntämisen. Vaikka ajattelen vähän niin, että nämä ovat omia ajatuksiani ja saan kirjoittaa ne miten haluan, mutta ehkä silti lopulta päädyn siihen, että en voi mitata onko tulos riittävän hyvä.
Puutarhan hoito on kuitenkin sellainen asia, jota pystyn tekemään suurempia murehtimatta mittailuja ja tuloksia. Ehkä siinä lopputulos on nähtävissä, ja maistettavissa, niin selvästi, että ei tarvitse pystyä mittaamaan.




 

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Uutuussanoja



Kieli elää ja kehittyy.  Eikä vanha pysy enää mukana.  Luin vasta listan viime vuoden ruotsalaisista uutuussanoista, en tuntenut niistäkään ihan kaikkia. Esim. ”cisperson” en ollut koskaan ennen kuullut.  Osa oli tutumpia ainakin ”yolon” tunsin.  Tänään törmäsin taas siihen, että en tunne ollenkaan ihan tavallisia ja lähes jokapäiväisiä uusia sanoja suomeksi.  En tiennyt, mikä on ”appen” ja ”appar” suomeksi .  Muutama viikko sitten mietin lasteni kanssa, mitä on ”fjortis” suomeksi. (Meillä aika tavallinen sana, kun on teinejä talo täynnä. Suomeksi kuulema pissis tai lissu.) Syksyllä lapset sanoivat minua nuuperoksi, kun pelasimme pleikalla. Ymmärsin sentään, mitä se tarkoittaa. Onneksi aina voi kysyä joltakin suomalaiselta ystävältä.

Tätä kirjoitellessani huomaan, että eipä minun oikolukuohjelmakaan tunne noita uutuussanoja.


"Suomen kesä on lyhyt, mutta vähä luminen"
Ja juuri muistin, että enhän minä asukaan Suomessa. Se aina joskus unohtuu. Joskus, kun luen jotakin ulkosuomalaisten juttuja saatan olla vähä kateellinen, että tuokin se sai muutettua ulkomaille, ja minä vain olen jäänyt tänne. Yleensä aika pian hoksaan, että tosiaan ulkomaillahan minäkin asun. Tietenkään tämä ei ole mitenkään erityisen eksoottinen ja erilainen maa Suomeen verrattuna.


--------------------------------------------------------

Kirjoittaminen on joskus hankalaa. Olen yrittänyt monta vuotta saada paperille yhden tarinan, jota olen kertonut lapsilleni kuulema kymmenen vuoden ajan. Ilmeisesti monesti kerrotun tarinan kirjoittaminen on kaikkein vaikeinta. Toinen vaikea on yhä edelleen nimien keksiminen. Ei kellään olisi takataskussa sopivaa nimeä poikakissalle?


maanantai 11. toukokuuta 2015

Kurkku/gurka


Pitääkö nuo nuput poimia pois? Siis onko liian aikaista antaa kurkun kukkia?


 Meloni




Erikoisempi imurin putki



Otsikossa on täysin tietoisesti ja harkiten käytetty svetisismiä. Aion käyttää vielä ainakin yhtä toistakin äidinkielen opettajan ehdottomasti kieltämää sanaa, en kuitenkaan yhtätoista.



Jos teistä tuntuu, että maanantaiaamuna kaikki mennee päin seiniä, niin minä pistän taas paremmaksi. Sopisikohan tuo vaikka pattereitten imurointiin tai lattioitten naarmuttamiseen. Tai sitten metallinkeräyksen täytteeksi.
Minun ei pitäisi tehdä muuta kuin juoda kahvia ennen aamuyhdeksää. Valitettavasti on oltava reippaannäköisena töissä jo kuudelta. Tuolta se sitte monesti näyttää.

****

Omakuva
 Keväällä mitä ihanimpia leskenlehtiä. Ei mene kauaa, kun niitä saa kirota tuolla pihalla. Yksi pahimmista rikkaruohoista, mutta nautitaan niistä nyt, kun vielä ovat kauniita.











sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Mitä silmät ei nää

Sain juuri loppuun Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat. Siitä nappasin yhden ajatuksen:
"Maailma ei näe ihmisen sisälle".
Ei positiivisessa eikä negatiivisessa mielessä.

Kun ihmiset sairaus ei näy päällepäin, se on hyvin helppo unohtaa. Ymmärrän kyllä, että tuntemattomat eivät voi tietää ja jotkut tututkin ilmeisesti kokonaan unohtaa. Pahimpia on he, jotka eivät tunnu ymmärtävän, kun asiasta kuulevat. En nyt mitenkään halua vähätellä ihmisiä, joilta puuttuu vaikkapa käsi tai rinta, vaikka moni varmasti haluaa senkin nyt ymmärtää niin. Mutta arvatkaapa miltä tuntuu joskus kuulla, että eihän se nyt mitään, jos puuttuu korva, siltä ja siltäkin piti poistaa rinta ja tuolta toiselta käsi. Niin, mitäpä sillä korvalla tekisin. 



Toispuolinen kuurous on jo ihan riittävän rankkaa, kun siihen ei ole lapsesta asti kasvanut. Eikä se varmaan syntymästä asti kuuroillekaan ole helppoa. Luin jostain, että n.25% aikuisiällä toispuoleisesti kuuroutuneista jää pelkästään sen takia sairaseläkkeelle. Tämä on kyllä ihan epävirallinen tieto. En itse voisi kuvitella vain sen takia joutuvani pois työelämästä, mutta minulla onkin työ, jossa ei kovin usein tarvitse kuulla mitään, ja yritän vältellä lähes kaikkia
ihmiskontakteja mahdollisimman paljon.


Voisihan sitä ajatella, että ei ole puoli kuuro, vaan pouli kuuleva. Tietysti on parempi kuulla edes toisella korvalla, mutta yhdellä korvalla ei kyllä ole aina edes puoliksi kuuleva, ei aina yhtään. Esimerkiksi liesituulettimen ääni tekee minut täysin kuuroksi, muutenkin meluisat ympäristöt on hankalia. Ei muuten, mutta jos pitäisi vielä kuunella jonkun juttelevan. Ja se suunta kuulo! Olen tunnetusti kova hukkaamaan tavaroita, erityisesti kännyköitä, eikä siihen soittaminen enää auta yhtään mitään. Mahdollisesti kuulen, että puhelin soi, mutta en missä. Lapset ja mies on onneksi jo tuttuneet etsimään puhelintani. Toinen mahdoton tilanne on, kun joku huutaa jostakin: "hei tule tänne!" Niin, siis minne? Ihmiset selvästi pitää minua usein joko tyhmänä tai hirveän epäkohteliaana. En nyt väitä, ettenkö olisi molempia, mutta usein kuitenkaan en vain kuule.


Kaikki varmaan kuitenkin tietävät, että korvassa on muutakin kuin kuuloelimet. Tasapainoelimen poisto ei myöskään ole mitenkään läpihuutojuttu. Onneksi olen aikoinaan harrastanut lajeja, joissa tasapainoni on kehittynyt normaalia paremmalle tasolle. Ainakin uskon siitä olleen apua, kun aloin harjoittelemaan kävelyä ja myöhemmin autoilua ja pyöräilyä. Toisin kuin kuuloa, tasapainoa voi harjoitella, mutta ihan yksinkertaista se ei ole. Minulla on nyt kohtalaisen hyvä tasapaino, mutta koskaan ei tiedä, minä aamuna se taas on poissa. Eikä ihan vaan kävelystä tai tuolilla istumisesta johtuva jatkuva matkapahoinvointikaan oikeasti ole erityisen hauskaa.
Vaikka pystynkin kävelemään yleensä ihan kohtalaisen normaalisi, horjahtelen aika usein. Ihmiset ajattelee minun joskus olevan humalassa (olen kuullut). Kuten sanottu, tuntemattomat eivät voi tietää, mutta onko aina pakko ajatella sitä kaikkein negatiivisinta?

Tasapainoelimen puuttuminen aiheuttaa näköhäiriöitä ja ainakin minulle lukeminen on nykyään kohtalaisen vaikeaa. Vaikka väitän lukevani kirjoja, oikeasti yleensä kuuntelen. Sen verran puolikuurona sentään on kuuleva, että kuulokkeilla kuuntelu onnistuu. Radio ja musiikki on aika väsyttäviä, mutta äänikirjojen kuuntelu onnistuu. Sillä tavalla voi myös sulkea pois ympäristön häiritsevän ja väsyttävän hälinän.

Töissä ainakin yksi kollega näyttää jotenkin ottaneen asiakseen nälviä, että olen töissä vain osa-aikaisesti ja olen jonkun muunkin joskus kuullut sanovan jotakin kadehdittavasta. Kaikkea sitä kadehditaankin. Minusta olisi ihan mukavaa olla töissä kokopäiväisesti ja jaksaa sen jälkeenkin vielä tehdä kaikenlaisia asioita. Nyt olen töissä neljä tai viisi tuntia, sen jälkeen sitten yleensä jaksan vain nukkua iltaan asti ja sitten aika menee ruoanlaittoon ja lasten kanssa seurusteluun. Pitäisi harrastaa liikuntaa ja kohottaa kuntoa ja olisi kiva ehtiä tehdä asioita joista tykkään. Nyt on ollut ylellinen viikonloppu, koska minulla oli vapaapäivä perjantaina. Ehdin nukkua lähes koko päivän ja sain nukuttua kohtalaisen hyvin yöllä. Olen siis jaksanut tehdä jotakin muutakin, kuten esimerkiksi nyt kirjoittaa hetken ja hoitaa puutarhaa.

Alexis kouros: Gondwanan lapset

Toisenlainen lastenkirja. Aluksi en päässyt oikein mukaan tähän, mutta lopulta kyllä tykkäsin. Omat lapseni eivät kyllä taitaisi tykätä, mutta ehkä tämä onkin suunnattu nuoremmille, mutta en tiedä saavuttaako kirjan sanoma kovin pienen lapsen.

Kirjassa tarjotaan erilainen näkökulma uskontojen ja filosofioiden syntyyn, käytännönläheisen ja hauskan. Eläinekologin työ joutuu tarkastelun kohteeksi ihan konkreettisesti. Mikä oikeus heillä on tutkia ja sorkkia eläinten elämää? Eläinekologi joutuu myös edustamaan kohtalon sormea.

Kirjassa on ajatus, että lapsille pitäisi kertoa erilaisia tarinoita, ei satuja, joissa on aina onnellinen loppu. Minusta lapsilla on oikeus saduissa elämiseen, mutta ehkä molemmilla on paikkansa.

Ostaisin tämän aika varmasti lahjaksi joillekin tuttavilleni, jos he saisivat lapsia, mutta en missään nimessä kaikille. 

Nolottaa tunnustaa, mutta en muista koskaan kuulleeni Gondwanan mantereesta. Opinpa ainakin jotakin uutta.

perjantai 8. toukokuuta 2015

Mad on luvut

Minusta ei olisi kirjailijaksi. Ei ainakaan elättämään itseäni kirjoittamalla. Kykyjen puuttuminen nyt on luku sinänsä, mutta muitakin ongelmia on. Nimittäin ajankäyttö. Tuntipalkka jäisi olemattomaksi, kun jokaista nimeä ja faktaa on mietittävä ja tutkittava tuntikausia. Nyt olen kuluttanut aikaa sellaiseen pikkujuttuun, kuin männyn ja pihlajan levinneisyyteen. Hyvähän faktat on tarkastaa, mutta kun tunnun aina tekevän sen jotenkin pisimmän ja vaikeimman kautta. Hoksasin nyt sitten viimein googlata yksinkertaisesti puiden levinneisyydet Suomessa ja Ruotsissa.

Toinen ongelma, ehkä vielä pahempi, on nimien keksiminen. Tälle blogille en olisi varmaan ikinä keksinyt nimeä ilman apua. Mutta onpahan hieno ja monitulkintainen nimi. Sen jälkeen meni taas monta päivää käyttäjänimen keksimiseen, halusin sen liittyvän jotenkin madonlukuihin. Madonluvut nimitystä on käytetty wikipedian mukaan käärmeenkarkotusloitsuista (inhoan käärmeitä yli kaiken, siksikin sopiva nimi). Etsin kaikenlaisista mytologioista käärmeenkarkottajia, mutta en löytänyt sopivaa. Lopulta etsin kasveja, joitten väitetään karkottavan käärmeitä, löysin monta tuntematonta ja oikeastaan vain yhden tutun: samettiruusun. En kuitenkaan tykännyt siitä nimenä, en suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi tai latinaksi. Onneksi wikipediasta löysin sen muillakin kielillä ja latviankielinen nimi oli kaunis. Otin sitten nimeksi sen ja lisäksi kävin ostamassa monta pussillista samettiruusun siemeniä.

Mad on luvut, hulluna lukuihin. Tykkään lukemisen lisäksi numeroista. Tai no ihan tarkkaan ottaen enempi kirjaimista yhtälöissä, mutta matikasta kuitenkin.



Kun näin tuon hirviön, niin seuralaiset väittivät mun kirkuneen niin, että varmaan kuului naapurikuntaan asti.



Olisiko teillä lukuvinkkejä kesäksi? Tai toiveita esiteltävistä kirjoista?

keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Onko suomennosten laadulla väliä?

 Minulla on ollut mielessä kirjoittaa suomennoksista, joskus tulevaisuudessa. Uutiset HarperCollinsin tulosta Suomeen ja keskustelu kääntäjien surkeista palkkioista sai minut tarttumaan aiheeseen nyt. Asiaan vaikutti kyllä myös se, että törmäsin kohtalaisen huonoon käännökseen juuri tänään.

On monia asioita, joita en osaa, piirtäminen on ehdottomasti yksi niistä. Mutta tässä vähän kuvitusta kirjaan, jota luin aamulla. Siinä kerrottiin, kuinka Zeus löi mökkejä salamilla.



 En ole lukenut englanninkielistä alkuteosta, mutta epäilisin, että siinä oli kuitenkin kyse tästä:




Huomasin unohtaneeni kommentoida ainakin yhden kirjan käännöstä. En tullut ajatelleeksi koko käännöstä, ilmeisesti se siis oli hyvä. Käännös on yksi niitä asioita, joita ei edes huomaa niin kauan, kun ne toimivat. Vuosia sitten keskustelin yhden kaverini kanssa huonosti käännetystä kirjasta ja jompikumpi meistä totesi:"Hyvä kääntäjä voi pilata huononkin kirjan". Toivottavasti kääntäjillämme ei ajatus, tai ulosanti, sujuu paremmin.

Sain Kersti Juvalta luvan liittää tänne hänen toimintakutsunsa:


KUTSU TOIMINTAAN.
Suomennetun kirjallisuuden alasajo senkun kiihtyy.
Olen tänään saanut kuulla että Harper Collins aikoo maksaa n. 1/3 suomennosten nykyisistä (surkeista!) palkkioista. Ystävät, jos teillä on kontakteja mediaan, rummuttakaa tästä. Kollegat ja kirjallisuuden ystävät: boikottiin mokoma!

tiistai 5. toukokuuta 2015

Daniel Tammet: Född en blå dag

Ihana kirja, jota ei valitettavasti ole taidettu suomentaa. Luin itse ruotsiksi.
Kirjoittajalla on autistinen savant-henkilö, joka kertoo kirjassaan millaista on elää erilaisena. Erityisesti koulumaailma ja lapset ovat julmia normista poikkeaville. Tammet on myös synesteetikko. Yksi kirjan hienouksia onkin, miten hienosti hän osaa kuvailla synestesiaa. Miten hän näkee numerot ja sanat eri väreinä ja kuvioina ja miten hän sen avulla osaa laskea päässä isoja (valtavia) lukuja uskomattoman nopeasti. 
Hän on myös kielellisesti erityislahjakas ja osaa tällä hetkellä ainakin yhtätoista kieltä, joista yksi on suomi. Lisäksi hän on luonut uuden kielen suomen kielen pohjalta. Kielen oppimisprosessiaankin hän osaa kuvailla hienosti. Tykkäsin siitä erityisesti ehkä siksi, että huomasin ymmärtäväni muutamia islannin- ja romaniankielisiä lauseita. 

Kirjassa mainitaan, että kaikilla on jonkin verran synesteettisä taipumuksia. Itse olen aina nähnyt numeron ja esimerkiksi musiikin väreinä. Ikävä kyllä en niin selvästi, että voisin tarkasti nimetä ja kuvailla värit. Ne muistuttavat unikuvia, joita on aina vaikea kuvailla sanoilla. Enkä, valitettavasti, ole saanut synestesiastani mitään matemaattisia tai kielellisiä supervoimia. Enkä edes valokuvamuistia. Muuten minulla kyllä on epänormaali muisti, muistan paljon asioita ja tapahtumia, mutta en koskaan aikoja tai numerosarjoja. Enkä asioita, jotka eivät vielä ole tapahtuneet, mutta joiden tulisi tapahtua (ts. olen hajamielinen). Kerran kyllä väitin osaavani kalenterin ulkoa: ensin on ensimmäinen tammikuuta, sitten toinen tammikuuta, kolmas tammikuuta jne. 

Tammetilla on myös suunnattoman huono suuntavaisto. Mukava kuulla, että en ole ainut. Ehkä sen puute ei sitten olekaan merkki älykkyyden puutteesta. 

Tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea, jos haluaa ymmärtää erilaisten ihmisten maailmaa. Kaiken lisäksi kirja melkein innostaa opiskelemaan islantia. Tai ainakin jotakin uutta kieltä. Mutta en aio, en en ja en.


 ****


 

maanantai 4. toukokuuta 2015

Heijastus

Yhden lempikirjailijoistani  argentiinalaisen Jorge Luis Borgesin (24.8.1899 - 14.6.1986) innoittamana:


Olen vuosia ihmetellyt tienvarressa keskellä metsää kaukana asutuksesta olevia puistonpenkkejä. Luulin niitä ensin hirvipasseiksi, mutta sitten kuulin niiden olevan siellä ihan vain ohikulkijoita varten.  Istun penkille, josta on näkymä lammelle. Nautin lintujen laulusta ja auringonpaisteesta. Katselen järvelle pysähtyneitä kalastajia, minusta on aina ollut kummallista, että ohikulkijat saattavat tuosta vaan pysähtyä kalastamaan. Yhtäkkiä järveltä kävelee minua kohti nuori nainen, tai pikemminkin tyttö. Tyttölle on yhtä hankalaa harppoa korkeassa varikolla kuin minulle. Luulen tulijaa hetken siskontytökseni. Sitten tunnistan hänen vanhanaikaiset silmälasinsa ja vaatteensa; minä nuorena.
Tyttö istuu viereeni ja tervehtii kömpelösti. Puhuttelen häntä suomeksi ja kysyn tunteeko hän minut. Tyttö katsastaa minuun äkkiä, hän ei odottanut minun puhuvan äidinkieltään. Hän katselee minua tarkkaan ja sanoo lopulta silmiään hieraisten minun muistuttavan hänen molempia mummojaan. Hymyilen. Alan juttelemaan säästä ja maisemista. Hän ihastelee maisemia ja sanoo, että tänne voisi asettua joskus asumaan. Hymyilen taas ja sanon, että onhan tämä täysin toisenlaista, kuin kotiseudullasi lakeuksilla. "Kuuluuko sen puheestani ?" hän ihmettelee.
Otan esille termospulloni ja kysyn, haluaako tyttö kahvia. Sitten muistan ja totean, että ethän sinä tosiaan vielä tuossa iässä juo kahvia.
Katselen tyttöä ja mietin, mitä kertoisin hänelle tulevaisuudesta. Antaisinko neuvoja, kehottaisinko tekemään jotakin toisin. Mutta ei niin voi tehdä. Jos neuvoisin tekemään lapset nuorempana tai miettimään tarkemmin, kenen kanssa menee naimisiin, en koskaan saisi lapsiani. Enkä ehkä päätyisi asumaan tänne kauniiden maisemien keskelle.
Kertoisinko hänelle jotakin hänen tulevista lapsistaan tai tulevaisuudessa löydettävästä sairaudesta. Ei - miksi kertoisin. Mutta voisin ehkä kertoa omista lapsistani jotakin ja antaa tytön itse joskus tajuta tai olla tajuamatta. Sairaudestani en aio kertoa mitään, tyttö ei eläisi onnellisempana tietäessään, mikä häntä odottaa. Parempi antaa hänen vain huomata, että elämäni, hänen elämänsä, on onnellista vanhanakin.
"Luetko paljon kirjoja?" kysyn tytöltä. Hän näyttää hieman surulliselta ja vastaa: "Luen jonkin verran, lukisin mielelläni enemmän, mutta olen hidas lukemaan ja koulukirjojen lukemin vie ihan liikaa aikaa muulta kirjallisuudelta." Tiesinhän minä sen. Ehkä uskallan neuvoa häntä hieman:" Yritä kuitenkin lukea niin paljon kuin mahdollista. Kuuntele äänikirjoja, niitä voit kuunnella käsitöitä tehdessäsi ja autoillessasi.  Autoradiosi ei toimia." Tyttö katsoo minua taas ihmeissään. Myöntää minun olevan oikeassa.  
"Millaisessa paikassa asut?" kysyn tytöltä. "Kerro jotakin opinnoistasi ja ystävistäsi, mitä teette vapaa-ajalla", tajuan, että minä en voi antaa mitään tytölle, mutta hän voi verestään minun muistojani. Tyttö kertoo lyhyesti asuinpaikastaan, opinnoistaan ja  harrastuksistaan. Totean, että vapaa-aikaa taitaa olla aika vähän, kun opiskelee, mutta on hyvä muistaa harrastaakin jotakin. Mainitsen ohimennen hänen harrastuksistaan.

Istumme hetken hiljaa, maisemasta ja linnunlaulusta nauttien. Hetken kuluttua tyttö nousee ja katsoo minua tarkkaan. Hänen silmissään välähtää oivaltaminen. "Sinä tunnet minut, mutta minä en tunne sinua - vielä", tyttö sanoo, hyvästelee minut ja kävelee jo tavaroitaan pakkaavien seuralaistensa luo.
Seurueen auto katoaa järvenrannasta. Mietin, kumpi meistä on tipahtanut aikavääristymään, olinko minä menneisyydessä vai tyttö tulevaisuudessaan. Muistanko nuoruudestani kohdanneeni vanhan itseni? Kävelen autolleni. Ajan kotiin hiljaisuuden vallitessa. Sitten mieleeni välähtää kaukainen muisto. Ehkä tosiaan tapasin vanhan itseni kerran erään lammen rannalla, puistonpenekillä.

Khaled Hosseini: Leijapoika

Minulta ”tilattiin” esittely tästä kirjasta.


Amir ja Hassan ovat parhaat ystävät. Kahden eri yhteiskuntaluokkaan, kansallisuuteen ja uskontoon kuuluvan pojan ystävyyttä kuitenkaan ei katsota hyvällä Neuvostoliiton valloittamassa Afganistanissa. Ystävyys päättyy, kun rikkaan isän poika Amir pettää ystävänsä ja uskollisen palvelijansa. Syynä voisi olla yhteiskunnan malli ja paine olla hyväksymättä vääräuskoista palvelijaa ystäväksi. Amir joutuu itsekin kiusatuksi ja syrjityksi ystävyyden vuoksi. Suurempi syy on silti varmasti kateus isän huomiosta: Miksi isä tuntuu antavan enemmän huomiota palvelijapojalle Hassanille kuin omalle ainoalle pojalleen? Hassanin kuoltua Amir kuulee, että hän ei ehkä ollutkaan suurin petturi, vaan häntä olikin petetty kokoajan. 

Amir joutuu kohtaamaan menneisyytensä, mutta onko menneisyyden virheitä mahdollista korjata. Olisiko oikein toimimalla voitu kuitenkaan lopulta muuttaa mitään.

Kirjassa kuvataan Afganistanin oloja Neuvostoliiton miehityksen ja Taliban hallinon aikana. Minulle ennestään lähes täysin vieras aihe. Osa termeistä on tuttuja uutisista, mutta eipä niihin ole aikaiemmin tullut perehdyttyä. Eikä uutisissa koskaan kerrota, millaista elämä sotien ja sisällissotien runtelemissa maissa on. Mielikuvaksi jää, että siellä vain soditaan, harvoin tulee ajatelleeksi, että siellä samaan aikaan  eletään jokapäiväistä elämää. Kun Amir myöhemmin palattuaan Afganistaniin kuvailee elämää Amerikassa tajuaa maailmojen eron todella voimakkaasti.



Lyhyt analyysi kirjasta, sisältää juoni paljastuksen:

Amirin ja Hassanin suhde kuvaa Afganistanissa elävien kansallisuuksien suhdetta. Kaksi saman isän poikaa, saman uskonnon haaraa, eivät ole ymmärtäneet olevansa veljeksiä, vaan Amirin edustamat sunnalaiset ovat alistaneet Hassanin edustamat shiialaiset.