torstai 23. helmikuuta 2017

Feminististä teologiaa - Marian monet kasvot

En otsikoinut tätä postausta kirjan nimellä vaikka tämä perustuu pitkälti juuri yhteen teokseen, mutta ei silti aivan täysin. Luin yhtä esseetä varten Barbara macHaffien kirjaa Her Story (1983). En ole lukenut kuin kurssille pakolliset 4 ensimmäistä lukua. Kirja oli kyllä mielenkiintoinen ja oikeasti olin ensin ajatellut ahmivani koko teoksen, mutta kun on niin paljon muuta kirjallisuutta käsiteltävänä, niin en ole millään ehtinyt. Lisäksi pikainen selailu jätti mielikuvan, että alku olikin kaikkein mielenkiintoisin osa. Tosin voin olla täysin väärässä. Jos jotakuta suinkin kiinnostaa, niin lukekaa ihmeessä koko kirja, ja käykää vaikka kommentoimassa, millainen oli. Ehkä vielä tartun tähän uudelleen.

Epätasa-arvosta ja naisten huonosta asemasta syytetään usein kristinuskoa. Asia ei ole ihan niin yksiselitteinen, että tuli paha kristinusko ja alisti naisen. Kun mennään aivan kristinuskon alkulähteille, tai ehkä siihen juuri vasta lähteestä pinnalle nousseeseen raikkaaseen veteen, naisten asema oli paljon parempi kuin meidän on annettu ymmärtää. Rooman valtakunnassa naisen asemaa taas ei ollut välttämättä kovin kaksinen, eikä kaikissa muissakaan alueella vallitsevissa kulttuureissa. Näyttää siltä, että epätasa-arvoisuus imettiin kristinuskoonkin ympäröivistä kulttuureista. Ilmeisesti jo ennen kuin se 300-luvulla nousi Rooman valtakunnan pääuskonnoksi. Toisaalta taas voi olla, että alunperinkin naisen asema oli meidän silmissämme vielä huono. Toiselta toisaalta voidaan silti sanoa, että kristinusko on syyllinen epätasa-arvoon, koska kristinusko oli myöhemmin juuri sitä, miksi se muodostui sen alkuperäisen juutalaisen lahkon ja muiden kulttuurien kohtaamisessa.
Kirjassaan macHaffie esittelee, miten esimerkiksi joidenkin naisapostolien nimiä on vaihdettu miesten nimiksi. Hänellä on esittää perusteluitakin asialle, minä en kuitenkaan ole oppinut niitä ulkoa.
Miksi kukaan kristitty sitten ei älähtänyt aiheesta ja puuttunut naistenaseman heikentämiseen? Se ei varmasti ollut siinä yhteiskunnassa kovin helppoa. Eikä sille ehkä aluksi ollut mitään tarvetta, kristityt taisivat sulautua valtakulttuuriin pikkuhiljaa. En vaikuta uskottavalta, että kun kristinuskosta tuli valtionuskonto, kaikki sen ajan kristityt muuttivat heti omia uskomuksiaan ja käsityksiään. He taisivat elää kuten ennenkin. Mahtoikohan jäädä jäljelle ryhmiä, jotka eivät halunneet integroitua Roomaan ja pysyivät siitä erillään? Olisiko sellainen, sanotaan nyt vaikka apostolinen uskonto, voinut elää jossain, vaikkapa ihan Euroopassa, ehkä maan alla, kaikkien tuntemattomissa. Kuten jotkut väittävät noituudenkin, tai siis vanhojen pakanauskontojen eläneen. Putkahtivat sitten esiin, kun yhteiskunnallinen tilanne sen salli, eikä kukaan tiennyt koskaan mistään mitään, eikä jättänyt tietoja jälkipolville. Jos ei sitten jotain salattua tietoa, josta emme tiedä mitään.

Kuuntelin tämän kaveriksi Päivi Salmesvuoren toimittaman teoksen Eevan tie alttarille. Siihen on koottu suomalaisten asiantuntijoiden kirjoituksia naisten asemasta eri aikakausina. Kirja on helppolukuinen, olisiko kansantajuinen oikea sana. Erityisesti sen teki Her Storya helpommaksi, että se oli suomeksi. Tässä teoksessa mietittiin myös sitä, oliko Jeesus erityisen edistyksellinen naisenaseman ajaja. Näin ei välttämättä ollut, vaan sen ajan juutalainen yhteiskunta oli todennäköisesti kokonaisuudessaan paljon naismyönteisempi kuin meille on opetettu. Eikä Jeesus ainakaan ollut naisten asemaa polkeva, hänen suhtautumisensa esimerkiksi samarialaiseen naiseen on täysin käsittämätön monille sen ajan juutalaisille: vertavuotava, samarailainen ja nainen.

Minulle oikeastaan riittää se, että Galatalaiskirjeessä sanotaan, että ei ole eroa oletko mies vai nainen. Mutta koska on ihmisiä, jotka löytävät aihetta venkoilla tästä, on hyvä, että asiasta on kirjoitettu enemmänkin.

On tietysti totta, että vaikka apostoleina oli myös naisia, niihin kahteentoista lähimpään ei kuulunut yhtään naista. Se saattoi johtua tietysti ympäristön asenteista tai sitten alun perin ei ollutkaan yhtä erityistä kahdentoista joukkoa, vaan se on muotoiltu myöhemmin. Se selittäisi sen, että nimilistasta on erilaisia versioita. Voi hyvinkin olla, että esimerkiksi Martta ja Maria olivat Jeesuksen hyvinkin läheisiä opetuslapsia.

Uuden testamentin nimi valikoima on muuten aika rajoittunut, lähes kaikki vähänkin suuremmassa roolissa olevat naiset ovat Marioita. Olikohan se tosiaan niin yleinen nimi silloin, vai onkohan sekin myöhäisempi vääristymä, kaikki naiset on niputettu ryhmäksi marioita yksilöllisyyden sijaan. Toinen Maria, joka on esillä Uudessa Testamentissa, on Magdalan Maria, Maria Magdalena. Tunnemme hänet huonomaineisena naisena, varsin kyseenalaisen ammattikunnan edustajana. Raamatussa ei kuitenkaan ole minkäänlaista mainintaa Marian ammatista, puhutaan vain pahoista hengistä. Apokryfikirjoja ja muita varhaisia legendoja en tunne niin hyvin, että osaisin sanoa, juontuuko käsitys ammatista jo niistä, vai onko se vielä myöhempää perinnettä ja onko sekin tarkoitushakuinen ajatus.

Oikeastaan keskityin tässä kirjassa erityisesti Marian palvontaan keskiajalla. Nykypäivän protestanteille Maria on aika kaukainen hahmo ja erityisesti hänen palvonta, ja vieläpä jumalan äitinä, on vieras ja ehkä paheksuttavakin ajatus.
Marian palvonnan ajatellaan syntyneen muinaisten uskontojen jumalattaren palvonnan jatkumona. Lisäksi, kun mielikuva Jeesuksesta tuomitsevana hallitsijana kasvoi, tarvittiin joku lempeämpi hahmo, jota uskallettiin lähestyä. Mariaa pidettiin myös kuningattarena, joka hallitsi taivaassa poikansa rinnalla. Ehkä Mariaan kasattiin Jumalan naiselliset ominaisuudet ja aiempi Jumala käsite jaettiin kahtia kahteen sukupuolittuneeseen osaan.
Jeesuksen neitseellinen sikiäminen ei ole Raamatussa valtavasti esillä ja jopa siellä, missä se alun perin mainitaan, on käännösvirhe. Hepreankielisessä tekstissä ei puhuta neitsyestä vaan nuoresta naisesta. Jotkut uskovat, että neitseestä syntyminen keksittiin korostamaan Jeesuksen jumalallisuutta muiden antiikin uskontojen mallin mukaan. Itse en ehkä ajattelisi, että kristinusko otti mallia muista, en myöskään, että muut ottivat mallia siitä. Ennemminkin ne kaikki ovat saaneet samoja vaikutteita jo muinoin.

macHaffie näkee Marian palvonnan oikeastaan yksinomaan naisen asemaa heikentäneenä asiana. Maria esitettiin nöyränä naisenasemaan kiltisti alistuvana naisena, jonka alistuvaa esimerkkiä kuului seurata. Toisaalta Maria oli ideaalinainen, jollaiseksi kukaan muu ei voinut tulla, hän oli äiti ja synnyttäjä, ilman kipuja ja jopa ilman neitsyyden menettämistä edes synnytyksessä. Kaiken lisäksi hän oli jopa synnittä siitetty; ajatus perisynnistä tuotti ongelmia, eihän jumalaa voinut synnyttää perisynnin alainen ihminen. Siksi kehiteltiin oppi, jonka mukaan myös Maria oli siitetty neitseellisesti ja siinä samalla hänet puhdistettiin perisynnistä. Aika monimutkainen oppi, jota on tajua yhtään, saati osaa sitä selittää muille. Sen verran tajuan siitä, että tarpeen mukaan keksittiin aika lennokkaita oppeja.
macHaffie jättää kertomatta Maria-kultin hyvistä puolista. Miten Maria saattoi olla monelle naiselle se jumaluuden osa, joka koettiin läheiseksi, voimaa antavaksi ja auttavaksi. Olihan Mariakin ollut äiti ja synnyttänyt, vaikkakin kivutta. Silti häntä pidettiin synnyttäjien auttajana ja ymmärtäjänä. Kaiken lisäksi Maria oli menettänyt poikansa. Siinäkin mielessä hän ymmärsi naisia aikana, jolloin lasten kuolema oli pahimmillaan enemmän sääntö kuin poikkeus.

Vaikka Her Storyssa on paljon hyviä ajatuksia ja tietoa naisten asemasta kristinuskon historiassa sen alkuajoista nykypäivään asti, en oikein tykkää sen liiallisesta tarkoitushakuisuudesta. Tuntuu kuin kirjoittaja haluaa löytää vain kaikki ongelmat. Tietysti tarkoituksena on nostaa esille ongelmakohdat ja vääristymät. Mutta jos aiheena on nainen kirkon historiassa minusta sen toisen puolen poisjättäminen syö uskottavuutta. Eevan tie alttarille onnistuu mielestäni paremmin antamaan kokonaiskuvan sellaisena kuin se oli.

Aiheena oli Maria-kuva keskiajalla, joten en päässyt tutkimaan Maria-ilmestyksiä. Oikeastaan olin yllättynyt, että ne ovat oikeastaan aika uusi "keksintö". Vanhin, tai ainakin yksi vanhimmista, on Guadalupen-neitsyen ilmsetys Meksikossa. Ainakin siellä intiaanien vanha jumalatar sai neitsyt Marian muodon.

Mainittakoon vielä, että naisen asemaan kirkonhistoriassa nivoutuu läheisesti myös noituus. Eevan tie alttarille esittelee Noitavasaran paremmin kuin olen missään törmännyt aiemmin. Sain siitä nyt tosi naisvastaisen kuvan. Olen jo joskus aiemmin pohtinut noituuden ja kristinuskon hyväksymien näkyjä näkevien naisten eroa - ainut ero taisi monesti olla se, oliko naisella sopiva kristitty mies suojelijana.

Ps. Jos teistä jollakin on tuota vanhaa salattua tietoa, minulle saa mieluusti kertoa. Ihan mistä uskonnosta tahansa. Lupaan olla kertomatte kenellekään eteenpäin.






Miksi-kausi



Muistatte varmaan, että lapsilla on erilaisia kyselykausia; ainakin mikä-kausi ja miksi-kausi. En kyllä muista mihin ikään ne sijoittuvat, mutta muistelen jotain 2-, 4- ja 6 -vuotiaita.
Seuraava miksi-kausi näyttää olevan 14-vuotiaana. Teini saattaa esittää kommentiksi ihan joka asiaan: "miksi?" Pari viikkoa sitten keksin lopulta vastata:"selitänkö?" Sain heti kehuja hyvin keksitystä vastauksesta ja kaikenlisäksi teini halusi, että harjoittelemme kerran, miten se menikään. Tästä päättelin, että teinit ovat yhtä rikkaita ilmaisussaan toisiaan kohtaan, sanavarasto koostuu sanoista "miksi", "ei" ja "kyllä". Tuo "miksi" on muuten huomattava parannus jokin aika sitten vallinneeseen kylläei-kauteen.
Nyt, kun kyllästyn vastaamaan jatkuviin mikseihin, sanon maagisen sanan: "selitänkö?" Yleensä ei tarvi. Tosin tänään jouduin selittämään, miksi kello on kymmenen. Onneksi astronomian harrastelijana osasin kertoa, että koska Maa ja Aurinko kiertävät toisiaan. (Tämä on ironinen lause). Sain lapsen nauramaan ja selittämään tarkemmin Auringon ja Maan vetovoiman suhdetta.

Alun kuva on siinä mielessä osuva, että olen sen verran hullu, että keskustelen teinin kanssa.
Päätin sillä kyllä-kaudella, että jos teini haluaa jutella illan kanssani näin, niin onhan sekin kanssakäymistä.

Tosin, minähän voitin väittelyn jopa 3-vuotiaan kanssa. Viisaampi antaa periksi.


torstai 9. helmikuuta 2017

Tanssista ja tasa-arvosta

Minulla on muhinut yhden feministisen kirjan Barbara MacHaffie: Her Story) jälkimaininkeina ajatus tasa- ja epätasa-arvoon liittyvästä bloggauksesta. En ole vielä ehtinyt kirjaamaan ajatuksiani, koska en vielä(kään) ole oppinut raapustamaan neuloessani. Luulin ehtiväni kirjoittaa illalla, kun käytin poikasta treeneissä, mutta unohduinkin kauppaan liian pitkäksi aikaa. Lupaan kaivaa aikaa sillekin postaukselle pikapuoliin, mikäli osoitetta kiinnostusta aiheeseen.

Tänä aamuna satuin miettimään tanssimista ja sen tasa-arvoisuutta. (Mitäpä muuta sitä mietiskelisi siinä aamuyöstä kuuden aikaan.) Nyt puhun pari tanssista, muissa lajeissa on enemmän, toisissa vähemmän, tasa-arvoinen toteutus.
Oletus on yhä edelleen, että yhdessä tanssii mies ja nainen ja mies vie. Ei kovin tasa-arvoista. Käytännössä on pareja, joissa nainen vie, mutta se on väärin, sitä arvostellaan ja kilpailuissa siitä rokotetaan. Vielä isompi ongelma on tuo ensin mainittu pinttymä, että parin on oltava mies ja nainen, tyttö ja poika, jonne ja jonna, koska on harmillisen yleistä, että jakauma ei mene tasan. Nykyään tanssikursseilla on tavallista, että osa tytöistä tanssittaa toisia tyttöjä. Miksi ihmeessä niitä tyttöjä sitten yleensä nimitetään "poikina tanssiviksi" tai "pojaksi"? Voitaisiinhan puhua vain "viejistä", tai vaikkapa "vasen käsi ylhäällä tanssijoista". Voisin kyseenalaistaa senkin, tarviiko viennin tulla tietyltä puolelta. Jos tarvii, kertokoon sen joku asiaa paremmin tunteva, viejä on näppärämpi termi.
Yleensä tanssista kiinnostuu enemmän tyttöjä. Olen jo vuosia sitten nähnyt jossain kilpailevia tyttöpareja, hatunnosto sille. Meillä päin se ei tullut kuuloonkaan. Tyttöparina sai hädin tuskin olla harjoituksissa ja tytöt, joille ei riittänyt poikia pariksi, hätyytettiin aika pian kokonaan pois mukana roikkumasta. Olihan se lisäksi näppärä tapa päästä eroon epämiellyttävistä tytöistä, kun ei annettu heille paria. Onneksi siitäkin on jo vuosikymmeniä, tai ainakin 15 vuotta, kun meilläkin jo tytöt saivat tanssia harkoissa tyttöpareina ja mukana olevia poikia "kierrätettiin". Joku kyyninen voi nähdä sen tietysti suurempina rahavirtoina. Minä taas ihmettelen enemmän sitä, että vielä omassF a lapsuudessani rahavirta mieluummin katkaistiin laittamalla parittomat tytöt kotiin.
Silti edelleen on mukana se ajatus, että niin monta sekaparia kuin mahdollista. Eivätkä ne kaksi mukana olevaa poikaa saa varmasti ikinä tanssia keskenään. En silti haluaisikaan pelkästään tyttö-tyttö- ja poika-poika-pareja. Sekaparit ovat hyvä tapa saada lapset kanssakäymään kaikkien kanssa.
Joskus aikuisuuden kynnyksellä tanssin porukassa, jossa sukupuolirooleja välillä sekoiteltiin kaikkiin suuntiin. Sukupuolittumisen hyvänä puolena on, että tanssi tarjoaa roolinvaihtelumahdollisuuksia.
Joululomalla huomasin yhdessä uudehkossa Tanssiurheilija-lehdessä artikkelin samaa sukupuolta olevien parien MM-kisoista. Askel hyvään suuntaan (Onhan niitä tainnut olla jo kauan, mutta minun kuplaani eivät ole päässeet, koska kuplan lähiympäristö tuntuu vierastavan ajatusta.) Toivon, että jonakin päivänä kaikenlaiset parit voisivat osallistua samoihin MM-kisoihin, vieläpä ihan samaan sarjaan, viejä saisi olla kumpi tahansa ja sitä voisi vaihdella tanssista toiseen, lisäksi pari saisi itse valita, kumpi osapuoli on vasemmalla ja kumpi oikealla.
Ai miksikö?