keskiviikko 31. elokuuta 2016

Lastenkaltaisten

Tämä analyysi on enemmänkin kirjallisuusjuttu kuin teologinen.

Raamatussa sanotaan :" Sallikaa lasten tulla minun tyköni" ja luvataan: " lastenkaltaisten on taivasten valtakunta ".




Lauri Thuren kirjoittaa Raamatun käyttöohjeessa (vapaasti lainaten), että yleensä ajattelemme lapset kilteiksi, söpöiksi ja viattomiksi pikku enkeleiksi tässä yhteydessä. Todellisuudessa lapset ovat iloisia, kiukkuisia, villejä, äänekkäitä ja toisinaan hyvin vaativia. Seuraan sanottuna ne junkuttaa, kitisee ja kiukuttelee, ainakin, kun haluavat jotakin.
Ajatuksena oli, että meidän pitäisi ehkä ajatella uusiksi, mitä tällä lastenkaltaisuudella tarkoitetaan.
Minä kuitenkin luen kirjaa kuin kirjaa yrittäen ymmärtää sitä kirjoitusajankohdan yhteiskunnasta nähden. En väitä, että minulla olisi älyttömästi tietoa lasten käyttäytymisestä vuoden 30 tienoilta. Silti epäilen hieman, että lapset saatettiin silloin pitää kurissa ja " Herran nuhteessa". Tietysti on mahdollista, että tulkitsen tässä(kin) Raamatun aikaa paljon läheisemmän menneisyyden yhteiskuntalasin läpi. Se näyttää olevan normaali ongelma aika monessa tekstin tulkinnassa.

Jossain toisessa yhteydessä kyllä luvataan, että kun pyytää junkuttamalla päivin ja öin, voi lopulta saada, mitä kinuaa.

Voi tosin olla, että tuolla kohdalla ei viitata ollenkaan siihen, miten kuuluu rukoilla ja pyytää. Eikä sitä, ovatko lapset kilttejä ja rauhallisia vai pieniä apinanpoikasia. Ehkä se viittaa lasten ennakkoluulottomuuteen ja avoimuuteen tai vaikkapa luontaiseen uteliaisuuteen.

Kaiken kaikkiaan Thurenin neuvo unohtaa kaikki, mitä olemme oppineet Raamatusta, kaikki ennakkokäsitteet, ja ymmärtää puhtaalta pöydältä on hyvä neuvo.

tiistai 23. elokuuta 2016

Gösta Knutsson: Pekka Töpöhäntä ja Maija Maitoparta

Osallistun Katvealueen kissamaiseen haasteeseen.  Suurena Pekka Töpöhäntä -fanina kuuntelin vaihteeksi, miten Pekka ja Maija tapasivat. Minulla on erityinen suhde kertomuksen molempiin Maijoihin, tein kerran kaksoisroolin Maijoina. Ikävä kyllä Vanha-Maija ei esiintynyt tässä tarinassa.

Göstan sanotaan kuvanneen kisoissa Uppsalan kermaa, oppineet, tuttaviaan. Heistä kukaan ei kuulu tuttavapiiriini, ei edes fb-kaverina, joten en osaa kommentoida asiaa.  Kiinnitin kuitenkin huomiota Pekkaan nyt eri tavalla kuin aikoinaan. On se kyllä välillä aika ärsyttävä ja pöyhkeä. Kyllä se tekstissä mainitaankin. Varmaan sen silloin lapsenakin huomasin, mutta eihän voi tunnustaa, että päähenkilö ja sympaattinen jatkuvan kiusaamisen uhriksi joutuva, ihana Pekka ei olekaan täydellinen. Huomasin nytkin selitteleväni itselleni, että ei se ollut pöyhkeyttä vaan ihan normaalia – Mitä? Eipä sillä, en pidä pientä tyytyväisyyttä pahana, kun kerrankin menee hyvin. Normaaliahan se pöyhkeyskin on. Mutta pakko oli tunnustaa: Pekka on välillä rasittava.
Henkilöstä tekee mielenkiintoisemman, mikähän on suomalainen termi, täyteläisemmän, kun se ei ole yksiselitteisesti vain hyvä ja täydellinen. Koko tarina saa aivan toisen ulottuvuuden. Ehkä Töpöhäntien suosio joutuukin juuri siitä. Monnilla ei taida olla hyviä piirteitä missään kirjassa.

Kirja oli hauskempi kuin muistin, nauroin muutaman kerran ääneen. Yksi syy, miksi se ei sopinut työpaikkakuunneltavaksi. Kuuntelin pätkän Töpöhäntä-vastaisten lasteni kanssa ja hekin tunnustivat kirjan ihan hauskaksi.


Vuosi sitten pääsin viimein moikkaamaan Maijaa ja Pekkaa. Samalla reissulla kävin kuuntelemassa tuomiokirkon kelloja. Ei ihmekään, että Vanha-Maija tuli tornissa kuuroksi.

maanantai 22. elokuuta 2016

Minäkö kissamummo


Henkivartija

Innostuin Hiljan elämän seuraamisesta sen verran, että lainasin saman tien seuraavatkin kirjat. Tykkään edelleen. Vaikka kakkososa loppuikin cliffhangeriin, juuri kun olin kehunut Lehtolaista, ettei hän sorru käyttämään niitä. Ilmeisesti kuitenkin olen yksin mielipiteeni kanssa niistä. Ei se nyt kuitenkaan karkottanut minua kirjasarjan kimpusta.

Kirjoissa on selvästi teemana luonnonsuojelu, -arvostus ja ekologisuus. Lisäksi mukana on pohdintoja ainakin uskonnosta ja anteeksiantamisesta, seksistä ja ruuasta. Kaikki niistä taitaa olla mukana sen verran ohimennen, että niihin ei juuri kiinnitä huomiota, jos ne eivät millään tavalla kosketa itse kuuntelijaa. Ainakin kuvittelisin niin. Kirjat ovat kuitenkin oikein sopivaa kevyttä viihdettä kuunnella samalla, kun touhuilee keittiössä ja koiran kanssa.

Viikonlopun aluksi tein Nerille uuden lelun vanhoista paidoista leikellystä matonkuteesta. Siitä tuli heti suosikkilelu, ainakin toistaiseksi. Esikoinen väittää, että se johtuu hajusta.





tiistai 16. elokuuta 2016

Leena Lehtolainen: Henkivartija (2009)

Maria Kallioista parhaiten tunnettu Leena Lehtolainen on kirjoittanut myös muita romaaneja ja novellikokoelmia. Olen lukenut pari niistä ja jättänyt kesken yhden. Vaikka kuin kovasti tykkään Kallio-kirjoista, en ole syttynyt Mariattomille oikeastaan tippaakaan. Sen takia olen epäröinyt Hilja Ilveskeroon tutustumista. Kavereiden arvosteluista rohkaistuneena päätin kerran, että ainakin kokeilen. Nyt kun kirjakaupoissa mainostellaan neljättä osaa, päätin testata Henkivartijaa.

Henkivartijana työskentelevän Hiljan työ menee sen verran poskelleen, että hänen työnantajansa tapetaan. Tarkemmin sanottuna entinen, mutta sen verran pian työsuhteen loputtua, että se herättää enemmän epäilyksiä kuin vapauttaisi vastuusta.
Hilja ajautuu tutkimaan tapausta päästäkseen eroon häneen kohdistuvista epäilyksistä.
Hiljan menneisyydessä on monenlaisia salaisuuksia jotka paljastuvat jo tämän kirjan aikana. Tykkään siitä. Jokainen kirja tuokoon uudet salaisuudet ja arvoitukset, jos kirja on riittävän hyvä, kyllä se seuraava osa luetaan ilman auki jätettyjä arvoituksia. Silti tykkään sarjoista ja jatkuvuudesta, kyllä näille ratkenneillekin jutuille voi rakentaa jatkoa.
Tietysti Hilja rakastuu yhteen epäiltyyn James Bond ja Robert Langdonin jälkiä seuraillen. Ei sitä kait voi välttää.
Hilja vaikuttaa olevan poikatyttö, tai ei nyt enää ihan tyttö. Hänen luomansa sivupersoona Reiska vaikuttaa olevan muutakin kuin työn kannalta näppärä alter ego.
Jossain vaiheessa törmätään ihmettelemään erikoisia seksuaalisia haluja ja fetissejä. Lehtolainen on käsitellyt niitä sivujuonteena ainakin kahdessa muussa teoksessa. Ovatkohan ne hänen omia mausteitaan kirjallisuuteen vai kustantajan vaatimuksesta lisättyä rajumpaa ainesta.

Innostuin bloggaamaan tästä kirjasta yhden Hiljan esittämän ajatuksen vuoksi. Hän sanoo, että hänen persoonallisuutensa tuntuu muuttuvan, kun hän käyttää eri kieltä. Olen nimittäin jo vuosia väittänyt itse samaa. En huomaa samaa muutosta monikielisissä lapsissani. Voi olla, että heidän käyttämänsä kielet ovat erilaisuudestaan huolimatta mentaliteetiltaan samanlaisia. Pitänee joskus seurata heitä tarkemmin.

Lainasin jo seuraavan osan.

maanantai 15. elokuuta 2016

Allakka

Tällä jutulla oli joku hieno nimikin, mutta en nyt muista sitä. Blogeista sain kuitenkin idean tehdä persoonallisen kalenterin. Sain päähäni tehdä sähköisen ja paperiversion yhdistelmän:


sunnuntai 14. elokuuta 2016

Liebster award -haaste

Kiitos haasteesta Ulla!


Tämä haaste on jo ainakin toisella kierroksella, mutta koska kysymykset vaihtelee, voi ihan hyvin vastata uusiksi.

Haasteen säännöt:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto (ylläoleva kuva) esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse

Kysymykseni palkinnon saajille:


Omat kysymykset.

1. Minkä kirjan kansi kiehtoo sinua? Ainakin moni Viiru ja Pesonen. 


2. Minkä trilogian haluaisit lukea tai olet lukenut?
Suosikkini on Linnunradan käsikirja liftareille ja toinen hyvä Salla Simukan Lumikki-trilogia. 

3. Elämäsi elokuva?
Pekka Töpöhäntä 


4. Mainitse joitakin suosikkikirjailijoitasi.
Douglas Adams, Antonio Hill, Salla Simukka, Jan Guillou, Åsa Larsson, Leena Lehtolainen,  Enid Blyton, Jukka Parkkinen, Jaakko Heinimäki

5. Mikä tietokirjan alue kiinnostaa sinua eniten?
Tämä on vaikea, mutta ehkä uskontotiede kattaa suurimman osan.

6. Mainitse kirja lapsuudestasi?
 Piilomaan pikku aasi.

7. Minkälaisia elokuvia katsot?
Piirrettyjä.

8. Mikä on suosikkisi YA:ssa (nuorten kirjat)?
 Suvi Kinos


9. Mikä syksyn kirjoista kiinnostaa sinua erityisesti? 
Olen tutustunut huonosti. Odotan Michael Mortimerin uutta, Dolores Redondolta on myös uusi käännettynä ja neljättä Kepler 62:ta.

10. Minkälainen on  hyvä dekkari? 
Hyvä. Vähän tarkemmin sanottuna en tykkää sellaisista, joissa yksinäinen etsivä pohdiskelee yksikseen. Ainakaan, jos kerrotaan, että nyt hän ajattelee niin ja niin.
Tykkään, että on paljon sakkia ja vielä enempi yksityiselämää. 

11. Maistuuko sinulle kauhu tai vampyyrit?
Toisinaan. Joskus olin vampyyri-friikki. Nykyisin en niinkään.



Koska tämä haaste on jo kiertänyt varmaan kaikki blogit muutan sääntöjä ja haastan lukijat, erityisesti blogittomat vastailemaan kommenteissa. 
Vähennä myös kysymysten määrää, että on helpompaa vastailla.



1. Luetko erilaisia kirjoja eri vuodenaikoina?

2. Miten paljon blogien kirjavinkit vaikuttavat kirjavalintoihisi? 

3. Montako kertaa olet lukenut suosikki kirjasi?

4. Ovatko keittokirjat sinulle käyttö- vai katselukirjallisuutta?

lauantai 13. elokuuta 2016

Viimetippa

Hetki, jota ilman kaikki jäisi tekemättä.
Viimetippoja esiintyy epätasaisesti lähes kaikkien ihmisten elämässä. Yleensä tiedämme hyvin ja hyvissä ajoin, milloin niitä esiintyy ja osaamme valmistautua niihin jättämällä asiat hoitamatta siihen asti.
Toisilla viimetippoja on useammin ja monesti ne tulevat ryppäinä. Ennakoitavuudestaan huolimatta niillä on tapana yllättää.
On olemassa ihmisiä, jotka eivät ole koskaan tavanneet viimetippaa.  Heitä on kahta tyyppiä. Yleisempi lienee tyyppi, joka ei vain välitä, ei siis havainnoi kunnolla näitä luonnonilmiöitä.  Toinen taas on harvinainen täysin oudosti käyttäytyvä laki, joista on liian vähän havaintoja analysoimista varten.

Toissa iltana minut yllätti yksi viimetippa, josta en ollut tiennyt etukäteen mitään. Ihan oikeasti. Olen tehnyt piirroksia kaverin lasten lahjaa varten pian vuoden. Ne ovat olleet valmiinakin jo puolisen vuotta, mutta niiden valokuviksi muuntaminen on vastustanut. Teknisiä ongelmia suuntaan ja toiseen.
Sain kuvat kuitenkin viimein tilattua ja posti kantoi ne laatikkoon tiistaina. En pitänyt vielä valtavaa kiirettä kirjan kasvamisella.
Toissa päivänä kaveri soitti, että on käymässä meillä päin, tavattaisko seuraavana päivänä. Onneksi se sopi!
Ajattelin, että laitan kuvat kansioon ja tekstasin tekstit valmiiksi. Siinä ei mennyt kauaa. Mutta olin tietysti unohtanut yhden kuvan.




Kellohan oli vasta yhdeksän, joten hyvin ehtisin maalata jonkinlaisen korvikkeen. Tosin se, että kello oli juuri sen verran, tarkoitti sitä, että yhdellä karvakaverilla on riehumisaika.  Koska ilta oli sateeton, Neri halusi ulos varmaan kymmen kertaa ja minun olisi pitänyt tapella ja ilmeisesti painua sen kanssa. Välillä se etsi poikia, mutta kun ei löytänyt, tuli minun kimppuun.  On se silti ihana. Maalauksesta tuli sitten sellainen kuin tuli, mutta sain sentään jotakin aikaan. Voinhan lähettää paremman version jälkikäteen.






Ilmeisesti lahja miellytti. Aikuiset nyt kehuvat ilman katetta, mutta kolmivuotinen ihastus on rehellistä.




keskiviikko 10. elokuuta 2016

Timo Parvela, Bjørn Sortland, Pasi Pitkänen: Kepler 62 Kirja kolme: Matka



Timo Parvela, Bjørn Sortland, Pasi Pitkänen: Kepler 62 Kirja kolme: Matka
159 sivua
Kustantaja: WSOY
Kirja saatu kustantajalta. Suurkiitokset!
Sarjan aikaisemmat osat: Kutsu ja Lähtölaskenta


Timo Parvela on varmaan meille kaikille tuttu Ella-kirjoista. Hänen ensimmäinen kirja Poika  julkaistiin jo vuonna 1989, ensimmäinen Ella taas ilmestyi vuonna 1995. Seuraavana vuonna Parvela jo jättikin opettajan työnsä ja ryhtyi täysipäiväiseksi kirjailijaksi. Ilmankos hän osaa kuvata ala-astemaailmaa, kun on siellä viettänyt sen väistämättömän 6 vuoden lisäksi vielä toisen mokoman, ja vähän päälle. Ellojen lisäksi Parvelalta on ilmestynyt niin monta teosta, että niitä ei voi laskea edes kahden käden sormilla. Mainitsen niistä nyt tässä vain omat suosikkini Paten aikakirjat ja Pate ja maailman paras joukkue.

Bjørn Sortland on moneen kertaan palkittu norjalainen lasten ja nuoren kirjailija. Häneltä on myös julkaistu enemmän kirjoja kuin onnistuin laskemaan. Hän on koulutukseltaan sosionomi ja kirjailija ja toimii nykyään vain kirjailijana. (Ei sillä, että kirjailija olisi jotenkin vähättelevästi "vain", mutta siis ei toimi sekä sosionomina että kirjailijana.) Laajasta tuotannosta on suomennettu vain yksi teos Silmätyksin. Eikä hänestä ole edes suomenkielistä Wikipedia-sivua.

Pasi Pitkänen on helsinkiläinen graafikko. Parhaillaan hän opiskelee graafiseksi suunnittelijaksi. Hänet tunnetaan varmaan parhaiten Angry-birds -kirjojen kuvittajana. Hän on kuvittanut myös ne ihanat Pate-kirjat.


Kepler 62 Kirja kolme : Matka

Ensimmäisessä osassa pelin läpi pelanneet Ari ja Joni sekä toisen osan pyssysankari Marie on nyt lähetetty 9 muun lapsen kanssa kohti uutta kotiaan Kepler 62 -planeettaa. Matkan ensimmäinen etappi on kansainvälinen avaruus asema, jossa Ari seikkailee omin päin ja saa selville, että matkan järjestäjät salailevat heiltä asioita. Eikä vain sitä kaikille ilmeistä, että Marie on tuntemattomasta syystä joko vaivutettu uneen ennen muita tai jätetty kokonaan pois matkalta.
Avaruusasemalta lähdön jälkeen varsinainen matka kohti uutta kotia alkaa ja loputkin avaruusalusten Santa Marían, Pintan ja Niñan miehistöistä vaivutetaan uneen. Koneen on tarkoitus herättää heidät tuhansien vuosien unesta vasta ihan matkan loppumetreillä. Kaikki ei kuitenkaan suju suunnitellusti ja kone herättää Marien ratkaisemaan ongelmaa.

Kirjan jokainen luku loppuu huomaamattomaan, mutta hyvin koukuttavaan cliffhangeriin. Parin ensimmäisen luvun jälkeen lapsi ei vielä oikein päässyt vauhtiin, mutta sen jälkeen kirjaa ei olisi saanut lopettaa kesken. Luimmekin sen ennätys vauhtia mutamassa illassa. Onneksi tajusimme siirtää aloitusta lapsen reissun jälkeen, ettei ollut monen päivän odotusta kesken kirjan. Ärsyttävää kirjassa on se, että pahin sivunkääntäjä, tai cliffhanger, on kirjan lopussa. Seuraava ilmestyy vasta syksyllä! Täytynee olla käsi kirjakaupan rivalla, kun ilmestymispäivä iskee.

Pasi Pitkäsen kuvitus on sekä tyyliltään vaikuttava, hieno että tarinalle siinä määrin merkityksellinen, että aion nyt ruotia sitä vähän tarkemmin. Tarkempi analysointi vaatii vähän juonipaljastuksia, joten niitä välttävän on syytä lukea kirja ennen tämän tekstin loppuosan lukemista tai sitten lukea varovasti. Yritän spoilata mahdollisimman vähän.

Kuvitusta valkoisella taustalla kutsutaan negatiiviseksi miljööksi. Sen käyttö keskittää huomion tekemiseen ja tekijöihin. Kepler 62 -kirjoissa tausta on yleensä musta, toisinaan valkoinen tai muuten hyvin yksivärinen.  Musta toimii samalla negatiivisena miljöönä ja luonnollisena taustavärinä avaruusseikkailulle. Tummat kuvat luovat myös tunnelmaa. Aiemmista osista kommentoin osaa kuvista liian tummaksi, oli vaikeaa nähdä, mitä niissä tapahtui. Nyt en huomannut tuota ongelmaa. Kuvissa oli siis parempi värien tasapaino tai olen saanut paremman lampun.

Onko kirja kuvakirja ja mikä kuvien ja tekstin suhde on?
Kirja ei ensikatsomalta vaikuta perinteiseltä kuvakirjalta. Lähinnä, koska kuvia ei ole joka aukeamalla. Tarina jäisi silti kovin vajaaksi ilman kuvia, osalla niistä on ehdottomasti tekstiä täydentävä rooli. Osa on kuvitusta, joita ilmankin pärjäisi. Tarina siis. Visuaalisesti se olisi kyllä menetys.
Kirjan 4 viimeistä aukeamaa on pelkkiä kuvia, joilla kerrotaan jotain, mitä tekstissä ei mainita. Mainitaan kyllä sana madonreikä ja kerrotaan hieman sen teoriaa. Miten alukset sukeltavat reikään, matkaavat siellä hurjaa vauhtia ja lopulta putoavat ulos uuteen näkymään on kuvien varassa.
Vauhtiviivoilla on etenemisvauhti saatu kuvattua hyvin. Siitä tosin puhutaan tekstissäkin. Monelle lukijalle sellaiset luvut ja käsitteet voivat tosin olla vaikeita hahmottaa. Huonosti ymmärrän itsekään.
Matkaan kuluneita sekunteja laskeva kello, etäisyyksien ja aikojen kuvailu luo kuvan avaruuden valtavasta koosta.

Edellisessä postauksessa kehittelin nimityksen hybridi ja tämä on mielestäni sellainen. Vieläpä oikein hyvä esimerkki siitä, miten hyvin kuvakirjan, kuvitetun kirjan pelkän tekstin yhdistely voi toimia. Osa asioista ja tapahtumista on helppo kuvailla sanoilla ja hankala kuvittaa, osa taas piirtyy helposti kuviksi, kun sanoja tarvittaisiin ainakin tuhat. Eikä kaikkia asioita tarvi esittää sanoin ja kuvin.

Kuvien sijoittelussakin käytetään erilaisia tyylejä. Suurimmassa osassa kuvista teksti on kuvassa. Sillä luodaan läheisyyden tunnetta, lukija kaupataan mukaan tarinaan. Osa kuvista on kehystetty, tai rajattu.  Sillä luodaan etäisyyttä ja sitä onkin käytetty ruudulla näkyvissä kuvissa.

Kirjan seikkailu etenee vauhdilla. Silti sekaan on mahdutettu jonkin verran teknistä tietoa.  Olimme poikasen kanssa osittain eri mieltä sen kiinnostavuutta. Minusta se oli mielenkiintoista. Poikasen mielestä myös, mutta. Mielenkiintoisuudestaan huolimatta se hidasti itse seikkailun kulkua. Ei sitä silti voi jättää pois. Kyllä tieteistarina vaatii hieman fysiikkaa ja tekniikkaa toimiakseen.


  • Tämä nousi meillä sarjan tähän astisten osien suosikiksi. Alkoi viimeinkin tapahtua jotakin ja päästiin matkaan.

tiistai 9. elokuuta 2016

Kuvakirja vai kuvitettu kirja

Alkukesästä ihmettelin, mikä on lastenkirja ja tarviiko sitä edes määritellä. Päädyin siihen, että kirjallisuustutkimuksen kannalta ei ehkä pitäisi erotella lasten-, nuorten-, ja muita kirjoja, mutta markkinoinnin ja kirjastojen hyllyihin asettelun kannalta määrittelyllä lienee paikkansa.

Nyt törmäsin ajatukseen, mikä ero on kuvakirjalla ja kuvitetulla kirjalla (Nikolajeva, Bilderboken pusselbitar). Heti aluksi törmään ajatukseen, että miksi niitä tarvitsisi erotella ja määritellä. Mutta joskus on kiva pohtia kaikenlaisia asioita ja joskus se nyt vaan kuuluu "työnkuvaan". Myös kirjoja luettavaksi valitessa sillä voi olla väliä. Ei ehkä niinkään ihan vaan luettavaksi, mutta kuunneltavaksi.

Ihan yksinkertaisesti vastaisin kysymykseen, että kuvakirja on kirja, jonka tarina ei toimi ilman kuvia. Kuvitus siis täydentää itse tarinaa, osa tapahtumista, ilmeistä, tunteista ja toimista tulee ilmi vain kuvista, niitä ei kuvailla tekstissä. Toisinaan kuvat ja teksti ovat ristiriidassa, kirjassa kerrotaan ehkä lennokas tarina, mutta kuvat osoittavat, tavalla tai toisella, kaiken tapahtuvan leikissä tai mielikuvituksessa. Onneksi opiskelin tätä asiaa, sen jälkeen innostuin ja opin katselemaan kuvituksia ihan uudella tavalla. (Tämän oivalluksen innoittamana teimme lasten kanssa ruotsinkielisellä sivulla olevan tarinan, jossa teksti ja kuva kertovat erilaisen kertomuksen. Tein myös yhden kuvan tarinaan, jossa kerrotaan pupun osaavan laittaa vähän ruokaa ja oli kiva kuunnella oman kuopukseni reaktiota, kun hän kuvaa katsoessaan sai selvästi ahaa elämyksen).



Kuvitettu kirja taas on kirja, jonka tarina toimii ihan pelkän tekstin varassa ja kuvat ovat vain "koristeita", eikä niitä yleensä ole joka aukeamalla. (Nikolajeva, Bilderboken pusselbitar). 

 Määritelmä ja erottelu on näin ajateltuna ihan selvä. Mutta eiväthän kirjat aina toimi näin selkeiden kaavojen mukaan. Voiko kirja siis olla kuvakirja, vaikka kuvia ei olisikaan joka aukeamalla? Vai onko se silloin kuvakirjan ja pelkän kirjan yhdistelmä? Voiko kirjoja ylipäänsä luokitella hybrideiksi? Onko osa kirjoista kuvakirjan ja kuvitetun kirjan yhdistelmiä? Vai onko kirja heti kuvakirja, jos joku sen kuvista esittää jotakin, mitä teksti ei tuo esille, jotakin tarinan kannalta olennaista?

Luin omana syntymävuonnani julkaistua kirjaa Gunilla Wolden Teemu leipoo. Ensin luokittelin kirjan arkikertomukseksi, jossa kuvat ja teksti ovat täysin symmetrisiä, kuvat eivät kerro mitään, mitä tekstissä ei kerrottaisi, ainakaan tarinan kannalta olennaisia asioita. Onneksi hoksasin kuitenkin ajatella, että ehkä asia ei olekaan niin lapsilukijan, tai tietysti kuuntelijan, osalta. Kun kirjassa sanotaan vaikka, että isä laittaa uunin päälle, lapsi ei tietenkään välttämättä tiedä, miltä se tapahtuma näyttää. Kaiken lisäksi sitä olisi aika vaikea kuvailla pelkästään sanoilla. Kuvasta kirjan kohdeyleisölle käy varmasti selväksi, miten mainittu asia tapahtuu.

Pohdiskelen näitä kuvitusjuttuja nyt, koska valmistelen blogitekstiä yhdestä lasten/nuortenkirjasta, jossa kuvitus ei seuraa välttämättä kaikkia perinteisiä määrittelyjä.

Yhden asian opin vielä tuosta Nikolajevan kuvakirja -opuksesta: Kuvakirja on oma taiteenlajinsa, jossa eri taiteen alat yhdistyvät erityisellä tavalla. Kun kirjoja katselee tältä pohjalta, niin niinhän se tosiaan on.

maanantai 8. elokuuta 2016

Omituisia kirjoja kesäkuumalla, hajanaisia ajatuksia ja epätarkkoja viittauksia

Viimeinkin kesä ja kärpäset!  Tai ei enää, mutta oli. Meillä on kyllä kesän lämpökertymä jäänyt pieneksi, kun kaikki pelargoniat eivät kuki vieläkään ja juhannusruusu kukki 5 viikkoa. 5 päivää taitaa olla normaalimpi kukkimisaika.


Kesän viimeinen tallennettu juhannusruusunkukka.


Ruohoa leikatessa on hyvä kuunnella kirjoja.  Nappasin vähän sattumalta kuulokkeisiin Jussi K. Niemelän toimittaman Mitä uusateismi tarkoittaa? sekä Ariel Livsonin Israel - luvattu maa: historia yllättää. Yllätti tosiaan, kumpikin kirja, monella tavalla.

Törmäsin keväällä Niemelän ja Jaakko Heinimäen yhteisteokseen: Kamppailu Jumalasta : 12 erää uskosta. Aloin silloin epäillä Niemelää tekaistuksi henkilöksi ja koko teosta uskovaisten agendaa ajavaksi. Hän onnistui siinä, missä Heinimäki ei muissa teoksissaan vielä onnistunut, eikä siis tässäkään, sai minut kääntymään ateismiin kallellaan olevasta agnostikosta Jumalaan uskovaan kallellaan olevaksi agnostikoksi. Niemelä kyllä voitti yhden erän, en ikävä kyllä enää muista yhtään minkä. Ei kyllä ainakaan Suvivirsi osuutta.

Aika ennakkoluuloisena kuuntelin siis tuota uusateismikirjaa. Olihan siinä toki monenlaisia juttuja, mutta erityisesti Niemelän ajatukset ovat kypsyneet valtavasti ja tässä kirjassa hän antaa uusateismista paljon järkevämmän kuvan, mitä siitä yleensä mediasta saa. Kirjat on kyllä julkaistu lähes samaan aikaan, mutta tässä uusateismi-kirjassa viitattiin tuohon toiseen sillä tavalla, että se on kyllä kirjoitettu vähän aiemmin.




Joku kirjan monesta kirjoittajasta kuitenkin esittää ihan varmana totuutena ainakin yhden asian, joka ei omien kokemusteni mukaan ole millään tavalla totta. Se saa taas ajattelemaan, että kirjoittajien, tai ainakin tämän yhden, kaikki ajatukset perustuvat ihan vaan arvailuihin ja olettamuksiin. En nyt halua osoitella sormella, kuka se oli (=en millään muista). Ajatus oli kuitenkin, että kaikki johonkin uskontoon kuuluvat hyväksyvät muihin uskontoihin kuuluvat paremmin kuin he hyväksyvät ateistit, onhan yleensä uskovilla yhteistä, että voivat uskoa johonkin yliluonnolliseen. Näin äärettömän löysästi ja epätarkasti lainattuna. En toki nyt väitä, että tietäisin ja tuntisin kaikkia uskontoja ja niiden ajattelutapoja, mutta tunnen muutaman aika läheisesti ja niissä kyllä on vallalla ajatus, että on parempi olla ei-uskova kuin vääräuskoinen. Jopa ihan peruskristitty, tai ainakin liki perus, ajattelee monesti, että ei-uskova on vain ei-uskova, muihin uskontoihin kuuluvat saatananpalvojia ja ateistit myös joko sitä tai muuten vain vastustajia. Opin näistä opuksista myös sen, että ateismi tosiaan on myös uskonto.





Livsonin kirja taas on ihan uskomaton sekoitus arkeologiaa, juutalaiskristillisyyttä, egyptologiaa ja täysin absurdia ajattelua. Kaiken kaikkiaan viihdyttävä teos, jonka kuuntelusta nautin enimmäkseen kovasti. En kyllä taitaisi suositella tätä kenellekään muulle ihan vähällä. En ainakaan kovin monelle. On ihan mielenkiintoista ja hyvä esittää erilaisia ajatuksia ja näkemyksiä arkeologian ja historiallisten kirjoitusten yhteen sovittamisesta. Kirja on toki aika vanha, eli kaikesta ei varmaan enää ajatella edes kuten tässä väitettiin. Venäjän juutalaisen "tiedemiehen" Immanuel Velikovskyn teoriat edustivat kirjan absurdinviihdyttävää puolta. Aivan uskomattomia juttuja Venuksen ja Maan kohtaamisesta. En oikein tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Olen kyllä tyytyväinen, että törmäsin tähän, oli varmaan jonkinmoinen aukko yleissivistyksessä, että en tuntenut koko tyyppiä aiemmin. Siltä kaverilta oli päässyt myös ehkä unohtumaan, että Venus-planeetta ei ole mikään absoluuttinen Venus, sille nyt vaan on annettu sen jumalan nimi. Siis ei niin, että Venus näkyi taivalla ja ihmiset ajattelivat: "Katos Venus! Nimetäänpäs yks jumala sen mukkaan".

Kirjan kieli oli välillä ihan valtavan huonoa. Ei ihan jatkuvasti, mutta toistuvasti. Kirjoittaja ei ole ihan täysin suomenkielinen, asian olisi ehkä voinut antaa anteeksi, jollei joku äidinkielen opettaja olisi oikolukenut sitä. Yksi kielellinen kömmähdys oli tosin, minusta, kamalan hauska:" Jeesus ajoi riivatusta siat jokeen". Jouduin "kelaamaan" kirjaa taaksepäin ja kuuntelemaan, sanottiinko siinä tosiaan niin. (Se voi tietysti olla myös lukijan kömmähdys, en voi tietää. Anteeksi myös tällainen virheiden osoittelu, se vaan oli niin hauska).

Yksi kirjan kummallisista ajatuksista oli kirjoittajan mielipide siitä, miten kristityt levittivät sanomaansa juutalaisille. Miten he tekivät väärin pakottaessaan jättämään oman uskontonsa kristityiksi kääntyessään, olisi ollut parempi antaa pitää omat tapansa. No ei tämä sinällään ole mitenkään erityinen ajatus, vaan sen vertaaminen siihen, että mitenkähän esim. suomalaiset olisivat suhtautuneet, jos heidät olisi pakotettu aikoinaan kääntymään kristityiksi. Tuota öh. Olikohan tämä ironinen kommentti? Muuten  toki ihan oikein ajateltu.


 


Kesän eka, ja aika varmasti ainut, uintireissu. Ulkovesissä.