tiistai 26. heinäkuuta 2016

Onko meillä ihmisarvoa?

En ole koskaan aiemmin mitannut ihmisten arvoa työnteon määrällä. En ole ajatellut, että vammaisilla ja sairailla ei olisi ihmisarvoa sellaisenaan ja heidät kuuluisi nähnytkään nälkään. Olen ollut valmis taistelemaan niiden puolesta, jotka eivät saa sairaspäivärahaa sairastuttuaan. Mielestäni kaikilla on oikeus elää ja saada toimeentulo.
Ilmeisesti kaikilla muilla paitsi minulla. Kun en ole työkykyinen, en ole minkään arvoinen. Alan aina miettimään elämää vuosisatoja sitten. Tai siis mietin, että jos maailman talous ja infrastruktuuri romahtaa ja joudumme repimään ruoan ja elannon irti ympäröivästä luonnosta, ei minusta ole juuri mihinkään. Omaksi puolustelemisekseni väitän, että minulla on sentään tietoa ja taitoja luonnosta ja materiaaleista, joita ihan kaikilla ei ole. Osaisin nytkin valita pihasta monta kasvia kattilaan, jos olisi pakko. Poimin sitä paitsi litran mustikoita iltasella.
Sitten taas ottaa päähän, miten vähän jaksan ja saan aikaan.
Sitten on esitettävä se ilmeinen kysymys: eikö muillakaan sitten ole silmissäni ihmisarvoa? Luokittelenko muutkin yhtä turhiksi ja tarpeettomiksi?
En tietenkään. Mutta ehkä asema on vähän heikentynyt mielessäni, eihän se voi olla vaikuttamatta, että itsensä arvottaa armottomaksi. Eikös Raamatussakin sanota, että joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä. Kyllähän tuollainen asenne huokuu nykyään yhteiskunnasta.
Tämä teksti vaikuttaa niin synkältä, että harkitsen sen poistamista. En ole oikeastaan ihan näin synkissä ajatuksissa. Enempi mietin vaun tuota, että voisiko itsenselleen olla yhtä armollinen kuin muille.
Seuraavaksi voisin saarnata siitä, miten tämän tästä törmään ajatukseen, että toisten on hyväksyttävämpää olla väsyneitä kuin minun – tai muiden, joiden sairaus ei näy. Saatanpa joskus kuulla vertailuja, että Xx on myös puolikuuro, eikä se valita ja jaksaa sitä ja tätä. Niinpä tietysti. Aina löytyy kyllä sellaisia esimerkkejä. Mutta eipä kukaan vertaile niihin, jotka sattuvat jaksamaan vielä vähemmän. Kaikki kun ollaan yksilöitä, monella tavalla. Lisäksi en ole vain puolikuuro, minulta puuttuu muutenkin palanen päästä ja aika tärkeitä pieniä osasia.
Joskus on myös ärsyttävää saada filmi jalattomasta valtavan taitavasta tanssijasta ja kommentti, että kaikkeen pystyy, kun vain haluaa. Ei muuten pysty. Olen kyllä sitten sanonut, että filmin lähettäjä voi itse, ihan jalallisena, esittää tuon tanssin, katsotaan sitten taas näitä juttuja.
Nyt kuulemma on tehtävä kuopukselle peti lattialle, yläsänky on liian kuuma.

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Muumipeikko ja genret

Olen ollut Muumi-fani pienestä pitäen. Minulle luettiin niitä mustavalkoisia aika synkkiä sarjakuva-Muumeja. Ne kuulemma olivat alunperin suunnattu aikuisille ja Tove ei oikein tykännyt tehdä niitä, mutta teki rahapulassa. Nykyään ne taitavat löytyä lastenkirja osastoilta.  Kuuluuko minun lapsuusaikani sitten siihen "nykyään" vai "kauan sitten"? Lastenkirjallisuudeksi muuttuneiden klassikoiden ikämittapuulla yleensä sentään nykyaikaan.
Olen silti kasvanut eHP (ennen Harry Potteria), ja jopa ennen japanilaista piirrosmuumia. Muistatteko muutes sen vanhan Muumi-joulukalenterin?
Täällä Ruotsissa "talar som Mumintroll" on aika normaali tapa viitata tiettyyn ruotsinkielen murteeseen. Omat lapseni kyllä sanovat, että puhun kuin Buu-klubben.

Olen täysin jumittunut fakta- ja oppikirjallisuuteen. Koska en juuri bloggaa niistä, alkaa tämän blogin aiheet karata liikaa koiranpentu ja puutarha-aiheisiin. Päätin nyt kuunnella yhden Gotlantiin sijoittuvan kesädekkarin, mutta en vaan meinaa innostua. Kirja ei ole huono ja mielenkiinnolla odotin, mitä edellisessä osassa raskautunut Emma on valinnut, rakkauden vai turvallisuuden. Mutta kun en ruukaa blogata dekkareistakaan.
Onneksi kuopuksen kanssa on saatu alulle kaksi kirjaa. Ei toki aivan optimaalista, että aloitettiin nyt molemmat samalla, mutta kun ne molemmat saapuivat juuri nyt. Toista kuunnellaan äänikirjana iltaisin, kun en näe lukea, toista taas luen ääneen päivisin. Lastenkirjoissa teksti on onneksi, yleensä, helppolukuista, selvää, isoa ja harvaa. Tunnen itseni ihan tyhmäksi ja lukutaidottomaksi, kun tykkään sellaisista.


Mutta meidänhän piti puhua Muumeista. Fanina valitsin analysoitavaksi Vaarallisen juhannuksen. Nyt istun ihmettelemässä, mitä genreä se oikein edustaa. Onko satu tyylisuunta? Fantasiaa se ei mielestäni ole, vaikka siinä on mukana jonkin verran magiaa. Mutta fantasiaan liittyy aina myyttejä, legendoja ja joku korkeampi ohjaileva voima. Olen itse aiemmin ajatellut, että fantasiaa ei ole kaikki mielikuvituksellinen, vaan juuri tietynlainen maailma tietynlaisen olentoineen, mahdollisesti rinnakkaismaailmoja. Tuon hienomman määritelmän hain Uumajan kirjaston sivuilta. Ehkä se kuvaa asiaa paremmin. Narniatkin taitavat olla fantasiaa, vaikka niistä puuttuu peikot ja haltiat. 
Ok, Muumipeikkoki on nimeltään peikko ja tarinoissa esiintyy Mörkö, taikuri ja jopa esi-isä. Oletan nyt, että kaikki tuntee Muumit ja hahmot, eikä niitä tarvi esitellä teille.  
Muumien maailma ei ole unimaailma, rinnakkaistodellisuus, jumalten ohjailema eikä leikkikaluista kerrottu satu. Se on tavallaan maagista realismia muumien omassa todellisuudessa. 

Toisella tavalla luokiteltuna Vaarallinen juhannus on seikkailu ja robinsonadi, toisaalta myös kehitystarina. Muumipeikko itsenäistyi ja irtautuu vähitellen äidistään, vaikka se kehitys näkyy selvemmin vasta muissa osissa, erityisesti Taikatalvessa Muumi on yksin hereillä muiden nukkuessa talviunta. Enemmän se on niiden teatterihahmojen kehitystä, miten he löytävät sukulaisensa ja alkavat sietää toisiaan. 

Tietysti kirja voidaan nähdä allegoriana omasta maailmastamme. Vaikka ehkä Muumilaakso on siihen liian onnellinen ja idyllinen paikka. Toki se kuvastaa ajatusmaailmaa , että kaikki tuttu ja turvallinen on tuttua ja turvallista, vaara ja paha tulee aina ulkoapäin. Muumipappa ja meri kirjassa tosin idylliä vavisuttaa sisäiset ahdistukset. 

Loppuun vielä pakollinen Neri-kuva. Sekä valittelut huonosta tekstin asettelusta, puhelin ei suostu muuttamaan niitä ja tietokone on päiviteltävänä. 



keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Vaelluksella




 Aina tyylikäs vaatetukseni ehkä jo palijastiki, ett oikeesti olin ihan vaan naapurin mehtäsä tunteroisen.
Kotitiellä näin vielä hienon kuunnousun, harmi, että en millään saanu siitä hyvää kuvaa.
En etes kuunnellut kirjaa kuleksiessani, kuuntelin luonnon ääniä. Mutta ennen kaikkea: olin mehtäsä ihan iliman pokemonneja tai etes jotaki trackeria. Kotona katsoin kartasta, missä olin. Aslan tuntea itseni hyvin vanhanaikaiseksi.

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Kesälomalla

Siirrä nyt ne haisevat varpaas siitä, minä olen juuri käynyt eka kertaa pesulla!


Kaikki aika on mennyt pesuhuoneremontissa ja Nerin ihastelussa. Eilen ehdimme aloittaa Mörkövahtia poikasen kanssa ja äänikirjaa olen kuunnellut pesuhuoneesta remontin jälkiä kuuratessa. Oli muutes mahtavaa päästä suihkuun!

Kukkapenkkiki rehottaa heitteillä varmaan vielä tämänkin kesän. Onneksi pari kesää hoidin sitä oikein ahkerasti. Viime kesänä jäi, kun en lähes pakkassäässä innostunut pihatöihin. Tänä vuonna on ollut sama juttu. Missä kummassa kesä viipyy. Toki nyt aikaa vie hauvavauvan kanssa touhuaminen. Silmä kovana saa vahtia, että ei pissaa sisälle. Onneksi alan oppimaan.

Edit.

Menin pesemään mattoja, kun piti olla viikko sateetonta.

Kun käynnistin veden oli vielä aurinkoista. Mua on kielletty ajattelemasta, että sade johtuu minun tekemisistäni. En sitten ajattele niin. Mutta näen kummasti sade pisaroita.

Edit2:



Paitsi söpö, olen myös valtavan utelias. Ja vasta pestynä on muutenki sopivaa pudota jokeen.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Nuoren seurakunnan veisukirja 2015


Toimittanut: Markku Perttilä
Kustantaja: Kirjapaja
Kirja saatu kustantajalta. Suurkiitokset!

Vaikka en ole käynyt rippikoulua, enkä omistanut punaista laulukirjaa nuoruudessani, kuuluu se silti tiiviisti nuoruuteni ja tämän löytyminen paketista toi nuoruuden mieleen ja sai varsin nostalgiseksi.
En osannut ajatella, että yhä edelleen kirja näyttää ihan samalta ja yhä edelleen siitä ilmestyy, ei vain, uusia painoksia vaan uusia versioita. Tutustuessani kirjan historiaan koin toisen yllätyksen: eka versio julkaistiin jo ennen syntymääni vuonna 1970. Siis ihan mahottoman monta vuotta ennen kuin minä näin päivänvalon. Tämä uusin on jo kymmenes laitos. Mahtaakohan fi mukana olla yhtään samaa laulua? Ainakin (netin mukaan) alusta asti ja vielä vuoden 2000 versiossa mukana ollut Tiellä ken vaeltaa on pudotettu pois.

Ei voi muistaa, mitä kaikkia veisuja kirjassa oli 90-luvulla. Muistan kuitenkin, että yhteen versioon oli otettu mukaan J. Karjalaisen Sankarit ja siitä nousi kova polemiikki, sopiiko se hengelliseen laulukirjaan. Ei se mielestäni opusta ihan tuomiolle saata, mutta en kuitenkaan kaipaa nyt poistettuja sankareita. Se löytynee muista lähteistä tarpeen vaatiessa.  Ehkä noin puolisen kymmentä laulua, joita kaipailen, puuttuu. Ainakin Kuningas kerran ja Jouluyön hymni. Onneksi Lapsuuden usko ja Tuu mun vaimoksein ovat mukana! Niistä jälkimmäinen on ensi kosketukseni punaisen kirjan veisuihin. Meidän kuoro oli menossa laulamaan yksiin häihin ja menomatkalla kerrottiin sulhasen toivoneen sitä laulua. Meille kaikille ihan tuntematonta. Muutaman kerran ehdittiin harjoitella. Eikä kyllä ehkä tehty oikeutta veisulle juuri sillä kertaa.
Vähän myöhemmin tykästyin lauluun. Olen luvannut esittää sen tulevalle puolisolleni, jos se joskus vie minut vihille. Ystävä kyllä epäili, että tämä lupaus ei ehkä edesauta asiaa.

Monen vanhan tuttavuuden lisäksi kirjassa oli nippu uusia. Harmi, että lauluille ei ollut annettu ilmestymisvuosia, että olisin suoraan nähnyt, mitkä laulut ovat ihan uusia ja mitkä vain sattuvat olemaan minulle tuntemattomia.
Ainakin yksi laulu oli nyt ensimmäistä kertaa mukana, mutta oli silti minulle vanha tuttu pian 20v takaa. (Käsittämätöntä.)

Minulle kirja, kuten sanottu, toi monia nostalgisia muistoja. Täytti myös moooonivuotisen haaveen omasta veisukirjasta. Sopivasti nyt, kun oma esikoiseni on aloittelemassa rippikoulua. Poikanen ei kyllä tästä innostunut lainkaan. Ei kuulemma tykkää laulaa, saati kuunnella minun raakuntaa.

Mietin, ovatko minulle tuntemattomat laulut uusia vai enkö vain satu tuntemaan juuri niitä, ainahan jokainen porukka keskittyy lähinnä muutamiin. Veisasin kirjan läpi ystäväni kanssa (ilahduttaen perheitämme lähes rajattomasti) ja huomasimme tuntevamme samat viisut, eli ilmeisesti juuri ne olivat niitä " meidän aikamme " veisuja. Emme siis ole aiemmin juuri veisailleet yhdessä, kasvoimme eri kylissä.
Yleisön pyynnöstä johtuen en julkaise laulunäytettä.

Olin ajatellut, että blogaan tästä vasta, kun olen opetellut yhden uuden kappaleen. Mutta se näyttää käyvän hitaasti, joten jätän sen tulevaisuuteen.

Seuraavana haasteena onkin sitten saada nämä ruotsalaiset täällä veisaamaan näitä.

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Uusi perheenjäsen



Aamulla suunnattiin auton nenä kohti pohjoista ja samalla uusia jänniä seikkailuja. Teimme pienen lomareissun (n. 100 km, mutta minulle tuntemattomia maisemia. Reissun päätteeksi meille muutti ihana pieni kultsu-kulta. Bloginimeltään Neri.