torstai 24. joulukuuta 2015

Hyvää joulua!

Luulin ennen, että tontut ja joulupukki ovat pääosassa joulunvietossa ympäri maailmaa. Viime vuosina olen oppinut, että joulun otuskirjo on pelkästään Euroopassa paljon kirjavampia. Italialainen joulunoita, tai loppiaisnoita, La Befana, on yksi mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Ehkä onnistun joskus tutustumaan kyseiseen kollegaan paremmin (en ole Blåkullalla koskaan tavannut).
Islantilaiset jouluolennot ovat ihan oma lukunsa, tai monta lukua. Tänä vuonna yritin tutustua paremmin joulukissaan eli Jólakötturinniin, joka kulkee joulun alla tarkastamassa, onko ihmisillä uudet hienot vaatteet jouluksi. Resuisiin vaatteisiin pukeutuneet joulukissa yksinkertaisesti syö poskeensa. Vielä astetta kamalampi otus, kuin ilkeät lapset säkkiin keräävä (ja mahdollisesti kakuiksi jauhava) Musta Pekka. Mikäli tarinaa ei tulkita kiltillä tavalla, että kissa syö vain tahallaan ja ilkeyttään huonosti pukeutuvat ja varojensa mukaan pukeutuminen riittää.

Koira esittää joulukissaa.


Näin jo kesällä unta Sinterklaasiin ja Mustaan Pekkaan liittyen. Unohdin tietysti blogata aiheesta kuun alussa, Sinterklaasina, eli paikkakunnasta riippuen 5. tai 6. joulukuuta.
Sinterklaasin apurin ihonväri aiheuttaa nykyään keskustelua, on rasistista ja väärin, että apuri on tummaihoinen. Itse en ajattele asiaa niin, vaan ajattelen koko homman historiallisena "näytelmänä", jossa roolit olivat näin. Siinä unessani joku sanoikin mielestäni älykkäästi, että keskustelussa ei oikeasti ole kyse siitä onko Mustan Pekan väri rasismia vai ei, vaan ihmisten halusta kieltää historialliset tosiasiat, että me eurooppalaiset pidimme aikoinaan orjia.

Kaikista näistä kamalista perinnepohdinnoista huolimatta:
Hyvää joulua!
tai
Hyvää keskitalven juhlaa!
Hyvää Newtoniin syntymäpäivää!
Tai mitä ikinä haluattekin.

Niin, ja joulu sanana tulee samasta yul-sanasta kuin juhla, eikä mielestäni suomeksi (tai ruotsiksi) liene mitään syytä käyttää yule-sanaa korostamaan joulun pakanallisuutta.

torstai 17. joulukuuta 2015

Älyttömät joululahjatoiveet -haaste

Sain hauskan haasteen Oksan hyllyltä -blogin Marikalta:
Listaa kolme joululahjatoivetta, joita et voi oikeasti odottaa saavasi joulupukin lahjapaketista.
Toivoisin oikeasti ensimmäisenä rauhaa ja tasapuolisuutta maailmaan, mutta nämä eivät oikein kuulu haasteen henkeen. Eli kolme älytöntä toivetta sen jälkeen, kun rauha ja tasapuolisuus on jo putkahtanut maailman paketista:

Teleport-laite. Matkustelisin näppärästi lasteni kanssa sukulaisiin, ystävien luokse ja ihan minne tahansa.

Taloudellista riippumattomuutta. En toivoisi olevani rikas kuin Roope Ankka, mutta että rahat riittäisivät kaikkeen tarpeelliseen ja lisäksi vielä aika moneen kivaan asiaan. Saisin itse päättää käykö töissä vai päättäisinkö vaikka opiskella, eikä silti kuoltais nälkään.

Kolmanneksi harkitsin Baabelin kalaa, mutta olisiko kiva , jos kaikki kielet käännettäisiin aivoihini, enkä saisi nauttia kielten vivahteista. Toisaalta se voisi ohittaa kuurouteni. Ehkä silti toivoisin, että saisin kyvyn oppia kieliä helposti, siis todella helposti. Kärsin huonosta kielipäästäni.

Haastan mukaan blogit: Mummo matkalla, Kirjahilla ja Metsätontun ruusutarha.

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Laura Esquivel: Como agua para chocolate

Suomeksi nimi taitaa olla Sänkyyn ja vuoteeseen. En pidä sitä oikein onnistuneena käännöksenä, vaikka ymmärränkin se sopivan jollakin tavalla kirjan sisältöön. Mutta siitähän jää kokonaan pois itse idea, eli suklaa! Tai oikeastaan kirjassa esiintyvä sisarusten välinen konflikti, jossa tytöt ovat toisilleen kuin "vesi suklaalle". Kirjan nimi nousi mieleeni, kun sulattelin suklaata ja yritin varovaisesti laittaa kulhon vesihauteeseen jäähtymään roiskuttamatta vettä sulaan massaan.


Ei ihan niin tummaa suklaata pistaasimössöllä.



Kirjan päähenkilö Tita (Josefita) ja Pedro Lobo rakastuvat. Mutta perheen perinteisiin kuuluu, että nuorin tytär jää naimattomaksi ja huolehdii äidistään. Nuorin on tietysti Tita, eikä tiukka äiti anna hänen mennä naimisin, vaan ehdottaa Pedrolle, että tämä voisi naida Titan vanhemman sisaren Rosauran kanssa. Pedro päättää hyväksyä tarjouksen, koska se on hänelle ainut tapa pysyä lähellä hänen todellista rakkauttaan.

Kirja sijoittuu Meksikon vallankumouksen aikaan ja yllensä sen tulkitaankin kuvaavan vallankumousta. Titan julma äiti Elena edustaa vanhaa Meksikoa, tai itse diktaattori Morinia, perinnäissääntöineen ja tyttäriään nöyryyttävine kasvatustapoineen. Tita taas edustaa vallankumousta.

Kirja on tyyliltään maagista realismia. Titan, ja hänet imettäneen ja opettaneen keittäjän, keittiö- ja ruokataiat antavat kirjalle herkullisen maagisen maun.

Ei ole sattumaa, että analysoin aiempina vuosina lukemaani espanjankielistä kirjallisuutta yhteiskunnallisena kuvauksena. Kirjallisuuskurssiemme opettajat laittoivat meidät lukemaan niitä. Silloin oli myös helppo löytää viitteet kyseisten maiden historiaan, koska aina oletin niitä olevan. Kirja on hieno maagisrealistinen rakkaustarina ihan ilman vallankumousvertauksiakin, ei kannata säikähtää niitä.

Kirjasta on tehty myös elokuva, joka kuului myös samalle kirjallisuuden kurssille. Harmi, että se on päässyt minulta lähes unohtumaan. Muistan tyttöjen hienot puvut, kolmannen, huoraksi karanneen siskon käynnin maatilalla ja epämääräisesti ladon ja tipuja. Voisi olla aika katsoa uusiksi.



maanantai 14. joulukuuta 2015

Pakkaspäivä

Talvi on tullut.



Piti keksiä tekemistä, jota voi tehdä yhdellä kädellä :



Ensimmäiset ikinä täysin itse tehdyt suklaat.  Laitoin turhan paljon kaakaota, tuli turhan suklaista jopa omaa makuuni.
Perheen miehet eivät tykänneet. Ei haittaa yhtään, eivätpä tule apajille.  Aion silti testata vielä vähän vähemällä kaskaomäärällä.

lauantai 12. joulukuuta 2015

Christian Rönnbacka: Antti Hautalehto -sarja

Olen sairaslomalla. Blogin Facebook-sivulla asiasta mainitsin jo alkuviikosta. Muuten sairasloma on yleensä sopivaa aikaa päivitellä blogia entistä enemmän, mutta tällä kertaa vika iski harmillisesti ranteeseen. Onneksi puhelimella voi päivittää lyhykäisesti yhdellä kädellä, ja tietysti tietsikallakin voi kirjoitella viisisormisesti. Kärsivällisyyteni ei vain kestä sellaista kovin pitkiä tekstejä.

Kuuntelin vähän aikaisemmin ensimmäisen Antti Hautalehdon, siitä mainitsinkin jo dekkaripostauksessa. Vähän myöhemmin palasin Porvooseen Jaana Lehtiön Kolmas oli ensimmäinen -dekkarin kyydissä. Jostain syystä ihastuin kyseiseen pikku kaupunkiin ja en malttanut lähteä sieltä vielä Tanskanmaalle, jonne olin oikeastaan matkalla, ja lainasin loputkin Antti Hautalehdot.

Tykkään näistä kovasti. Oikeastaan lähes kaikki on kohdallaan: juoni, yksityiselämän kiemurat, myös kollegoiden moniulotteisuus, mielenkiinnon ylläpito ja mitä kaikkea hyvään dekkariin tarvitaankaan. Uskottavuus tahtoo saada välillä kolhuja rikosten määrästä niinkin pienessä paikassa. Toisaalta, jokainen dekkari ei monestikaan, erityisesti Suomen oloissa ole sataprosenttisen uskottava, jos asiaa miettii liikaa. Ainoa hieman ontuva on kirjan huumori ja dialogi. Ihmiset kirjassa tosin puhuvat ihan niin kuin kaikki jotka ovat kuulleet minun puhuvan tietävät minun puhuvan. Siinä mielessä huumori miellyttää. Enkä ole ainoa, vaan tuon tapainen puhetyyli on ihan normaalia työyhteisössäni ja muissakin, joihin olen joskus hetkellisesti kurkistanut. Ongelmana on, että kirjan kaikki henkilöt tuntuvat heittävän huulta samalla tyylillä. Niin ei sentään kaikki tee. Jos senkin osalta saisi vähän moniulotteisuutta henkilöhahmoihin, joku voisi vaikka selvästi olla ymmärtämättä tai paheksua tai vaikuttaa kommenteissaan nössöltä, mutta naureskella muille vähän salaa, niin huumori ja sanailukin saisivat ihan uuden nosteen.

Nyt olen valitettavasti tämän sarjan uusimman kirjan loppulehdillä. Toivottavasti Rönnbacka jo työstää seuraavaa.
Huomasin, että Lehtiöltä lukemani dekkari olikin sarjan toinen kirja. Maailmani meinaa romahtaa, kun mietin, voinko nyt kuunnella ensimmäisen osan. Olen sillä tavalla rajoittunut, että en yleensä kykene kuuntelemaan tai lukemaan kirjoja väärässä järjestyksessä. Mutta en malttaisi jättää kuuntelemattakaan. Kolmatta osaa ei vielä ollut saatavilla äänikirjana, toivottavasti pian on. Kyllä minä sen ensimmäisen jo ainakin lainasin. Nyt mietin lähinnä, pysyttelisinkö edelleen Porvoossa vai tekisinkö mutkan yhteen dystopiaan ja sinne Tanskaan välillä.

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Milo Manara: Caravaggio: miekka ja paletti


Alkuperäisteos: Il Caravaggio
Suomentaja: Jukka Nyman
Kustantaja: LIKE
Kirja saatu kustantajalta. Suurkiitokset!

Michelangelo Merisi da Caravaggio




Kirjan alussa taidehistorioitsija Claudio Strinati kertoo hieman Caravaggiosta ja kirjan kirjoittaja/kuvittaja Milo Manarasta. Kumpaakaan en tuntenut ennestään juuri lainkaan. Caravaggion nimen olen sentään kuullut. Esipuhe sai minut pettymään, kun siinä kerrottiin tarinan olevan kuvitteellinen. Olin odottanut tämän olevan historialle uskollinen elämänkerta. En kiellä, tyhmästi ajateltu. Mutta luenhan yleensä mieluummin kuvitteellisia kirjoja (romaaneita) kuin elämänkertoja, niin miksi asia haittaisi enemmän sarjakuvan kohdalla. Ehkäpä se on mielenkiintoisempi kuin totuudessa pysyttelevä. Jossain, valitettavasti en muista missä ja kuka, on jopa väitetty, että joskus sepitetty tarina kertoo historiasta enemmän kuin täysin totuudessa pysyvä kertomus.

Tämä oli piirustustyyliltään täysin erilainen kuin muut viime aikoina, tai ehkä koskaan, lukemani sarjakuvakirjat. Lähes jokainen ruutu oli kuin taideteos, ja pidin niitä realistisina. Oletan nyt nähneeni, miltä Rooma näytti 400 vuotta sitten. Kirja myös antaa varmasti kuvan elämästä sen ajan Roomassa, jos ei nyt aivan totuudenmukaista itse päähenkilöstä annakaan. Olen kuunnellut syksyn ja talven aikana monta vielä vanhempaan Roomaan sijoittuvaa historiallista kirjaa. Oli mukava päästä katselemaan myös kuvia, eikä vain koittaa rakentaa mielikuvaa kuulemansa/lukemansa perusteella.

Kirjassa esiintyvät naiset ovat lähes kaikki prostituoituja. Se tuntui häiritsevältä. Aloin kuitenkin miettimään, että ehkä he olivat poikamiesten ainut kosketus naisiin sen ajan maailmassa. Olen törmännyt siihen ennenkin.

Olen vaikuttunut Manaran kuvittajan taidoista. Erityisesti kiinnitin huomioni kankaisiin. Voin ihan kuulla taftin kahinan ja tuntea sen viileän pinnan ihollani. Tarinan kertojanakaan hän ei tuottanut täydellistä pettymystä, mutta jollain tavalla olisin odottanut selekämpää aika käsitystä. Tarinasta sain kuvan, että kaikki tapahtui muutamassa kuukaudessa tai vain viikoissa, kun esipuheesta ja lopputeksteistä kävi ilmi aikaa kuluneen yli kymmenen vuotta. Ihmiset pysyivät kovin vanhentumattomina. Ehkä juuri tuo ikä ei näy miehissä, mutta nuoret tytöt varmasti vanhenivat kovan elämän kuluttamina reilussa kymmenessä vuodessa. Erityisesti tarinan tiivistäminen harmitti, koska olisin lukenut mielelläni vähän pidempään tämän tyylistä kirjaa ja tarinaa.

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haaste saatettu päätökseen

Kiitokset haasteen emännöinnistä Annamille!

Huomasin haasteen vasta elokuussa, mutta listasin mukaan kaikki 2.12.2014 luetut pohjoismaalaiset kirjat. Haasteeseen lasketaan mukaan vain kirjat, joista olen myös blogannut. Tässä lista luetuista ja blogatuista:

Islanti:

Islantibonuksena Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina 


Norja:


Tanska:




Ruotsi:




Haasteet ovat siitä kivoja, että tulee kaiveltua esille kirjoja, joita ei muuten lukisi koskaan. Islantilaisista olisin ehkä lukenut jossain vaiheessa tuon dekkarin, jos olisin sattunut törmäämään siihen. 
Norjalaisista tosin luin erityisesti haastetta varten vain kaksi kirjaa. Egelandia olin lukenut jo ennen kuin huomasin haasteen. Toinen Egeland ja Tanskan osalta Kaaberbølit olivat jo lukulistalla, mutta olisivat siellä nähtävästi edelleen ilman tätä haastetta. Odinin lapsi ja Raskaat varjot ja Kepler 62 kuuluvat vuoden parhaisiin ja puhutuimpiin kirjoihin, ne nyt vain sattuvat olemaan Norjasta.

Ruotsalaisia kirjoja kuuntelen ilmeisesti kohtalaisen paljon ilman haasteitakin. Näistä yhtään en lukenut vain haastetta varten.

Kaikki luetut kirjat olen listannut tänne.

Runes Anders: Och att du slet itu himlen och steg ner!

Kritiikki Jonas Gardellin kirjasta Om Jesus.

Kaikkea minäkin luen. Kirja oli hyvä, kiinnostavakin, mutta mietin silti, miksihän tämä on kirjoitettu. Raamatun tutkija analysoi ja arvioi kaunokirjallista teosta kuin se olisi yksi juuri aavikolta, ei Ruotsin lumiaavikolta, löytynyt uusi evankeliumi. Gardell kun ei kerro mitään the totuutta, vaan oman näkemyksensä ja omia ajatuksiaan.

Kriitikko tuntuu välillä aivan yhtä epäloogiselta kuin kritisoitavansa; välillä Gardellin olisi pitänyt tehdä ja ajatella näin, mutta kun hän myöhemmin ajatteli näin, se olikin väärin.

Yksi mahdollinen motiivi on näyttää hommissa vääräksi, hinnalla millä hyvänsä. Mutta kun asia nyt vaan on niin, että Raamatulla voi perustella ihan mitä tahansa, kun vain tulkitsee itseään miellyttävältä tavalla.

Ilkeämielisesti ajattelin, että eikö Raamatuntutkijoilla enää ole oikeita töitä. Onko kaikki jo tutkittu. Vaikka tämä taitaa lopulta olla yritys ratsastaa Gardellin menestysteoksen nimellä ja saada vähän voittoa, ja tunnettavuutta omalle nimelleen.
Toimii.
Siitä todisteena tämä bloggaus.

tiistai 1. joulukuuta 2015

Marraskuun dekkarit

Lars Kepler: Paganinikontraktet 3.11.
Sveen Gard: Raskaat varjot 19.11.
 Akunin: Asaselin salaliitto 22.11.
Christian Rönnbacka: Operaatio troijalainen 24.11.
Staffan Bruun: Club domina 26.11.
Lene Kaaberbøl ja Agnete Friis: Satakielen kuolema 30.11.
Jussi Adler-Olsen: Kvinnan i rummet 

Paganinikontraktet on toinen Joona Linnasta kertova dekkari. Kirja on kaikin puolin hyvä, mutta en oikein päässyt mukaan siihen koko ajan, lähinnä häiriydyin lukijan tavasta lausua "plötsligt ". Odotin itse Joonan astumista kuvaan selvemmin. Kirjan lopussa se tapahtuikin. Hänen yksityiselämäänsä raotettiin ja heitettiin pieni cliffhanger. Olin ajatellut tarttua seuraavaan osaan jo seuraavalla viikolla, mutta ehtoihin tässä 

Asaselin salaliiton kanssa kävi vähän samalla tavalla. Tässä kuussa päässäni on selvästi liikkunut liikaa kaikkea muuta ja kirjat jotka eivät jostain syystä pidä koko ajan rautaisessa otteessa jäävät taustameluksi. Olisin tältä toivonut vähän enemmän tuon Asaselin salaliiton mukana oloa, se jäi mielestäni vähän kevyeksi. Toivottavasti silti ehdin tutustumaan seuraaviin osiin.

Operaatio troijalainen aloittaa Porvooseen sijoittuvan dekkarisarjan. Antti Hautalehto vaikuttaa myös yksityiselämältään edellisiä kiinnostavimmalta henkilöltä.(Vaikka Joona Linnasta löytyy vielä varmasti potentiaalia, kunhan hänen kanssaan päästään vauhtiin. Ja onhan hän sentään Ruotsinsuomalainen, mitä minä en mielestäni ole....Mutta silti).
Mutta voi hyvänen aika, millainen naiskuva tässä kirjassa oli! Niin Antti kuin muutkin miehet kuolaavat jokaisen tissiparin perään ja jutuissa naiset ovat aika esineellistettyjä. Kirjan naisetkin flirttailevat jatkuvasti häpeilemättä ja tuntuvat tarjoavan itsensä esineellistettäväksi. Jäin miettimään, että onko tämä kuitenkin se raadollinen totuus. Jos minä kirjoittaisin täysin rehellisesti, miten kollegani puhuvat naisista (minulla ei ole yhtään naiskollegaa ja poijat eivät tunnu aina seurassa muistavan, että minä olen tissiparilla varustettu.) Enkä taida olla itsekään kovin siisti ja varovainen suustani. Yritän silti olla esineellistämättä naisia ja muitakin. Ehkä kirjan kova flirttailu pisti silm... korvaan, koska se, ja osa muustakin dialogista, vaikutti välillä kömpelöltä. Tyyliin sopimattomia sanavalintoja lähinnä. Mutta lukijalla saattoi olla myös osansa kömpelyyteen. Muuten hyvin ja selkeästi lukeva lukija rytmitti välillä lauseet ihan omituisesti.
Ammuskelua oli myös turhan paljon. Ei se muuten häirinnyt, ei siis ällöttänyt, mutta oli epäuskottavaa niissä muuten rauhallisissa ympyröissä ja osittain myös juonen päälle keinotekoisesti teipattuja. Eikä edes kunnon teipillä. 
Kaikesta huolimatta nautin kirjasta, onnistuin roikkumaan hyvin mukana ja olen päättänyt lukea koko sarjan. Ajatukseni oli blogata vasta luettuani kaikki Hautalehto-kirjat, mutta sain nyt päähäni kirjoittaa tänään kaikista marraskuun dekkareista.

Seuraavaksi etsin suomenruotsalaisia dekkareita. Päädyin hieman Staffan Bruunin satiristiseen antisankariin reportteri Burt Kobbartiin. Ihan hyvä valinta. Kirja oli eri tyylinen kuin dekkarit yleensä, ei niin totinen. Paasilinnamaisesti hauska, silti dekkarimaisesti jännittävä.

Satakielen kuolema on kolmas Punaisen Ristin hoitaja Nina Borgista kertova dekkari. Innostuin tarinasta edellisiä osia enemmän. Tarina pääsee kunnolla vauhtiin ja Ninan yksityiselämässäkin on päästy eteenpäin. Tarinan takaumat ja kiemurat virkkautuvat jännittäväksi tarinaksi, joka on sopiva liuos ennalta-arvattavuutta ja yllätyksellisyyttä. Tai ennalta-arvattava on väärä sana, jos sillä tarkoitetaan alusta, tai puolestavälistä, asti arvattavaa, muka piilossa pidettävää juonenkäännettä. Mutta ainakin minulle tuottaa tyydytystä onnistua päättelemään joitakin asioita juuri ennen niiden paljastamista. Olen jostain lukenut jonkun asiasta minua paremmin tietävän sanoneen, että se on yleisemminkin niin. Toisaalta yllättävät käänteet ovat hienoja. Eli kannatan liuosta.

Palaan hetkeksi takaisin Operaatio troijalaiseen ja luokittelen sen olleen enemmänkin lejeerinki tai emulsio kuin liuos.



Spoiler alert!
Satakielen kuolema loppuu vihjeeseen Ninan elämän uusista myllerryksessä tavalla, joka lupailee sarjan jatkuvan. 
Loppu spoiler alert!

Tanskalaisia dekkareita kehutaan kovasti ja kun Lene ja Agnete nyt saivat viimeinkin minut vakuuttamaan, päätin koittaa myös tanskalaista miestä. Kirja on hyvä perus dekkari. Tykkään, kun siinä vilisee tuttuja paikannimiä. Pieni kuunteluun liittyvä järkytys oli, kun " plööööötsligt" huomasin lukijan olevan sama kuin Joona Linnassa. Tosin Jussi ei ole käyttänyt sitä tiettyä sanaa kovin monesti. Huomaan nyt, että se taitaa olla Larsin (oikeastaan Alexanderin ja Alexandran) lempisana. 

Raskaat varjot on ehdottomasti tämän kuukauden paras dekkari. Jopa pidemmän ajan paras. Toivottavasti jatko-osa on jo tulossa. Tykkään näistä, joissa on sekä seikkailu ja rikoksia että yksityiselämää. 
En osaa tarkasti sormella osoittaa, miksi joku kirja on hyvä. Harmi, sillä jos osaisin, niin osaisin ehkä myös kirjoittaa hyvän kirjan.

Islantilaisia lastenkirjoja

Friðrik Eringsson: Ritari Benjamin Kyyhkynen (Benjamin Dúfa) (1996)
Suomentanut Tapio Koivukari.

Kylään muuttaa skotlantilainen poika, joka on oikeiden ritarien sukua. Itse hän on ollut aina kiusattu omien ritarileikkiensä vuoksi. Häntä kiusataan myös uudessa kylässä ja yhdessä uusien ystäviensä kanssa hän perustaa ritarikunnan, joka puolustaa pieniä lapsia isompia kiusaajia vastaan. Yksi pojista jättää kaverit ja perustaa oman ritarikunnan isompien poikien kanssa. Lopulta lapset päätyvät taistelemaan keskenään traagisin seurauksin.

Kirja ei aivan täyttänyt odotuksiani. Lähes kaikki asiat sivuutettiin liian kevyesti. Kirja vaikutti lähinnä moralisoivalta ilman sen suurempaa seikkailua. Ja minä en ole koskaan tykännyt moralisoivista tarinoista ja kirjoista. En muutenkaan pidä sanomaa kirjan tärkeimpänä rakennuspalikkana;  minulle tärkeintä on viihdyttävyys ja ehkä kaikenlaisen historiallisen ja muun pienen nippelitiedon kerääminen.


Guðrún Helgadóttir: De påhittiga tvillingarna (1984)

Tämä kirja oli hauska ja viihdyttävä. Tästä lapsetkin varmaan tykkäisivät. Tosin tässä oli muutamia omituisia elementtejä seksikkyyteen kuolemisesta liialliseen kiroilemiseen ja juoppoihin, joiden takia en varmaan lukisi tätä omille lapsilleni, enkä kyllä kenenkään muunkaan lapselle. Voisin kyllä itse kuunnella välipalaksi joskus muitakin tämän tyylisiä kirjoja.

 Helgadóttir on islannin tunnetuin lastenkirjailija ja hän on tehnyt yhteistyötä muiden tunnettujen lastenkirjailijoiden kanssa.

Oli muuten vaikea löytää islantilaisia lastenkirjoja. Pitäisi varmaan osata islantia. Tosin espanjalaisten lastenkirjojen löytäminen on ollut aivan yhtä vaikeaa, vaikka kieltä osaankin.

maanantai 30. marraskuuta 2015

Jan Guillou: Det stora århundradet (Suuri vuosisata)

Brobyggarna (Sillan rakentajat), Dandy (Keikari), Mellan rött och svart (Punisen ja mustan välissä), Att inte vilja se (Kun suku särkyy) ja Blå stjärnan.

Kolme puoliorvoksi jäänyttä veljestä lähetetään asumaan ja kouluun sukulaisten luo. Pian huomataan heidän tekninen erityislahjakkuus ja pojat lähetetään opiskelemaan insinööreiksi Saksaan. Heidän koulutuksensa maksetaan ja valmistuttuaan heidän on tarkoitus maksaa koulutuksensa takaisin Norjan rautateiden rakennusprojektissa. Parhaat nuoruusvuodet Saksassa muuttavat kuitenkin poikien suunnitelmia, kukin löytää rakkauden ja lopulta pojat ajautuvat eri puolille maailmaa.
Ensimmäisessä kirjassa kerrotaan kahden veljeksen elämästä maailman sodan raatelemassa maailmassa. Toisessa kirjassa keskitytään kolmannen veljeksen elämään. Seuraavissa kirjoissa seurataan koko perhettä vuosisadan historian vaiheissa.

Tänä syksynä ilmestynyttä Blå stjärnan -kirjaa en ole vielä ehtinyt kuunnella. En ole saanut sitä käsiini sen oikean lukemana. Yksi syy, miksi innostuin kuuntelemaan tätä sarjaa, onkin lukija Tomas Bolme.

Guillou on kirjoittanut myös, ainakin Ruotsissa, hyvin suositun Arn-sarjan. Ensimmäisessä kirjassa, Vägen till Jerusalem (Tie Jerusalemiin), seurataan Arnin kasvamista luostarissa ja myöhemmin hänen lähettämistään temppeliritariksi sekä hänen morsiamensa elämää luostariin suljettuna. Seuraavissa osissa: Temppelriddaren (Temppeliherra) ja Riket vid vägens slut (Pohjoinen valtakunta) seurataan Arnin elämää ensin ristiretkellä idässä ja myöhemmin kotona Ruotsissa. Sarjaan kuuluu vielä neljäs kirja Arvet efter Arn (Arnin perintö), jossa Arnin jälkeläiset jatkavat Ruotsin hallintaa, taisteluja ja ristiretkiä, nyt kuitenkin lähempänä koti-Ruotsia, eli Suomessa.

Vägen till Jerusalem on ensimmäinen äänikirjani, jonka olen kuunnellut ruotsiksi tai ylipäänsä. Paitsi joitakin lastenkirjoja. (Tiedättehän ne "kun kuulet tämän äänen: 'plililililing' on aika kääntää sivua'".) Kuuntelin sen kolme kertaa, ennen kuin ymmärsin tarpeeksi ruotsia ja löysin tavan kuunnella niin, että myös kuulin. Kolmannella kerralla ymmärsin ja ihastuin kirjaan, samoin kahteen seuraavaan. Neljäs jäi minulta aikoinaan kesken, kuunelin sen nyt vuosien päästä ja edelleen se oli lähinnä uudelleen lämmiteltyinä samoja tapahtumia mutta eri (vääriä) henkilöitä. Kirjasarja kuuluu ehdottomasti suosikkikirjoihini.

Olen kuunnellut myös Eva Johansén-Tangy sarjan. Tykkäsin sarjan glamourista hienoine viineineen, ranskankielisine tuttavineen ja eksoottisine salaperäisine miehineen. (Onpas suomi joskus vaikeaa taivuttaa, toivottavasti onnistuin.)

Häxornas försvarare (Noitien asianajaja) on kiinnostava teos noitaoikeudenkäynneistä pohjolassa, ja muuallakin. Olen kuunnellut aiheesta ehkä parempiakin kirjoja, mutta tämä ainakin täydentää aiheen tuntemusta ja ymmärtämistä. Mikäli niitä kauheita vainoja voi mitenkään ymmärtää.


sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Traktoriremppaa

Kaikki ei aina mene suunnitelmien mukaan ja sujuvasti. Oikeastaan ei juuri koskaan. Minun päivä on mennyt ihan niin kuin olin ansainnut ja koska en tehnyt yhtään mitään, mikään ei mennyt pieleenkään. Puolisolla oli sitten vähän huonompi tuuri. Hän aikoi hakea puukuorman metsästä, kun oli saanut laitettua ketjut traktoriin. Peräkärryn kiinnittäessä traktori päätti tietysti sammuua eikä lähtenyt enää käyntiin. Minä aina huolestun museoterrierimme vioista; mahtaakohan tuohon eläkeikää lähentelevään laitteeseen saada enää kaikkia osia. Kuulemma saa. Siihen oli joku hieno selityskin, mutta sanotaan nyt vaikka, ettei se kiinnosta ketään. Tai tunnustetaan, että en muista.
Meidän kylältä, sinua edes tuolta maalikylältä, ei kuitenkaan saanut varaosia sunnuntai-iltana.
Onneksi netti osaa kertoa lähes mitä vaan, jos osaa esittää oikeita kysymyksiä. Minä en osaa, puoliso osaa.
Traktorien huoltaminen ei ole ydinosaamistani, eikä minulta yleensä edes pyydetä apua moisiin hommiin. Mutta nyt piti puhdistaa osia ja siihen ilmeisesti tarvittiin minun osaamistani. En väitä ollenkaan, että puhdistamis- ja siivousasiat olisivat mun juttu, mutta nyt oli kyse metallista. Ja metallit on. Myös keittiökemia.
Traktori liikkuu taas.
Oli kuitenkin ehtinyt tulla pimeä, eli kaikki aiotut hommat jäivät tekemättä.


Kuvan aineet eivät aivan suoranaisesti liity tapaukseen. En siis puhdistanut osia maissilla ja ruokasoodalla.

Aikuisten värityskirja


Maalaaminen on kivaa. Tosin olin muuttaa mielipidettäni maalatessani roskista raakapuukattoa vinosti portailla roikkuen, toisella kädellä jostain tukea pitäen lamppu suussa. Myös portaiden maalaaminen ei mennyt koko ajan riittävän täydellisesti minun makuuni: en ole niin taitava ja kokenut, että saisin kaikki nurkat siisteiksi. Kun vielä haluaisin maalata kaikki askelmat samansuuntaisin vedoin, mutta unohdin joka kerroksen jälkeen, mihin suuntaan maalasinkaan, sain lisäpäänvaivaa. Lisäpää kuulostaa hyvältä, sellainen kannattaa hankkia noita murehtimisia varten.

Koska maalausprojekti on nyt toistaiseksi valmis, ehdin toivottavasti ensi viikolla blogata kirjan tai pari.

perjantai 27. marraskuuta 2015

Villy Sørensen:Jesus och kristus (1999)

Kirjahaasteet ovat siitä kivoja, että tulee etsittyä kirjoja ja kirjailijoita, joihin ei ehkä muuten törmäisi koskaan. Nyt yritin löytää jotain tanskalaista, joka ei olisi dekkari tai Lene kaaberbøl. Päädyin lopulta Villy Sørensenin Jesus og kristus -teokseen. Tämä ei tosin täytä sitä asettamaani vaatimusta, että sijoittuisi Tanskaan. Sørensen on kirjoittanut muistakin jumalista, ei vain Jeesuksesta. Taidan tämän kirjan jälkeen tutustua johonkin kirjoista: Den ryktbare Odysseus Apollos uppror tai Ragnarök. (Odysseys ja Ragnarök tosin eivät tainneet olla jumalia.)

Kirjassa kerrotaan Jeesuksesta historiallisena henkilönä ja pohditaan, mikä tai kuka oli kristus ja onko Jeesus kristus tai jumala vai vain Jeesus. Kirjailijan (tanskalainen filosofi ja kirjailija) mukaan Jeesus oli juutalainen reformaattori, joka julisti Jumalan valtakuntaa Israelilaisille. Kirjassa kesitytään tarkastelemaan Jeesuksen sanoja synoptisissa evankeliumeissa ja Jeesuksen elämää muissa historiallisissa lähteissä.

Luen mielelläni Jeesuksesta historiallisena henkilönä ja kaikesta muustakin Raamattuun, sen syntyhistoriaan ja kertomuksiin liittyvistä asioista. Julistavaa ja kristillistä kirjallisuutta en lue nykyään ollenkaan, en myöskään ole kiinnostunut kirjoista, joissa kerrotaan, miten kaikki Raamatussa sanottu on jumalan sanaa ja totta, ilman että sitä tutkitaan sen historiallisessa yhteydessä. Juuri tämän kirjan anti jää aika laihaksi. Olen tänä vuonna kuunnellut aiheesta kirjat: Paul Verhoeven ja Rob van Scheers: Jeesus Nasaretilainen, Jonas Gardell: Om Jesus ja Om Gud, Merja Merras: Raamattu itämaisin silmin, jotka kaikki ovat mielestäni todella mielenkiintoisia ja hienoja teoksia. Uskon kuuntelevani näistä ainakin osan pian uudelleen. (Luen/kuuntelen kirijoja uudelleen todella, todella harvoin.)

Jeesus Nasaretilainen ja Om Jesus kertovat uskottavan tuntuisesti historiallisesta Jeesuksesta. Niiden lähtökohta on siitä erilainen, että ensimmäisen kirjoittaja ei ole uskovainen kun taas toisen kirjoittaja on. Merja Merraksen kirja taas antaa uudenlaisen näkökulman koko Raamattuun, näkökulman johon meidän länsimaisten tulisi perehtyä paljon enemmän, mikäli haluamme uskoa Raamattuun ja sen sanomaan. Suodamatte kaikkea siihen kirjoitettua ihan liikaa oman kulttuurimme ja näkemyksemme läpi.

Tällä postauksella saan kolme kirjaa lisää Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen.


Pelargonia

Yksi pieni kaveri on päättänyt piristää synkkää syksyä.








torstai 26. marraskuuta 2015

Fik Meijer: Gladiaattorit: taistelijat kuoleman areenoilla

Suomentanut Sanna van Leeuwen

On turha väittää, että nykyään viihde olisi väkivaltaisempaa kuin koskaan aiemmin. Vaikka nykyään väkivaltaa ja veren riskeerata voi nähdä vielä useammin kuin antiikin Roomassa, ei se ole ainoa viihde muoto nykyisin. No, totuuden nimissä on myönnettävä, että taisi silloinkin olla sentään ainakin amfiteatteriesityksiä. Nykyään ainakin osa väkivaltaviihteestä on näyteltyä, toisin kuin gladiaattoritaisteluissa.

Toisaalta meidän on turha moralisoida gladiaattori- ja kuolemantuomioviihdettä kovin rajusti, sillä väkivalta tuntuu viehättävän edelleen, jopa meitä kirjallisuusihmisiä. Dekkarit taitavat olla yksi suosituimpia, ellei suosituin, genre.

Itse taisteluiden kamaluutta enemmän vaikutuin kuvauksista, miten suureellisia taistelut, areenat ja niiden ympärille kehittynyt bisnes oli. Gladiaattorit olivat jakaantuneet neljään eri " talliin" ja useisiin aselajeihin. Kouluttajat käyttivät sopivaa taistelijaa sopivassa tilanteessa, malli niin formuloille, Harry Potterin huispausjoukkueille kuin Pokemoneille.

Areenoiden rakentaminen ja toinen toistaan näyttävämpien näytöstä järjestäminen taas oli puhtaasti keisarien välistä kilpavarustelua. Aina piti olla edeltäjää mahtavampi. Valtavat meritaistelunäytökset ovat varmasti maksaneet muutaman omaisuuden. Taisivat osaltaan myös olla syynä varojen hupenemiseen ja valtakunnan perikatoon.

Meritaistelujen esittäminen, samoin näytelmäksi puetut mestaukset, sentään toimivat historiallisten tapahtumien kuvauksina eivätkä pelkästään toisten listimisenä.

Hieno kuvaus minulle ennen melko tuntemattomasta aiheesta ja samalla kurkistus antiikin ajan historiaan yleisemminkin.

Kirjassa mietittiin myös gladiaattoritaisteluiden taustaa ja syitä. Oliko taustalla vanhat uhrirituaalit. Tähän kysymykseen ei valitettavasti taida löytyä vastausta.

Hyvin käännettyä käännöskirjallisuutta on ilo lukea.

tiistai 24. marraskuuta 2015

maanantai 23. marraskuuta 2015

José Camilo Cela: Pascual Duarten perhe (1942)

Suomentanut Erkki Kirjalainen.

Cela on yksi Espanjan kirjalisuuden suurista nimistä. Hän sai Nobelin kirjalisuuspalkinnon vuonna 1989.

Hänen ensimmäinen teoksensa Pascual Duarten perhe on eksistentialistinen ja (inho)realistinen kuvaus Pascual Duarten elämästä.

Pascual on portugalilaisen salakuljettaja Esteban Duarten ja alkoholisoituneen espanjalaisen äidin, jonka nimeä ei mainita, vanhin lapsi. Väkivaltaisen ja monenlaisten vaikeuksien täyttämän elämän jälkeen hän on tuomittu kuolemaan. Vankilassa hän kirjoittaa muistelmansa, jotka hän pyytää toimittamaan eräälle apteekkarille. Kirjan kirjoittaja löytää muistelman apteekkarin tavaroiden joukosta ja kirjoittaa ne kirjaksi.

Mietin, onko Cela kirjoittanut tarinan itse vai onko hän tosiaan löytäntyn jonkun muun kirjoittaman päiväkirjan. Uskon ehkä enemmän ensimmäiseen vaihtoehtoon.

Eksistentialisten näkemyksen mukaan jokaisen yksilön kokemus on ainutlaatuinen ja jokainen ihminen luo itse oman elämänsä tarkoituksen ja määrää elämänsä suunnan. Ihminen on täysin vapaa valitsemaan olemuksensa ja arvonsa, mutta on toisaalta myös pakotettu tekemään niin.

Kirjan päähenkilö kasvaa väkivaltaisten vanhempien lapsena. Häntä lyödään ja kuritetaan. Sen seurauksena hänestä kasvaa väkivaltainen ja äkkipikainen murhaaja. Hänen sisarensa valitsee kuitenkin rauhanomaisemman elämän, tosin ei kovin hyvä maineista, mutta ei silti väkivaltaisena murhaajana. Kirjasta ei käy täysin ilmi, saavatko kaikki sisarukset yhtä väkivaltaisen kasvatuksen, kuin vanhin poika. Mutta ainakin nuorinta, kehitysvammaista poikaa, äiti kohtelee välillä todella julmasti. Julman ja väkivaltaisen isän kuoleman olisi luullut helpottavan perheen elämään, mutta siinä vaiheessa äiti alkaa rakastajiensa ohjailemana kohdella perhettään entistä huonommin. Pascualin kasvaminen näin kieroon voidaan nähdä johtuvana joko hänen perimästään tai saamastaan esimerkistä. Silti on hänen omalla vastuullan, minkä suunnan hän lopulta valitsee.

Minulle kirjan parasta antia on sen näkeminen espanjalaisen yhteiskunnan allegoriana. Opin juuri kirjasta Raamattu itämaisin silmin (Merja Merras), että ainakin Raamatun aikaan oli tavallista käyttää kertomuksissa naisia ihmisryhmien vertauskuvana. Tämän kirjan naisista Pascualin sisko ja hänen vaimonsa esittävät, mielestäni, espanjan kansaa. Miehet ja myös Pascualin äiti poliittisia tahoja ja ryhmiä. Pascualin pahin vihamies Estirao (suomenneksessa Kenokaula) edustaa nähdäkseni rebublikaaneja. Hän häpäisee sekä Pascualin siskon Rosarion ja ensimmäisen vaimon Lolan.
Pascualin äiti edustaa tasavaltalaisia ja hänen rakastajansa Euroopan muita diktaattoreita, joilta tasavaltalaiset saivat esimerkin ja apua toimiinsa.

Pascualin oma asema poliittisella kentällä jäi minulle edelleen epäselväksi, olen ajatellut hänen ensin olleen tasavaltalainen, sitä aikaa edustaa ehkä hänen ensimmäinen vaimonsa. Sillä vaimon, Lolan, kuoltua Pascual löytää uudelleen esirakkautensa Esperanzan. Hän ei kuitenkaan tule toimeen Pascualin äidin kanssa, ja juuri sen takia Pascual tappaa äitinsä. Siitä taas seuraa kuoleman tuomio hänelle ja vaimo jää oman onnensa nojaan. Vaimon nimi Esperanza viittaa odotukseen paremmasta.

Samalla tavalla, kuten vanhempiensa kaltoin kohtelema lapsi kasvaa väkivaltaiseksi ja pahaksi tai nöyryytetyksi portoksi, kaltoin kohdeltu kansa muuttuu pahaksi. Toisaalta silti on aina toiveikkaampia kansan osia, joita Esperanza edustaa. Toisaalta ihmiset ryhmänä, kuten yksilökään, ei voi lopulta syyttää muita, vaan kaikilla on itsellään vastuu siitä, mitä heistä lopulta tulee.

Oikeassa analyysissä kuuluisi osoittaa tekstistä, mistä syistä olen päätynyt tällaiseen tulkintaan. Mutta koska tämä on vain vapaamuotoinen blogiteksti, en nyt aio tehdä sitä. Asiasta voi aina keskustella lisää.

perjantai 20. marraskuuta 2015


"Kun on vulistunut täytyy velähtää", sanoi nuorempi poikanen muutama vuosi sitten. Tänään täytyy noudattaa sitä ohjetta.



keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Sumu



Olin laittaa tämän parvekemaiseman edellisen päivityksen kuvaksi, mutta hoksasin sitten, että ei tämä oikein sovi lakeuksille sijouttuvan kirjan maisemiin. Kuva saa nyt ihan ikioman bloggauksen.

tiistai 17. marraskuuta 2015

Kaj Korkea-aho: Se till mig som liten är (2009)

(Suom. Katso minuun pienehen)
Kirjailija on tunnettu paremmin kirjoistaan Gräset är mörkare på andra sidan (2011) (Tummempaa tuolla puolen) ja syksyn uutuudesta Onda boken (Paha kirja) sekä huumoriryhmä Pleppo Toyn radio ohjelmasta. 
Onda boken ei ole vielä ilmestynyt äänikirjana, ja sitä odotellessa löysin kuunneltavaksi tämän. En ollut aiemmin huomannut koko kirjan olemassaoloa.

Kasper on valmistunut sähköasentajaksi ja saanut töitä trukkikuskina makkaratehtaassa. Hän seurustelee vielä lukiota käyvän Linan kanssa. Lina ja hänen äitinsä kuuluvat tiukkaan uskonnolliseen herätysliikkeeseen. Linan äiti, Ann-Marie, ei hyväksy tyttärensä suhdetta ei-kristittyyn poikaan. Tosiasia onkin, että Kasperin ja Linan odotukset eivät kohtaa.
Ann-Mariella on psyykkisiä ongelmia, jotka sekoittuvat uskonnollisuuteen. Hoidon saamista vaikeuttaa seurakunnan pastorin suhtautuminen Ann-Marien ongelmiin uskonnollisena herkkyytenä, jota lääkitys häiritsee. Linan isä Jan-Erik ei ole yhtä uskonnollinen, kuin perheensä naiset ja hänelle Kasparista tulee tärkeä keskustelukumppani, joku jonka kanssa jakaa ajatukset, huolet ja jopa vastuu tyttärensä hyvinvoinnista. Isä pelkää Linan ajautuvan samaan jamaan kuin vaimonsa. Kirjassa nostetaan esille kysymys, onko hulluus geeneissä vai johtuuko se täysin uskonnosta. Vastausta lukija saa jäädä pohtimaan.

Kasparia vaivaavat menneisyydestä nousevat painajaiset ja kaikkialle näkevä punainen silmä - tv-masto. Sama tv-masto, joka häiritsee seudun uskovaisia. Jäin miettimään, pelkääkö Kasper kaikkialle näkevää punaista silmää pitäen sitä alitajuisesti Jumalan tai pirun silmänä. Ehkä hän päällisen epäkristillisyytensä alla pelkää olevan olemassa jonkun, joka näkee kaikki hänen ajatuksensa ja tuomitsee hänet. Vai onko valo pelottava ihan vain valona. Voin kuvitella, että kammottava pimeässä loistava valo on antanut idean koko kirjalle. 

Vaikka osa kirjan ajatuksista jää hieman irrallisiksi, ei se tärvellyt kuunteluelämystä. Seurasin mielenkiinnolla, miten kahden täysin erilaisissa maailmoissa elävän nuoren suhde onnistuu. Voiko se onnistua ja kumpi on valmiimpi joustamaan periaatteistaan. 

Yksi mieleen jäänyt ajatus on kielenkäyttö; ihmiset puhuvat murretta, mutta kirkossa rukoillessaan he puhuvat kirjakieltä. Ymmärtääkö Jumala vain kirjakieltä vai onko kyse ihmisten yrityksestä olla jotakin parempaa kuin ovat? Onneksi kirjassa käytetty kieli ei ollut murretta, en ymmärrä juuri lainkaan Pohjanmaan ruotsalaismurteita.


sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Kolme kirjaa

Andy Weir: Ensam på Mars
Katherine Pancol: Mimmit 3
Sofi Oksanen: Norma


Andy Weir: Yksin Marsissa
Sain tämän kirjavinkin Kirjahillan blogista ja Ullan Luetuista kirjoista.

Ensimmäisen miehitetyn Mars-lennon miehistö pakenee hiekkamyrskyä. Mark Watneyn avaruuspuku vaurioituu ja hän jää yksin Marsiin. Muu miehistö luulee hänen kuolleen ja lähtee paluumatkalle maahan. Mark joutuu selviytymään yksin Marsissa.

Kirja vei aluksi mukanaan, olin aivan myyty. Tykkään kirjoista, joista oppii uusia asioita ja saa teknistä nippelitietoa. Myös Marsin pinnanrakenteesta opin kaikenlaista uutta. Vaikka pienen tarkastuksen jälkeen huomasin, että kaikki tiedot eivät ehkä ole sataprosenttisesti kohdallaan,riittävästi kuitenkin. Selviän niillä niin kauan, kun minun ei tarvitse itse matkustaa Marsiin. Mutta jossain puolenvälin paikkeilla alkoi kaverin mcgyverointi käydä puuduttavaksi. Kirjasta puuttui hektinen-seesteinen-hektinen sykli ja koko ajan paahdettiin täysillä. Ei ollu oikein uskottavaa, että aivan kaikki, mikä saattoi mennä pieleen meni pieleen, mutta terävä Watney ratkaisi ongelmat tuosta vaan. Oli hänellä sentään lyijykynää ja metallihenkaria ammattimaisemmat välineet, mutta silti. Jesarilla tietyisti voi korjata mitä vain, vaikkapa särkyneen avaruuspuvun visiirin, siihen uskon tietysti teippi-ihmisenä aivan täysin.
Ajaessaan läpi aavikon Mark piti välillä happipäiviä, niitä olisi ehkä voinut kuvailla joskus vähän enemmän, olisi saatu rauhallinen vaihe väliin. Kirjan sarkastisesta huumorista tykkäsin kovasti. Sitä myös käytettiin sopivan säästellen.
Olisi ehkä myös ollut uskottavampaa, että kaveri ei olisi ollut botanisti. Ei ole mitään järkevää syytä ottaa sellaista mukaan Mars-retkelle. Ne viljelytaidot, mitä tarvittiin koeluontoiseen viljelyyn voitaisiin kyllä opettaa vaikka koneinsinöörille. Tosin en oikeastaan näe oikein uskottavaa syytä ottaa myöskään sellaista mukaan Marsiin. Itse en lähtisi minnekään ilman koneinsinööriä, mutta se on eri juttu.
Onneksi kirja pääsi irti puuduttavasta osiosta loppua kohti ja jännityksellä odotin, kumpi veikkaamistani loppuratkaisuista toteutuu. Toinen toteutui, olisi liian suuri juonipaljastus kertoa, mikä se oli.

Katherine Pancol: Mimmit 3
Suomentanut Pirkko Biström

Odottelin matlttamattomana jatko Mimmit 2:lle. Paloin halusta päästä kuulemaan, miten Hortansen liiketoimet sujuvat, mitä Juniorille kuuluu ja toimivatko Elenan suunnitelmat. Olin pettynyt, että heistä puhutti kamalan vähän, Juniori oli äänessä vain kerran. Muita vanhoja tuttuja tavattiin yhtä vähän tai vielä vähemmän. Koko tarina keskittyi enimmäkseen Mimmit kirjoissa mukaan tulleisiin uusiin henkilöihin.
Toisaalta tämä on hieno tapa sitoa monta erilaista tarinaa yhdeksi teokseksi. Josephinen ja hänen perheensä tarina toimii kuin vanhojen Akkareiden esipuhe ja siihen liittyä kehyskertomus lukujen välillä. (Kaipaan niitä muuten valtavasti, vanhoja kunnon esipuheita tai historiallisia tarinoita. Joku päivä vielä bloggaan Aku Ankka -aarteestani.)
Tarina ei ollut huono, mutta kun koko ajan vain odotin kuulevani, mitä Zoelle ja Geitalle kuuluu, tai Josephinelle ja Philippelle, niin se ei oikein päässyt oikeuksiinsa. Viimeksi mainuttujen Mimmit 2:ssa esille tulleen elämän koukerot kuitattiin vähintäänkin huitaisemalla.
Onneksi sentään kerrottiin kohtalaisen paljon Hortansesta ja Garysta ja heidän elämänsä eteni pienen askeleen eteenpäin. Kirjan loppu oli vähintäänkin avoin. En tiedä onko jatkoa suunnitteilla. Toivon totisesti, että on, koska lähes kaikkien henkilöiden tarina jätettiin täysin auki.


Sofi Oksanen: Norma

Keneltäkään ei ole vamrasti jäänyt huomaamatta, että Oksaselta on ilmestynyt uusi kirja. Ehdin odotella sen ilmestymistä äänikirjaksi. Ilmeisesti niiden äänittämisessä on joku suositut ensin systeemi, koska tämä ilmestyi paljon äkempää kuin muut odottamani syksyn uutuudet.
Enkä odottanut turhaan. Tämä oli paras kirjaelämykseni pitkään aikaan.

Norman äiti jää metron alle. Norma ei voi ymmärtää, miksi äiti on tehnyt itsemurhan ja miksi hänen ympärillään liikuu ihimisiä, joiden kuuluisi kuulua vain menneisyyteen. Norma päättää ottaa, tai ehkä enemmänkin ajautuu ottamaan, selvää asioista.
Mielenkiintoisin osa kirjasta on kuitenkin Norman suvun menneisyyteen liittyvät salaisuudet.
Kirjassa nostetaan esille eettisiä kysymyksiä naisten asemassa monenlaisessa bisneksessä. Miten naisten uusiutuvia varoja myydään sumeilematta, eivätkä siitä hyödy naiset. Kun rahaa ei ole ja toimeen on tultava, monien naisten on myytävä itseään, tavalla tai toisella. Esille tulee myös kysymys miksi eläinperäisten materiaalien eettisyydestä ollaan paljon kiinnostuneempia kuin ihmisperäisten? Myönnän, että en ole itsekään koskaan ennen tullut ajatelleeksi, miten aitojen hiuslisäkkeiden karvat hankitaan. Jatkossa jätän moiset hankkimatta.

Olin odottanut Oksaselta realistisempaa kirjaa. Tämä on tyyliltään lähinnä maagista realismia. Mutta hyvin hän hallitsee senkin alueen. En malttanut juuri pitää taukoja kirjan kuuntelusta, vaikka loppua kohti alkoi tehdä mieli hidastella, että ei nyt vielä loppuisi.

Norman on luettu jo ainakin Oksan hyllyllä, Kirjakaapin kummituksessa ja Opus ekassa.



perjantai 13. marraskuuta 2015

Voiko korvilla nähdä tai silmillä kuulla

Sain Marjatan blogista ajatuksen, lähes haasteen, kirjoittaa asteista.

Ennen ajattelin näön olevan ehdottomasti tärkein aisti. Sen menettäminen olisi katastrofi. Ehdottomasti pahempaa kuin minkään muun aistin. Nykyään ajattelen, että vaikeinta olisi selvitä ilman tuntoaistia. Haju ja makuaisteista on myös hyötyä enemmän kuin tajuammekaan. Oman erityisen herkän hajuaistini voisin silti antaa pois, suurin osa hajuista on epämiellyttäviä enkä muista koskaan hyötyneeni minkään haistamisesta. No ehkä joskus on hyvä havaita haisevansa hielle ennen kuin muut valittavat.

Sokeus kyllä vie ihmiseltä helposti mahdollisuuden liikkua ja työskennellä. Sokeana kun ei voi ajaa autoa, en pääsisi ikinä kotoa minnekään ilman apua. Olisi kurjaa, kun ei voisi viedä lapsia harrastuksiin ja kavereille. Eikä lääkäriin tarpeen vaatiessa.

Toisaalta olen alkanut ajatella, että kuulo on minulle tärkein. Olisi kamalaa, jos en enää kuulisi rakkaideni ääntä enkä voisi jutella heidän kanssaan.

Tietysti pitäisimme mieluiten kaikki aistit. Ja menetettäviä emme saa valita.

Olen kuullut huonosti hälyisessä ympäristössä pitkään, lähes kaksikymmentä vuotta. Syyksi väitettiin aivojen kykenemättömyytenä erotella tärkeää informaatiota epäolennaisesta. Kuulotestissä kuulin aina kaikki piippaukset, eikä kukaan koskaan puhunut kuulon heikkenemisestä puhealueella.

Yhtenä kesänä kävin uimassa puhelin bikineissä. Parin viikon kuivattua jälkeen puhelin toimi taas, mutta muutaman kuukauden päästä totesin siitä kuuluvan huonosti. Sain toisen puhelimen, mutta siitäkin kuului huonosti. Samaan aikaan olin tietoinen, että kuuloni on heikentynyt selvästi viime vuosina.

Yhtenä aamuna vasen korva oli aivan täysin lukossa, syytin flunssaa. Kun puhelin soi oli pakko käyttää oikeaa korvaa. Puhelimesta kuului aivan selkeästi, kuuluvasti ja hyvin. Järkytys. Tajusin toisen korvan olevan lähes kuuro. En ollut ikinä ajatellut, huomannut saati aavistanut, että kuulon heikkeneminen oli toispuoleista.

Samaan aikaan minua huimasi jatkuvasti, kamalasti. Kävin muutaman kerran lääkärissä, mutta mitään tutkimatta annettiin kaikenlaisia pikku diagnooseja. Silmäklinikalla jouduin sattumalta neurologiseen testiin, ei kuulemma hermostollisia vaurioita. Jälkeenpäin luulen, että eivät opettaneet löytävänsä niin eivät löytäneet.

Valitin rajusti heikkenevää tasapainoa, treenaamisesta huolimatta en onnistunut enää seisomaan yhdellä jalalla, jos samalla pidin kiinni toisesta jalasta. Tutkimuksissa sanottiin, että on normaalia parempi tasapaino. Lääkäri ei ottanut kuuleviin korviinsa, että eikö sitä pitäisi verrata minun omaan aiempaan tasapainoon eikä mihinkään muuhun.

Tämä kaikki meni sen ajatuksen edelle, että samalla kuulo heikkeni koko ajan. Kaiken lisäksi jouduin leikkauttamaan kättä kiireellisesti, kun olin tajunnut kuulon häviävän vain toisesta korvasta. Sekin työnsi korva-asiat taka-alalle. Vähän ajan päästä alkoi vaivata aivan kamala tinnitus, toispuoleisesti. Ihan kuin joku olisi hakannut kiviä korvassani ja välillä hangannut niitä toisiaan vasten.

Kun tajusin, että kuulen paremmin oikealla korvalla, oli helpompi kuulla ihmisiä. Tajusin, että on aina käännettävä oikea korva puhujan suuntaan. Kääntelen keskustellessa päätäni kummallisesti, enkä aina voi katsoa puhujaan, koska on tärkeämpää vääntää korva häntä kohti. Varmasti jotkut pitävät minua varsin outona ja epäkohteliaana. Joissakin tilanteissa olen käytännössä täysin kuuro; esimerkiksi veden ja liesituulettimen äänet peittävät kaiken muun alleen. Puheensorina on myös paha, mutta riippuu tilan akustiikasta, miten paha. Tinnitus helpotti jossain välissä aivan yllättäen.

Suuntakuulon huomasin katoavan täysin, kun korva kuuroutui. Kun en enää kuullut puhetta lainkaan vasemmalla korvalla sain vielä vähän apua soivan puhelimen löytämiseen. Nyt ainut tapa saada aavistus äänen suunnasta on pään kääntely. Ei toimi kaikille äänille eikä kaikissa tilanteissa, mutta kun siihen on oppinut, on siitä sentään vähän apua. Puhelinta en löydä. Lapset ja puoliso joutuvat jahtaamaan sitä aika usein. Yritän pitää sen aina tietyissä paikoissa, puhelimen siis, en puolisoa. Mutta puheluiden jälkeen ruukaan laskea puhelimen heti ensimmäiseen vastaantulevaan paikkaan.





Korva leikattiin 2v ja 8 päivää sitten. Olin sairaalassa seuraavat 10 päivää. En tiedä muista leikkauksista, mutta korvaleikkausten jälkeen makuaisteista on omituinen. Ystäväni sanoi, että kaikki maistui pitkään salmiakilta. Hänellä kävi hyvä tuuri. Minun suussani kaikki maistui parfyymiltä. Paitsi sairaalan paha vesi maistui sairaalan pahalta vedeltä. En suostunut juomaan sitä, vaan puolisoni toi minulle parfyymin makuista kuplavettä monen litran varaston.
Sain myös parfyymin makuista suklaata. Mutta kaikki varmasti tietävät, että suklaata ahmitaan ihan yhtä paljon ihanan koostumuksen kuin maun vuoksi.

Sairaalassa ollessa en huomannut terveen korvan kuulossa mitään omituista. En tosin toisenkaan, olihan se ollut täyskuuro jo noin 10kk. Ei se siitä enää kuurommaksi tullut. Tosin tinnitus paheni. Ei onneksi sentään samalle tasolle kuin pahimmillaan.

Kotiin tultuani huomasin kuulevani monet puheäänet aivan omituisina, ainakin kuopuksen ja kumppanin äänet. Jostain syystä esikoisen ääni kuulosti paljon normaalimmalta. Äänissä oli kummallinen metallinen sointi, samanlainen kuin vaurioituneessa korvassa kuulon vedellessä viimeisiään. Olin silloin tyytyväinen, kun kuulo hävisi lopullisesti ja häiritsevä metallisuus hävisi. Nyt se oli takaisin. Pelkäsin tietysti sen jäävän lopulliseksi tilaksi. Pelkäsin myös, että kuulo häviää joskus kokonaan. Onneksi ongelman aiheutti todennäköisimmin leikkauksen aikana tärykalvon taakse valunut neste. 12 tuntia on pitkä aika maata aivan täysin liikkumatta ja sellainen voi aiheuttaa ties mitä ongelmia.

Tasapainoa voi harjoittaa, koska sitä ei ylläpidä ainoastaan korvien tasapainoelimet. Aivot, silmät ja jalkapohjat ovat lisäksi tärkeitä. Näistä aivot ja jalkapohjat oppivat ja treenautuvat pikkuhiljaa. Silmien aivoille tuomat viestit ovat sen verran tärkeitä, että pimeässä tasapainoilu on vaikeaa. Ei silti aina lähes mahdotonta. Kun saan itse päättää, että nyt suljen silmät tai sammutan valot, niin yleensä pysyn vielä pystyssä. Yllättävät pimennykset tai kirkkaat valot vie yleensä jalat alta. Kuuloa taas ei voi mitenkään treenata eikä parantaa. Ainoat mahdollisesti kompensoivat asiat ovat yllä mainitsemani päänkääntely ja huulilta lukeminen. En ole siinä erityisen hyvä, mutta kyllä suun liikkeiden näkeminen vähän helpottaa. Haluan kuitenkin mieluummin kääntää korvan kuin katseen puhujaan päin.

maanantai 9. marraskuuta 2015

Harrastuksia

Blogi on jäänyt vähän paitsioon muiden harrastusten tieltä. Olen kirjoittanut muita tekstejä, ollut töissä, kuvannut taivasta revontulia ihadtellen ja ennen kaikkea maalannut. Sen lisäksi olen laukannut hammaslääkärissä, tänään olin siellä kaksi kertaa. Ensimmäinen käynti meni hyvin, ainakin minun osalta, se oli poikasen aika. Sain kuitenkin sillä käynnillä akuuttiin omalle lohjenneelle hampaalleni. Se ei sitten mennytkään millään tavalla hyvin. Pääsin kuitenkin pois, tosin köyhänä kuin kirkonrotta.

Nyt kuuluisi olla taas kaapissa maalaamassa, mutta puudutuksesta toipuva pää ei oikein tee yhteistyötä.

Maalatessa voi onneksi kuunnella kirjoja. Olen kuunnellut kahta kirjaa, en sentään yhtä aikaa mutta vuorotellen. Raamattu itämaisin silmin ja Mimmit 3. Erilaisia mutta kiinnostavia kirjoja.



perjantai 6. marraskuuta 2015

Pertti Jarla: Jäätävä Spede (2015)


Pertti Jarla: Jäätävä Spede
74 sivua
Kustantaja: LIKE
Kirja saatu kustantajalta. Suurkiitokset!

Fingerpori-fanina ilahduin suunnattomasti Jarlan omaelämänkerrallisen sarjakuvan kolahdettua postilaatikosta. Samalla olin hieman huolissani, mahtaako tämä iskeä minuun yhtä kovasti, kun on varsin eri tyylinen. Mutta ei huolta, tykästyin valtavasti. Kirjassa ei ole suurta ja syvällistä sanomaa, se ei pyri olemaan rehellinen kuvaus Jarlan elämästä eikä muutenkaan aina totuudenmukainen. Osa jutuista on silti varsin realistisen tuntuisia, Jarla kertoo jonkin tapahtuman ilman sen suurempaa pointtia. Mukana on toki tarinoita, joissa on paljon enemmän ajatusta takana ja yhteiskuntaahan tällaiset aina kuvaavat, halusi kirjailija sitä tai ei ja vaikka erityisesti ei oteta kantaa suuntaan taikka toiseen.

Kirjassa on vain yksi huono puoli: se on ihan liian lyhyt.

Helsingin Sanomien haastattelussa Jarla sanoo, että kenen tahansa elämästä saa kiinnostavan sarjakuvan. Elämänkertoihin ei ole oikeus vain niillä (Jarlan sanoin), joiden elämässä on tapahtunut "kaikkea huikeaa ja dramaattista". "Tietysit se auttaa, kun lyö puolet omiaan", Jarla jatkaa.
Tämä kirja osoittaa väittämän todeksi. Kaikkien elämässä on varmasti tapahtunut monenlaisia kertomisen arvoisia tarinoita, ja vuodet, jolloin ei tapahdu talonmaalaamista jännittävämpää, voi jättää kirjasta pois.

Tämän sarjakukirjan piirtämisessa Jarla on käyttänyt mustaa ja punaista. Tulos on hieno. Esteettisesti tykkäsin eritysiesti niistä sarjoista, joissa on punaista.

Jos antaisin kirjoille tähtiä, lampaita, kissoja, hatuja, haarukoita tai muita luokittelevia kuvioita, tämä saisi ainakin neljä. Ehkä neljä ja puoli tai viisi miinus. (Maksimi olisi viisi). Viittä en uskaltaisi antaa, onko niin vaikeaa väittää jonkin teoksen olevan täydellinen.

Tästä eteenpäin en ole vain Fingerpori-fani, olen myös Jarla-fani.

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Lokakuun luetut

Katsaus on vähän myöhässä. Viikonloppuna oli kiireitä lihan pakkaamishommissa ja sen jälkeen on kone vaatinut kohtuuttomasti huomiota. Ei tietokone, vaan sellainen paljon isompi, joka yleensä toimii ihan kiltisti. Mutta ei tällä viikolla.
Lokakuun lukusaalis näyttää varsin laihalta. Sehän kertoo siitä, että minulla on ollut muutakin elämää kuin kirjoihin uppoutuminen.

Dekkarit:
Pekka Hiltunen: Varo minua
Jens Lapidus: VIP-rummet
Dolores Redondo: Näkymätön vartija
(Suom. Sari Selander)

Pekka Hiltusen kaksi aikaisempaa Studio-dekkaria kuuluvat suosikkikirjoihini. Tämä kolmas oli mielestäni hieman laimeampi, jotakin jäi puuttumaan. Odotukseni olivat ehkä liian korkealla. Kannattaa silti lukea.


Seikkailu ja rikosromaanit:
Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus : rikosromaani vanhasta Tallinnasta
(Suom. Jouko Vanhanen)
William Dietrich: Napoleons pyramider
Anneli Kanto: Piru, kreivi, noita ja näyttelijä
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Näistäkin minulla on kaksi bloggaamatta. Napoleons pyramider oli aika mitään sanomaton seikkailu, mutta siinä sivussa kerrottiin egyptiläisestä mytologiasta ja vanhasta uskonnosta varsin kiinnostavalla tavalla. Kirja loppui cliffhangeriin, mutta enpä ole saanut tartuttua jatko-osaan. Innokkaat egyptologit nauttivat varmasti kirjasta enemmän.
Anneli Kannon kirja oli huomattavasti parempi seikkailu: Opiskelija poika kiinnostuu opintojensa sijaan Kabbalasta ja salatieteistä löydettyään opettajansa kirjahyllystä kätkettyjä kirjoja. Hän erehtyy harjoittamaan noituutta vihamiehensä päänmenoksi, jää kiinni ja joutuu noitaoikeuteen. Hän tekee liiton paholaisen kanssa ja onnistuu pakenemaan vankilasta. Pysytelläkseen piilossa ja ansaitakseen elantonsa hän perustaa vankitoverinsa kanssa pienen teatteriseurueen. Paholainen ei jätä häntä rauhaan ja muutkin takaa-ajajat ovat aina välillä seurueen perässä.

Kirjoja kirjojen kirjoittamiesta:
Miisa Jääskeläinen: Sana kerrallaan – johdatus luovaan kirjoittamiseen
Natalie Goldberg: Luihin ja ytimiin
(Suom. Niina Hakalahti, Jyrki Tuulari)
Laurent Binet: HHhH, Heydrichin salamurhan jäljillä
(Suome. Taina Helkamo)
Herman Koch: Naapuri
(Suom. Sanna van Leeuwen)

Ensimmäiset ovat lähinnä kirjoittamisoppaita. Jälkimmäisissä taas kerrotaan tarina kirjailijan kirjan kirjoitusprosessista ja siinä sivussa itse kirjoitetun kirjan sisältö. Tai toisinpäin. Tuntuu olevan muotia kirjoittaa tämän tyyppisiä kirjoja. Ainakin minä olen törmännyt moniin sellaisiin ihan viimeaikoina.
Kochin Naapuri on tyyliltään hieman erilainen. Siinä todellisuuteen perustuvan kirjan päähenkilö tarkkailee kirjailijaa ja hänen elämäänsä. Tykkään Kochin tyylistä. Tämä kirja oli jollain tavalla helpompi ja keveämpi seurata kuin aiemmin lukemani.
Kirjassa puhutaan toistuvasti elokuvasta,jonka nimeä ei koskaan mainita. Siitä huolimatta jopa minä, lähes elokuvaummikko, tiesin, mistä elokuvasta on kyse ja miltä sen loppukohtaus näyttää.
Toinen asia, jonka nimeä ei mainita, mutta lukijat varmasti tietävät (okei, ei varmasti läheskään kaikki suomalaiset lukijat), on neliskanttisen ginipullon nostaminen huulille.  Kiitokset suomentajalle, joka ei kotoutua tarinoita liikaa. Vaikka olenkin varmasti ainut suomalainen lukija, joka kuulee rivien välissä oman nimensä. Ennen kaikkea tässä törmätään  kyllä tavaramerkin onnistuneeseen brändäykseeen, mutta silti vastaavat ahaa-elämykset ovat kivoja.
Muut:
Annette Skåhlberg: Syster varg
Jonas Jonasson: Mördar Anders
Herman Lindqvist: När Finland var Sverige
Paula Havaste: Kymmenen onnen Anna
Gabriella Wejlid: Mycket hjärnan

Syster varg oli ihan kiva nuorten kirja. Poikanen tykkäsi siitä kovasti. Eläinaihe ja seikkailu on ainakin hänen mieleensä.
Myös Jonas Jonassonin kohdalla on todettava, että kolmas kerta ei sanonut totuutta. Tai sitten sanoi, kukapa tietää, mikä se totuus on. Mutta tämä ei yllä lähellekään Satavuotiaan joka hyppäsi ikkunasta ja katosi tasolle. Nauroin sille silti muutaman kerran. Sitä ei voi sanoa läheskään kaikista kirjoista, joiden pitäisi olla hauskoja. Olen ilmeisesti erittäin vaativa huumorin suhteen.

Paula Havasteen Kymmenen onnen Anna ei ollut aivan minun tämän hetkistä tyyliäni. Jaksoin kuitenkin kuunnella sen noituuden ja kansanperinteen vuoksi. Sekin jäi kyllä hieman kevyeksi. Käytetyt loitsut ja runot olivat niitä kaikkein tunnetuimpia. En ainakaan muista kirjassa olleen yhtään minulle uutta. Muutamille yrteille kuulin vanhoja nimityksiä, joita en tiennyt entuudestaan. Lopulta tarinakin oli ihan kohtalainen. Yksi minua häiritsevä asia oli, että Anna huomasi olevansa raskaana omana nimipäivänään, joka tietääkseni on joulukuun yhdeksäs. Sen jälkeen tuli kekri ja joulu. Kekri taas on tietääkseni joko loka-marraskuun vaihteessa tai vielä aiemmin (en ole vielä päässyt yhteisymmärrykseen tästä itseni kanssa). Ortodoksinen kirkko tosin taitaa juhlia Annan päivää myös heinäkuussa ja syyskuussa. Kirjan Anna kuitenkin vastusti kristinuskoa kovasti, miksi hän olisi kutsunut minkään kirkon Annan päivää omaksi päiväkseen? Onko olemassa joku vanha suomalainen Annan päivä? Ilmeisesti en ole ymmärtänyt jotakin aivan täysin oikein.

Mycket hjärnan sisältää harjoituksia aivojen treenaamiseen ja muistitekniikoita. Kirjassa on 32 erilaista harjoitusta ja vain 79 sivua. Osa on ihan kivoja pikkuharjoituksia, osa taas muistikeinoja, joita en ole koskaan oppinut käyttämään. 

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Zoker




Kirjamessuilta tarttui mukaan uusi korttipeli. Nyt olemme pelailleet tikkipeliä oppiaksemme korttien arvojärjestyksen ja niiden vertailun. Välillä tulee mieleen kivi-paperi-sakset-lisko-Spock.

Ehdimme keksiä monta variaatiota pelistä, mutta emme ole ehtineet vielä testata niitä kaikkia.

Aluksi vierastin korttien muotoa, mutta se on lopulta ihan sopiva, tarvittavat korttiläjät mahtuvat helpommin pöydälle.
Paksuja kortteja on muuten helppo käsitellä, mutta sekoittaminen on hankalaa.

Korteilla on kolme ominaisuutta: väri, koko ja kulmien määrä (korteissa on sentään kaikissa neljä kulmaa). Koko ja määrä on kirjoitettu korttiin myös kirjaimin ja numeroin. Se nopeuttaa vertailua, mutta ne kaikki voisivat laskea itsekin. Väri taas on nähtävä kuvion väristä. Helppoa useimmille, mutta meillä osa sukulaisista on värisokeita. Joudumme ehkä merkitsemään itse värit kortteihin verbaalisesti, jos värien kanssa tulee ongelmia.

perjantai 30. lokakuuta 2015

Pyhien poikien päivä

Osa perheestä ei hyväksy Halloweenin juhlimista, koska se on ulkomailta meille rantautunut pelkästään kaupallinen juhla. Minusta se ei ole ihan niin, vaan meidän omilla ikiaikaisilla perinteillä on kyseisen juhlan kanssa yhteiset juuret.  Päätimme nyt kuitenkin kutsua juhlaa ppp:ksi (katso otsikko ja sori kaikki meille kutsutut tytöt). 
Ruokalistalla on ainakin mokkaruudut, örkin sormet tai noidan sormet ja aivokakku.



Ohjeet löysin Patalintu-blogista.


Syksyisiä kuvia

Harmi, että minulla ei ole kunnollista kameraa, eikä myöskään taitoa käsitellä moista vehjettä. Järvellä oli kuitenkin hieno Halloween-tunnelma. Harmi, että viikonlopuksi on luvattu pilvistä ja sadetta. Muuten voisi viettää kauhujen yötä laavulla.

Yöllinen järvimaisema.



Taivaalla näkyviä valoja (tai heijastimia).


------

Kukka rukka erehtyi vuodenajasta.

Eteläinen kanto ja kotikanto.