torstai 24. maaliskuuta 2016

Noitia ja pyhimyksiä

Noidat ja pyhimykset sopii hyvin pääsiäiseen, erityisesti noidat. Pyhimystarinoissa on paljon mielenkiintoisia legendoja ja historiallisia tarinoita, noidista taas olen löytänyt vain noitavainojen kautta kirjoitettua historiaa. En ole tavannut yhtään, muuta kuin fiktiivisiä ja niitäkin aika vähän, noidan muistelmia. Noitaoikeudenkäynneissä saadut lausunnot, pöytäkirjat ja muistiin merkinnät ovat ongelmallisia enkä luota niistä kovin moneen. Tunnustukset saatiin yleensä kiduttamalla ja uhkailemalla ja psyykkisesti murretut, yleensä naiset, saattoivat tunnustaa mitä tahansa. Ehkä he jopa tosissaan uskoivat tehneensä asioita, joita heistä syytettiin. Taisin jo aiemmin puhua todellisia muistojen veroisista valhemuistoista, joita ihmisen aivot saadaan uskomaan. Osa taas taisi tunnustaa kaiken vain saadakseen viimeisen ehtoollisen, kun tiesi kuoleman olevan edessä joka tapauksessa. Sanon (kirjoitan) taisi, vaikka tätä pidetään yleisenä tosiasiana, koska ihan varmoja emme voi ikinä olla toisten ihmisten ajatusten liikkeistä. Noituudesta syytetyksi taas saattoi joutua, kun joku tuomittu päätti kostaa aiempia erimielisyyksiä vaikkapa naapurille, tai lähes kaikille kylän naisille.
Kun kylässä liikkunut köyhä ja vääryyttä kokenut nainen joutui tuomiolle, niin mikäs sen näppärämpää kuin syyttää noituudesta myös kaikkia almuja niukasti antaneita kylän naisia.

Vuosia olen miettinyt, miten monet tuomiolle joutuneista olivat oikeasti noitia, siis vanhaa luonnonuskoa tosissaan tunnustavia ja noitarituaaleja harjoittaneita ihmisiä. Jossain vaiheessahan alettiin tuomitsemaan kaikki, joita voitiin syyttää noituudesta, ei vain sillä pahaa tehneitä.
Naiset, jotka tunnustivat noituutensa viimeisen ehtoollisen toivossa eivät ainakaan kuulosta nk. aidoilta noidilta.

Jos joku tuntee kirjallisuutta noidista, noituuden historiasta ja muusta vastaavasta, saa vinkata. Lehtikuvia ja iltapäivälehtihaastatteluita ei ehkä kannata toivoa. Vaikka jossain muistan noitakuulusteltavia kutsutun aikansa julkkiksiksi. Osa ehkä tunnusti ja kertoi kaikenlaisia juttuja "pysyäkseen otsikoissa".

Toisin kuin noidista ja luonnonuskoja harjoittaneista ihmisistä, pyhimyksistä on valtavasti muistiinpanoja, osa enemmän ja osa vähemmän totuudenmukaisia. Varmaan ihan nykypäivän iltapäivälehdistöä vastaavasti jälleen. Tosin kaikkia pyhimyksiä ei tainnut edes olla olemassa. Mutta minä ainakin uskon suurimmalla osalla olevan jonkinlaisen esikuvan. Ehkä joku samanniminen, joka teki jotakin ja ympärille keksittiin lopulta kokonainen pyhimyskultti.
Pyhän Yrjön olemassaolosta en ole kovinkaan vakuuttunut, en ainakaan hänen taistelustaan lohikäärmettä vastaan. Jollei lohikäärme ole vertauskuva vaikkapa kamalalle anopille tai purkautumisella uhkailevalle tulivuorelle. Tosin miten ritari tappaisi tulivuoren? Ehkä sattumalta osuisi paikalle, kun se rauhoittuu.

Mitä yhteistä noidilla ja pyhimyksillä on, tai mitä eroa. Varmasti suuri osa ainakin eurooppalaisista väittää, että eroa on kaikki ja yhtäläisyyksiä vain tuo mainittu aikansa poptähiasema. Noitia syytettiin jatkuvasti noituudesta (arvatenkin) ja kerettiläisyydestä. Näihin kuului myös naisilla perinteisen naisen muottiin ahtautumisesta kieltäytyminen.
Pyhimyksistä toisia kiiteltiin jumalan profeetoiksi, tai ties miksi, jo elinaikanaan. Toisia taas syytettiin kerettiläisyydestä, naisia naisenaseman rajojen venyttämisestä ja jopa noituudesta.
Monien uskonnonharjoittamiseen kuului mystiikkaa ja rituaaleja. Liekö sillä eroa tehdäänkö rituaalit Elohimin, Hekaten tai Friggin kunniaksi. Tietysti riippuu ihmisen maailman- ja uskonnonkuvasta, mitä mieltä tästä on.

Yksi mielenkiintoinen pyhimys, jota olen alkanut pitää noitana Hildegard Bingeniläinen. Hän on yksi suosikkipyhimyksiäni.  Omaksi suojelupyhimyksekseni löysin tosin vähän vähemmän noitamaisen Pyhän Elmon, merisairaiden, mahavaivaisten ja raskauspahoinvointisten suojelijan.
Sari Katajala-Peltomaan ja Raisa Maria Toivon kirjasta Noitavaimo ja neitsytäiti -kirjasta opinkin sitten, että ihmisten pitäminen pyhimyksenä tai noitana riippui monesti siitä, kenen suojeluksessa hän oli.  Jos sattui olemaan sopivan rippi-isän suojatti, samat asiat katsottiin jumalalliksi, kun taas freelanserinä rituaaleja harjoittanut tuomittiin sinne kaikkein syvimpään paikkaan.
Kirjassa oli esimerkkinä näkyjennäkijät kirjailijat ja mystikot Hadewijch Antwerpeniläinen ja Margarete Porete. Ensimmäinen oli sopivan kirkonmiehen oppilas ja hänen tekstinsä hyväksyttiin jumalallisina. Porete taas poltettiin roviolla.

Pyhimyksiin olen tutustutut Jaakko Heinimäen teoksissa Pieni mies jalustalla sekä Pyhiä naisia ja muita pyhimysesseitä. Ihastuin Heinimäen kirjoitustyyliin, koruttomaan, yksinkertaiseen ja tylsään, kunnes seassa on yhtäkkiä hauska kielellinen täysosuma, ilman liiallista yrittämistä.
Heinimäen kirja Harrasta viiniä: Makuja ja tarinoita, pulloja ja pyhimyksiä sai jo nimellään minut innostumaan. Yksi hienoimmista ajatuksista oli Jeesuksen Kaanaanhäissä taikoma pesuammekilju. Valittavat viinitkin nostivat veden kielelle vaikka särkivätkin korvia.

Nyt ongelmana onkin, että kirja herätti hyvän viinin himon.

perjantai 18. maaliskuuta 2016

P.U. Rippley: Jurassic prööt

P.U. Rippley: Jurassic prööt (2015)
Kuvittanut: Evan Palmer
Suomentanut: Juho Gröndahl
Kustantaja: Nemo
Kiitokset kirjasta kustantajalle!



















Hauska tapa tutustua dinosauruksiin ja ajatukseen, että jo muinoin piereskeltiin.
Kirjassa ei anneta selityksiä esi- tai jälkipuheessa, mikä osa tiedosta on faktaa ja mikä fiktiota. Se käy kuitenkin hyvin ilmi itse tekstin sanankäänteistä.

Ichthyostega oli alkusammakkoeläin, joka alkoi edeltäjiään paremmin sopeutua maalla elämiseen – kenties pakon edessä, merien kaasuuntumisen seurauksena.

Pieruhuumori uppoaa lapsiin, ja aikuisiin, aina. Huumorin varjolla jää helposti mieleen faktoja, toivottavasti tästäkin kirjasta.

Lapsista en voi olla varma, mutta itselleni ainakin jäi ensimmäistä kertaa mieleen, että mamenchisauruksilla oli pitkä kaula, kun se yhdistettiin kaasutteluun.

Lapset keskittyivät kyllä enimmäkseen leikkimään ja pitämään hauskaa pierulaitteella ja eläytymään valtavien suurrupsujen haisteluun.


keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Vampyyri

Yhtenä iltana juuri nukahtamissekunnilla mietin yhden tapaamani ihmisen kokemuksia. Niistä saisi kivan tarinan. Mutta voiko muitten tarinoita kirjoittaa.  Mielessä kävi ajatus:
"Olen vampyyri, istu viereeni ja imenyt tarinasi. Varastan ja käytän hyväkseni. Jos et halua itseäsi paperille, älä tule lähelle."

Hauskoja nämä unissa ja juuri nukahtamaisillaan aivoissa pyörähtäneet ajatukset. Osaa niistä en keksisi ikinä valveilla. Mun lapset sanoisi, että en koskaan ole niin kauaa hereillä, että ehtisin ajatella.

Muutama suomalainen kirja

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja (2015)
Vuokko Sajaniemi: Pedot (2015)
Jaakko Hämeen-Anttilan toimittama Uskontojen risteyksissä: Välimeren alueen uskontojen juurilla
Jaakko Hämeen-Anttila: Usko (2005)
Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää: Tositarina noitavainosta Suomessa 1666–1671 (2013)

Näin pääsiäisen alle sopii, minun mielestäni, uskonnoista ja noidista kertovat kirjat. Unissasaarnaajan ja Pedot kuuntelin nyt kyllä vain siksi, että ne valmistuivat äänikirjoiksi.

Unissasaarnaaja

Köyhän mökin 13-vuotias Tuulikki-tytär sairastuu vakavasti. Parannuttuaan hän alkaa saada kohtauksia joiden aikana hän saa näkyjä ja saarnaa maailmanlopusta. Pian uutinen kiirii naapurustoon ja lähipitäjiin ja lopulta yleisö tulee kauempaakin. Perheen äitiä neuvotaan keräämään kuulemaan kertyneeltä yleisöltä kolehti. Sitä kertyykin siinä määrin, että perhe pääsee maistamaan vauraampaa elämää. Erityisesti äiti Veera ja Tuulikin isosisko Venla pääsevät rahan makuun, eivätkä olisi valmiita luopumaan siitä.

Tuulikki itse päättää jakaa rahat tarvitseville ja saa apua häneen ihastuneelta naapurikylän pojalta. Samaan aikaan Tuulikin ympärille alkaa kertyä oman perheen lisäksi muitakin hännystelijöitä ja hyödyntavoittelijoita. Hyväntekeväisyys loppuu lyhyeen ja hänet perheineen viedään saarnauskiertueelle ympäri Suomea ja jopa Norjaan asti.

Sivujuonteina kirjassa kerrotaan muutaman muun kyläläisen elämän tarina. Ne toivat kirjaan mielenkiintoisen lisän ja ajankuvan. Pelkästään Tuulikin tarina olisi ollut hieman tylsä, koska niin saarnoissa kuin kaiken ympärillä pyörivässä elämässäkin samat asiat toistuivat kerta toisensa jälkeen.

Lopulta käy ilmi, miten rajusti Tuulikkia on käytetty hyväksi, ei pelkästään sirkusnumerona.

Kirja perustuu ainakin löyhästi tositapahtumiin. Jäin miettimään, miten todellista Tuulikin saarnaaminen oli. Tapahtuiko se todella niin kuin kirjassa kerrotaan. Jumalan lisäksi Tuulikki näkee näkyjä metsänhenki Mielikistä. Tapahtuikohan sekin todellisuudessa vai onkohan se vain kirjailijan taiteellista vapautta kirjan elävöittämiseksi. Mietin myös, missä määrin Tuulikki tosiaan saarnasi niin hienosti Raamatun oppeja ja pienelle tytölle tuntemattomia asioita, kuin kirjassa sanotaan. Mistä hän siinä tapauksessa sai saarnansa? Tarinat ovat kuitenkin saattaneet kasvaa suusta suuhun kulkiessaan. Kohtaukset saattoivat olla vaikka epileptisiä kohtauksia. Ainakin noitien toimintaa selitetään monesti nykyään epileptisillä kohtauksilla.


Pedot

Pienessä pitäjässä itärajantuntumassa on nähty susia. Pedot herättävät niin pelkoa kuin suojelunhalua. Jakautuneet mielipiteet jakavat koko yhteisön kahtia. Ortodoksipapin tytär Maria on jäänyt kahdestaan isänsä kanssa, kun hänen äitinsä kuoli auto-onnettomuudessa. Ortodoksisuus ja sen mystisyys on läsnä kaikessa elämässä ja ortodoksiset ikonikuvat sekoittuvat tämän päivän popiikoneihin.
Välillä susia jahdataan ja sitten taas yritetään ymmärtää ja antaa niille omaa tilaa. Välillä taas susi jahtaa kyläläisiä, jos ei konkreettisesti niin mielikuvissa ja ajatuksissa. Koko susi onkin ehkä enemmän ihmisten omat synkät salaisuudet kuin oikea nelijalkainen nisäkäs.

Jostain syystä luku-, tai siis kuuntelu-,elämys jäi lattanaksi. Ilmeisesti olisi pitänyt päästä paremmin sisään kirjan symboliikkaan ja vertauskuviin. Ehkä tämäkin kuuluu niihin kirjoihin, jotka saavat kehittyä, hautua ja avautua  pikkuhiljaa. Aika näyttää, avautuuko se minulle.

Uskontojen risteyksissä

Hämeen-Anttilan toimittama, monen asiantuntijan kirjoituksisa koostuva teos.
Kirjassa palataan Euroopan ja Lähi-idän uskontojen yhteisille juurille. Erityisesti keksitytään kristinuskon, islamin ja juutalaisuuden yhteiseen perintöön ja samankaltaisuuksiin sekä uskontojen suhtautumiseen toisiinsa. Minusta mielenkiintoisinta on vanhojen egyptiläisten ja mesopotanialaisten uskomusten ja kertomusten vaikutus erityisesti kristinuskon syntyyn.

Usko

Hämeen-Anttila pohtii, mitä usko on ja onko sitä oikeasti olemassa. Kirjassa ei suuremmin paneuduta mihinkään erityiseen uskontoon eikä siihen, mihin uskotaan, vain itse uskoon. Tietysti uskon kohteita ja uskontoja ei koskaan näissä yhteyksissä voida täysin sivuuttaa.
Tykkäsin kirjan pohdinnoista. Ehkä erityisesti siksi, että monet ajatukset olivat aika yhteneviä omieni kanssa. Mukava kuulla, että joku huomattavasti minua viisaampi ajattelee samalla tavalla ja osaa kaikenlisäksi laittaa asian paperille ymmärrettävällä tavalla. Siitä huolimatta, että en usko aivan samoihin asioihin kuin Hämeen-Anttila.

Noitanaisen älä anna elää

Noitavainot on yksi lempiaiheitaini, josta luen ja kuuntelen suunnilleen kaikki kirjat ja artikkelit, jotka suinkin saan käsiini. Tämä kirja kertoo erityisesti Ahvenanmaan noitavainoista, niihin johtaista syistä ja seurauksista.
Onnenmäärää pidettiin siihen aikaan vakiona. Eli jos itsellä oli huonompi karjaonni ja naapurilla taas samaan aikaan hyvä, kateus nostipäätään ja naapuria alettiin helposti syyttämään karjaonnen varastamisesta noitakeinoilla. Noitakeinoja myös ilmeisesti käytetiin aivan oikeasti, lehmien peräosia viilleltiin ja häntiä leikattiin. Jos satuit sanomaan jotakin negatiivista naapuristasi, joka sitten joutui onnettomuuteen ja joku vielä muisti aiemmat sanasi, olit aika varmasti noitasyytösten kohteena. Epämiellyttävää naapuria saattoi myös syyttää noituudesta ja yhtäkkiä syyttömyyden todistaminen olikin syytetyn harteilla. Ikävä kyllä ohjenuorana oli, että on parempi tappaa joku syytön kuin jättää mahdollinen noita eloon.
Mikä sitten sai naiset tunnustamaan ja ilmiantamaan toisiaan? Voisin kuvitella, että kuoleman edessä haluttiin vetää mukaan muita naisia, erityisesti joitakin, joiden kanssa oli ollut eripuraa. Omat tunnustukset ovat silti mysteeri, eikä niitä varmaan saada koskaan lopullisesti selvitettyä. Kiduttamalla varmasti saatiin epätoivoiset naiset tunnustamaan mitä tahansa ja jopa uskomaan syytöksiin. Nykyään puhutaan valemuistoista, joita ihmisiin saadaan iskostettua ja jotka ovat omassa mielessä ihan todellisia kuin oikeasti tapahtuneet asiat ja muistot.
Toisaalta puhutaan epileptisistä kohtauksista. Naiset varmaan itse uskoivat olevansa pahan vallassa ja eivät muistaneet purreensa itseään kohtauksen aikana. Pitivät puremaa sitten itsekin paholaisen puremana.

Unissasaarnaajasta on kattavampi kuvaus Kirsin kirjanurkassa.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Nuotiointia

Onneksi aurinko päätti näyttäytyä viimein tälläkin lomaviikolla.  Tai no, pilvet väistyivät auringon ja meidän välistä.
Ruotsalaisilla ei ole oikein hyviä sanoja nuotioimiselle ja makkaranpaistolle, kaikki on vain grillaamista. Jotenkin nuotioimisen arvostuksen puutetta, että sille ei ole omaa sanaa.
On sille tulelle sentään joku sana, brasa, mutta se voi tarkoittaa vaikkapa kokkoa tai takkatulta. Toinen sanakirjoista löytyvä sana on lägereld, mutta en ole kuullut sitä käytettävän kovin runsaasti täälläpäin. Eikä sekään ole minulle ihan nuotiota vastaava sana.
Kaikelle ei vain ole kunnon termiä kaikissa kielissä, aamulla mietimme eroja miten avain sopii tai käy johonkin lukkoon ja suomeksi myös kello käy.
Eipä täällä ole edes sanaa ruskalle.

Minulla on muutaman viikon tehnyt älyttömästi mieli suomalaista grillimakkaraa, eiku nuotio- tai siis hiillosmakkaraa. Sitä saa kaupungista, mutta meiltäpäs on yli tunnin matka kaupunkiin, niin ei ole tullut käytyä ihan vain makkaran takia. Mieliteko on kuitenkin onnistunut saamaan ruotsalaisen makkaran maistumaan ihan ällöttävältä suussani, joten päätin kokeilla jotakin minulle ihan uutta: tikkuleipää!
Kaikille muille se on varmasti vanha tuttu, mutta varalta ohje kaikille muille yhtä kokemattomille eräihmisille ja nuotioijille kuin minä:

Tikkuleipä

5dl vehnäjauhoja
2tl ruokasoodaa
1,5 - 2 tl suolaa
N. 2dl kylmää vettä

Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää sen jälkeen vesi. Vaivaa hyvin.
Sen jälkeen taikinan voi laittaa muovipussiin.
Minä pyörittelin taikinan kotona pitkuloiksi. Se meni pussissa taas yhdeksi köntiksi, mutta oli helpompaa käsitellä nuotiolla, kun oli hyvin vaivautua.

Taikina on kätevä kuljettaa minigrip -pussissa. Ekana päivänä meitä ei ollut kovin montaa grillaajaa, joten taikinasta jäi yli puolet. Se säilyi hyvin jääkaapissa. Mitä nyt pari taikinarottaa kävi verottamassa. Toisena päivänä meillä oli mukana 1,5 annosta ja lähes kaikki meni. Täksi päivää tein vielä yhden satsin. Päätimme nimittäin nuotioida vielä kerran tälle lomalle vaikka onkin pilvistä. Kylän lapsi luku nousi nimittäin täksi päiväksi neljällätoista prosentilla ja se on ihan hyvä syy paistaa taas tikkuleipää.



En olisi ikinä uskonut, että leipä voi olla näin hyvää.

torstai 10. maaliskuuta 2016

Keittiöpako

Eilisen ja tämän aamun olen käyttänyt aivojeni luovuussoluja, niitä kahta, niin, että varmasti pekoni haisee. Tulin luvanneeksi lapsille huonepakotehtävän illaksi. Ensimmäinen ongelma on, että meillä ei ole keittiössä edes ovea, saati sitten lukkoa. Mutta olen nyt muutaman tunnin kynsinyt päätä niin, että kynnen aluset on tikkuja täynnä ja nukkunut välissä pari tuntia. Tuloksena toivottavasti toimiva tehtävärata, ilman rataa ja ovea. Huone ja lukkoja sentään on.

Ehdotin tätä eilen lapsilleni ja vain nuorempi innostui vaisusti, isompi tyrmäsi koko idean aivan täysin, ihan typerää eikä missään nimessä hauskaa eikä hän kyllä ainakaan halua olla mukana. Naapurin tytöt tulivat sitten myymään meille keksejä ja hakemaan näytepaketin sitä, mitä meidän urheiluseura myy ja pyysin vanhempaa tyttöä auttamaan ideoinnissa. Mutta erityisesti juuri hän innostui valtavasti ideasta ja haluaa nyt osallistua ratkomaan ongelmia. Lopulta jopa oma vanhempi poikanen illalla laittoi viestin, että ehkä haluaakin olla mukana. En siis saanut ketään ideoimaan ja testaamaan ideoitten toimivuutta. En voi mitenkään tietää, ovatko keksimäni ideat ihan liian helppoja vai ihan liian vaikeita. Jälkimmäinen on ehkä parempi vaihtoehto, koska aina voi antaa vähän lisävinkkejä. Yhdestä tehtävästä keksin jopa kaksi versiota ja vaihdan vaikeampaan, jos näyttävät ratkovan liian helposti.

Nyt viimeisenä ongelmana on keksiä sopiva palkinto tehtävän ratkaisijoille. Käyn kohta ostoksilla hakemassa vähän rekvisiittaa. Ai niin, on vielä toinenkin ongelma, pitäisi saada tietää, montako muksua aikoo osallistua. Hiihtoloman kunniaksi muksut tietysti nukkuvat varmasti vielä, kun olen jo käynyt kaupassa.

Vähän jännittää, onnistuuko tämä ollenkaan. Saanko aikaan edes jossainmäärin lapsosia viihdyttävän tehtävän. Ovat jo niin isoja ja vaativia koko lauma. Tästä tulee tällainen testikerta, jos toimii jollakin tavalla, niin osaan ehkä ensi kerralla arvioida paremmin tehtävien vaikeutta. Toisaalta voi olla, että käytin kaikki ideani nyt, enkä koskaan kykene tekemään uutta rataa.

En kerro vihjeistä ja tehtävistä vielä mitään, koska on häviävän pieni riski, että poikaset sattuvat lukemaan tätä. Toisaalta saatan käyttää rataa uusiksi joillekin muille myöhemmin.

---------------




Eka vihje oli numerokoodi. Haastava, mutta äkkiä lapsoset sen lopulta ratkas.


Viimeinen oli myös numerokoodi. Ehkä liiankin helppo.

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Tammi- ja helmikuu

Tammikuu 


Vuoden aluksi kuuntelin lopouun Adler-Olsenin Osasto Q:sta tähän asti kirjoitetut kirjat. Näitä kahta uusinta ei ole ilmeisesti vielä suomennettu. Viides kirja, Marcoefekten oli tylsä ja turhan pitkä. Kaikista aiemmista kirjoista tuttu kaava toistui ilman mitään erityistä mielenkiintoista teemaa ja päähenkilöiden tapahtumat polkevat paikoillaan. Niin huono se ei sentään ollut, että olisin antanut periksi. Heti perään kuuntelin kuudennen, Den Gränslöse, joka oli taas paljon parempi. Vaikka rikos, tutkinta ja tapahtumat toistavat edelleen samaa kaavaa, niissä on mukana jotakin erilaista ja mielenkiintoista. Kaikenlisäksi tämä muistuttaa suosikkejani, historiallisia seikkailuita, mielenkiintoisen, täysin tarpeettoman nippelitiedon osalta. Eri uskontojen mytologiaa yhteensolmivasta tarinasta Orionin vyöstä ja Siriuksesta tykkäsin kovasti. Erityisesti, koska oli juuri muutamaa iltaa aiemmin opeteltu bongaamaan Orionin-tähtikuviota. Päähekilöistä osan elämä polkee edelleen ehkä liikaa paikoillaan, mutta toisten osalta päästiin sentään eteen päin.


Yritin kuunnella Neimalan ja Papinniemen Lukukirjaa kirjoista, mutta se jäi kesken. En oikein innostunut kuuntelemaan lyhyitä esitelmiä kaikenmaailman kirjoista, jos en ollut lukenut kyseisiä kirjoja, niin ne jäivät edelleen ihan tuntemattomiksi ja jos taas olin lukenut, niin en saanut mitään uutta informaatiota. Oli siellä kyllä muutama mielenkiintoinen kuvaus. Kirjaa voisi varmaan lukea mieluummin valikoiden sieltä mielenkiintoisia kirjoja. Vähän niinkuin kirjablogi, mutta ei silti. Jotkut varmaan tykkäävät enemmän. Jätin kesken. Olen suorastaan ylpeä itsestäni, että olen oppinut jättämään kesken ei niin mielenkiintoisia kirjoja.


Merete Mazzarella: Silloin en koskaan ole yksin. Ihan kiva kirja, josta en näin jälkeenpäin muista oikeastaan mitään. Ei siis tehnyt kovin suurta vaikutusta. 


José Luis Borges: El Aleph Vaihteeksi yritin kuunnella El Alephia espanjaksi. Kuuntelin läpi ja sen jälkeen luin paperilta. Uskomattoman huonosti osaan tämän ulkoa. Tarvitsin tästä pienen pätkän käännettäväksi yhteen kirjoitusprojektiin. Aika vaikeasti sisäistettävää tekstiä ja tulkitsin myös osaa aika erilailla kuin aiemmin. Kait se onkin tällaisen tekstin rikkaus, että sen voi lukea aina eri tavallas sen hetkisten kokemusten ja tuntemusten perusteella.

Pierre Lemaitre: Alex Tämän vinkin löysin jostain blogista, mutta en valitettavasti muista mistä. Ihan kiva dekkari, muistutti teemasta aika paljon yhtä espanjalaista dekkaria. Loppuratkaisu oli aika kiva, muualla nerokkaasksikin luonnehdittu. 
Kääpil

 Aapelin Koko kaupungin Vinskin luin yhdessä poikasen kanssaLuin sen itse joskus lapsena ja tykkäsin. Nyt olin aluksi vähän pettynyt, ei tämä ehkä niin hauska enää ollutkaan. Poikanen kuitenkin tykkäsi ja sehän oli pääasia. Pikkuhiljaa tarina imaisi mukanaan ja olihan se sittenkin hauska. Onneksi sentään en ihan helpolla anna periksi kirjojen kanssa, vaikka en ihan heti niille lämpenisikään. 

Lisäksi viime syksynä ilmestyi kolme kovasti odottamaani uutuutta ja vuodenvaihteessa ne sai jo äänikirjana. Näistä blogasin jo aiemmin: Sarah Lars: Valkoisen pilven maa
Siri Pettersen: Röta
Michael Mortimer: Blodsystrarna

Helmikuu

Jostain syystä olen luullut Mari Jungstedin dekkareita liian raaoiksi. Ilmeisesti asia on ihan päinvastoin. Innostuin kuuntelemaan hänen uusimpansa En mörkare himmel (Tummempi taivas) oikeastaan siksi, että se sijoittuu Gran Canarialle. Toisena syynä oli varmaan sopivaan paikkaan laitettu mainos. Lopussa oli tietysti sellainen cliffhanger, että nyt odottelen kovasti seuraavaa osaa. Ei ehkä ikinä pitäisi alkaa lukemaan uusia sarjoja, vaan odotella, että kirjoja on julkaistu enemmän. (Ajattelin samaa eilen tv-sarjoista, kun Housen kolmas kausi loppui, onneksi nyt minun telkussani neljäs alkoi heti perään, mutta olisipa ollut kamalaa odotella seuraavaa kautta.) Mutta ehkä nyt innostus keväämmällä kuuntelemaan lisää Jungstedia. Gotlantikin on kiehtova saari, vaikka en ole siellä koskaan käynytkään. 

Kate Atkinson: Elämä elämältä. Ensimmäinen Atkinsonini. En osannut oikein kirjoittaa siitä mitään.  Kirja, ja sen rinnakkaisteos on luettu ainakin Ullan luetut kirjat -blogissa. Aluksi olin aikonut kuunnella tuon Hävityksen Jumalan heti tähän perään. Mutta jostakin syystä se ei tuntunutkaan sopivalta. Aion kyllä vielä kuunnella sen. 
Samasta Ullan blogista sain myös kirjavinkin Marianne Cerdervall: Svinhugg. 

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupungin ovat lukeneet ja bloganneet ainakin  Ullan luetut kirjat, Kirjaneidon tornihuone, Hyllytonttu ja Kirjahilla. Minä en osaa jostain syystä sanoa tästä kirjasta vieläkään oikein mitään. Käyn kommentoimassa muita myöhemmin.

Katvealueella törmäsin kiehtoviin kirjavinkkeihin. Osa niistä oli jo keikkunut lukupinossa, mutta ei vielä päässyt sieltä siihen varsinaiseen the lukupinoon. Osaa mielenkiintoisista hämärän rajamaille, ja jopa sen toiselle puolelle, sijoittuvista kirjoista on vaikea saada käsiinsä täällä, ainakaan äänikirjana. Yhden sentään löysin heti siihen hätään:
Boris Hurtta (toim.): Onnellinen kuolema. Kirjassa on kolme pienoisromaania, tai pitkää novellia. Hurtan, Johanna Sinisalon ja Saulisantikon kirjoittamat. Yhden niistä olin kuunnellut aiemmin toisessa antologiassa. Minä tykkään tämän tyylisistä tarinoista ja jotenkin tämä tyyli tuntuu toimivan hyvin novelleina ja pienoisromaaneina. Tiesittekös muuten, että vielä pari vuotta sitten vierastin moisia kirjallisia tuotoksia. Koska samalla en ole oikein tiiliskivien suosija, mielikuvissani toimiva kirjan paksuus oli aika pienten toleranssien sisässä. 

Neil Gaimann: Coraline. Ei tämä ollutkaan liian pelottava.
Ihastuin koiran ja tytön keskusteluun teatterikatsomossa:

"Luulin, että suklaa ei sovi koirille".

"Ehkä siellä, mistä sinä tulet. Täällä me emme muuta syökään".

Näistä bloggasin: 
Kader Abdolah: Konungen 
Kathryn Stocket: Piiat 
Kaj Korkea-aho: Onda boken
Jonna Mononen: Hiljaa pimeässä


Kuuntelin Elif Shafakin: Kunnian heti Piikojen jälkeen ja aluksi tuntui, että sain liikaa yhteiskunnallista asiaa kerralla. Mutta tarina oli mielenkiintoinen ja olihan siinä mukana muutakin, kuin pelkkää yhteiskunnallista ja kulttuurillista valistusta. Kunniamurha on hyvin usein kurdeista kertovien kirjojen aiheena. Onko se tosiaan niin valtava osa kultturia ja emmekö tunne heitä mistään muusta, kuin niistä ja verisisä lakanalipuista. Onneksi olen sentään länsimainen nainen ja elän kohtalaisen turvatussa kulttuurissa. Vaikka meillä on myös vielä paljon epäkohtia, juuri eilen uutisoitiin äidin eurosta, joka on vain 68 senttiä. Se, että joillakin asiat ovat vielä huonommin ei saa olla syy, että emme taistelisi omien oikeuksiemme puolesta. Vain se luo mahdollisuuden taistella koko maailman naisten ja lasten oikeuksien puolesta.

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Rataskaivon kummitus. 1400-luvun Tallinnaan sijoittuva rikosromaani, toinen apteekkari Melchiorista kertova kirja. Tässä kirjassa Melchior selvittelee outoja tapahtumia yksinään. 
Dekkarilakossa kuuntelin tämän historiallisena seikkailuna.

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Paastonaika ja paperinukkekuume

Paastolla ei ole minulle varsinaista uskonnollista merkitystä, en usko sen ainakaan ihan vain itseisarvona lähentävän minua jumalaan tai mihinkään muuhunkaan. Mutta jotakin ihmiseen vaikuttavaa siinä on oltava, onhan se maailmanlaajuinen ja uskontojenlaajuinen ilmiö.

Paastota voi muustakin kuin syömisestä. Ainakin joissakin uskonnoissa paastonaikaan liittyy itse paaston lisäksi esimerkiksi musiikista ja seksistä pidättäytyminen. En tunne kaikkien uskontojen paastoamistapoja, enkä osaa kertoa, minkä uskontojen tunnen, joten käytän tuollaista epämääräistä joihinkin uskontoihin viittaamista. 

En väitä tuntevani paastoamisen alkuperäisiä syitä. Onko kyse ruumiin kurituksesta tai keskittymiskyvyn parantamisesta nälän avulla. (Parantaako se sitä tosiaan? Minä ainakin olen nälkäisenä valtavan pahantuulinen ja voin keskittyä vain mahaani.) Jotkut väittävät, että paastoamisen tarkoitus on säästää aikaa, kun ei tarvi laittaa ruokaa. Siihen sopii muista asioista kieltäytyminen. Ajatus on siis ajan säästäminen muista asioista ja sen ylijääneen ajan käyttäminen rukoilemiseen ja muuhun hartauden harjoittamiseen.

Itse olen päättänyt paastota tänä vuonna dekkareista ja kännykkäpeleistä. Ajatuksena siis ajan säästäminen muihin asioihin, vaikkapa erilaisille kirjoille. Kännykkäpeleistä säästyneellä ajalla olen viimeinkin saanut käsiteltyä muutamia kuvia, ja järjesteltyä niitä sopiviin albumeihin. No ei sentään, olen vasta ehtinyt suunnitella albumiin järjestämistä.

Tänään aloin kuitenkin kuuntelemaan espanjalaista Gran Canarialle sijoittuvaa dekkaria. Mutta keksin sille hyvän selityksen, miksi sain nyt poiketa säännöstä yhden dekkarin verran. Dekkarin määritelmä tässä on myös aika tiukka, historialliseksi seikkailuksi laskettavat kirjat eivät kuulu kieltolistalle. Ne olivat juuri yksiä niistä, joita oli tarkoitus saada lukulistalta kulutettua pois. 


----
Eilen kirjatilausta tehdessäni sain päähäni haluta paperinukkekirjan. En löytänyt vielä sopivaa enkä tilannut yhtään. Nyt kadun, olisin voinut hankkia jotakin. Etsin netistä kuvia paperinukeista, mutta en löytänyt yhtään kuvaa nukeista, joita minulla oli lapsena. Muistaako kukaan muu paperinukkearkkeja, joita sai esimerkiksi myymäläautosta? 
Aikakausilehdissä oli siihen aikaan monesti lastensivuilla paperinukkemissejä ja artisteja. Mutta ne ohuet lehtinuket olivat monesti hankalia, liian lörpsyjä sellaisinaan ja pahville liimattuina vaatteet liian tönkköjä. 
Minulla ei ollut juuri tyttökavereita pienenä ja niistäkin vähistä juuri kukaan ei leikkinyt paperinukeilla. Vain yhdellä naapurin tytöllä oli vielä omaani hienompi kokoelma paperinukkeja, sillä oli mahtavaa päästä joskus leikkimään. 
Myöhemmin sain oman siskon leikkikaveriksi. Nuorin sisko ei sitten taida edes enää tietää, mikä paperinukke on. Tai voi olla, että tietääkin, mehän ostimme paperinuken kerran lelumuseosta. 

Lelumuseot ovatkin sitten luku sinänsä. En ole koskaan nähnyt suomalaista, onko siellä jossain sellaisia?

torstai 3. maaliskuuta 2016

Bloggaamisesta

Vilkaisin blogin kävijätilastoa. Yleensä mielenkiintoisin tilasto on, mistä eri maista lukijoita, tai muuten vain kurkistelijoita, on käynyt. Toisinaan myös lista, mistä blogeista tänne on löydetty, siitä listasta löytää välillä ihan uusia mielenkiintoisia blogituttavuuksia. Tänään huomasin listan siitä, mitä postauksia on katseltu myös jännäksi listaksi; olin kokonaan unohtanut edes lukeneeni joitakin niistä.  Hauska, kun palautuvat mieleen. Ja mukavaa huomata, että joku lukee vanhojakin juttuja täältä.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Ulkosuomalainen, ja ruotsalainen, ihmettelee

Viime vuosituhannen lopulla olin vaihtarina Espanjassa. Niihin kuukausiin mahtuu paljon ihmeteltävää ja suomalaiselle erikoisia elämyksiä. Jopa kaasupullojen ostaminen oli minulle eksoottinen kokemus. Kaasuvuoto ja sitä varten seinässä oleva reikä vielä eksoottisempia.
Nyt aion kuitenkin kertoa vähän yliopistosta.
Tenttikausi oli minulle siihen aikaan täysin vieras käsite, meillä Suomessa ainakin siihen aikaan oli tenttejä joka viikko. Se ei tietenkään tarkoita, että jokainen osallistui tenttiin joka viikko, mutta ymmärrätte varmaan pointin. Espanjassa tenttejä oli vain muutaman viikon aikana lukukausien lopussa. Paitsi oikiksessa, palaan siihen joskus myöhemmin.
Meillä kotona oli aina kylmä ja päätin lukea kirjastossa. Yliopiston kirjastossa oli täyttä joten ajattelin mennä kaupungin kirjastoon. Eka yrittämällä en saanut istumapaikkaa joten menin seuraavana päivänä hyvissä ajoin, tai niin luulin. Puolituntia ennen kirjaston avaamista oven takana oli monen sadan metrin jono. Jäin jonon hännille, suomalainenhan jonottaa aina, jos löytää jonon.
Sain lopulta paikan täpötäydestä lukusalista. Minulla oli mukana limsapullo ja karkkilaatikko. Tupakkia jokaikisellä pään aukolla ketjussa vetelä valvoja täti tuli huomauttamaan, että salissa ei saa syödä edes karkkia. Mutta kuten jo varmaan huomasitte, polttaa sai. Olin toki jo tottunut siihen, osassa luentosaleista poltettiin. Tosin niissä sai myös syödä karkkia. Oman tiedekuntani, eli kemianlaitoksen, rakennuksessa tupakointiin luokissa. Geologian puolella ei. Siellä koin silti sen suurimman järkytyksen, kun yliopiston kahvilassa oli A-oikeudet.  Keskellä päivää. Hyllyt notkuivat kaikenlaisia väkijuomia. En koskaan tilannut siellä mitään. Harmi, olisi pitänyt ihan vaan asian absurdiuden vuoksi.

Tätä ihmettelee ruotsalaisetkin. Täkäläinen alkoholipolitiikka onkin vielä suomalaista tiukempaa. Puoliso oli ällistynyt ruokakaupassa, kun siellä myytiin olutta ja siideriä. Nauroin silloin sille, mutta muutaman kuukauden päästä ihmettelin itse Helsingin markettien tarjontaa.