maanantai 7. elokuuta 2017

Abdel Fattah-Randa: Tio saker jag hatar med mig själv


Aiemmin hehkutin ihastumistani Fattah-Randan ainutta suomennettua kirjaa Näyttääkö pääni tässä isolta. Ruotsiksi on onneksi ehditty kääntää myös tämä. Kirjojen teemat ja miljöö ovat samat, silti niissä käsitellään muslimitytön ongelmia hyvin erilaisissa tilanteissa. Aiemmassa nuori nainen on päättänyt ruveta käyttämään huivia kokopäiväisesti kun taas tässä päähenkilö salaa taustansa kokonaan. Tykkään kirjailijan elämänläheisestä kevyestä tyylistä. Hankalia ja rankkoja asioita voi ottaa esille viihdyttävästi ja normaalin elämän sivussa, ikään kuin ohimennen, mutta silti vähättelemättä. Mielenkiintoista kurkistaa itselle vieraaseen elämään ja kulttuuriin. Kirjailijan oma tausta on sananlainen kuin kirjojen päähenkilöillä, joten kuvaukset ovat uskottavia.
Onnekseni löysin kirjailijan muita teoksia englanniksi. Olen laiskahko lukemaan/kuuntelemaan enkuksi, jos ei ole pakko. Mutta ilmeisesti on innistuttava, koska löysin muitakin miekenkiintoisia YA-kirjoja.

Toivoin löytäväni  ja peräänkuulutin muutama viikko sitten kirjoja, jossa uskonto on läsnä, mutta eivät silti ole nk. hengellisiä romaaneja. Fattah-Randan kirjat ovat juuri sitä, mitä hain. Löysin muitakin kivoja musliminuorten elämästä ja ongelmista kepeästi kertovia. Niitä ei ole käännetty suomeksi tai ruotsiksi ja olen vähän laiska kuuntelemaan englanniksi. Yhden kuitenkin jo kuuntelin ja lupaan blogata sen lähiaikoina.

Samalla olen saanut järjesteltyä ajatuksiani, mikä on se, joka monissa kristillisissä kirjoissa tökkii ja mitä oikeasti haluan. Monissa tapahtuu ihmeitä ja Jumala autta hyvin epäuskottavalla tavalla. Osa muistuttaa enemmänkin scifiä tai fantasiaa.  Sen tyyppisestä tykkään vain, jos se on totuuteen perustuvaa, muuten jatkuvalla johdatuksessa kulkeminen ei anna mitään. Uskovaisten elämästä kaikkine arkisine ongelmineen ja iloineen on mukava lukea. Kaikenlaisten uskontojen!

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Aila Ruoho: Pyhät, pahat ja pelokkaat


Kirja uskonnollisissa yhteisöissä koetusta pelosta, ahdistuksesta, henkisestä pahoinpitelystä sekä itsetyhoisuudesta. Vaikka viimeksi mainittu nostettiin jossain alkupuheessa varsinaiseksi aiheeksi, ei se ainakaan minulle noussut kirjan pääaiheeksi.
Kirja on koskettava ja silmiäavaava, lisäksi henkilökohtaisesti koskettava. Olen kasvanut nuoruuteni yhdessä haastatteluissa esille tulleista yhteisöistä. Minulla ei kuitenkaan ole kovinkaan voimakkaita traumoja siltä ajalta ja siitä yhteisöstä. Kyllähän siellä tietyt asiat nostettiin esille tosi väärällä tavalla ja tottakai se vaikutti minuunkin. Olen kuitenkin joutunut aivan kuvatunlaisen kohtelun kohteeksi täysin uskonnosta irrallisessa yhteydessä. Ominausuudet, jotka tekevät hengellisen yhteisön johtajat vaarallisiksi monille eivät ole vain heille varattuja. Suurin ero perheessä/työpaikalla/koulussa hallitsevaan narsistiin tai muuhun valtaa käyttävään on, että seurakunnassa on helppoa saada hallintaan enemmän ihmisiä (kuin niissä muissa. Äidinkielenopettajan vaatima lisäys, etten jäisi kiinni svetisismistä.)  Uskonto antaa myös tekosyyn alistaa esim. naisia. Vaikka se ei millään tavalla kuulu uskontoon alunperin, pääsi se uimaan sisään jossain 100 ja 300-lukujen välillä. Kaikissa ei-uskonnollisisa alistavissa yhteisöissä alistetaan naista, mutta sitä vastaan protestoidaan enemmän.
Toinen minuun osunut asia on karttaminen. Kuten kirjassakin sanotaan, monikaan yhteisö ei sitä vaadi, suosittele tai edes mainitse. Käytännössä lähes kaikki yhteydenpito kuitenkin lakkasi. Tai ehkä sitä ei koskaan ollutkaan, voihan se johtua siitäkin.
Liikkeiden suhtautuminen asioihin on vuosien saatossa muuttunut, mutta niin on ympäröivän maailmankin. Se otetaan kirjassa lopulta esille kerran. Minusta se olisi kuulunut mainita muutamassa muussakin yhteydessä.
Kirjaan kannattaa tutustua ja se on ehdottomasti asiaa, jolta ei saa ummistaa silmiä. Kirjan puutteena on sivuuttaa se, että monilla ei ehkä ole pahoja kokemuksia. Jonkinkainen arvio, miten yleisiä ne ovat ja onko niitä vähemmän joissain yhteisöissä, jotka eivät olleet esillä tässä kirjassa. Annetaan myös se kuva, että tämä olisi vain uskonnollisten yhteisöiden ongelma. En kiellä, että on erityisen järkyttävää, kun pahuutta esintyy siellä, missä pitäisi olla vain hyvää ja rakkautta.
En ota nyt esille aihetta, miksi lahkoihin liitytään. Kirjoitin siitä keväällä esseen ja siihen voinee palata joskus, jos on tarvetta. Tästä aiheesta voi keskustella privaatistikin, jos haluaa.

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Paholaisenhillo

Jos koiralla olisi blogi se kurjoittasi nyt:
"Mamma on tullut kotiin. Minä rakastan mammaa. Mamma ymmärtää noutajan tarvitsevan paljon herkkuja."


Tästä patjasta ompelen tänään koirasängyn. Voi olla, että tuleva omistaja on ominut sen jo nyt niin, että saanee hepulin, kun alan leikkelemään.

Sisko sanoi minulle Haaparannan onnikka-asemalla:"Älä kiinny tavaraan kiinny ihmisiin!" Olin järkyttynyt, koska vad5a 18v palvelleet vaelluskenkäni murtuilivat yhtäkkiä pilalle. Pahinta niin kauan kestävissä kengissä on, että niihin ehtii kiintyä.


Vielä en ole saanut heitettyä menemään.

Otsikko lupaili ruuanlaittoaihetta. Tässä samalla kiehuttelen paprikahilloja. Kerron myöhemmin, miten pahasti epäonnistuvat. Tai onnistuvat, mihin en vielä usko. Kuulokkeissa seurana David Casarettin Kuolema Kukko-onnen majatalossa. Sen luvattiin olevan Thaimaahan sijoittuva hyvänmielen dekkari.  Toivottavasti vastaa odotuksia. Bussimatkalla lopettelin Harri Nykäsen Ariel Kafka -sarjan ja tutustuin australialaiseen muslimiin. Molempia ikävöin ja suosittelen kaikille.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Harri Nykänen: Ariel

Juutalainen rikoskomisario tutkii henkirikosta Helsingissä ja käy jopa välillä synagogassa.
Tämä ei kuulunut niihin dekkareihin, jotka ilmaisevat heti täysin mukaansa ja seuraava kirja on oltava jo valmiina ennen edellisen loppumista. En silti malttanut laskea tätä osaa käsistäni koko päivänä kovin pitkiksi hetkiksi. Kuvaannollisesti. Läheltä piti oikeasti sekin, että aloitin seuraavan osan heti perään. Eli selvästi parempi kuin vain ok. Mutta jotakin jäi puuttumaan. Toiko päähenkilön uskonto kirjaan jotakin lisää? Toi tietysti, mutta olisin odottanut vähän enemmän. Jospa seuraavissa osissa päästäisiin
syvemmälle komisarion yksityiselämään, jota tämän osan perusteella on hyvin vähän. Juutalaisuutta tarvittiin ehkä tuomaan erilainen ulottuvuus itse rikokseen ja sen selvittelyyn. Mietin jo etukäteen, miksi kirjailija on tehnyt päähenkilöstään juutalaisen.

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät


Elsan kiinnostuu karismaattisemmasta uskonnosta kuin perheessä on totuttu. Vanhempia uskon asiat eivät kiinnosta, ainakaan tiettävästi, lainkaan, isovanhemmat ovat körtteja. Elsasta kavereineen tulee helluntalainen. Muutamia seurakuntalaisia kuvataan varsin "palaviksi". Elämän suurin tarkoitus helluntaitytöille on miehen löytäminen, vaikka Jumalasuhdettakin hoidetaan ja suulla tunnustetaan (väitetään) tärkeimmäksi. Tämän takia en koskaan istunut helluntaitytön muottiin. Oma menneisyyteeni muistuttaa siis kovasti Elsan nuoruutta. Joissain sivuhenkilössä on silti että enemmän minua kuin Elsassa, ainakin liikkeen jättämiseen liittyen.
Tämä ei ole mikään paljastus helluntaiherätyksen vaietuista asioista, eikä se edes yritä olla sitä. Se on silti hyvä kuvaus siitä, mitä elämä liikkeessä ja liikkeen ja profaanin kodin välillä voi olla. Elsan kokemukset ovat hyvin lähellä omiani.
Kirjasin ylös muutamia ajatuksia kirjaa kuunnellessa. Laitan ne tähän sellaisinaan, en usko saavani niistä muokkaamalla parempia.
Käytän varsin ranskalaisia viivoja, koska niin harvoin pääsen käyttämään niitä.

- Pahempaa kääntyä toiseen uskoon kuin     olla uskonnoton, jopa protesranttisten kristittyjen välillä.

- Nuorten pukeutuminen kuulosti tutulta. Siihen aikaan oli tavallista, että nuorilla tytöillä oli mari-paita ja farkut.

-Tunnistinpa sen tyttöjen katsoman, nimeltä mainitsemattoman ohejmankin. Tosin sen verran vanhempi olen, että sitä katsottiin vasta ulkomailla asumiseni jälkeen. Yhdessä hyvän tyttöystävän kansa tietysti

- Nuoruuden ystävien uskon muuttumattomutta on kritisoitu , tai ainakin kommentoitu kirja-arvosteluissa. Mutta niin minäkin koen, joidenkin usko on toki muuttanut, uskontojen on voinut vaihtua , jopa loppunut. Silti tuntuu, että monien usko on täysin muuttumaton. Se on nähtävästi vain harha, miten muut sen haluavat esittää, tai ihan vain minun tulkintaani.

- Vaikka en ole asunut lähelläkään Columbiaa ja sen sisällissota on tuttu vain opinnoista ja sieltä tulleen ystävän puheista, espanjankielinen maailma ja tuon tyyppiset seurakunnat olen käynyt kokemassa. Telenovelat on myös tuttu käsite. Ne onki muuten hyviä.

- Panelavesi oli tuntematon nimitys, vaikka jotai sen tapaista minulle on kyllä tarjottu. Tai panelan tyyppistä sokeria teen sekaan. Ei yhtään minun juttu. 

- Amerikasta tulleet toinen toistaan villimmät virtaukset on saatu näppärästi mukaan. 

Olinpa näemmä kiinnittänyt huomion lähinnä täysin epäolennaisiin seikkoihin, kuten tavallista. Pienet epäolennaiset 
yksityiskohdat ovat kuitenkin juuri se, mikä tekee kirjat, tämänkin, eläväksi.  

Olen joskus nähnyt lukemiini kirjoihin perustuvia elokuvia tai sarjoja, joita katsellessa tuntuu, että jos en olisi lukenut kirjaa, en ymmärtäisi, mitä tapahtuu. Ehkä lukematta järtäneetkin ymmärtävät, mutta eri tavalla. Tämä kirja ei ehkä anna yhtään samanlaista kuvaa eri kontekstissä kasvaneesta ihmiselle kuin minulle. Toisaalta voi myös olla, että omat hyvin hyvin samanlaiset kokemukseni saavat minut näkemään kaiken vielä oman elämäni kaltaiseksi vääristyeenä.

Olisin kaivannut enemmän kuvauksia Columbiasta, elämästä siellä, kaupungista ja erityisesti sikäläisestä seurakunnasta. Nyt näen sen yhden (oikeastaan kahden) madridilaisen seurakunnan tyylisenä, eikä se välttämättä ole lähelläkään oikeaa kuvaa. 

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Jussi K. Niemelä: Mitä uusateismi tarkoittaa

Oikeastaan tuo on vähän huono nimi tälle postaukselle, koska en nyt aio varsinaisesti esitellä kirjaa, vaan ottaa esille muutamia siitä heränneitä ajatuksia. Luin kirjan jo aikaa sitten ja epäilen, että olisin siitä jopa blogannut, en kuitenkaan löydä sellaista kirjoitusta mistään. En yleensä kamalasti puutu muiden ihmisten maailmankatsomukseen, mutta toisaalta, jos jättäisin kokonaan puuttumatta, ei jäisi mitään sanottavaa. Jos haastelisin kokoajan omasta maailmankatsomuksestani, niin olisin turhan kovasti vain itsestäni puhuva kaveri. Tai ehkä on vain tunnustettava, että ei minulla ole mitään maailmankatsomusta.
Kirjassa on jonkin verran ihmisten kokemuksia, miten vaikeaa on elää ateistina kristillisessä maassa, erityisesti koulut tuntuvat monessa paikassa olevan edelleen kamalan kristittyjä. Itsestäni se tuntuu omituiselta, koska en ole koskaan kokenut niin kouluissa, mutta ehkä sitä ei tule ajateltua, kun ei itse ole erityisesti kristinuskoa vastaan. Toisaalta viimeisimpien yli 20v kokemukseni eivät ole suomalaisista kouluista. Minusta se on väärin, että yhtään ketään painostetaan tai pakotetaan harjoittamaan yhtään mitään uskontoon, tai vaikkapa politiikkaan yms, liittyvää. Muualla kuin perheessä. Olen vuosien mittaan tapellut ajatuksen kanssa ja nykyään olen sitä mieltä, että vanhemmilla on oikeus kasvattaa lapsensa omien näkemystensä mukaan, niin kauan, että lapset itse osaavat päättää, mitä haluavat uskoa ja ajatella. En osaa antaa mitään tiettyä ikää tälle, eikä edes YK anna mitään tarkkaa ikää. Monesti ajatellaan, että 12v saa itse päättää monista asioista, kuten kumman vanhemman luona asuu. Uskonnosta käsitys tuntuu vaihtelevan 12v, 15v ja 18v välillä. Minusta jopa alle 12v voi itse tietää, uskoo ja miten paljon haluaa osallistua. Mutta kyllä vanhemmilla silti vielä on oikeus määrätä lapsi mukaan tiettyihin tilaisuuksiin, osallistumaan ei ehkä niinkään.
Kun ateisti valittaa, että muut lukevat ruokarukouksen ja hän joutuu kuuntelemaan sen. Koska yksi ei vakaumuksensa vuoksi sitä halua lukea, eivät hänen mukaansa muutkaan saisi. Tässä törmätään jo rajusti muiden uskonnonvapauden rajoittamiseen, käsittääkseni kaikilla on oikeus rukoilla tai harjoittaa uskontoaan. Pitäisikö sitten määrätä, että kouluissa on mahdollista lukea ruokarukous, mutta vain kaikki hiljaa mielessään. Häiritsisikö sekin ateistia? Entäpä jos joidenkin vakaumukseen kuuluu rukoilla ääneen tai yhdessä? Kuka tämän saa lopulta päättää. Uskonnonvapauslaki onneksi takaa oikeuden harjoittaa uskontoa, vaikka ateisti, tai muuhun uskontoon kuuluva, joutuu sen näkemään tai kuulemaan. Sen luulisi muutenkin olevan aika itsestään selvä ihmisoikeus. (Ja nyt kaikkien, jotka haluavat ottaa esille muita lakeja rikkovat uskonnonharjoittamismuodot, niihin pätee kyllä sitten muut lait, jotka saattavat rajoittaa niiden harjoittamista.) Ateistia ei saa pakottaa osallistumaan rukoukseen ja ehkä hänelle on annettava oikeus poistua muualle siksi aikaa. Ei siihen rukoukseen saa pakottaa osallistumaan kyllä ketään muutakaan. Ei agnostikkoja, ei muihin uskontoihin kuuluvia eikä edes kristittyjä. Eiväthän kaikki kristityt halua rukoilla kaikkien kristittyjen kanssa. Käytin nyt sanaa halua, vaikka ehkä siinä on kyse suuremmista asioista kuin pelkästä halusta.

Asia, mitä oikeastaan eniten olen tässä ihmetellyt ovat ateistien väitteet että uskovaiset kieltävät tieteen ja vastustavat tieteen edistystä. Heillä tuntuu olevan täysin sokea piste siinä kohti, että tänä päivänä uskovaisillakin on monenlaisia näkemyksiä esimerkiksi evoluutiosta ja luomisesta. Eikä moni ihan puhdas kreationistikaan suuremmin vastusta tieteen tekemistä, ei vaan itse henkilökohtaisesti ehkä osallistu siihen, mutta ei kovin moni evolutionistikaan aktiivisesti etsi fossiileita, kartoita geenisekvenssejä tai mitä muuta tieteen tekeminen pitääkään sisällään. On kyllä totta, että jossain päin maailmaa on isoja ihmisryhmiä, jotka opettavat kreationismia ainoana oikeana oppina ja sen varjolla heille on syötetty ajatus, että ilmastonmuutosta ei ole olemassa. Jos joku syyttää tästä ensisijaisesti uskontoa ja ajattelee, että uskonnot poistamalla ongelmakin poistuu, taitaa olla aika hakoteillä. Ikävä kyllä uskontoja käytetään politiikan välineenä, ja yleensä pahassa. Näiden ajatusten takana on kuitenkin jotakin ihan muuta. Olen törmännyt ajatukseen, että yksi niistä syistä on uskonnon opetuksen(uskontotieteen) puuttuminen kouluista. Silloin ihmiset eivät opi ymmärtämään uskonnon ja tieteen välistä eroa, kuten me täällä pohjoismaissa ja muutenkin uskonnollisia ajatuksia ujutetaan muun opetuksen sekaan. Meille kuitenkin opetettiin jo aikoinaan biologia biologiana ja uskonto uskontona.

Samalla ateistit kuitenkin itse jättävät huomiotta kaikki muiden tieteenalojen tutkimukset ja tulokset. Tämän tästä törmää väitteeseen, että uskonnot estävät tai hidastavat maiden demokratisoitumista. Kuitenkin alan tutkijat väittävät uskonnollisten liikkeiden hidastaneen demokratisoitumista 39 maassa 40 viimeisen vuoden aikana. Demokratisoitumisen puolesta erilaiset uskonnolliset järjestöt ovat taistelleet, joka ajavana tai tukevana voimana yli 60 maassa. Esimerkkeinä vaikkapa Filippiinit 70-luvulla ja Intia vuosina 75-77. Tilastoissa näkymättöminä vielä ei uskonnollisissa liikkeissä mukana olevat uskonnolliset ihmiset. Sellaisesta on hyvä esimerkki tämän päivän Myanmarista.

Toisena monesti esillä olevana ovat maailmalla riehuvat konfliktit, joista kyllä noin 30% on uskonnollisia. Niistäkään monissa perimmäinen syy ei ole uskonnollinen, mutta uskonto toimii hyvänä motivaattorina ja yhteisöä koossapitävänä liimana. Minkään konfliktin ainoa syy ei ole uskonto. On aika vaikea uskoa, että ilman uskontoja konflikteja ei olisi. Tutkimuksen mukaan uskonnollisen väkivallan hyväksymistä ei lisää uskonnollisuus, mutta uskonnollisissa ryhmissä mukana oleminen. Se taas voi liittyä siihen, että yhteisöllisyydellä on havaittu olevan ikävä kääntöpuoli eli vihamielisyys (enemmän tai vähemmän) muita ryhmiä kohtaan. Tästä viimeisestä on hyvä kirjoitus juuri tuossa Niemelän toimittamassa Mitä uusateismi tarkoittaa -teoksessa.

Tämä on vain lukematon blogiteksi, en laita tähän lähdeviittauksia. Annan silti kirjavinkkinä lähdekirjallisuuden, mikäli joku sattuu olemaan kiinnostunut:

Ginges, Jeremy; Hansen, Ian and Norenayan, Ara, Religion och Support for Suicide Attacs. Psychological Science  Feb2009


Lindgren, Tomas, Fundamentalism och helig terror: religionspsykologi för vår tid


Lindgren, Tomas, Religion och konflikt komplexa samband, komplexa orsaker



Toft, Monica Duffy, Philpott, Daniel & Shah, Samuel Timothy, God's century resurgent religion and global politics

perjantai 12. toukokuuta 2017

Vetoketju

Kuuntelin ommellessani Juha Ruusuvuoren Lemminkäisen laulua. Siinä ratsastetaan aina välillä hevoilla. Mitenkähän isoja ne mahtoivat olla. Hevonenhan on selvästi pieni hevo. Voisi luulla, että koko ero on ihan huomattava, että alettiin puhumaan diminutiivissa.
No ok, vuoan se oli vaikka hellittely muoto, eikä aina kokoon viittaava. Kaverin mummuki on ruvennut nimittään mua oman kielensä diminutiivimuotoisella nimellä, vaikka en tosiaan ole pienentynyt ja olen myös huomattavasti suurempi kuin hän ja perheensä naiset.
Jätin tuon kirjan kesken muutama viikko sitten; ei ottanut tuulta alleen. Koska en onnistunut lataamaan mitään muuta puhelimeni elkein pääsi Lemminkäinen laulamaan uuden koelaulun. Kirja muuttui kiinnostavaksi heti ekoilla minuuteilla siitä, mihin olin sen jättänyt. Onneksi en antanut periksi. Tosin ruukaan moittia kirjoja, joilla kestää liian kauan muuttua mielenkiintoisiksi, sellainen ei ole oikeasti läheskään täysin onnistunut.
Paljastan vielä, että vastoin odotuksia vetoketjun ompelu onnistui täydellisesti!  Toinen ompeluprojekti taas ontuu ja puoltaa pahasti. Miten voi onnistua ompeleen puolet osasista tavalla tai toisella väärinpäin? Iltapuhteeksi ratkoin irti seuraavan vetskarin. Illalta ja viikonloppu kulunee sen kimpussa.
Harmi, että en tajunnut räpsiö kuvia.

maanantai 8. toukokuuta 2017

Tarquin Hall: Vish Puri -sarja

Tarquin on Lontoossa syntynyt amerikkalaisenglantilainen journalisti - ja selvästi myös kirjailija.
Englannista Tarquin muutti Texasiin cowboyksi. Myöhemmin hän on ehtinyt asumaan ympäri maailmaa ja matkustellut pitkin Aasiaa. Nykyään hän asuu New Delhissä intialaissyntyisen vaimonsa ja lastensa kanssa.

Vaikka kirjailija on britti tuntuu hän välittävän autenttisen kuvan Intiasta. Ei ainakaan kolonialisoivaa vaan ennemmin sitä kritisoivan. Toiseksi viimeisessä osassa rivien välistä kuuluu selvästi kritiikki brittien tavalla hallita ja hajottaa ennen toimivat järjestelyt vihanpidoksi.
Vish Puri on harras Hindu ja tarinassa on palasia uskonnon harjoittamisesta arjessa. Kunhan vain ehtii niitä havaita Purin ja apureiden vauhdikkaassa seurassa.

Vish Puri on Intian maineikkain yksityisetsivä, ainakin omasta mielestään. Ja jos ei maineikkain, niin ainakin parhaalla ruokahalulla varustettu. Kirjailija on ehkä tarkoituksella luonut ahmatin saadakseen mahdollisimman paljon ruokakulttuuria mukaan. Tai sitten hän on vain brittiläisen nuortenkirjallissuuden kasvatti. Kirjojen lopussa annetaan resepti tarinaan sopivaan ruokalajin.

Vish Purin harmina on alamaailman ja kilpailevan etsijän lisäksi harminaan varsin näppärä äiti. Moni muu voisi olla kiitollinen neuvokkasta lähiomaisesta, mutta kun Purin mielestä "äidit eivät ole yksityisetsiviä". Äiti on kuitenkin vastuussa tarinoiden historiallisista kokemuksista ja huumorista.

Mielenkiintoista ja mukavaa vaihtelua törmätä dekkariin, joka ei sijoitu Ruotsiin, Suomeen tai muuhun Eurooppaan. Vaikka kirjailija ei täyttänyt toivettani intialaisesta dekkaristista, uskon Tarquinin kuitenkin tuntevan ympäristön kohtalaisen hyvin ja turistia paremmin.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

...Eikä sitä näytetä kuin vihkipallin päällä....

Madonluvut vietti häitä. Kotipihassa kuusenhavualttarilla.




Koristeluna itse vihkipaikalla rakovalkeita, jätkänkynttilöitä, auringonlasku, täysikuu ja Venus. 

torstai 23. helmikuuta 2017

Feminististä teologiaa - Marian monet kasvot

En otsikoinut tätä postausta kirjan nimellä vaikka tämä perustuu pitkälti juuri yhteen teokseen, mutta ei silti aivan täysin. Luin yhtä esseetä varten Barbara macHaffien kirjaa Her Story (1983). En ole lukenut kuin kurssille pakolliset 4 ensimmäistä lukua. Kirja oli kyllä mielenkiintoinen ja oikeasti olin ensin ajatellut ahmivani koko teoksen, mutta kun on niin paljon muuta kirjallisuutta käsiteltävänä, niin en ole millään ehtinyt. Lisäksi pikainen selailu jätti mielikuvan, että alku olikin kaikkein mielenkiintoisin osa. Tosin voin olla täysin väärässä. Jos jotakuta suinkin kiinnostaa, niin lukekaa ihmeessä koko kirja, ja käykää vaikka kommentoimassa, millainen oli. Ehkä vielä tartun tähän uudelleen.

Epätasa-arvosta ja naisten huonosta asemasta syytetään usein kristinuskoa. Asia ei ole ihan niin yksiselitteinen, että tuli paha kristinusko ja alisti naisen. Kun mennään aivan kristinuskon alkulähteille, tai ehkä siihen juuri vasta lähteestä pinnalle nousseeseen raikkaaseen veteen, naisten asema oli paljon parempi kuin meidän on annettu ymmärtää. Rooman valtakunnassa naisen asemaa taas ei ollut välttämättä kovin kaksinen, eikä kaikissa muissakaan alueella vallitsevissa kulttuureissa. Näyttää siltä, että epätasa-arvoisuus imettiin kristinuskoonkin ympäröivistä kulttuureista. Ilmeisesti jo ennen kuin se 300-luvulla nousi Rooman valtakunnan pääuskonnoksi. Toisaalta taas voi olla, että alunperinkin naisen asema oli meidän silmissämme vielä huono. Toiselta toisaalta voidaan silti sanoa, että kristinusko on syyllinen epätasa-arvoon, koska kristinusko oli myöhemmin juuri sitä, miksi se muodostui sen alkuperäisen juutalaisen lahkon ja muiden kulttuurien kohtaamisessa.
Kirjassaan macHaffie esittelee, miten esimerkiksi joidenkin naisapostolien nimiä on vaihdettu miesten nimiksi. Hänellä on esittää perusteluitakin asialle, minä en kuitenkaan ole oppinut niitä ulkoa.
Miksi kukaan kristitty sitten ei älähtänyt aiheesta ja puuttunut naistenaseman heikentämiseen? Se ei varmasti ollut siinä yhteiskunnassa kovin helppoa. Eikä sille ehkä aluksi ollut mitään tarvetta, kristityt taisivat sulautua valtakulttuuriin pikkuhiljaa. En vaikuta uskottavalta, että kun kristinuskosta tuli valtionuskonto, kaikki sen ajan kristityt muuttivat heti omia uskomuksiaan ja käsityksiään. He taisivat elää kuten ennenkin. Mahtoikohan jäädä jäljelle ryhmiä, jotka eivät halunneet integroitua Roomaan ja pysyivät siitä erillään? Olisiko sellainen, sanotaan nyt vaikka apostolinen uskonto, voinut elää jossain, vaikkapa ihan Euroopassa, ehkä maan alla, kaikkien tuntemattomissa. Kuten jotkut väittävät noituudenkin, tai siis vanhojen pakanauskontojen eläneen. Putkahtivat sitten esiin, kun yhteiskunnallinen tilanne sen salli, eikä kukaan tiennyt koskaan mistään mitään, eikä jättänyt tietoja jälkipolville. Jos ei sitten jotain salattua tietoa, josta emme tiedä mitään.

Kuuntelin tämän kaveriksi Päivi Salmesvuoren toimittaman teoksen Eevan tie alttarille. Siihen on koottu suomalaisten asiantuntijoiden kirjoituksia naisten asemasta eri aikakausina. Kirja on helppolukuinen, olisiko kansantajuinen oikea sana. Erityisesti sen teki Her Storya helpommaksi, että se oli suomeksi. Tässä teoksessa mietittiin myös sitä, oliko Jeesus erityisen edistyksellinen naisenaseman ajaja. Näin ei välttämättä ollut, vaan sen ajan juutalainen yhteiskunta oli todennäköisesti kokonaisuudessaan paljon naismyönteisempi kuin meille on opetettu. Eikä Jeesus ainakaan ollut naisten asemaa polkeva, hänen suhtautumisensa esimerkiksi samarialaiseen naiseen on täysin käsittämätön monille sen ajan juutalaisille: vertavuotava, samarailainen ja nainen.

Minulle oikeastaan riittää se, että Galatalaiskirjeessä sanotaan, että ei ole eroa oletko mies vai nainen. Mutta koska on ihmisiä, jotka löytävät aihetta venkoilla tästä, on hyvä, että asiasta on kirjoitettu enemmänkin.

On tietysti totta, että vaikka apostoleina oli myös naisia, niihin kahteentoista lähimpään ei kuulunut yhtään naista. Se saattoi johtua tietysti ympäristön asenteista tai sitten alun perin ei ollutkaan yhtä erityistä kahdentoista joukkoa, vaan se on muotoiltu myöhemmin. Se selittäisi sen, että nimilistasta on erilaisia versioita. Voi hyvinkin olla, että esimerkiksi Martta ja Maria olivat Jeesuksen hyvinkin läheisiä opetuslapsia.

Uuden testamentin nimi valikoima on muuten aika rajoittunut, lähes kaikki vähänkin suuremmassa roolissa olevat naiset ovat Marioita. Olikohan se tosiaan niin yleinen nimi silloin, vai onkohan sekin myöhäisempi vääristymä, kaikki naiset on niputettu ryhmäksi marioita yksilöllisyyden sijaan. Toinen Maria, joka on esillä Uudessa Testamentissa, on Magdalan Maria, Maria Magdalena. Tunnemme hänet huonomaineisena naisena, varsin kyseenalaisen ammattikunnan edustajana. Raamatussa ei kuitenkaan ole minkäänlaista mainintaa Marian ammatista, puhutaan vain pahoista hengistä. Apokryfikirjoja ja muita varhaisia legendoja en tunne niin hyvin, että osaisin sanoa, juontuuko käsitys ammatista jo niistä, vai onko se vielä myöhempää perinnettä ja onko sekin tarkoitushakuinen ajatus.

Oikeastaan keskityin tässä kirjassa erityisesti Marian palvontaan keskiajalla. Nykypäivän protestanteille Maria on aika kaukainen hahmo ja erityisesti hänen palvonta, ja vieläpä jumalan äitinä, on vieras ja ehkä paheksuttavakin ajatus.
Marian palvonnan ajatellaan syntyneen muinaisten uskontojen jumalattaren palvonnan jatkumona. Lisäksi, kun mielikuva Jeesuksesta tuomitsevana hallitsijana kasvoi, tarvittiin joku lempeämpi hahmo, jota uskallettiin lähestyä. Mariaa pidettiin myös kuningattarena, joka hallitsi taivaassa poikansa rinnalla. Ehkä Mariaan kasattiin Jumalan naiselliset ominaisuudet ja aiempi Jumala käsite jaettiin kahtia kahteen sukupuolittuneeseen osaan.
Jeesuksen neitseellinen sikiäminen ei ole Raamatussa valtavasti esillä ja jopa siellä, missä se alun perin mainitaan, on käännösvirhe. Hepreankielisessä tekstissä ei puhuta neitsyestä vaan nuoresta naisesta. Jotkut uskovat, että neitseestä syntyminen keksittiin korostamaan Jeesuksen jumalallisuutta muiden antiikin uskontojen mallin mukaan. Itse en ehkä ajattelisi, että kristinusko otti mallia muista, en myöskään, että muut ottivat mallia siitä. Ennemminkin ne kaikki ovat saaneet samoja vaikutteita jo muinoin.

macHaffie näkee Marian palvonnan oikeastaan yksinomaan naisen asemaa heikentäneenä asiana. Maria esitettiin nöyränä naisenasemaan kiltisti alistuvana naisena, jonka alistuvaa esimerkkiä kuului seurata. Toisaalta Maria oli ideaalinainen, jollaiseksi kukaan muu ei voinut tulla, hän oli äiti ja synnyttäjä, ilman kipuja ja jopa ilman neitsyyden menettämistä edes synnytyksessä. Kaiken lisäksi hän oli jopa synnittä siitetty; ajatus perisynnistä tuotti ongelmia, eihän jumalaa voinut synnyttää perisynnin alainen ihminen. Siksi kehiteltiin oppi, jonka mukaan myös Maria oli siitetty neitseellisesti ja siinä samalla hänet puhdistettiin perisynnistä. Aika monimutkainen oppi, jota on tajua yhtään, saati osaa sitä selittää muille. Sen verran tajuan siitä, että tarpeen mukaan keksittiin aika lennokkaita oppeja.
macHaffie jättää kertomatta Maria-kultin hyvistä puolista. Miten Maria saattoi olla monelle naiselle se jumaluuden osa, joka koettiin läheiseksi, voimaa antavaksi ja auttavaksi. Olihan Mariakin ollut äiti ja synnyttänyt, vaikkakin kivutta. Silti häntä pidettiin synnyttäjien auttajana ja ymmärtäjänä. Kaiken lisäksi Maria oli menettänyt poikansa. Siinäkin mielessä hän ymmärsi naisia aikana, jolloin lasten kuolema oli pahimmillaan enemmän sääntö kuin poikkeus.

Vaikka Her Storyssa on paljon hyviä ajatuksia ja tietoa naisten asemasta kristinuskon historiassa sen alkuajoista nykypäivään asti, en oikein tykkää sen liiallisesta tarkoitushakuisuudesta. Tuntuu kuin kirjoittaja haluaa löytää vain kaikki ongelmat. Tietysti tarkoituksena on nostaa esille ongelmakohdat ja vääristymät. Mutta jos aiheena on nainen kirkon historiassa minusta sen toisen puolen poisjättäminen syö uskottavuutta. Eevan tie alttarille onnistuu mielestäni paremmin antamaan kokonaiskuvan sellaisena kuin se oli.

Aiheena oli Maria-kuva keskiajalla, joten en päässyt tutkimaan Maria-ilmestyksiä. Oikeastaan olin yllättynyt, että ne ovat oikeastaan aika uusi "keksintö". Vanhin, tai ainakin yksi vanhimmista, on Guadalupen-neitsyen ilmsetys Meksikossa. Ainakin siellä intiaanien vanha jumalatar sai neitsyt Marian muodon.

Mainittakoon vielä, että naisen asemaan kirkonhistoriassa nivoutuu läheisesti myös noituus. Eevan tie alttarille esittelee Noitavasaran paremmin kuin olen missään törmännyt aiemmin. Sain siitä nyt tosi naisvastaisen kuvan. Olen jo joskus aiemmin pohtinut noituuden ja kristinuskon hyväksymien näkyjä näkevien naisten eroa - ainut ero taisi monesti olla se, oliko naisella sopiva kristitty mies suojelijana.

Ps. Jos teistä jollakin on tuota vanhaa salattua tietoa, minulle saa mieluusti kertoa. Ihan mistä uskonnosta tahansa. Lupaan olla kertomatte kenellekään eteenpäin.






Miksi-kausi



Muistatte varmaan, että lapsilla on erilaisia kyselykausia; ainakin mikä-kausi ja miksi-kausi. En kyllä muista mihin ikään ne sijoittuvat, mutta muistelen jotain 2-, 4- ja 6 -vuotiaita.
Seuraava miksi-kausi näyttää olevan 14-vuotiaana. Teini saattaa esittää kommentiksi ihan joka asiaan: "miksi?" Pari viikkoa sitten keksin lopulta vastata:"selitänkö?" Sain heti kehuja hyvin keksitystä vastauksesta ja kaikenlisäksi teini halusi, että harjoittelemme kerran, miten se menikään. Tästä päättelin, että teinit ovat yhtä rikkaita ilmaisussaan toisiaan kohtaan, sanavarasto koostuu sanoista "miksi", "ei" ja "kyllä". Tuo "miksi" on muuten huomattava parannus jokin aika sitten vallinneeseen kylläei-kauteen.
Nyt, kun kyllästyn vastaamaan jatkuviin mikseihin, sanon maagisen sanan: "selitänkö?" Yleensä ei tarvi. Tosin tänään jouduin selittämään, miksi kello on kymmenen. Onneksi astronomian harrastelijana osasin kertoa, että koska Maa ja Aurinko kiertävät toisiaan. (Tämä on ironinen lause). Sain lapsen nauramaan ja selittämään tarkemmin Auringon ja Maan vetovoiman suhdetta.

Alun kuva on siinä mielessä osuva, että olen sen verran hullu, että keskustelen teinin kanssa.
Päätin sillä kyllä-kaudella, että jos teini haluaa jutella illan kanssani näin, niin onhan sekin kanssakäymistä.

Tosin, minähän voitin väittelyn jopa 3-vuotiaan kanssa. Viisaampi antaa periksi.


torstai 9. helmikuuta 2017

Tanssista ja tasa-arvosta

Minulla on muhinut yhden feministisen kirjan Barbara MacHaffie: Her Story) jälkimaininkeina ajatus tasa- ja epätasa-arvoon liittyvästä bloggauksesta. En ole vielä ehtinyt kirjaamaan ajatuksiani, koska en vielä(kään) ole oppinut raapustamaan neuloessani. Luulin ehtiväni kirjoittaa illalla, kun käytin poikasta treeneissä, mutta unohduinkin kauppaan liian pitkäksi aikaa. Lupaan kaivaa aikaa sillekin postaukselle pikapuoliin, mikäli osoitetta kiinnostusta aiheeseen.

Tänä aamuna satuin miettimään tanssimista ja sen tasa-arvoisuutta. (Mitäpä muuta sitä mietiskelisi siinä aamuyöstä kuuden aikaan.) Nyt puhun paritanssista, muissa lajeissa on enemmän, toisissa vähemmän, tasa-arvoinen toteutus.
Oletus on yhä edelleen, että yhdessä tanssii mies ja nainen ja mies vie. Ei kovin tasa-arvoista. Käytännössä on pareja, joissa nainen vie, mutta se on väärin, sitä arvostellaan ja kilpailuissa siitä rokotetaan. Vielä isompi ongelma on tuo ensin mainittu pinttymä, että parin on oltava mies ja nainen, tyttö ja poika, anne ja janne, koska on harmillisen yleistä, että jakauma ei mene tasan. Nykyään tanssikursseilla on tavallista, että osa tytöistä tanssittaa toisia tyttöjä. Miksi ihmeessä niitä tyttöjä sitten yleensä nimitetään "poikina
 tanssiviksi" tai "pojaksi"? Voitaisiinhan puhua vain "viejistä", tai vaikkapa "vasen käsi ylhäällä tanssijoista". Voisin kyseenalaistaa senkin, tarviiko viennin tulla tietyltä puolelta. Jos tarvii, kertokoon sen joku asiaa paremmin tunteva, viejä on näppärämpi termi.
Yleensä tanssista kiinnostuu enemmän tyttöjä. Olen jo vuosia sitten nähnyt jossain kilpailevia tyttöpareja, hatunnosto sille. Meillä päin se ei tullut kuuloonkaan. Tyttöparina sai hädin tuskin olla harjoituksissa ja tytöt, joille ei riittänyt poikia pariksi, hätyytettiin aika pian kokonaan pois mukana roikkumasta. Olihan se lisäksi näppärä tapa päästä eroon epämiellyttävistä tytöistä, kun ei annettu heille paria. Onneksi siitäkin on jo vuosikymmeniä, tai ainakin 15 vuotta, kun meilläkin jo tytöt saivat tanssia harkoissa tyttöpareina ja mukana olevia poikia "kierrätettiin". Joku kyyninen voi nähdä sen tietysti suurempina rahavirtoina. Minä taas ihmettelen enemmän sitä, että vielä omassa lapsuudessani rahavirta mieluummin katkaistiin laittamalla parittomat tytöt kotiin.
Silti edelleen on mukana se ajatus, että niin monta sekaparia kuin mahdollista. Eivätkä ne kaksi mukana olevaa poikaa saa varmasti ikinä tanssia keskenään. En silti haluaisikaan pelkästään tyttö-tyttö- ja poika-poika-pareja. Sekaparit ovat hyvä tapa saada lapset kanssakäymään kaikkien kanssa.
Joskus aikuisuuden kynnyksellä tanssin porukassa, jossa sukupuolirooleja välillä sekoiteltiin kaikkiin suuntiin. Sukupuolittumisen hyvänä puolena on, että tanssi tarjoaa roolinvaihtelumahdollisuuksia.
Joululomalla huomasin yhdessä uudehkossa Tanssiurheilija-lehdessä artikkelin samaa sukupuolta olevien parien MM-kisoista. Askel hyvään suuntaan (Onhan niitä tainnut olla jo kauan, mutta minun kuplaani eivät ole päässeet, koska kuplan lähiympäristö tuntuu vierastavan ajatusta.) Toivon, että jonakin päivänä kaikenlaiset parit voisivat osallistua samoihin MM-kisoihin, vieläpä ihan samaan sarjaan, viejä saisi olla kumpi tahansa ja sitä voisi vaihdella tanssista toiseen, lisäksi pari saisi itse valita, kumpi osapuoli on vasemmalla ja kumpi oikealla.
Ai miksikö?

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Peter Signer: Practical Ethics

Elektronisen kirjan sai lainaan omalle koneelle Uumajan yliopiston kirjastosta.

Peter Signer on australialainen filosofi, tarkemmin sanottuna utilitarismia kannattava eetikko, vielä tarkemmin preferenssiutilitarismia.
Utilitarismin eettinen ohjenuora on punnita tekemisiä ja tekoja niin, että niistä syntyvä hyöty maksimoituu, mahdollisimman moni ihminen saa enemmän hyötyä, kuin vastakkaisen teon haitat olisivat. Yleensä mahdolliset kärsijät tai hyötyjät eivät ole samoja henkilöitä. Esimerkiksi orjuudesta Signer kirjoittaa, että siitä saatava hyöty on pienempi kuin orjille koitunut haitta, joten orjuus ei ole eettisesti oikeutettua. (Vapaasti oman muistini varassa kuvailtuna.) Preferenssiutilitaristit väittävät kuitenkin, niin Signerkin esittää ihan kirkkain silmin, että rikkaiden itsekäs rahankeruu on eettistä. Se maksimoi ihmiskunnan onnen, se on suurin mahdollinen hyöty. Tästä aiheutuviin ongelmiin hän esittää vastaukseksi, että rikkaille tulee huono omatunto katsella köyhiä ja he antavat avustuksia heille. Tässä ajatuksessa on minusta kaksi ongelmaa, ihan ensimmäiseksi, aika monet rikkaat viisveisaavat muiden oloista. Toiseksi onnen jakautuminen ei tutkimusten mukaan toimi niin, että  loputtomasti enemmän rahaa tuo aina vain lisää onnea. En muista mistä luin tutkimuksesta, enkä mikä siinä oli rajana, mutta jossain on osoitettu, että tietyn rajan ylittävät kuukausitulot eivät enää lisää onnea. Siihen asti jokainen sentti lisää sitä hitusen. Minun näkemykseni on, että jos kukaan ei tienaisi sen yli ja loput mahdollisimman lähelle sitä, maailman onnellisuus maksimoitaisiin. Mutta minun etiikan opintoni ovat tietysti vasta aivan alussa, enkä ehkä vielä ymmärrä tätä oikein.

Signer on todella rohkea esittäessään näkemyksiään ihmisten ja lajien tasa-arvosta. Hän onkin hyvin kiistelty henkilö ja ainakin Ruotsissa häneltä on kielletty luennoiminen 2000-luvun alussa. Eikä hän taida Saksassakaan olla kaikkien suosiossa. Signerin pääteoksena pidetys Oikeutta eläimille, Animal Liberation  nimi on osittain harhaanjohtava - Signer ei ole oikeastaan eläintenoikeuksien puolestapuhuja ja kirjastakin vain pieni osa keskittyy eläimiin. Tosin se osa on koko teoksen suurin kompastuskivi, hän sortuu teinityttömäisin perusteluihin, tai osittain niiden puutteeseen. Tai no, on osa perusteluista ihan hyviä, mutta huonosti esitettyjä. Ajatukset pääseväit oikeuksiinsa vasta myöhemmässä vaiheessa, kun ne siirretään kontekstiinsa ja yhdistetään siihen, mitä Signer oikeasti halua sanoa. Hänen ajatuksensa eutanasiasta, abortista ja vaikeasti vammaisten lasten nk. jälkiabortoinnista ovat tunteita herättäviä, mutta myös ajatuksia herättäviä. Vaikka Signerin kaikkien väittäminen kanssa ei voi olla samaa mieltä, saa häneltä paljon uutta perspektiiviä ajatella asioita. En ole varma, seisooko hän itsekään kaikken takana, vai ovatko ne hänellekin vain pohdintoja, asiaa voi katsoa tältäkin kannalta.

Kovin monesta asiasta en muuttanut mielipidettäni luettuani teoksen, vaikka luin sen ainakin kolme tai neljä kertaa. Yksi asia silti avautui ihan uudella tavalla. Tarvitaanko opiskelupaikkoihin ja joihinkin työpaikkoihin esim. sukupuoli- tai etnisiäkiintiöitä. Minusta se on kaikkea muuta kuin tasa-arvoista, että joku pääsee vaikkapa nyt esim. opiskelemaan huomattavasti huonommalla todistuksella, koska sattuu olemaan eri etnistä alkuperää. Ensinnäkin on otettava huomioon, että kaikkialla maailmalla kaikilla rymillä ei ole vielä(kään) tasa-arvoiset edellytykset saada perusopetusta. Siksi oikeasti lahjakkaampi voi suoriutua koulusta huonommin. Jo tätä vasten voi miettiä, mikä oikeasti sitten on tasa-arvoista opiskelemaan pääsyssä. Mutta aina tärkeintä ei ole näennäinen tasa-arvo, vaan se, kenen opinnoista on suurempi hyöty. Jonkin etnisen vähemmistön edustajan opiskelu sairaanhoitajaksi, juristiksi, lääkäriksi tai vaikkapa opettajaksi, voi olla suureksi hyödyksi monille. Miten en tuotakaan ollut ennemmin tajunnut.  Toisaalta, jos kaiken tajuaisi jo valmiiksi, ei voisi koskaan oppia uutta.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Syyskauden kirjoja

Tämä blogiraukka on ihan heitteillä. En edes muistanut, milloin olen viimeksi ehtinyt kirjoittelemaan. Onneksi tuossa alussa on päivämäärät, niin ei tarvikaan muistaa ulkoa.

Keksin syksyn alussa kokeilla pitkästä aikaa kuorolaulua. Lopetin sen, aika luonnollisista syistä, muutama vuosi sitten. Nyt teki kuitenkin niin kovasti mieli yrittää olla mukana, että rohkaisin itseni ja lähdin yrittämään. Olen kokeillut paikallista kirkkokuoroa ja vähän kauempana olevaa suomalaista. Pienempi porukka toimii paremmin, koska on helpompi kuulla mitä itse laulaa. Aion nyt seuraavan projektin jälkeen laittaa paikallisen kuoron tauolle omalta osaltani, kun en kuule kunnolla ja harjoittelu tahti on kokemattomalle aika hurja. Operaation jäljiltä ei ole mennyt pelkästään kuulo, vaan äänenkäyttö sai kovan tällin, eikä muutaman vuoden harjoituksen puute auta asiaa. Tosin on kiva huomata, että kyllä se pikkuhiljaa kehittyy taas.

Toinen aikavaras on ollut Neri. :) Vaikka hän on mahdottoman älykäs pikku otus (pikku? kun on lähes pienemmän poikasen kokoinen ja painavampi taitaa ollakin), niin ei aina voi tietenkään totella. Kengän pohjalliset ovat aivan liian houkuttelevaa herkkua, samoin lumeen hautautuneet kissan kakat. Kissan jahtaaminen on tietysti kaikkein hauskinta. Kissat ovat mystisiä olentoja, joiden sielunelämää en ole koskaan tajunnut. Ilmeiseti niistä kuitenkin on ihan parasta tulla koiran jahtaamaksi, ainakin oman pennun. Eilenkin kissamuori istui pihalla, kun näki minun ja Nerin tulevan potkukelkkailemasta ja jäi odottamaan, että koira pääsee jahtaamaan sitä. Neristä on vielä yksi kissanjahtaamista parempi juttu - että saa kissan jahtaamaan koiraa. Aina joskus onnistuu saamaan ukkokissan jahtaamaan itseään.

Kaikkien ammattikirjojen välissä olen onnistunut kuuntelemaan muutaman dekkarin. Aloitin viimein Virpi Hämeen-Anttilan Axel Björk-sarjan. Jäin aikoinaan odottamaan, että niitä olisi julkaistu toinenkin, ennen kuin luen ekan. Nyt kun kolmaskin ilmestyi äänikirjana ja jostain syystä kaipasin valtavasti historialliseen Helsinkiin sijoittuvaa kirjaa tartuin niihin. Aioin blogatakkin, jo luettuani ensimmäisen osan Yön sydän jäätä. Kirja täytti odotukset sotien välisestä Helsingistä viinan salakuljettajineen, korukauppiasjuutalaisineen ja tietysti neuvostoagentteineen. Axelilla on varsin värikäs rakkauselämä, ainakin tavallaan. Hänen pohdintansa kahden naisen välillä ovat huvittavia. Nykyihmisistä, ainakin minusta, tuntuu enimmäkseen naurettavalta pohtia, kumpi/kuka naisista olisi paras ja sopivin, jos keneenkään ei ole varsinaisesti palavia tunteita. Mutta ehkä se on ihan luonnollista, kun asiaa miettii tarkemmin, pariutumispaineet olivat varmasti paljon nykyisiä rajumpia.
Jatko-osissa koin vuorotellen hienoista pettymystä ja tarinajatkumon nautintoa. Loppujen lopuksi jäi positiivinen mielikuva ja toivon sarjalle jatkoa.

Kuuntelin myös Anna Lihammerin toisen dekkarin Än skyddar natten. Kirja sijoittuu reilun kymmenen vuotta tulevaisuuteen Axel Björkin maailmasta katseltuna. Komisario Carl Hell saa toistamiseen puhuttuaan työparikseen Maria Gustavssonin. En muistanut ekan osan jäljiltä, että kirja sijoittuu kokonaan menneisyyteen, meiltä päin katsottuna siis. Muistelin sen olevan kahdessa aikatasossa ja aluksi en meinannut käsittää, miksi naisen pääseminen mukaan rikostutkimukseen oli aivan tavatonta ja miksi Carl oli kovin kummallinen. Kirjassa on voimakkaasti teemana natsit ja juutalaisvainot. Ensimmäinen osa Medan mörkret faller järkytti maailmaani, en ollut lainkaan tiennyt, miten rajua juutalaisvainot olivat täällä Ruotsissakin. Nyt, kun olin aiheeseen jo tutustunut sekä siinä kirjassa että kohtalaisen syvällisesti yhden toisen kirjan ja tarinan kimpussa, aihe ei enää yllätysjärkyttänyt, mutta mikään kevyt aihe se ei silti ole.

Lapsen kanssa aloitimme kuuntelemaan Harry Pottereita. Niistä en osaa sanoa mitään, mitä ei olisi jo jossain sanottu moneen kertaan, joten en niistä juttele sen enempää. Poikanen taisi yllättyä, että tykkäsi HPsta. Vielä alku syksystä sanoi, että ei tykkää sen tyylisestä.

Toinen yllätys poikasen kanssa oli Onneli ja Anneli elokuva. Olimme kotona sairaana ja lapsukainen katseli Barnkanalia, huomasin sieltä tulevan pätkän Onnelia ja Annelia ja halusin katsoa. Ruotsiksi dubattuna. Hauska kokemus. Jakso kesti noin vartin ja siinä ajassa innostuimme elokuvasta niin, että olisimme heti halunneet nähdä sen kokonaan. Poikanen suuttui televisiolle niin, että pani sen kiinni, eikä aikonut enää katsoa pitkään aikaan. Seuraavalla viikolla onnistuimme saamaan tallennettua viimeisen jakson. Yritin ostaa elokuvat itselle, muttei niitä saanutkaan enää mistään. Harmi, kun kerrankin lapsikin tykkäsi jostain kotimaisesta, tai ylipäänsä mistään, elokuvasta ja kaikenlisäksi minä tykkäsin samasta.

Joulupukki toi poikaselle yhden kirjan, jonka saamme toivottavasti jossain välissä luettua, siitä on sitten kyllä saatava aikaan bloggaus. Minä toivoin vain kahta lahjaa, tylppäpäistä parsinneulaa ja kassia, molemmat sain. Parsinneulaa tarvin sukkien päättelyyn. Kolmen vuoden tauon jälkeen kaivoin sukkapuikot esille ja vielä osasin neuloa ihan kivat sukat. Sen jälkeen opettelin neulomaan sukan pyöröpuikolla. Tai opettelin ja opettelin, aloin vaan neulomaan. Onhan se vähän hitaampaa, ainakin aluksi, mutta tosi kätevää, jos haluaa neuloa bussimatkan läpi Ruotsin, tai vaikka edes tästä lähimpään kaupunkiin.