Osallistun kirjablogien naistenviikolle, vaikka kesälomalla kirjojen kuuntelu jää vähälle. Aloitin jo aiemmin viikolla Enni Mustosen Paimentytön ja toisena aion kuunnella Hakekaa kätilön.

Veera Salmi: Pulupoin ja Ponin loisketiivis kirja (2013)

Pakko blogata tästäkin saman tien, koska kuuntelen tätä perheeni hylkäämänä ja pitkästyneenä: koko sakki pelaa jotain tietokonepeliä. Kaikkein pahinta on, että se peli kuormittaa nettiä paljon ja kaikenlisäksi soittavat Skypellä toisilleen(!), eli minulla ei tahdo edes blogit aueta. Äänikirja sentään toimii ja saan nyt samaistua Poniin, joka murehtii yksinäisyyttä Puluboin hurahdettua konsolipeleihin.



Tässä kirjassa on eri lukija (Jani Karvinen), kuin Pulupoin ja Ponin kirjassa. Ei kukaan tietenkään ole Vesa Vierikon veroinen, mutta ihan hyvä Janikin on. Lapset väittivät, että onhan se sama lukija. En antanut lasten vielä kuunnella enempää, vain pieniä näytteitä testatakseni, onko kirja lapsista yhtä hauska kuin minusta ja kun tykkäsivät niin en malttanut olla kuunteluttamatta yhtä hauskaa pätkää. Lapset itsekin halusivat säästää kirjan reissukirjaksi.

Pojat ovat suunnitelleet Suomen reissua ja olemme keskustelleet, haluavatko he Kierikkiin. Nuorempi, joka innostui kamalasti kivikaudesta keväällä, on ollut vähän vastahakoinen, isompi taas on aivan innoissaan paikasta. Riippuu tietysti säästäkin, tuskin siellä on kivaa, jos sataa ja tänä kesänä näyttää lähinnä vain satavan ja satavan. Sanoin, että voihan sitä yhtä hyvin tehdä retken vaikka Iin uuteen hienoon ompelutarvikeliikkeeseen. Ei kuulemma voi. Ei kuulema edes tarvitse ajaa Iin kautta. Mutta väitin, että kylläpäs pitää, koska muuten ei pääse joen yli. Tulin sanoneeksi å. Puoliso ja lapse riemastuivat, että ensin on Ii ja sitten å. Sanoin, että joo se on Iiåå ja Kierikkisaari on ö i Iiå. Lausuin vielä kauniin ruotsinkielisen kesärunon: "Hö ö i Iiå". (Heinäsaari Ii joessa). Oikeasti Iijoki ei ole å vaan älv. En taaskaan muista mitä eroa niillä on, vaikka kysyn sitä joltakin varmaan kerran vuodessa. Kyllä ruotsi on sitten kaunis kieli. Puolison mielestä taas Suomessa on kummallisia paikannimiä. No, en voi väittää vastaan, mutta Ii ei pääse edes top sataseen sillä listalla.

 

Kuvassa paikallinen "å". Se on tosiaan "å", tiedän sen sen nimestä.

Kymmenen asiaa, joita en ole koskaan tehnyt

Nappasin mukaani haasteen Pihin naisen elämää blogista, vähän jälkijunassa, mutta tämä oli sen verran haasteellinen, että piti miettiä monta päivää.

Tarkoitus on siis listata 10 tavallista asiaa, joita en ole koskaan tehnyt.

1.  En ole pelannut mitään joukkuepelejä. Koulussa tietysti, mutta en vapaaehtoisesti missään urheiluseurassa.
2. En ole käynyt ikinä millään soittotunnilla. Olen itse opiskellut kirjoista ja c-kasettikurssilta nuotit sekä soittamaan  vähän urkuja, nokkahuilua ja haitari.
3.  En ole ikinä käynyt Suomea idempänä, enkä edes Suomea läntisemmissä entisen itäblokin maissa.  
4. En ole koskaan kiivennyt puuhun alinta oksaa korkeammalle, ainakaan vapaaehtoisesti. Kerran taisin joutua kurkottelemaan vähän korkeammalle, kun toiset heitti minun pipon puuhun. Jäin takin hupusta roikkumaan selkä puunrunkoa vasten, enkä päässyt muistaakseni alas. En silti käsittääkseni ole enää siellä puussa, eli kait minä jotenkin lopulta pääsin alas, oisikohan joku auttanut. 
5. En ole koskaan ollut kummilapseni ristiäisissä. Minulla on vain yksi kummipoika ja en ikävä kyllä päässyt ristäisiin, koska olin sairaana. 
6. En ole koskaan ollut töissä mansikanpoimijana tai muissakaan roskahommissa. Minulla oli aina hyvä tuuri, ja kun toiset poimivat mansikoita tai perkasivat ruusupensaikkoja kaatosateessa, minä olin kirjastossa hyllyttämässä kirjoja. 
7. En ole käyttänyt instagrammia, tweetteriä ja mitä näitä onkaan. Olen pysyttäytynyt perinteisemmissä facebookissa ja blogeissa. 
8. En ole ikinä lukenut mitään kioskikirjallisuutta, Harlekiinejako ne nyt ovat. Paitsi tietysti, jos Aku Ankan taskukirjat lasketaan. Mutta siis ei mitään romanttista hömppää. (Onhan toki Akun ja Iineksen suhde varsin romanttinen ;) ) 
9. En ole koskaan katsonut Housea, Täydellisiä naisia, Big Brotheria (yritin kerran, kun oli yksi nuoruusajan tuttu mukana, mutta kykenin vain 20 s, ja oli pakko luovuttaa), Viidakon tähtösiä ja monen montaa muuta tv-ohjelmaa, joita kaikki muut seuraavat. 
10. En ole ikinä hypännyt veteen tornista. Kaikki muut hyppeli aina uimahallissa ja kinusivat, että eikö saataisi taas hyppiä tornista. Minä kerran kiipesin, aika vastentahtoisesti kolmeen metriin, katsoin veteen, ja kiipesin alas.

Haastan kaikki halukkaat mukaan vastailemaan. Blogittomat voivat vastailla myös kommenteihin.

Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirja (2012)

Välipalana, kesken Enni Mustosen Paimentytön, päätin testata Puluboita ja Ponia. Minulta kysyttiin vinkkejä koko perheelle sopivasta hauskasta kuuntelemisesta. Löysin vinkin Pihin naisen blogista. Puluboin ja Ponin kirjat ovat kuvakirjoja, mutta päätin kokeilla toimisiko vain kuunneltuna. Laitoin kirjan päälle juuri kauppaan mennessäni ja ehdin jo ennen ovelle pääsyä alkaa nauraa hihittää. Tämä on niitä kirjoja, joita ei ehkä kannata kuunnella julkisilla paikoilla, siis hauska. Toimii ihan hyvin ilman kuviakin, mutta varmasti vielä paremmin kuvien kanssa. Lukijana on, sekä Celia-kirjaston versiossa että myytävänä olevassa Vesa Vierikko, joka nostaa kirjan vielä korkeammalle hauskuustasolle, kuin itse luettuna. Uskon tämän olevan parhaimmillaan, jos omistaa sekä kirjan, josta seurata kuvia, että äänikirjan, jota kuunnella.

Kirja sopii varmasti minulle ja lähisukulaisilleni hyvin,meillä kun on perheessä useampi eläin-alter ego (minä tosin en enää pian 35 vuoteen ole ollut koira). Myös numerolistojen laatiminen on meillä verissä.

Kesäretkellä koirieni kanssa.

Toni Hill: Los Amantes de Hiroshima (2014)

Olen edelleen sitä mieltä, että tämä on ehdottomasti yksi parhaita lukemiani dekkarisarjoja. Sijoittuu ainakin kärkikaksikkoon, ehkä jopa ykköseksi. Tähän vaikuttaa varmasti kirjan espanjalainen tunnelma. Vaikka olen päässyt tunnelmaan myös edellisiä osia suomeksi kuunnellessani ( Kuolleiden lelujen kesä ja Kauniit kuolemat, suomentanut Taina Helkamo), espanjaksi lukeminen lisää tunnelmaa. Kieli sijoittaa kirjan hyvin aikaan ja paikkaan. Kirja sijoittuu Barcelonaan ja osa slangisanoista oli minulle aluksi outoja, sanakirjan mukaan osa niistä oli katalaania. En ole myöskään koskaan aikaisemmin lukenut dekkaria espanjaksi, eli myös dekkarisanasto oli vierasta. Yhden luvun kohdalla mietin, että tässähän olikin tutumman kuuloisia slangisanoja, joita ei käytetä aiemmin kirjassa. Ja aivan oikein, sen luvun henkilöt asuvatkin Madridissa. Myöhemmin tosin totesin, että ei tässä sentään ihan näin selviä kaupunkien välisiä eroja taida olla, mutta ainahan voin kuvitella niin. Kieli on kuitenkin selvästi erilaista, kuin muitten espanjankielisten maiden kirjallisuudessa tai vanhassa espanjalaisessa kirjallisuudessa. En osaa vetää tarkkaa rajaa, mitä vanhalla tarkoitan, mutta ainakin ennen vuotta 1975 ilmestynyttä kirjallisuutta.

Ihailen kirjailijan taitoa pitää jännitystä yllä paljastamalla vähän ja lupaamalla enemmän, eikä salaisuuden pitäminen tunnu yhtään keinotekoiselta. Hän kuljettaa myös onnistuneesti samalla montaa juonta ja sivujuonta, joista kaikki lopulta sidotaan yhteen ja mysteerit ratkeavat. Kirjailija onnistui yllättämään monta kertaa. Osittain mielellään oikein arvaavaa lukijaa tyydyttävästi niin, että asian ehti päätellä itse juuri ennen, kuin se sanottiin "ääneen". Osa taas tuli täytenä yllätyksenä.



Monesti lukiessani/kuunnellessani erityisesti Espanjaan sijoittuvia kirjoja, katselen Google Mapsista katunäkymiä ja valokuvia kaduilta. Erityisesti kuunnellessa se on kivaa, kun voi katsella kuunnellessa. Tällä kertaa tosiaan luin kirjan, joten kuvien katselu jäi vähemmälle, mutta lukiessa mielikuvitus tuntuu piirtävän enemmän kuvia, kuin kuunnellessa. Koska lukeminen on minulle työlästä, eteni kirja hitaasti, eikä tietenkään espanjan kieli vauhdittanut lukemistani. Luen muuten muita kieliä ihan yhtä hitaasti, kuin suomea, mutta suomeksi lukiessa ei sentään tarvitse selata sanakirjaa. Toisaalta luin myös säästellen, en halunnut tämän ihana trilogian loppuvan, en halunnut vielä hyvästellä henkilöitä, joihin vasta aloin kunnolla tutustumaan. 

______________________________________________________________

Esto es uno de mis libros favoritos. Los dos promeros escuchaba en finlandes pero este ultimo ne se han traducido al fines y por eso lo compré en español. No fue fácil encontrarlo para comprar aqui pero al fin lo encontré!
Hace tiempo que no leo en español y nunca antes he leido literatura detectivo, por eso tomaba tanto tiempo. Pero lo solo digo que es muy gratificante leerlo en epañol. En el traduccion, hasta las buenas, siempre se pierde algo y a mí me gusta estilo y lengua lo que usa el autor en este libro.

Satokauden avaus

Valkoisia ahomansikoita ja viidakkokurkku eli kurkkumeloni.

Viidakkokurkku.

Ruusunmarjoja saa vielä odotella. Kukkiminen on lähes kuukauden myöhässä.

P. D. James: Syystanssiaiset (2012)

Alkuteos: Death comes to Pemberley (2011)
Suomentanut Maija Kauhanen

Kuusi vuotta Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin tapahtumien jälkeen kirjan henkilöt ovat valmistautumassa Elisabethin ja Darcyn järjestämiin tanssiaisiin. Elisabethin sisar Lydian mies on murhattu Darcyjen tilan Pemberleyn mailla ja päähenkilöt ovat keskellä murhamysteeriä.

Epäonnekseni kuuntelin kirjan heti Kate Mortonin Hylätyn puutarhan (suom. Hilkka Pekkanen) jälkeen. Kirjoissa oli monta saman nimistä henkilöä ja miljöö oli osittain saman tyylinen. Aluksi sekoitin kirjat, en heti muistanut, että kuuntelinkin jo seuraavaa. Jopa yksi juoniteemoista oli hyvin samantyylinen. Epäonnekseen tämä kirja jäi täysin Hylätyn puutarhan varjoon. Kirja oli sekoitus ihmissuhde sotkuja, sukuriitoja ja dekkaria. Kaikki osa alueet jäivät mielestäni osittain latteiksi. Kirjan juoni ja idea olivat kuitenkin ihan kuunneltavat, en miettinyt keskeyttämistä kuin ehkä kerran ja sekin johtui lähinnä kirjoitustyylistä.

Tämä oli malliesimerkki siitä, miksi olen ennakkoluuloinen sekä klassikkokirjoja, englantilaisia, venäläisiä että muita vanhojakirjoja kohtaan. Tämä ei tosin edustanut niistä kuin yhtä ryhmää ja on siitäkin ryhmästä ilmeisen huono esimerkki, koska vasta totesin, että monet englantilaiset kirjat ovat hyviä. En silti voi sietää tyyliä, jossa vuoropuhelujen sanojien nimet mainitaan ennen lainausta, koko ajan. Se kuulostaa kömpelöltä, lisäksi luulin monta kertaa nimellä viitattavan aikaisempaan lauseeseen. Tämä on tietysti tottumiskysymys, mutta on varmasti olemassa syy sille, miksi yleensä puhujan nimi tulee lainauksen jälkeen.

Suomennoskin vaikutti kömpelöltä, mutta on vaikea sanoa, oliko se suomennoksen vai alkuteoksen vika. Koko kirjan tyyli oli mielestäni kömpelö ja kummallinen. Mahtaakohan se johtua yrityksestä jäljitellä Austenin tyyliä? Kiinnitin huomiota jonkin harvinaisen sanan liialliseen käyttöön, mutta ne muista kummassa kirjoista, Hylätyssä puutarhassa vai Syystanssiaisia. Samantyylisten kirjojen peräkkäisestä kuuntelusta aiheutuva ongelma.