Heti kättelyssä muistutan kaikkia Ullan Luettujen viimeisestä kesäarvonnasta. Käykäähän osallistumassa.
Ei ollut tarkoitus muuttaa blogin ulkonäköä taas ja heti uudelleen. Mutta uusi profiilikuvani ei sointunut vihreään taustaan. Koitin säätää värejä ja leveyksiä sun muita itse, mutta siitä seurasi katastrofi, jonka sain onneksi selvitettyä vaihtamalla kokonaan toiseen pohjaan. Täytyy muistaa ensikerralla, kun keksin vaihtaa profiilikuvan, että on parasta valita aina keltasävyinen kuva. Keltainen on minun värini, joten blogi tuntuu nyt entistä kotoisammalta.
Onko muilla ongelmia bloggerin käytössä? Kun kommentoin puhelimella, tulee kommentti nykyään aina kahtena, aikaisemmin kolmena.
Kaikki eivät kuulemma voi kommentoida blogiani, vaikka olen sallinut kaikki kommentit ja asetellut asetukset kuntoon.
Olen lukenut viimeaikoina muutaman scifi- ja fantasiakirjan. "Kerta kiellon päälle" tyylillä. Aina ajattelen, että nyt olen kurkkuani myöten täynnä erityisesti fantasiaa, mutta aina jostakin ilmestyy joku kirja, jota ei vain voi jättää lukematta. Edellisen bloggauksen Saga-kirjaa lukiessa mietin, missä menee scifin ja fantasian raja. En tiedä, mikä on oikea vastaus, mutta ajattelin sen olevan suunnilleen: Avaruuteen sijoittuva on scifiä, kaikki moderni teknologia on scifiä. Haltiat, peikot, noidat ja kaikki vanhan mytologian olennot fantasiaa. Menneisyyteen ja muuten ei-teknologisesti moderniin maailmaan sijoittuvat fantasiaa. Entä sitten täysin keksityt uudet taruolennot, erityisesti avaruusolennot? En luokittelisi Star Trekiä fantasiaksi, mutta miksi en. Ja kuuluvatko jotkut tarinat molempiin genreihin?
Ihan turhaa pohdintaa, mutta olisi hauska kuulla, onko jollakin muulla asiasta parempaa tietoa tai mielipidettä (tai molempia).
keskiviikko 9. syyskuuta 2015
Brian K. Vaughan & Fiona Staplas: Saga
Alkuperäisteos: Saga vol 1
Suomennos: Antti Koivumäki
Kustantaja: LIKE
Ei sivunumeroita, en viitsinyt laskea sivuja.
Kirja saatu arvostelukappaleena, kiitokset kustantajalle!
Hazelin äiti Alana on kotoisin galaksin suurimmalta planeetalta Maantuntumalta. Marko sen ainoalta kuulla Kiemuralta. Maantuntuman ja Kiemuran kansat ovat käyneet hyvän ja hyvän välistä sotaa ammoisista ajoista, eikä taisteluille näy loppua.
Nämä avaruuden Capuletit ja Montaguet eivät salli lajien välisiä liittoja. Alana ja Marko rakastuvat, menevät naimisiin ja kaiken kukkuraksi saavat lapset, kaikkien mielestä iljettävän lajien sekoituksen. Nuori perhe saa peräänsä molempien suvut sekä tv-päiset robottikuninkaat. Pikku Hazel saa viettää lapsuutensa kantoliinassa, ehkä täysin tietämättömänä pahasta maailmasta, paeten pitkin galaksia. Mukaansa hän saa ensimmäisen, ei ihan tavallisen, lapsenlikkansa Izabelin.
Tarina on vauhdikas seikkailu, joka on yhtä aikaa tosissaan tehty tieteis- ja fantasiaseikkailu sekä parodia niistä. Samalla se on kuin ohimennen kannanotto uskonnollisiin, tai kulttuurillisiin, tapoihin ja ennakkoluuloinen. Pääasiallisesti se on kuitenkin kaunis tarina nuoren perheen yrityksestä sopeutua perhe-elämään maailman myllerryksen keskellä. Allegoria perheenperustamisesta. Monista esikoisen vanhemmista taitaa tuntua, kuin olisi heitetty ihan vieraaseen galaksiin.
Piirrokset ovat ilmeikkäitä ja kertovat paljon, mitä sanat jättävät kertomatta. Kieli on rikasta, ainakin kirosanojen osalta, ja kirjan tyyliin sopivaa. Suomennos toimii paria kömmähdystä lukuun ottamatta hyvin. Epäilin jopa, että kiroilu oli suomeksi vivahteikkaampaa kuin alkuperäisessä, mutta en löytänyt hyviä näytteitä verratakseni.
Tykkäsin erityisesti lapsentahtisesta elämästä pakoretkellä. Kirjallisuudessa törmää liian harvoin imetykseen ja kantoliinailuun.
Vähiten tykkäsin siitä, että tarina loppui kesken ja pitäisi saada jatko-osa nyt heti tai mieluiten eilen. Olen lukenut/kuunnellut nyt peräkkäin turhan monta kirjaa, joissa ensimmäinen kirja on vain alkunäytös ja jättää lukemattomia avoimia kysymyksiä. Alan arvostaa kirjasarjoja, joissa jokainen osa toimii myös itsenäisesti.
Suomennos: Antti Koivumäki
Kustantaja: LIKE
Ei sivunumeroita, en viitsinyt laskea sivuja.
Kirja saatu arvostelukappaleena, kiitokset kustantajalle!
Hazelin äiti Alana on kotoisin galaksin suurimmalta planeetalta Maantuntumalta. Marko sen ainoalta kuulla Kiemuralta. Maantuntuman ja Kiemuran kansat ovat käyneet hyvän ja hyvän välistä sotaa ammoisista ajoista, eikä taisteluille näy loppua.
Nämä avaruuden Capuletit ja Montaguet eivät salli lajien välisiä liittoja. Alana ja Marko rakastuvat, menevät naimisiin ja kaiken kukkuraksi saavat lapset, kaikkien mielestä iljettävän lajien sekoituksen. Nuori perhe saa peräänsä molempien suvut sekä tv-päiset robottikuninkaat. Pikku Hazel saa viettää lapsuutensa kantoliinassa, ehkä täysin tietämättömänä pahasta maailmasta, paeten pitkin galaksia. Mukaansa hän saa ensimmäisen, ei ihan tavallisen, lapsenlikkansa Izabelin.
Tarina on vauhdikas seikkailu, joka on yhtä aikaa tosissaan tehty tieteis- ja fantasiaseikkailu sekä parodia niistä. Samalla se on kuin ohimennen kannanotto uskonnollisiin, tai kulttuurillisiin, tapoihin ja ennakkoluuloinen. Pääasiallisesti se on kuitenkin kaunis tarina nuoren perheen yrityksestä sopeutua perhe-elämään maailman myllerryksen keskellä. Allegoria perheenperustamisesta. Monista esikoisen vanhemmista taitaa tuntua, kuin olisi heitetty ihan vieraaseen galaksiin.
Piirrokset ovat ilmeikkäitä ja kertovat paljon, mitä sanat jättävät kertomatta. Kieli on rikasta, ainakin kirosanojen osalta, ja kirjan tyyliin sopivaa. Suomennos toimii paria kömmähdystä lukuun ottamatta hyvin. Epäilin jopa, että kiroilu oli suomeksi vivahteikkaampaa kuin alkuperäisessä, mutta en löytänyt hyviä näytteitä verratakseni.
Tykkäsin erityisesti lapsentahtisesta elämästä pakoretkellä. Kirjallisuudessa törmää liian harvoin imetykseen ja kantoliinailuun.
Vähiten tykkäsin siitä, että tarina loppui kesken ja pitäisi saada jatko-osa nyt heti tai mieluiten eilen. Olen lukenut/kuunnellut nyt peräkkäin turhan monta kirjaa, joissa ensimmäinen kirja on vain alkunäytös ja jättää lukemattomia avoimia kysymyksiä. Alan arvostaa kirjasarjoja, joissa jokainen osa toimii myös itsenäisesti.
tiistai 8. syyskuuta 2015
Kirjaa ei ole pakko lukea silmillä
Lukutaidon päivä 8.9.
Celia-kirjaston äänikirjakampanja alkaa.
Celian palveluita voivat käyttää kaikki henkilöt, joille painetun tekstin lukeminen on vamman, sairauden tai muun vastaavan lukemisesteen vuoksi hankalaa.
Celia.fi sivulta
Celian "pääsyvaatimuksia" on muutettu, eikä lääkärintodistusta enää tarvita ja asiakkaaksi voi liittyä nyt liittyä myös monessa kirjastossa. Palvelu on ilmainen.
Palvelu on tarkoitettu myös lukihäiriöstä kärsiville, ei pelkästään näkövammaisille.
Asiakkaaksi voi liittyä myös ulkomailla asuvat suomenkansalaiset.
Mikäli omassa kirjastossasi ei voi vielä liittyä Celiaan tai asut ulkomailla, voit myös liittyä verkkoasiakkaaksi asiantuntijan ilmoituksella. Itse muistele, että täytin lomakkeen itse ja liitin mukaan ruotsinkielisen lääkärinlausunnon. Kannattaa kysyä celia.fi käyttäjäpalvelusta.
Kampanjalle haetaan näkyvyyttä myös Youtubessa. Linkkiä kannattaa jakaa.
Jos lähipiirissänne on ihmisiä, joille painetun tekstin lukeminen on syystä tai toisesta vaikeaa, vinkatkaa heille Celia.fi-sivustosta.
Koululaisille ja opiskelijoille on myös tarjolla maksullisia oppikirjoja.
Tämän kampanjan kohderyhmänä on erityisesti nuoret, mutta aikuistenkin tietoutta palvelusta halutaan lisätä. Myös opettajille ja muille lasten- ja nuorten kanssa työskentelevien voisi olla hyvä tuntea palvelu paremmin.
Osallistutaan myös pakolaisavun lukutaitokampanjaan!
Celia-kirjaston äänikirjakampanja alkaa.
Celian palveluita voivat käyttää kaikki henkilöt, joille painetun tekstin lukeminen on vamman, sairauden tai muun vastaavan lukemisesteen vuoksi hankalaa.
Celia.fi sivulta
Celian "pääsyvaatimuksia" on muutettu, eikä lääkärintodistusta enää tarvita ja asiakkaaksi voi liittyä nyt liittyä myös monessa kirjastossa. Palvelu on ilmainen.
Palvelu on tarkoitettu myös lukihäiriöstä kärsiville, ei pelkästään näkövammaisille.
Asiakkaaksi voi liittyä myös ulkomailla asuvat suomenkansalaiset.
Mikäli omassa kirjastossasi ei voi vielä liittyä Celiaan tai asut ulkomailla, voit myös liittyä verkkoasiakkaaksi asiantuntijan ilmoituksella. Itse muistele, että täytin lomakkeen itse ja liitin mukaan ruotsinkielisen lääkärinlausunnon. Kannattaa kysyä celia.fi käyttäjäpalvelusta.
Kampanjalle haetaan näkyvyyttä myös Youtubessa. Linkkiä kannattaa jakaa.
Jos lähipiirissänne on ihmisiä, joille painetun tekstin lukeminen on syystä tai toisesta vaikeaa, vinkatkaa heille Celia.fi-sivustosta.
Koululaisille ja opiskelijoille on myös tarjolla maksullisia oppikirjoja.
Tämän kampanjan kohderyhmänä on erityisesti nuoret, mutta aikuistenkin tietoutta palvelusta halutaan lisätä. Myös opettajille ja muille lasten- ja nuorten kanssa työskentelevien voisi olla hyvä tuntea palvelu paremmin.
Osallistutaan myös pakolaisavun lukutaitokampanjaan!
maanantai 7. syyskuuta 2015
Kolme norjalaista kirjaa
Tom Egeland: Ympyrän pää (2001) (Sirkelens ende)
Tom Egeland: Suden yö (2005) (Ulvenatten)
Hanne Ørstavik: Yhtä totta kuin olen todellinen (1999) (Like sant som jeg er virkelig)
Ympyrän pää on Da Vinci-koodi tyylinen vauhdikas seikkailu.
Arkeologit tekevät Oslon lähistöllä uskomattoman löydön, pyhäinjäännöskirstun. Miksi projektin johtaja professori Llyleworth varastaa kirstun. Kirjan päähenkilö arkeologi Bjørn Beltø on päättänyt saada kirstun takaisin Norjaan. Mitä kirstu oikein sisältää ja miksi se on joidenkin mielestä liian vaarallinen luovutettavaksi Norjan valtiolle?
Seikkailu muistuttaa kovasti Da Vinci-koodia, ei pelkästään aiheeltaan, vaan myös henkilögallerialtaan ja tyyliltän. Bjørn Beltø seikkaili pyhäinjäännösten maailmassa kuitenkin jo neljä vuotta ennen Robert Langdonia. Mielestäni tämä oli vielä hieman parempi seikkailu. Harmi, että kirja ei ole koskaan noussut suureen suosioon maailmalla.
Suden yö on täysin toisenlainen seikkailu, häviää mielestäni reilusti Ympyrän päälle. Voi tosin olla, että kirjaa oli hankala seurata äänikirjana ja tekstiversiona se toimii paremmin.
Tšetšeniterroristit, tai vapaustaistelijat, hyökkäävät norjalaiseen tv-studioon ja ottavat keskusteluohjelman juontajan ja vieraat panttivangeiksi. He esittävät lunnasvaatimukset ja yrittävät paeta maasta.
Kirjan parasta antia on Tšetšenian poliittisen tilanteen ja terrorismin (yleisemminkin) puntarointi. Ovatko vapaustaistelijat terroristeja, ovatko he hyvän vai pahan puolella ja ovatko he lopulta jotakin ihan muuta, kuin miltä aluksi näyttää? Onko alistetuilla Tšetšenialaisilla oikeus nousta aseelliseen vastarintaan ja tappaa siviilejä?
Hanne Ørstavikin Yhtä totta kuin olen todellinen on aivan toisentyyppinen kirja. Ei puhettakaan seikkailusta, vaan täysin paikalleen pysähtynyttä pohdintaa.
Johanne, psykologian opiskelija, asuu äitinsä kanssa. Hän on rakastunut ensimmäistä kertaa elämässään ja on lyhyen tuttavuuden jälkeen päättänyt seurata rakastettuaan Ivaria Amerikkaan. Lähtöaamuna hän ei kuitenkaan saa huoneensa ovea auki ja hänellä on päivä aikaa miettiä viimeaikaisia tapahtumia. Johannen äiti ei tunnu luottavan Ivariin ja väittää näin nopean yhteiselle matkalle lähdön olevan virhe.
En oikein tykkää tällaisista omia tuntemuksia vatvovista sisäisistä monologeista (ainakaan tällä hetkellä). Kirjassa oli kuitenkin jotakin kiehtovaa ja puoleensa vetävää ja loppu jäi vaivaamaan niin, että pohdin monta päivää, kuka lopulta oli oikeassa ja kuka väärässä ja kuka henkilöistä eniten hullu.
Saan näistä kolme kirjaa kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen. Koska olen jo aiemmin blogannut yhdestä, minulla on nyt neljä norjalaista kirjaa.
Tom Egeland: Suden yö (2005) (Ulvenatten)
Hanne Ørstavik: Yhtä totta kuin olen todellinen (1999) (Like sant som jeg er virkelig)
Ympyrän pää on Da Vinci-koodi tyylinen vauhdikas seikkailu.
Arkeologit tekevät Oslon lähistöllä uskomattoman löydön, pyhäinjäännöskirstun. Miksi projektin johtaja professori Llyleworth varastaa kirstun. Kirjan päähenkilö arkeologi Bjørn Beltø on päättänyt saada kirstun takaisin Norjaan. Mitä kirstu oikein sisältää ja miksi se on joidenkin mielestä liian vaarallinen luovutettavaksi Norjan valtiolle?
Seikkailu muistuttaa kovasti Da Vinci-koodia, ei pelkästään aiheeltaan, vaan myös henkilögallerialtaan ja tyyliltän. Bjørn Beltø seikkaili pyhäinjäännösten maailmassa kuitenkin jo neljä vuotta ennen Robert Langdonia. Mielestäni tämä oli vielä hieman parempi seikkailu. Harmi, että kirja ei ole koskaan noussut suureen suosioon maailmalla.
Suden yö on täysin toisenlainen seikkailu, häviää mielestäni reilusti Ympyrän päälle. Voi tosin olla, että kirjaa oli hankala seurata äänikirjana ja tekstiversiona se toimii paremmin.
Tšetšeniterroristit, tai vapaustaistelijat, hyökkäävät norjalaiseen tv-studioon ja ottavat keskusteluohjelman juontajan ja vieraat panttivangeiksi. He esittävät lunnasvaatimukset ja yrittävät paeta maasta.
Kirjan parasta antia on Tšetšenian poliittisen tilanteen ja terrorismin (yleisemminkin) puntarointi. Ovatko vapaustaistelijat terroristeja, ovatko he hyvän vai pahan puolella ja ovatko he lopulta jotakin ihan muuta, kuin miltä aluksi näyttää? Onko alistetuilla Tšetšenialaisilla oikeus nousta aseelliseen vastarintaan ja tappaa siviilejä?
Hanne Ørstavikin Yhtä totta kuin olen todellinen on aivan toisentyyppinen kirja. Ei puhettakaan seikkailusta, vaan täysin paikalleen pysähtynyttä pohdintaa.
Johanne, psykologian opiskelija, asuu äitinsä kanssa. Hän on rakastunut ensimmäistä kertaa elämässään ja on lyhyen tuttavuuden jälkeen päättänyt seurata rakastettuaan Ivaria Amerikkaan. Lähtöaamuna hän ei kuitenkaan saa huoneensa ovea auki ja hänellä on päivä aikaa miettiä viimeaikaisia tapahtumia. Johannen äiti ei tunnu luottavan Ivariin ja väittää näin nopean yhteiselle matkalle lähdön olevan virhe.
En oikein tykkää tällaisista omia tuntemuksia vatvovista sisäisistä monologeista (ainakaan tällä hetkellä). Kirjassa oli kuitenkin jotakin kiehtovaa ja puoleensa vetävää ja loppu jäi vaivaamaan niin, että pohdin monta päivää, kuka lopulta oli oikeassa ja kuka väärässä ja kuka henkilöistä eniten hullu.
Saan näistä kolme kirjaa kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen. Koska olen jo aiemmin blogannut yhdestä, minulla on nyt neljä norjalaista kirjaa.
lauantai 5. syyskuuta 2015
Ilpo Koskela: Lusia, Suomen viimeisen noitana tuomitun tarina
Like kustannus Oy
128 sivua
Sarjakuva
Kirja saatu kustantajalta. Suurkiitokset!
Suomalaista kansanperinnettä ja muinaisuskoa hienona sarjakuvana. Lisäksi kuvataan 1600-luvun talonpoikaiselämää sekä kristinuskon ja muinaisuskon kohtaamista. Kirjailija on tehnyt tarkkaa taustatyötä kirjaa varten, joten kuvaus on mahdollisimman totuuden mukaista. Kirjan lopussa olevista saatesanoista saa lisäkatsauksen aiheeseen, monien huonosti tuntemaan osaan historiaamme.
Kertomus Lusia Rusintytär Korhosesta, Utajärven Ahmaskylästä kotoisin olevasta tunnetusta runonlaulajasta ja kansanparantajasta, tai noidasta. Tarinan alku, Lusian nuoruuden tapahtumat, ovat täysin kuvitteellisia. Vain Lusia ja hänen isänsä Rusi Korhonen ovat todellisia historiallisia henkilöitä. Loppupuolella tarina muuttuu historiallisia pöytäkirjoja seurailevaksi todelliseksi historiaksi. 1600-luvulla onnen uskottiin olevan vakio ja jakaessaan onnea toisille noita otti sitä muilta. Kateus ja mahdollisesti kristinuskon mukanaan tuoma jumalanpelko ajoivat Lusian, kuten monet muut aikalaisensa, tuomiolle.
Kirja on kirjoitettu 1600-luvulla tehtyjen kirjallisten merkintöjen kielen tyylillä. Aluksi oli hieman vaikeaa päästä siihen sisälle, mutta mikään muu tyyli ei olisi sopinut tähän kirjaan yhtä hyvin.
Tämä oli ensimmäinen lukemani aikuisille suunnattu sarjakuvaromaani. Odotukseni olivat korkealla, enkä joutunut pettymään. Itse aihe oli kiinnostava ja toteutus sarjakuvana hieno. Tarinasta jää aivan erilainen muistijälki, kun se pyörii mielessä myös kuvina. Piirroksiin saadaan ilmeikkyyttä ja tunteita, joita olisi vaikea kuvailla sanoilla. Lisäksi sarjakuva toimii meille, joille kirjojen lukeminen on työlästä.
Kirjassa on faktat ja viitteet kohdallaan ja mielenkiintoinen kertomus kuvineen.Tarina herätti mielenkiinnon tutustua lähdeteoksiin ja muihin aiheesta kertoviin kirjoihin. Historiaa voitaisiin opettaa useamminkin sarjakuvina.
Mustavalkoiset kuvat houkuttelevat ottamaan kirjan värityskirjaksi. Aihepiiri olisi ainakin mielenkiintoinen.
torstai 3. syyskuuta 2015
Kaksi islantilaista kirjaa
Vigdís Grímsdóttir: Valosta valoon (2004)
Kirja aloittaa Rosa-trilogian.
Rosan isä Lenni on saanut lapsuudessa kuvan meksikolaisesta naisesta, Rosa Cordovasta ja rakastunut häneen. Vuosien päästä hän kuitenkin rakastuu islantilaiseen tyttöön ja saa hänen kanssaan lapsen, jonka he ristivät Rosaksi Rosa Cordovan mukaan.
Rosan äiti kuolee synnytyksessä ja Rosa kasvaa isänsä kanssa. Kun Rosa on kymmenvuotias, lähtee Lenni etsimään nuoruuden rakkauttaan ja Rosa jää tätinsä ja tämän miehen kasvatettavaksi.
Vuosien saatossa Rosa tutustuu äitiinsä tämän päiväkirjojen kautta. Hän myös tuntee äitinsä läheisyyden. Lopulta perheen salaisuudet alkavat paljastua....
Kirja toimii myös itsenäisenä teoksena, jos ei halua heittäytyä lukemaan trilogiaa. Minkäänlaista varsinaista cliffhangeria ei jätetty. Silti jäi maaginen puoleensavetävä tunnelma ja haluan syvemmälle Rosan maailmaan.
Árni Þórarinsson: Ylitse muiden (2005)
Kirja valittiin vuoden 2005 parhaaksi islantilaiseksi dekkariksi.
Reykjavikilainen toimittaja Einar on lähetetty komennukselle pieneen pohjoisislantilaiseen Akureyrin kaupunkiin. Uutisoitavien tapahtumien vähyys ja asunnon jakaminen entisen pomon papukaijan kanssa eivät aluksi houkuta Einaria.
Paikallinen lukio valmistelee vanhaa islantilaista Taika-Loftur näytelmää. Einar käy seuraamassa harjoituksia ja tekee tylsääkin tylsempää viikonkysymys haastattelua kaduilla.
Yhtäkkiä pikkukaupunki näyttää kuitenkin varjopuolensa; akureyrilainen nainen putoaa kumiveneestä ja pian lukion näytelmän pääosan esittäjä katoaa juuri ensi-illan alla. Einar haistaa toimittajan vaistollaan, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää ja alkaa tutkimaan asioita.
Kirja ei ollut ihan sitä, mitä odotin, mutta toisella tavalla oikein hyvä.
Luvattiin islantilaista kansanperinnettä ja jännitystä ja kyllä niitä olikin, mutta olin odottanut, varsinkin kansanperinnettä, olevan enemmän. Se oli kirjan kaikkein mielenkiintoisin osa, siksi olisin toivonut sitä olevan enemmän.
Kirjassa kuvattiin jonkin verran islantilaista yhteiskuntaa, ei paljon, mutta sitä pääsee vähän kurkistamaan. Olin yllättynyt, jostakin syystä olen pitänyt Islantia muun maailman ongelmista eristettynä lintukotona. Huumoriakin oli mukana sopivasti.
Kirjasta kertoo jotakin aina se, haluaako lukea muita saman kirjailijan kirjoja. Näiltä kahdelta kirjailijalta haluaisin ehdottomasti lukea (tai kuunnella) lisää. Harmi, että Þórarinssonilta ei ole suomennettu eikä ruotsinnettu muita kuin tämä yksi. (Korjatkaa, jos olen väärässä, mielelläni olisin.)
Grímsdóttirilta on onneksi käännetty monta teosta ja heti, kun saan johonkin väliin mahtumaan, kuuntelen tämän trilogian muut osat.
Kirja aloittaa Rosa-trilogian.
Rosan isä Lenni on saanut lapsuudessa kuvan meksikolaisesta naisesta, Rosa Cordovasta ja rakastunut häneen. Vuosien päästä hän kuitenkin rakastuu islantilaiseen tyttöön ja saa hänen kanssaan lapsen, jonka he ristivät Rosaksi Rosa Cordovan mukaan.
Rosan äiti kuolee synnytyksessä ja Rosa kasvaa isänsä kanssa. Kun Rosa on kymmenvuotias, lähtee Lenni etsimään nuoruuden rakkauttaan ja Rosa jää tätinsä ja tämän miehen kasvatettavaksi.
Vuosien saatossa Rosa tutustuu äitiinsä tämän päiväkirjojen kautta. Hän myös tuntee äitinsä läheisyyden. Lopulta perheen salaisuudet alkavat paljastua....
Kirja toimii myös itsenäisenä teoksena, jos ei halua heittäytyä lukemaan trilogiaa. Minkäänlaista varsinaista cliffhangeria ei jätetty. Silti jäi maaginen puoleensavetävä tunnelma ja haluan syvemmälle Rosan maailmaan.
Árni Þórarinsson: Ylitse muiden (2005)
Kirja valittiin vuoden 2005 parhaaksi islantilaiseksi dekkariksi.
Reykjavikilainen toimittaja Einar on lähetetty komennukselle pieneen pohjoisislantilaiseen Akureyrin kaupunkiin. Uutisoitavien tapahtumien vähyys ja asunnon jakaminen entisen pomon papukaijan kanssa eivät aluksi houkuta Einaria.
Paikallinen lukio valmistelee vanhaa islantilaista Taika-Loftur näytelmää. Einar käy seuraamassa harjoituksia ja tekee tylsääkin tylsempää viikonkysymys haastattelua kaduilla.
Yhtäkkiä pikkukaupunki näyttää kuitenkin varjopuolensa; akureyrilainen nainen putoaa kumiveneestä ja pian lukion näytelmän pääosan esittäjä katoaa juuri ensi-illan alla. Einar haistaa toimittajan vaistollaan, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää ja alkaa tutkimaan asioita.
Kirja ei ollut ihan sitä, mitä odotin, mutta toisella tavalla oikein hyvä.
Luvattiin islantilaista kansanperinnettä ja jännitystä ja kyllä niitä olikin, mutta olin odottanut, varsinkin kansanperinnettä, olevan enemmän. Se oli kirjan kaikkein mielenkiintoisin osa, siksi olisin toivonut sitä olevan enemmän.
Kirjassa kuvattiin jonkin verran islantilaista yhteiskuntaa, ei paljon, mutta sitä pääsee vähän kurkistamaan. Olin yllättynyt, jostakin syystä olen pitänyt Islantia muun maailman ongelmista eristettynä lintukotona. Huumoriakin oli mukana sopivasti.
Kirjasta kertoo jotakin aina se, haluaako lukea muita saman kirjailijan kirjoja. Näiltä kahdelta kirjailijalta haluaisin ehdottomasti lukea (tai kuunnella) lisää. Harmi, että Þórarinssonilta ei ole suomennettu eikä ruotsinnettu muita kuin tämä yksi. (Korjatkaa, jos olen väärässä, mielelläni olisin.)
Grímsdóttirilta on onneksi käännetty monta teosta ja heti, kun saan johonkin väliin mahtumaan, kuuntelen tämän trilogian muut osat.
Ajatuksia kirjojen lukemisesta ja analysoinnista
Kerran kirjallisuuden luennolla/suullisessa ryhmätentissä pohdimme erilaisia tapoja analysoida tekstejä kontekstissään. Miten paljon on hyvä tietää kirjailijasta ja kirjoitusaikakaudesta teosta lukiessa. Suurin osa meistä oli silloin sitä mieltä, että jos ei tunne kirjailijaa etukäteen, niin mieluummin ensin lukee kirjan, antaa sen puhua puolestaan ilman mitään ennakko oletuksia ja sitten tutustuu kirjailijaan. Olen edelleen samaa mieltä. Enkä läheskään aina tule tutustuneeksi kirjailijaan mitenkään erityisesti, en ainakaan poliittisia ajatuksia myöten. En nyt väitä, että en koskaan. Joskus saattaa ihan sattumalta osua silmiin paljonkin tietoa kirjailijasta ja joskus taas joku saattaa kiinnostaa jostakin syystä erityisesti.
Olen ihan viime aikoina huomannut, että haluan entistä useammin (aina) tietää, minä vuonna kirja on julkaistu. Oikeastaan haluaisin tietää, minä vuonna se on kirjoitettu. Julkaisuvuosihan ei aina kerro sitä. Ikävä kyllä. Toinen asia minkä haluaisin tietää on, mihin aikaan kirja sijoittuu. Joskus on hämmentävää, kun kirja ei tunnu sopivan julkaisuaikakaudelle, mutta muuten ei anneta mitenkään ymmärtää, että sijoittuisi muuhun aikakauteen.
Kuuntelin vasta Vigdis Hjortin Anne + Jyrki on totta, vuodelta 1984. Ensin sain jostakin käsityksen sen olevan islantilainen kirja, mutta aloin epäillä asiaa ja selvisi, että se onkin norjalainen. Seuraavaksi ihmettelin tuota vuotta. Olen ollut itse tuona vuonna aika liki kirjan henkilöiden ikäinen. Jossain vaiheessa lasten vaatteet kuvattiin vanhanaikeisemmiksi kuin minun lapsuus aikanani. Ei sillä tämän kirjan osalta ollut suurta merkitystä. Yksi lausahdus, joka tavallaan olisi sopinut paremmin minun lapsuuteeni tai vielä paremmin nykylapsiin jäi mieleen:
Voi teitä nykyajan lapsia, ette osaa lainkaan leikkiä, vaan aina on oltava kaikenlaisia pelejä. Toista se oli minun nuoruudessani.
Ehkä äidit ovat sanoneet näin läpi historian. Muistelen Gilgames-eepoksessakin haukuttavan sen ajan nuorisoa täysin turmeltuneeksi ja edellisiä sukupolvia huonommaksi.
Palatakseni aiheeseen. En analysoi läheskään kaikkia kuuntelemiani kirjoja. Joskus joku kirja saattaa kuitenkin houkutella tarkempaan analysointiin ja piilomerkitysten löytämiseen. Joskus avoimia loppuja voi joutua pohtimaan kuukausia. Ehkä joku toinen kirja herättää ajatuksia aiemmin kuunnellusta/luetusta. Jotkut kirjat jättävät lopun ihan auki, mutta olisiko joissakin aiemmin jokin vihje, millaista loppua kirjailija on ajatellut?
Olisi kiva kuulla, miten te muut luette ja analysoitte kirjoja.
Olen ihan viime aikoina huomannut, että haluan entistä useammin (aina) tietää, minä vuonna kirja on julkaistu. Oikeastaan haluaisin tietää, minä vuonna se on kirjoitettu. Julkaisuvuosihan ei aina kerro sitä. Ikävä kyllä. Toinen asia minkä haluaisin tietää on, mihin aikaan kirja sijoittuu. Joskus on hämmentävää, kun kirja ei tunnu sopivan julkaisuaikakaudelle, mutta muuten ei anneta mitenkään ymmärtää, että sijoittuisi muuhun aikakauteen.
Kuuntelin vasta Vigdis Hjortin Anne + Jyrki on totta, vuodelta 1984. Ensin sain jostakin käsityksen sen olevan islantilainen kirja, mutta aloin epäillä asiaa ja selvisi, että se onkin norjalainen. Seuraavaksi ihmettelin tuota vuotta. Olen ollut itse tuona vuonna aika liki kirjan henkilöiden ikäinen. Jossain vaiheessa lasten vaatteet kuvattiin vanhanaikeisemmiksi kuin minun lapsuus aikanani. Ei sillä tämän kirjan osalta ollut suurta merkitystä. Yksi lausahdus, joka tavallaan olisi sopinut paremmin minun lapsuuteeni tai vielä paremmin nykylapsiin jäi mieleen:
Voi teitä nykyajan lapsia, ette osaa lainkaan leikkiä, vaan aina on oltava kaikenlaisia pelejä. Toista se oli minun nuoruudessani.
Ehkä äidit ovat sanoneet näin läpi historian. Muistelen Gilgames-eepoksessakin haukuttavan sen ajan nuorisoa täysin turmeltuneeksi ja edellisiä sukupolvia huonommaksi.
Palatakseni aiheeseen. En analysoi läheskään kaikkia kuuntelemiani kirjoja. Joskus joku kirja saattaa kuitenkin houkutella tarkempaan analysointiin ja piilomerkitysten löytämiseen. Joskus avoimia loppuja voi joutua pohtimaan kuukausia. Ehkä joku toinen kirja herättää ajatuksia aiemmin kuunnellusta/luetusta. Jotkut kirjat jättävät lopun ihan auki, mutta olisiko joissakin aiemmin jokin vihje, millaista loppua kirjailija on ajatellut?
Olisi kiva kuulla, miten te muut luette ja analysoitte kirjoja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)