Kyllä kiitos.
maanantai 16. marraskuuta 2015
sunnuntai 15. marraskuuta 2015
Kolme kirjaa
Andy Weir: Ensam på Mars
Katherine Pancol: Mimmit 3
Sofi Oksanen: Norma
Andy Weir: Yksin Marsissa
Sain tämän kirjavinkin Kirjahillan blogista ja Ullan Luetuista kirjoista.
Ensimmäisen miehitetyn Mars-lennon miehistö pakenee hiekkamyrskyä. Mark Watneyn avaruuspuku vaurioituu ja hän jää yksin Marsiin. Muu miehistö luulee hänen kuolleen ja lähtee paluumatkalle maahan. Mark joutuu selviytymään yksin Marsissa.
Kirja vei aluksi mukanaan, olin aivan myyty. Tykkään kirjoista, joista oppii uusia asioita ja saa teknistä nippelitietoa. Myös Marsin pinnanrakenteesta opin kaikenlaista uutta. Vaikka pienen tarkastuksen jälkeen huomasin, että kaikki tiedot eivät ehkä ole sataprosenttisesti kohdallaan,riittävästi kuitenkin. Selviän niillä niin kauan, kun minun ei tarvitse itse matkustaa Marsiin. Mutta jossain puolenvälin paikkeilla alkoi kaverin mcgyverointi käydä puuduttavaksi. Kirjasta puuttui hektinen-seesteinen-hektinen sykli ja koko ajan paahdettiin täysillä. Ei ollu oikein uskottavaa, että aivan kaikki, mikä saattoi mennä pieleen meni pieleen, mutta terävä Watney ratkaisi ongelmat tuosta vaan. Oli hänellä sentään lyijykynää ja metallihenkaria ammattimaisemmat välineet, mutta silti. Jesarilla tietyisti voi korjata mitä vain, vaikkapa särkyneen avaruuspuvun visiirin, siihen uskon tietysti teippi-ihmisenä aivan täysin.
Ajaessaan läpi aavikon Mark piti välillä happipäiviä, niitä olisi ehkä voinut kuvailla joskus vähän enemmän, olisi saatu rauhallinen vaihe väliin. Kirjan sarkastisesta huumorista tykkäsin kovasti. Sitä myös käytettiin sopivan säästellen.
Olisi ehkä myös ollut uskottavampaa, että kaveri ei olisi ollut botanisti. Ei ole mitään järkevää syytä ottaa sellaista mukaan Mars-retkelle. Ne viljelytaidot, mitä tarvittiin koeluontoiseen viljelyyn voitaisiin kyllä opettaa vaikka koneinsinöörille. Tosin en oikeastaan näe oikein uskottavaa syytä ottaa myöskään sellaista mukaan Marsiin. Itse en lähtisi minnekään ilman koneinsinööriä, mutta se on eri juttu.
Onneksi kirja pääsi irti puuduttavasta osiosta loppua kohti ja jännityksellä odotin, kumpi veikkaamistani loppuratkaisuista toteutuu. Toinen toteutui, olisi liian suuri juonipaljastus kertoa, mikä se oli.
Katherine Pancol: Mimmit 3
Suomentanut Pirkko Biström
Odottelin matlttamattomana jatko Mimmit 2:lle. Paloin halusta päästä kuulemaan, miten Hortansen liiketoimet sujuvat, mitä Juniorille kuuluu ja toimivatko Elenan suunnitelmat. Olin pettynyt, että heistä puhutti kamalan vähän, Juniori oli äänessä vain kerran. Muita vanhoja tuttuja tavattiin yhtä vähän tai vielä vähemmän. Koko tarina keskittyi enimmäkseen Mimmit kirjoissa mukaan tulleisiin uusiin henkilöihin.
Toisaalta tämä on hieno tapa sitoa monta erilaista tarinaa yhdeksi teokseksi. Josephinen ja hänen perheensä tarina toimii kuin vanhojen Akkareiden esipuhe ja siihen liittyä kehyskertomus lukujen välillä. (Kaipaan niitä muuten valtavasti, vanhoja kunnon esipuheita tai historiallisia tarinoita. Joku päivä vielä bloggaan Aku Ankka -aarteestani.)
Tarina ei ollut huono, mutta kun koko ajan vain odotin kuulevani, mitä Zoelle ja Geitalle kuuluu, tai Josephinelle ja Philippelle, niin se ei oikein päässyt oikeuksiinsa. Viimeksi mainuttujen Mimmit 2:ssa esille tulleen elämän koukerot kuitattiin vähintäänkin huitaisemalla.
Onneksi sentään kerrottiin kohtalaisen paljon Hortansesta ja Garysta ja heidän elämänsä eteni pienen askeleen eteenpäin. Kirjan loppu oli vähintäänkin avoin. En tiedä onko jatkoa suunnitteilla. Toivon totisesti, että on, koska lähes kaikkien henkilöiden tarina jätettiin täysin auki.
Sofi Oksanen: Norma
Keneltäkään ei ole vamrasti jäänyt huomaamatta, että Oksaselta on ilmestynyt uusi kirja. Ehdin odotella sen ilmestymistä äänikirjaksi. Ilmeisesti niiden äänittämisessä on joku suositut ensin systeemi, koska tämä ilmestyi paljon äkempää kuin muut odottamani syksyn uutuudet.
Enkä odottanut turhaan. Tämä oli paras kirjaelämykseni pitkään aikaan.
Norman äiti jää metron alle. Norma ei voi ymmärtää, miksi äiti on tehnyt itsemurhan ja miksi hänen ympärillään liikuu ihimisiä, joiden kuuluisi kuulua vain menneisyyteen. Norma päättää ottaa, tai ehkä enemmänkin ajautuu ottamaan, selvää asioista.
Mielenkiintoisin osa kirjasta on kuitenkin Norman suvun menneisyyteen liittyvät salaisuudet.
Kirjassa nostetaan esille eettisiä kysymyksiä naisten asemassa monenlaisessa bisneksessä. Miten naisten uusiutuvia varoja myydään sumeilematta, eivätkä siitä hyödy naiset. Kun rahaa ei ole ja toimeen on tultava, monien naisten on myytävä itseään, tavalla tai toisella. Esille tulee myös kysymys miksi eläinperäisten materiaalien eettisyydestä ollaan paljon kiinnostuneempia kuin ihmisperäisten? Myönnän, että en ole itsekään koskaan ennen tullut ajatelleeksi, miten aitojen hiuslisäkkeiden karvat hankitaan. Jatkossa jätän moiset hankkimatta.
Olin odottanut Oksaselta realistisempaa kirjaa. Tämä on tyyliltään lähinnä maagista realismia. Mutta hyvin hän hallitsee senkin alueen. En malttanut juuri pitää taukoja kirjan kuuntelusta, vaikka loppua kohti alkoi tehdä mieli hidastella, että ei nyt vielä loppuisi.
Norman on luettu jo ainakin Oksan hyllyllä, Kirjakaapin kummituksessa ja Opus ekassa.
Katherine Pancol: Mimmit 3
Sofi Oksanen: Norma
Andy Weir: Yksin Marsissa
Sain tämän kirjavinkin Kirjahillan blogista ja Ullan Luetuista kirjoista.
Ensimmäisen miehitetyn Mars-lennon miehistö pakenee hiekkamyrskyä. Mark Watneyn avaruuspuku vaurioituu ja hän jää yksin Marsiin. Muu miehistö luulee hänen kuolleen ja lähtee paluumatkalle maahan. Mark joutuu selviytymään yksin Marsissa.
Kirja vei aluksi mukanaan, olin aivan myyty. Tykkään kirjoista, joista oppii uusia asioita ja saa teknistä nippelitietoa. Myös Marsin pinnanrakenteesta opin kaikenlaista uutta. Vaikka pienen tarkastuksen jälkeen huomasin, että kaikki tiedot eivät ehkä ole sataprosenttisesti kohdallaan,riittävästi kuitenkin. Selviän niillä niin kauan, kun minun ei tarvitse itse matkustaa Marsiin. Mutta jossain puolenvälin paikkeilla alkoi kaverin mcgyverointi käydä puuduttavaksi. Kirjasta puuttui hektinen-seesteinen-hektinen sykli ja koko ajan paahdettiin täysillä. Ei ollu oikein uskottavaa, että aivan kaikki, mikä saattoi mennä pieleen meni pieleen, mutta terävä Watney ratkaisi ongelmat tuosta vaan. Oli hänellä sentään lyijykynää ja metallihenkaria ammattimaisemmat välineet, mutta silti. Jesarilla tietyisti voi korjata mitä vain, vaikkapa särkyneen avaruuspuvun visiirin, siihen uskon tietysti teippi-ihmisenä aivan täysin.
Ajaessaan läpi aavikon Mark piti välillä happipäiviä, niitä olisi ehkä voinut kuvailla joskus vähän enemmän, olisi saatu rauhallinen vaihe väliin. Kirjan sarkastisesta huumorista tykkäsin kovasti. Sitä myös käytettiin sopivan säästellen.
Olisi ehkä myös ollut uskottavampaa, että kaveri ei olisi ollut botanisti. Ei ole mitään järkevää syytä ottaa sellaista mukaan Mars-retkelle. Ne viljelytaidot, mitä tarvittiin koeluontoiseen viljelyyn voitaisiin kyllä opettaa vaikka koneinsinöörille. Tosin en oikeastaan näe oikein uskottavaa syytä ottaa myöskään sellaista mukaan Marsiin. Itse en lähtisi minnekään ilman koneinsinööriä, mutta se on eri juttu.
Onneksi kirja pääsi irti puuduttavasta osiosta loppua kohti ja jännityksellä odotin, kumpi veikkaamistani loppuratkaisuista toteutuu. Toinen toteutui, olisi liian suuri juonipaljastus kertoa, mikä se oli.
Katherine Pancol: Mimmit 3
Suomentanut Pirkko Biström
Odottelin matlttamattomana jatko Mimmit 2:lle. Paloin halusta päästä kuulemaan, miten Hortansen liiketoimet sujuvat, mitä Juniorille kuuluu ja toimivatko Elenan suunnitelmat. Olin pettynyt, että heistä puhutti kamalan vähän, Juniori oli äänessä vain kerran. Muita vanhoja tuttuja tavattiin yhtä vähän tai vielä vähemmän. Koko tarina keskittyi enimmäkseen Mimmit kirjoissa mukaan tulleisiin uusiin henkilöihin.
Toisaalta tämä on hieno tapa sitoa monta erilaista tarinaa yhdeksi teokseksi. Josephinen ja hänen perheensä tarina toimii kuin vanhojen Akkareiden esipuhe ja siihen liittyä kehyskertomus lukujen välillä. (Kaipaan niitä muuten valtavasti, vanhoja kunnon esipuheita tai historiallisia tarinoita. Joku päivä vielä bloggaan Aku Ankka -aarteestani.)
Tarina ei ollut huono, mutta kun koko ajan vain odotin kuulevani, mitä Zoelle ja Geitalle kuuluu, tai Josephinelle ja Philippelle, niin se ei oikein päässyt oikeuksiinsa. Viimeksi mainuttujen Mimmit 2:ssa esille tulleen elämän koukerot kuitattiin vähintäänkin huitaisemalla.
Onneksi sentään kerrottiin kohtalaisen paljon Hortansesta ja Garysta ja heidän elämänsä eteni pienen askeleen eteenpäin. Kirjan loppu oli vähintäänkin avoin. En tiedä onko jatkoa suunnitteilla. Toivon totisesti, että on, koska lähes kaikkien henkilöiden tarina jätettiin täysin auki.
Sofi Oksanen: Norma
Keneltäkään ei ole vamrasti jäänyt huomaamatta, että Oksaselta on ilmestynyt uusi kirja. Ehdin odotella sen ilmestymistä äänikirjaksi. Ilmeisesti niiden äänittämisessä on joku suositut ensin systeemi, koska tämä ilmestyi paljon äkempää kuin muut odottamani syksyn uutuudet.
Enkä odottanut turhaan. Tämä oli paras kirjaelämykseni pitkään aikaan.
Norman äiti jää metron alle. Norma ei voi ymmärtää, miksi äiti on tehnyt itsemurhan ja miksi hänen ympärillään liikuu ihimisiä, joiden kuuluisi kuulua vain menneisyyteen. Norma päättää ottaa, tai ehkä enemmänkin ajautuu ottamaan, selvää asioista.
Mielenkiintoisin osa kirjasta on kuitenkin Norman suvun menneisyyteen liittyvät salaisuudet.
Kirjassa nostetaan esille eettisiä kysymyksiä naisten asemassa monenlaisessa bisneksessä. Miten naisten uusiutuvia varoja myydään sumeilematta, eivätkä siitä hyödy naiset. Kun rahaa ei ole ja toimeen on tultava, monien naisten on myytävä itseään, tavalla tai toisella. Esille tulee myös kysymys miksi eläinperäisten materiaalien eettisyydestä ollaan paljon kiinnostuneempia kuin ihmisperäisten? Myönnän, että en ole itsekään koskaan ennen tullut ajatelleeksi, miten aitojen hiuslisäkkeiden karvat hankitaan. Jatkossa jätän moiset hankkimatta.
Olin odottanut Oksaselta realistisempaa kirjaa. Tämä on tyyliltään lähinnä maagista realismia. Mutta hyvin hän hallitsee senkin alueen. En malttanut juuri pitää taukoja kirjan kuuntelusta, vaikka loppua kohti alkoi tehdä mieli hidastella, että ei nyt vielä loppuisi.
Norman on luettu jo ainakin Oksan hyllyllä, Kirjakaapin kummituksessa ja Opus ekassa.
perjantai 13. marraskuuta 2015
Voiko korvilla nähdä tai silmillä kuulla
Sain Marjatan blogista ajatuksen, lähes haasteen, kirjoittaa asteista.
Ennen ajattelin näön olevan ehdottomasti tärkein aisti. Sen menettäminen olisi katastrofi. Ehdottomasti pahempaa kuin minkään muun aistin. Nykyään ajattelen, että vaikeinta olisi selvitä ilman tuntoaistia. Haju ja makuaisteista on myös hyötyä enemmän kuin tajuammekaan. Oman erityisen herkän hajuaistini voisin silti antaa pois, suurin osa hajuista on epämiellyttäviä enkä muista koskaan hyötyneeni minkään haistamisesta. No ehkä joskus on hyvä havaita haisevansa hielle ennen kuin muut valittavat.
Sokeus kyllä vie ihmiseltä helposti mahdollisuuden liikkua ja työskennellä. Sokeana kun ei voi ajaa autoa, en pääsisi ikinä kotoa minnekään ilman apua. Olisi kurjaa, kun ei voisi viedä lapsia harrastuksiin ja kavereille. Eikä lääkäriin tarpeen vaatiessa.
Toisaalta olen alkanut ajatella, että kuulo on minulle tärkein. Olisi kamalaa, jos en enää kuulisi rakkaideni ääntä enkä voisi jutella heidän kanssaan.
Tietysti pitäisimme mieluiten kaikki aistit. Ja menetettäviä emme saa valita.
Olen kuullut huonosti hälyisessä ympäristössä pitkään, lähes kaksikymmentä vuotta. Syyksi väitettiin aivojen kykenemättömyytenä erotella tärkeää informaatiota epäolennaisesta. Kuulotestissä kuulin aina kaikki piippaukset, eikä kukaan koskaan puhunut kuulon heikkenemisestä puhealueella.
Yhtenä kesänä kävin uimassa puhelin bikineissä. Parin viikon kuivattua jälkeen puhelin toimi taas, mutta muutaman kuukauden päästä totesin siitä kuuluvan huonosti. Sain toisen puhelimen, mutta siitäkin kuului huonosti. Samaan aikaan olin tietoinen, että kuuloni on heikentynyt selvästi viime vuosina.
Yhtenä aamuna vasen korva oli aivan täysin lukossa, syytin flunssaa. Kun puhelin soi oli pakko käyttää oikeaa korvaa. Puhelimesta kuului aivan selkeästi, kuuluvasti ja hyvin. Järkytys. Tajusin toisen korvan olevan lähes kuuro. En ollut ikinä ajatellut, huomannut saati aavistanut, että kuulon heikkeneminen oli toispuoleista.
Samaan aikaan minua huimasi jatkuvasti, kamalasti. Kävin muutaman kerran lääkärissä, mutta mitään tutkimatta annettiin kaikenlaisia pikku diagnooseja. Silmäklinikalla jouduin sattumalta neurologiseen testiin, ei kuulemma hermostollisia vaurioita. Jälkeenpäin luulen, että eivät opettaneet löytävänsä niin eivät löytäneet.
Valitin rajusti heikkenevää tasapainoa, treenaamisesta huolimatta en onnistunut enää seisomaan yhdellä jalalla, jos samalla pidin kiinni toisesta jalasta. Tutkimuksissa sanottiin, että on normaalia parempi tasapaino. Lääkäri ei ottanut kuuleviin korviinsa, että eikö sitä pitäisi verrata minun omaan aiempaan tasapainoon eikä mihinkään muuhun.
Tämä kaikki meni sen ajatuksen edelle, että samalla kuulo heikkeni koko ajan. Kaiken lisäksi jouduin leikkauttamaan kättä kiireellisesti, kun olin tajunnut kuulon häviävän vain toisesta korvasta. Sekin työnsi korva-asiat taka-alalle. Vähän ajan päästä alkoi vaivata aivan kamala tinnitus, toispuoleisesti. Ihan kuin joku olisi hakannut kiviä korvassani ja välillä hangannut niitä toisiaan vasten.
Kun tajusin, että kuulen paremmin oikealla korvalla, oli helpompi kuulla ihmisiä. Tajusin, että on aina käännettävä oikea korva puhujan suuntaan. Kääntelen keskustellessa päätäni kummallisesti, enkä aina voi katsoa puhujaan, koska on tärkeämpää vääntää korva häntä kohti. Varmasti jotkut pitävät minua varsin outona ja epäkohteliaana. Joissakin tilanteissa olen käytännössä täysin kuuro; esimerkiksi veden ja liesituulettimen äänet peittävät kaiken muun alleen. Puheensorina on myös paha, mutta riippuu tilan akustiikasta, miten paha. Tinnitus helpotti jossain välissä aivan yllättäen.
Suuntakuulon huomasin katoavan täysin, kun korva kuuroutui. Kun en enää kuullut puhetta lainkaan vasemmalla korvalla sain vielä vähän apua soivan puhelimen löytämiseen. Nyt ainut tapa saada aavistus äänen suunnasta on pään kääntely. Ei toimi kaikille äänille eikä kaikissa tilanteissa, mutta kun siihen on oppinut, on siitä sentään vähän apua. Puhelinta en löydä. Lapset ja puoliso joutuvat jahtaamaan sitä aika usein. Yritän pitää sen aina tietyissä paikoissa, puhelimen siis, en puolisoa. Mutta puheluiden jälkeen ruukaan laskea puhelimen heti ensimmäiseen vastaantulevaan paikkaan.
Korva leikattiin 2v ja 8 päivää sitten. Olin sairaalassa seuraavat 10 päivää. En tiedä muista leikkauksista, mutta korvaleikkausten jälkeen makuaisteista on omituinen. Ystäväni sanoi, että kaikki maistui pitkään salmiakilta. Hänellä kävi hyvä tuuri. Minun suussani kaikki maistui parfyymiltä. Paitsi sairaalan paha vesi maistui sairaalan pahalta vedeltä. En suostunut juomaan sitä, vaan puolisoni toi minulle parfyymin makuista kuplavettä monen litran varaston.
Sain myös parfyymin makuista suklaata. Mutta kaikki varmasti tietävät, että suklaata ahmitaan ihan yhtä paljon ihanan koostumuksen kuin maun vuoksi.
Sairaalassa ollessa en huomannut terveen korvan kuulossa mitään omituista. En tosin toisenkaan, olihan se ollut täyskuuro jo noin 10kk. Ei se siitä enää kuurommaksi tullut. Tosin tinnitus paheni. Ei onneksi sentään samalle tasolle kuin pahimmillaan.
Kotiin tultuani huomasin kuulevani monet puheäänet aivan omituisina, ainakin kuopuksen ja kumppanin äänet. Jostain syystä esikoisen ääni kuulosti paljon normaalimmalta. Äänissä oli kummallinen metallinen sointi, samanlainen kuin vaurioituneessa korvassa kuulon vedellessä viimeisiään. Olin silloin tyytyväinen, kun kuulo hävisi lopullisesti ja häiritsevä metallisuus hävisi. Nyt se oli takaisin. Pelkäsin tietysti sen jäävän lopulliseksi tilaksi. Pelkäsin myös, että kuulo häviää joskus kokonaan. Onneksi ongelman aiheutti todennäköisimmin leikkauksen aikana tärykalvon taakse valunut neste. 12 tuntia on pitkä aika maata aivan täysin liikkumatta ja sellainen voi aiheuttaa ties mitä ongelmia.
Tasapainoa voi harjoittaa, koska sitä ei ylläpidä ainoastaan korvien tasapainoelimet. Aivot, silmät ja jalkapohjat ovat lisäksi tärkeitä. Näistä aivot ja jalkapohjat oppivat ja treenautuvat pikkuhiljaa. Silmien aivoille tuomat viestit ovat sen verran tärkeitä, että pimeässä tasapainoilu on vaikeaa. Ei silti aina lähes mahdotonta. Kun saan itse päättää, että nyt suljen silmät tai sammutan valot, niin yleensä pysyn vielä pystyssä. Yllättävät pimennykset tai kirkkaat valot vie yleensä jalat alta. Kuuloa taas ei voi mitenkään treenata eikä parantaa. Ainoat mahdollisesti kompensoivat asiat ovat yllä mainitsemani päänkääntely ja huulilta lukeminen. En ole siinä erityisen hyvä, mutta kyllä suun liikkeiden näkeminen vähän helpottaa. Haluan kuitenkin mieluummin kääntää korvan kuin katseen puhujaan päin.
Ennen ajattelin näön olevan ehdottomasti tärkein aisti. Sen menettäminen olisi katastrofi. Ehdottomasti pahempaa kuin minkään muun aistin. Nykyään ajattelen, että vaikeinta olisi selvitä ilman tuntoaistia. Haju ja makuaisteista on myös hyötyä enemmän kuin tajuammekaan. Oman erityisen herkän hajuaistini voisin silti antaa pois, suurin osa hajuista on epämiellyttäviä enkä muista koskaan hyötyneeni minkään haistamisesta. No ehkä joskus on hyvä havaita haisevansa hielle ennen kuin muut valittavat.
Sokeus kyllä vie ihmiseltä helposti mahdollisuuden liikkua ja työskennellä. Sokeana kun ei voi ajaa autoa, en pääsisi ikinä kotoa minnekään ilman apua. Olisi kurjaa, kun ei voisi viedä lapsia harrastuksiin ja kavereille. Eikä lääkäriin tarpeen vaatiessa.
Toisaalta olen alkanut ajatella, että kuulo on minulle tärkein. Olisi kamalaa, jos en enää kuulisi rakkaideni ääntä enkä voisi jutella heidän kanssaan.
Tietysti pitäisimme mieluiten kaikki aistit. Ja menetettäviä emme saa valita.
Olen kuullut huonosti hälyisessä ympäristössä pitkään, lähes kaksikymmentä vuotta. Syyksi väitettiin aivojen kykenemättömyytenä erotella tärkeää informaatiota epäolennaisesta. Kuulotestissä kuulin aina kaikki piippaukset, eikä kukaan koskaan puhunut kuulon heikkenemisestä puhealueella.
Yhtenä kesänä kävin uimassa puhelin bikineissä. Parin viikon kuivattua jälkeen puhelin toimi taas, mutta muutaman kuukauden päästä totesin siitä kuuluvan huonosti. Sain toisen puhelimen, mutta siitäkin kuului huonosti. Samaan aikaan olin tietoinen, että kuuloni on heikentynyt selvästi viime vuosina.
Yhtenä aamuna vasen korva oli aivan täysin lukossa, syytin flunssaa. Kun puhelin soi oli pakko käyttää oikeaa korvaa. Puhelimesta kuului aivan selkeästi, kuuluvasti ja hyvin. Järkytys. Tajusin toisen korvan olevan lähes kuuro. En ollut ikinä ajatellut, huomannut saati aavistanut, että kuulon heikkeneminen oli toispuoleista.
Samaan aikaan minua huimasi jatkuvasti, kamalasti. Kävin muutaman kerran lääkärissä, mutta mitään tutkimatta annettiin kaikenlaisia pikku diagnooseja. Silmäklinikalla jouduin sattumalta neurologiseen testiin, ei kuulemma hermostollisia vaurioita. Jälkeenpäin luulen, että eivät opettaneet löytävänsä niin eivät löytäneet.
Valitin rajusti heikkenevää tasapainoa, treenaamisesta huolimatta en onnistunut enää seisomaan yhdellä jalalla, jos samalla pidin kiinni toisesta jalasta. Tutkimuksissa sanottiin, että on normaalia parempi tasapaino. Lääkäri ei ottanut kuuleviin korviinsa, että eikö sitä pitäisi verrata minun omaan aiempaan tasapainoon eikä mihinkään muuhun.
Tämä kaikki meni sen ajatuksen edelle, että samalla kuulo heikkeni koko ajan. Kaiken lisäksi jouduin leikkauttamaan kättä kiireellisesti, kun olin tajunnut kuulon häviävän vain toisesta korvasta. Sekin työnsi korva-asiat taka-alalle. Vähän ajan päästä alkoi vaivata aivan kamala tinnitus, toispuoleisesti. Ihan kuin joku olisi hakannut kiviä korvassani ja välillä hangannut niitä toisiaan vasten.
Kun tajusin, että kuulen paremmin oikealla korvalla, oli helpompi kuulla ihmisiä. Tajusin, että on aina käännettävä oikea korva puhujan suuntaan. Kääntelen keskustellessa päätäni kummallisesti, enkä aina voi katsoa puhujaan, koska on tärkeämpää vääntää korva häntä kohti. Varmasti jotkut pitävät minua varsin outona ja epäkohteliaana. Joissakin tilanteissa olen käytännössä täysin kuuro; esimerkiksi veden ja liesituulettimen äänet peittävät kaiken muun alleen. Puheensorina on myös paha, mutta riippuu tilan akustiikasta, miten paha. Tinnitus helpotti jossain välissä aivan yllättäen.
Suuntakuulon huomasin katoavan täysin, kun korva kuuroutui. Kun en enää kuullut puhetta lainkaan vasemmalla korvalla sain vielä vähän apua soivan puhelimen löytämiseen. Nyt ainut tapa saada aavistus äänen suunnasta on pään kääntely. Ei toimi kaikille äänille eikä kaikissa tilanteissa, mutta kun siihen on oppinut, on siitä sentään vähän apua. Puhelinta en löydä. Lapset ja puoliso joutuvat jahtaamaan sitä aika usein. Yritän pitää sen aina tietyissä paikoissa, puhelimen siis, en puolisoa. Mutta puheluiden jälkeen ruukaan laskea puhelimen heti ensimmäiseen vastaantulevaan paikkaan.
Korva leikattiin 2v ja 8 päivää sitten. Olin sairaalassa seuraavat 10 päivää. En tiedä muista leikkauksista, mutta korvaleikkausten jälkeen makuaisteista on omituinen. Ystäväni sanoi, että kaikki maistui pitkään salmiakilta. Hänellä kävi hyvä tuuri. Minun suussani kaikki maistui parfyymiltä. Paitsi sairaalan paha vesi maistui sairaalan pahalta vedeltä. En suostunut juomaan sitä, vaan puolisoni toi minulle parfyymin makuista kuplavettä monen litran varaston.
Sain myös parfyymin makuista suklaata. Mutta kaikki varmasti tietävät, että suklaata ahmitaan ihan yhtä paljon ihanan koostumuksen kuin maun vuoksi.
Sairaalassa ollessa en huomannut terveen korvan kuulossa mitään omituista. En tosin toisenkaan, olihan se ollut täyskuuro jo noin 10kk. Ei se siitä enää kuurommaksi tullut. Tosin tinnitus paheni. Ei onneksi sentään samalle tasolle kuin pahimmillaan.
Kotiin tultuani huomasin kuulevani monet puheäänet aivan omituisina, ainakin kuopuksen ja kumppanin äänet. Jostain syystä esikoisen ääni kuulosti paljon normaalimmalta. Äänissä oli kummallinen metallinen sointi, samanlainen kuin vaurioituneessa korvassa kuulon vedellessä viimeisiään. Olin silloin tyytyväinen, kun kuulo hävisi lopullisesti ja häiritsevä metallisuus hävisi. Nyt se oli takaisin. Pelkäsin tietysti sen jäävän lopulliseksi tilaksi. Pelkäsin myös, että kuulo häviää joskus kokonaan. Onneksi ongelman aiheutti todennäköisimmin leikkauksen aikana tärykalvon taakse valunut neste. 12 tuntia on pitkä aika maata aivan täysin liikkumatta ja sellainen voi aiheuttaa ties mitä ongelmia.
Tasapainoa voi harjoittaa, koska sitä ei ylläpidä ainoastaan korvien tasapainoelimet. Aivot, silmät ja jalkapohjat ovat lisäksi tärkeitä. Näistä aivot ja jalkapohjat oppivat ja treenautuvat pikkuhiljaa. Silmien aivoille tuomat viestit ovat sen verran tärkeitä, että pimeässä tasapainoilu on vaikeaa. Ei silti aina lähes mahdotonta. Kun saan itse päättää, että nyt suljen silmät tai sammutan valot, niin yleensä pysyn vielä pystyssä. Yllättävät pimennykset tai kirkkaat valot vie yleensä jalat alta. Kuuloa taas ei voi mitenkään treenata eikä parantaa. Ainoat mahdollisesti kompensoivat asiat ovat yllä mainitsemani päänkääntely ja huulilta lukeminen. En ole siinä erityisen hyvä, mutta kyllä suun liikkeiden näkeminen vähän helpottaa. Haluan kuitenkin mieluummin kääntää korvan kuin katseen puhujaan päin.
maanantai 9. marraskuuta 2015
Harrastuksia
Blogi on jäänyt vähän paitsioon muiden harrastusten tieltä. Olen kirjoittanut muita tekstejä, ollut töissä, kuvannut taivasta revontulia ihadtellen ja ennen kaikkea maalannut. Sen lisäksi olen laukannut hammaslääkärissä, tänään olin siellä kaksi kertaa. Ensimmäinen käynti meni hyvin, ainakin minun osalta, se oli poikasen aika. Sain kuitenkin sillä käynnillä akuuttiin omalle lohjenneelle hampaalleni. Se ei sitten mennytkään millään tavalla hyvin. Pääsin kuitenkin pois, tosin köyhänä kuin kirkonrotta.
Nyt kuuluisi olla taas kaapissa maalaamassa, mutta puudutuksesta toipuva pää ei oikein tee yhteistyötä.
Maalatessa voi onneksi kuunnella kirjoja. Olen kuunnellut kahta kirjaa, en sentään yhtä aikaa mutta vuorotellen. Raamattu itämaisin silmin ja Mimmit 3. Erilaisia mutta kiinnostavia kirjoja.
Nyt kuuluisi olla taas kaapissa maalaamassa, mutta puudutuksesta toipuva pää ei oikein tee yhteistyötä.
Maalatessa voi onneksi kuunnella kirjoja. Olen kuunnellut kahta kirjaa, en sentään yhtä aikaa mutta vuorotellen. Raamattu itämaisin silmin ja Mimmit 3. Erilaisia mutta kiinnostavia kirjoja.
perjantai 6. marraskuuta 2015
Pertti Jarla: Jäätävä Spede (2015)
Pertti Jarla: Jäätävä Spede
74 sivua
Kustantaja: LIKE
Kirja saatu kustantajalta. Suurkiitokset!
Fingerpori-fanina ilahduin suunnattomasti Jarlan omaelämänkerrallisen sarjakuvan kolahdettua postilaatikosta. Samalla olin hieman huolissani, mahtaako tämä iskeä minuun yhtä kovasti, kun on varsin eri tyylinen. Mutta ei huolta, tykästyin valtavasti. Kirjassa ei ole suurta ja syvällistä sanomaa, se ei pyri olemaan rehellinen kuvaus Jarlan elämästä eikä muutenkaan aina totuudenmukainen. Osa jutuista on silti varsin realistisen tuntuisia, Jarla kertoo jonkin tapahtuman ilman sen suurempaa pointtia. Mukana on toki tarinoita, joissa on paljon enemmän ajatusta takana ja yhteiskuntaahan tällaiset aina kuvaavat, halusi kirjailija sitä tai ei ja vaikka erityisesti ei oteta kantaa suuntaan taikka toiseen.
Kirjassa on vain yksi huono puoli: se on ihan liian lyhyt.
Helsingin Sanomien haastattelussa Jarla sanoo, että kenen tahansa elämästä saa kiinnostavan sarjakuvan. Elämänkertoihin ei ole oikeus vain niillä (Jarlan sanoin), joiden elämässä on tapahtunut "kaikkea huikeaa ja dramaattista". "Tietysit se auttaa, kun lyö puolet omiaan", Jarla jatkaa.
Tämä kirja osoittaa väittämän todeksi. Kaikkien elämässä on varmasti tapahtunut monenlaisia kertomisen arvoisia tarinoita, ja vuodet, jolloin ei tapahdu talonmaalaamista jännittävämpää, voi jättää kirjasta pois.
Tämän sarjakukirjan piirtämisessa Jarla on käyttänyt mustaa ja punaista. Tulos on hieno. Esteettisesti tykkäsin eritysiesti niistä sarjoista, joissa on punaista.
Jos antaisin kirjoille tähtiä, lampaita, kissoja, hatuja, haarukoita tai muita luokittelevia kuvioita, tämä saisi ainakin neljä. Ehkä neljä ja puoli tai viisi miinus. (Maksimi olisi viisi). Viittä en uskaltaisi antaa, onko niin vaikeaa väittää jonkin teoksen olevan täydellinen.
Tästä eteenpäin en ole vain Fingerpori-fani, olen myös Jarla-fani.
keskiviikko 4. marraskuuta 2015
Lokakuun luetut
Katsaus on vähän myöhässä. Viikonloppuna oli kiireitä lihan
pakkaamishommissa ja sen jälkeen on kone vaatinut kohtuuttomasti huomiota. Ei
tietokone, vaan sellainen paljon isompi, joka yleensä toimii ihan kiltisti. Mutta
ei tällä viikolla.
Lokakuun lukusaalis näyttää varsin laihalta. Sehän kertoo siitä, että
minulla on ollut muutakin elämää kuin kirjoihin uppoutuminen.
Dekkarit:
Pekka Hiltunen: Varo minua
Jens Lapidus: VIP-rummet
Dolores Redondo: Näkymätön vartija
(Suom. Sari Selander)
Pekka Hiltusen kaksi aikaisempaa Studio-dekkaria kuuluvat
suosikkikirjoihini. Tämä kolmas oli mielestäni hieman laimeampi, jotakin jäi
puuttumaan. Odotukseni olivat ehkä liian korkealla. Kannattaa silti lukea.
Seikkailu ja rikosromaanit:
Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus :
rikosromaani vanhasta Tallinnasta
(Suom. Jouko Vanhanen)
William Dietrich: Napoleons pyramider
William Dietrich: Napoleons pyramider
Anneli Kanto: Piru, kreivi, noita ja näyttelijä
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Näistäkin minulla on kaksi bloggaamatta. Napoleons pyramider oli aika
mitään sanomaton seikkailu, mutta siinä sivussa kerrottiin egyptiläisestä
mytologiasta ja vanhasta uskonnosta varsin kiinnostavalla tavalla. Kirja loppui
cliffhangeriin, mutta enpä ole saanut tartuttua jatko-osaan. Innokkaat egyptologit nauttivat varmasti kirjasta enemmän.
Anneli Kannon kirja oli huomattavasti parempi seikkailu: Opiskelija poika
kiinnostuu opintojensa sijaan Kabbalasta ja salatieteistä löydettyään
opettajansa kirjahyllystä kätkettyjä kirjoja. Hän erehtyy harjoittamaan
noituutta vihamiehensä päänmenoksi, jää kiinni ja joutuu noitaoikeuteen. Hän
tekee liiton paholaisen kanssa ja onnistuu pakenemaan vankilasta.
Pysytelläkseen piilossa ja ansaitakseen elantonsa hän perustaa vankitoverinsa
kanssa pienen teatteriseurueen. Paholainen ei jätä häntä rauhaan ja muutkin
takaa-ajajat ovat aina välillä seurueen perässä.
Kirjoja kirjojen
kirjoittamiesta:
Miisa Jääskeläinen: Sana kerrallaan – johdatus luovaan kirjoittamiseen
Natalie Goldberg: Luihin ja ytimiin
(Suom. Niina Hakalahti, Jyrki Tuulari)
(Suom. Niina Hakalahti, Jyrki Tuulari)
Laurent Binet: HHhH, Heydrichin salamurhan jäljillä
(Suome. Taina Helkamo)
(Suome. Taina Helkamo)
Herman Koch: Naapuri
(Suom. Sanna van Leeuwen)
(Suom. Sanna van Leeuwen)
Ensimmäiset ovat lähinnä kirjoittamisoppaita. Jälkimmäisissä taas kerrotaan
tarina kirjailijan kirjan kirjoitusprosessista ja siinä sivussa itse
kirjoitetun kirjan sisältö. Tai toisinpäin. Tuntuu olevan muotia kirjoittaa
tämän tyyppisiä kirjoja. Ainakin minä olen törmännyt moniin sellaisiin ihan
viimeaikoina.
Kochin Naapuri on tyyliltään hieman erilainen. Siinä todellisuuteen
perustuvan kirjan päähenkilö tarkkailee kirjailijaa ja hänen elämäänsä. Tykkään
Kochin tyylistä. Tämä kirja oli jollain tavalla helpompi ja keveämpi seurata
kuin aiemmin lukemani.
Kirjassa puhutaan toistuvasti elokuvasta,jonka nimeä ei koskaan mainita. Siitä
huolimatta jopa minä, lähes elokuvaummikko, tiesin, mistä elokuvasta on kyse ja
miltä sen loppukohtaus näyttää.
Toinen asia, jonka nimeä ei mainita, mutta lukijat varmasti tietävät (okei,
ei varmasti läheskään kaikki suomalaiset lukijat), on neliskanttisen ginipullon
nostaminen huulille. Kiitokset
suomentajalle, joka ei kotoutua tarinoita liikaa. Vaikka olenkin varmasti ainut
suomalainen lukija, joka kuulee rivien välissä oman nimensä. Ennen kaikkea
tässä törmätään kyllä tavaramerkin
onnistuneeseen brändäykseeen, mutta silti vastaavat ahaa-elämykset ovat kivoja.
Muut:
Annette Skåhlberg:
Syster varg
Jonas Jonasson: Mördar
Anders
Herman Lindqvist: När Finland var Sverige
Paula Havaste: Kymmenen onnen Anna
Gabriella Wejlid: Mycket hjärnan
Gabriella Wejlid: Mycket hjärnan
Syster varg oli ihan kiva nuorten kirja. Poikanen tykkäsi siitä kovasti. Eläinaihe ja
seikkailu on ainakin hänen mieleensä.
Myös Jonas Jonassonin kohdalla on todettava, että kolmas kerta ei sanonut
totuutta. Tai sitten sanoi, kukapa tietää, mikä se totuus on. Mutta tämä ei
yllä lähellekään Satavuotiaan joka
hyppäsi ikkunasta ja katosi tasolle. Nauroin sille silti muutaman kerran.
Sitä ei voi sanoa läheskään kaikista kirjoista, joiden pitäisi olla hauskoja.
Olen ilmeisesti erittäin vaativa huumorin suhteen.
Paula Havasteen Kymmenen onnen Anna ei ollut aivan minun tämän hetkistä
tyyliäni. Jaksoin kuitenkin kuunnella sen noituuden ja kansanperinteen vuoksi.
Sekin jäi kyllä hieman kevyeksi. Käytetyt loitsut ja runot olivat niitä
kaikkein tunnetuimpia. En ainakaan muista kirjassa olleen yhtään minulle uutta.
Muutamille yrteille kuulin vanhoja nimityksiä, joita en tiennyt entuudestaan.
Lopulta tarinakin oli ihan kohtalainen. Yksi minua häiritsevä asia oli, että
Anna huomasi olevansa raskaana omana nimipäivänään, joka tietääkseni on
joulukuun yhdeksäs. Sen jälkeen tuli kekri ja joulu. Kekri taas on tietääkseni
joko loka-marraskuun vaihteessa tai vielä aiemmin (en ole vielä päässyt
yhteisymmärrykseen tästä itseni kanssa). Ortodoksinen kirkko tosin taitaa
juhlia Annan päivää myös heinäkuussa ja syyskuussa. Kirjan Anna kuitenkin
vastusti kristinuskoa kovasti, miksi hän olisi kutsunut minkään kirkon Annan
päivää omaksi päiväkseen? Onko olemassa joku vanha suomalainen Annan päivä?
Ilmeisesti en ole ymmärtänyt jotakin aivan täysin oikein.
Mycket hjärnan sisältää harjoituksia aivojen treenaamiseen ja muistitekniikoita. Kirjassa on 32 erilaista harjoitusta ja vain 79 sivua. Osa on ihan kivoja pikkuharjoituksia, osa taas muistikeinoja, joita en ole koskaan oppinut käyttämään.
Mycket hjärnan sisältää harjoituksia aivojen treenaamiseen ja muistitekniikoita. Kirjassa on 32 erilaista harjoitusta ja vain 79 sivua. Osa on ihan kivoja pikkuharjoituksia, osa taas muistikeinoja, joita en ole koskaan oppinut käyttämään.
sunnuntai 1. marraskuuta 2015
Zoker
Kirjamessuilta tarttui mukaan uusi korttipeli. Nyt olemme pelailleet tikkipeliä oppiaksemme korttien arvojärjestyksen ja niiden vertailun. Välillä tulee mieleen kivi-paperi-sakset-lisko-Spock.
Ehdimme keksiä monta variaatiota pelistä, mutta emme ole ehtineet vielä testata niitä kaikkia.
Aluksi vierastin korttien muotoa, mutta se on lopulta ihan sopiva, tarvittavat korttiläjät mahtuvat helpommin pöydälle.
Paksuja kortteja on muuten helppo käsitellä, mutta sekoittaminen on hankalaa.
Korteilla on kolme ominaisuutta: väri, koko ja kulmien määrä (korteissa on sentään kaikissa neljä kulmaa). Koko ja määrä on kirjoitettu korttiin myös kirjaimin ja numeroin. Se nopeuttaa vertailua, mutta ne kaikki voisivat laskea itsekin. Väri taas on nähtävä kuvion väristä. Helppoa useimmille, mutta meillä osa sukulaisista on värisokeita. Joudumme ehkä merkitsemään itse värit kortteihin verbaalisesti, jos värien kanssa tulee ongelmia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)