Daniel Tammet: Född en blå dag

Ihana kirja, jota ei valitettavasti ole taidettu suomentaa. Luin itse ruotsiksi.

Kirjoittajalla on autistinen savant-henkilö, joka kertoo kirjassaan millaista on elää erilaisena. Erityisesti koulumaailma ja lapset ovat julmia normista poikkeaville. Tammet on myös synesteetikko. Yksi kirjan hienouksia onkin, miten hienosti hän osaa kuvailla synestesiaa. Miten hän näkee numerot ja sanat eri väreinä ja kuvioina ja miten hän sen avulla osaa laskea päässä isoja (valtavia) lukuja uskomattoman nopeasti. 

Hän on myös kielellisesti erityislahjakas ja osaa tällä hetkellä ainakin yhtätoista kieltä, joista yksi on suomi. Lisäksi hän on luonut uuden kielen suomen kielen pohjalta. Kielen oppimisprosessiaankin hän osaa kuvailla hienosti. Tykkäsin siitä erityisesti ehkä siksi, että huomasin ymmärtäväni muutamia islannin- ja romaniankielisiä lauseita. 

Kirjassa mainitaan, että kaikilla on jonkin verran synesteettisä taipumuksia. Itse olen aina nähnyt numeron ja esimerkiksi musiikin väreinä. Ikävä kyllä en niin selvästi, että voisin tarkasti nimetä ja kuvailla värit. Ne muistuttavat unikuvia, joita on aina vaikea kuvailla sanoilla. Enkä, valitettavasti, ole saanut synestesiastani mitään matemaattisia tai kielellisiä supervoimia. Enkä edes valokuvamuistia. Muuten minulla kyllä on epänormaali muisti, muistan paljon asioita ja tapahtumia, mutta en koskaan aikoja tai numerosarjoja. Enkä asioita, jotka eivät vielä ole tapahtuneet, mutta joiden tulisi tapahtua (ts. olen hajamielinen). Kerran kyllä väitin osaavani kalenterin ulkoa: ensin on ensimmäinen tammikuuta, sitten toinen tammikuuta, kolmas tammikuuta jne. 

Tammetilla on myös suunnattoman huono suuntavaisto. Mukava kuulla, että en ole ainut. Ehkä sen puute ei sitten olekaan merkki älykkyyden puutteesta. 

Tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea, jos haluaa ymmärtää erilaisten ihmisten maailmaa. Kaiken lisäksi kirja melkein innostaa opiskelemaan islantia. Tai ainakin jotakin uutta kieltä. Mutta en aio, en en ja en.

 ****

 

Heijastus

Yhden lempikirjailijoistani  argentiinalaisen Jorge Luis Borgesin (24.8.1899 - 14.6.1986) innoittamana:

Olen vuosia ihmetellyt tienvarressa keskellä metsää kaukana asutuksesta olevia puistonpenkkejä. Luulin niitä ensin hirvipasseiksi, mutta sitten kuulin niiden olevan siellä ihan vain ohikulkijoita varten.  Istun penkille, josta on näkymä lammelle. Nautin lintujen laulusta ja auringonpaisteesta. Katselen järvelle pysähtyneitä kalastajia, minusta on aina ollut kummallista, että ohikulkijat saattavat tuosta vaan pysähtyä kalastamaan. Yhtäkkiä järveltä kävelee minua kohti nuori nainen, tai pikemminkin tyttö. Tyttölle on yhtä hankalaa harppoa korkeassa varikolla kuin minulle. Luulen tulijaa hetken siskontytökseni. Sitten tunnistan hänen vanhanaikaiset silmälasinsa ja vaatteensa; minä nuorena.

Tyttö istuu viereeni ja tervehtii kömpelösti. Puhuttelen häntä suomeksi ja kysyn tunteeko hän minut. Tyttö katsastaa minuun äkkiä, hän ei odottanut minun puhuvan äidinkieltään. Hän katselee minua tarkkaan ja sanoo lopulta silmiään hieraisten minun muistuttavan hänen molempia mummojaan. Hymyilen. Alan juttelemaan säästä ja maisemista. Hän ihastelee maisemia ja sanoo, että tänne voisi asettua joskus asumaan. Hymyilen taas ja sanon, että onhan tämä täysin toisenlaista, kuin kotiseudullasi lakeuksilla. "Kuuluuko sen puheestani ?" hän ihmettelee.

Otan esille termospulloni ja kysyn, haluaako tyttö kahvia. Sitten muistan ja totean, että ethän sinä tosiaan vielä tuossa iässä juo kahvia.

Katselen tyttöä ja mietin, mitä kertoisin hänelle tulevaisuudesta. Antaisinko neuvoja, kehottaisinko tekemään jotakin toisin. Mutta ei niin voi tehdä. Jos neuvoisin tekemään lapset nuorempana tai miettimään tarkemmin, kenen kanssa menee naimisiin, en koskaan saisi lapsiani. Enkä ehkä päätyisi asumaan tänne kauniiden maisemien keskelle.

Kertoisinko hänelle jotakin hänen tulevista lapsistaan tai tulevaisuudessa löydettävästä sairaudesta. Ei - miksi kertoisin. Mutta voisin ehkä kertoa omista lapsistani jotakin ja antaa tytön itse joskus tajuta tai olla tajuamatta. Sairaudestani en aio kertoa mitään, tyttö ei eläisi onnellisempana tietäessään, mikä häntä odottaa. Parempi antaa hänen vain huomata, että elämäni, hänen elämänsä, on onnellista vanhanakin.

"Luetko paljon kirjoja?" kysyn tytöltä. Hän näyttää hieman surulliselta ja vastaa: "Luen jonkin verran, lukisin mielelläni enemmän, mutta olen hidas lukemaan ja koulukirjojen lukemin vie ihan liikaa aikaa muulta kirjallisuudelta." Tiesinhän minä sen. Ehkä uskallan neuvoa häntä hieman:" Yritä kuitenkin lukea niin paljon kuin mahdollista. Kuuntele äänikirjoja, niitä voit kuunnella käsitöitä tehdessäsi ja autoillessasi.  Autoradiosi ei toimia." Tyttö katsoo minua taas ihmeissään. Myöntää minun olevan oikeassa.  

"Millaisessa paikassa asut?" kysyn tytöltä. "Kerro jotakin opinnoistasi ja ystävistäsi, mitä teette vapaa-ajalla", tajuan, että minä en voi antaa mitään tytölle, mutta hän voi verestään minun muistojani. Tyttö kertoo lyhyesti asuinpaikastaan, opinnoistaan ja  harrastuksistaan. Totean, että vapaa-aikaa taitaa olla aika vähän, kun opiskelee, mutta on hyvä muistaa harrastaakin jotakin. Mainitsen ohimennen hänen harrastuksistaan.

Istumme hetken hiljaa, maisemasta ja linnunlaulusta nauttien. Hetken kuluttua tyttö nousee ja katsoo minua tarkkaan. Hänen silmissään välähtää oivaltaminen. "Sinä tunnet minut, mutta minä en tunne sinua - vielä", tyttö sanoo, hyvästelee minut ja kävelee jo tavaroitaan pakkaavien seuralaistensa luo.

Seurueen auto katoaa järvenrannasta. Mietin, kumpi meistä on tipahtanut aikavääristymään, olinko minä menneisyydessä vai tyttö tulevaisuudessaan. Muistanko nuoruudestani kohdanneeni vanhan itseni? Kävelen autolleni. Ajan kotiin hiljaisuuden vallitessa. Sitten mieleeni välähtää kaukainen muisto. Ehkä tosiaan tapasin vanhan itseni kerran erään lammen rannalla, puistonpenekillä.

Khaled Hosseini: Leijapoika

Minulta ”tilattiin” esittely tästä kirjasta.

Amir ja Hassan ovat parhaat ystävät. Kahden eri yhteiskuntaluokkaan, kansallisuuteen ja uskontoon kuuluvan pojan ystävyyttä kuitenkaan ei katsota hyvällä Neuvostoliiton valloittamassa Afganistanissa. Ystävyys päättyy, kun rikkaan isän poika Amir pettää ystävänsä ja uskollisen palvelijansa. Syynä voisi olla yhteiskunnan malli ja paine olla hyväksymättä vääräuskoista palvelijaa ystäväksi. Amir joutuu itsekin kiusatuksi ja syrjityksi ystävyyden vuoksi. Suurempi syy on silti varmasti kateus isän huomiosta: Miksi isä tuntuu antavan enemmän huomiota palvelijapojalle Hassanille kuin omalle ainoalle pojalleen? Hassanin kuoltua Amir kuulee, että hän ei ehkä ollutkaan suurin petturi, vaan häntä olikin petetty kokoajan. 

Amir joutuu kohtaamaan menneisyytensä, mutta onko menneisyyden virheitä mahdollista korjata. Olisiko oikein toimimalla voitu kuitenkaan lopulta muuttaa mitään.

Kirjassa kuvataan Afganistanin oloja Neuvostoliiton miehityksen ja Taliban hallinon aikana. Minulle ennestään lähes täysin vieras aihe. Osa termeistä on tuttuja uutisista, mutta eipä niihin ole aikaiemmin tullut perehdyttyä. Eikä uutisissa koskaan kerrota, millaista elämä sotien ja sisällissotien runtelemissa maissa on. Mielikuvaksi jää, että siellä vain soditaan, harvoin tulee ajatelleeksi, että siellä samaan aikaan  eletään jokapäiväistä elämää. Kun Amir myöhemmin palattuaan Afganistaniin kuvailee elämää Amerikassa tajuaa maailmojen eron todella voimakkaasti.

Lyhyt analyysi kirjasta, sisältää juoni paljastuksen:

Amirin ja Hassanin suhde kuvaa Afganistanissa elävien kansallisuuksien suhdetta. Kaksi saman isän poikaa, saman uskonnon haaraa, eivät ole ymmärtäneet olevansa veljeksiä, vaan Amirin edustamat sunnalaiset ovat alistaneet Hassanin edustamat shiialaiset.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Kirja, joka ei paksuudestaan huolimatta ole pitkä.

Hieno monitasoinen kuvaus nykymaailman ilmiöistä ja ongelmista, sekä vähän tulevaisuuden kauhuskenaarioita.

Yliopistotutkijoiden työskentelyoloja kuvattiin kutkuttavan realistisesti. Mietin, että akateemista maailmaa tuntemattomien saattaa olla vaikea uskoa kuvauksia realistiksi.

Molempien vanhempien kuvaukset työnhaun vaikeuksista olivat henkilökohtaisesti koskettavia. Miehen näkökulma ulkomaalaisena työnhakemisesta ja naisen näkökulma työelämään hakeutumisesta kotiäitivuosien jälkeen.

Myös kuvaus median ja suuryhtiöiden vallasta on ehkä todellisempaa kuin arvaammekaan.

Tarinan pääteema on isän ja pojan suhde. Lapsen hylkääminen, molemmin puolinen halu lähentyä ja kaikki väärinkäsitykset, jotka erottavat heidät.

Tulevaisuuden kauhuskenaariona on iAm. Laite joka välittää ääntä ja kuvaa suoraan aivoihin. Aluksi ajattelin, että sellaisen laitteen avulla minäkin voisin taas nauttia musiikista normaalisti molemmilla aivojen kuuloalueilla. (Yhdellä korvalla moni musiikki muuttu lähinnä kaaokseksi.) Mutta sellaiseen virtuualimaailmaan olisi varmasti helppo hukkua kokonaan. Olisi kamalaa, kun lapset katselisivat filmejä silmiensä edessä, eikä itse edes huomaisi sitä. Laite alkaisi varmasti hallita monen elämää kokonaan. Se onkin sopivasti nimetty jumalaksi. (Raamattua tuntemattomille: Jumala sanoo Moosekselle nimekseen Minä olen.)

Erittäin mielenkiintoinen kirja. Sujuvaa kerrontaa, joka pitää mielenkiinnon kokoajan yllä. Yksi parhaista Finlandia-voittajista.

Kansalaisuus

Kun olin asunut Ruotsissa vähän alle viisi vuotta, päätin hakea Ruotsin kansalaisuutta. Googlasin asiaa ja huomasin, että pohjoismaalaiset eivät hae kansalaisuutta, vaan ilmoittavat olevansa valmiita ottamaan vastaan Ruotsin kansalaisuuden.

Jotta olisi valmis ottamaan vastaan kansalaisuuden, on tietysti testattava kansallisia erikoisuuksia. Ensimmäinen erikoisuus, jota testasin, oli juhannussalon kukittaminen ja sen ympärillä tanssiminen. Salon ympärillä tanssimista olin kyllä kokeillut jo aikaisemminkin. Laulettavia lauluja on ainakin Pienet sammakot ja Karuselli-laulu.

Toinen juhannuserikoisuus on brännboll. Se on niin kuin neliskaa, mutta mailana käytetään kaikenlaisia leipä- ja lumilapiota muistuttavia vekottimia tai ihan normaalia pesismailaa. Minä päätin käyttää lyömiseen tavallista pesismailaa. Ensimmäinen lyönti lähti suoraa taaksepäin. Mutta se oli ihan hyvä, koska hämäsin kaikki luulemaan, että en osaa lyödä ollenkaan (en muuten kyllä osaakaan). Seuraavaksi kuitenkin osuin palloon, taisi olla elämäni kolmas kunnollinen osuma, ja onnistuin juoksemaan ympäri kentän. Tietysti minulla oli täysin juoksemiseen sopimattomat lönttöset jalassa ja sain jättää pelin sen juoksun jälkeen.

 

Sitten oli testattavana autobingo. Täällä sitä pelaavat ihan oikeasti kaikki. Tai siis, kaiken ikäiset ihmiset. Pidin itseänikin ihan liian nuorena bingoon, mutta monet teinitkin ovat mukana, ainakin kerran kesässä. Sitten istutaan autossa ja pelataan bingoa. Tietysti eväät mukana. Tauolla juodaan kahvia ja syödään pullaa. Ihan hauskaa ajanvietettä sopivalla porukalla. Mutta en sitten koko kesänä voittanut yhtään mitään, en päässyt edes lähelle. Sanoin, että en enää ikinä pelaa bingoa. Eikä kukaan ole edes kysellyt mukaan enää.

Sitten oli jäljellä kaikkein haastavin osuus eli hapansilakan syöminen. Kirkkokuoro oli kutsuttu naapurikylän seurakuntatalolle hapansilakkailtaan. Sain houkuteltua lapset mukaan sinne, kun lupasin ottaa kaverin mukaan. Perillä heti eteisessä haisi ihan kamalalle. Mietin, että onko täällä joku viemäri rikki, lapsetkin nirpistelivät neniään. Vasta vähän ajan päästä hoksasin, mistä haju oli lähtöisin.

Ruokasalissa ei haissut yhtään niin kamalalle. Hajuun joko tottuu, tai sitten se oli jotenkin erityisesti kulkeutunut eteiseen. Silakka oli hyvää, erityisesti kaikkine asiaan kuuluvine tykötarpeineen. Lapset tykkäsivät niistä tykötarpeista.

Hapansilakka oli näistä ehdottomasti paras erikoisuus, sitä olen testannut myöhemminkin.

Kansalaisuuden sain yhdeksän päivää silakan maistelun jälkeen.

Valpurinyö

Ruotsissa kokkoja poltetaan vappuna, ei pääsiäisenä eikä juhannuksena. Netti kyllä aina kertoo, että pääsiäiskokko on Ruotsista Suomeen tullut tapa, mutta ainakaan täälläpäin ei kukaan tunnu kuullenkaan, että kokkoja voisi polttaa muulloinkin, kuin vappuna.

Valpurinyö on pyhäinmiestenyön lisäksi toinen yö, jolloin raja meidän ja kuolleiden maailman välillä on ohuimmillaan ja henget pääsevät helpoimmin liikkumaan meidän maailmassa. Siinä mielessä kokkojen polttamien vappuna on ihan ymmärrettävä perinne.

Näin taas yöllä painajaista. Vielä omituisempaa, kuin yleensä:

Opiskelin kukkien kasvatusta. Osa kukista kasvoi kaupungissa ja niitä piti kastella. Kasteluletkuja piti yhdistellä omituisesti pikaliittimillä. Letkuista tietysti suihkusi vettä kokoajan. Suurin osa ihmisistä oli pahiksia, oli hirveän vaikeaa tietää, ketkä olivat hyvän puolella. Niitä pahiksia vastaan piti jotenkin taistella samalla, kun niitä kukkia piti hoitaa. Ja kaikenlisäksi piti opetella kukkien nimiä ruotsiksi. Lähdin matkalle kauas pois sieltä kaupungista etsimään jotakin, mitä lie ollut. Taisin muuten liikkua lentämällä, ihan ilman lentokonetta. Huomasin jossain vuorten juurella seisovan miehen. Ajattelin, että kas, sehän on Jumala. Menenpä kysymään, jos hän voisi taas hukuttaa ihmiset vedenpaisumuksella. Raamatussa hän kyllä lupaa, ettei enää ikinä hukuta kaikkia maailman ihmisiä, mutta ehkä hän voi tehdä poikkeuksen. Jumalan kanssa neuvottelimme hieman ja hän päätti aiheuttaa puhdistavan vedenpaisumuksen. Ikävä kyllä en muista, mitä päätimme muutamien ihmisten säästämisestä.

En yleensä koskaan kerro uniani, enkä aio niistä kirjoitella useammin. Mutta minusta tämä oli jotenkin erityisen hauska, kun huomasin käydä Jumalallekin juttelemassa.

Titiryynejä ja simaa

Olin lapsena huono syömään varsinaista ruokaa. Siispä olen kasvanut lähinnä puurolla ja “titiryynisösseröllä”. Eli siis keittämättömiä kaurahiutaleita, sokeria ja maitoa. Siihen sai vaihtelua kaakaojauheella. Myöhemmin lopetin sokerin lisäämisen. Nykyään saatan sekoittaa mukaan kuivattuja marjoja, joskus jopa tuoreita marjoja tai erilaisia siemeniä. Täällä Ruotsissa olen keksinyt, että hiutaleet voi sekoittaa myös jogurttiin, viiliin (siis siihen ruotsalaiseen) tai vaikka kauramaitoon.

Lapseni olen tietysti myös kasvattanut syömään lähes joka aamu-, väli- ja iltapalaksi titiryynisösseröä. (Olen ilmeisesti keksinyt nimen ihan itse.) Lasten mielestä nesteeksi sopii tietenkin parhaiten kylmä maitokaakao, tai sitten ihan vain maito.

Jokin aika sitten otin lapset mukaani kauppaan. Nuorimmainen meni hakemaan kaurahiutaleita. Kohta löysin hänet sieltä hyllyn edestä ihmettelemästä, missä ovat ne sinisessä pussissa olevat hyvä hiutaleet. No niitähän ei saa muulta kuin Suomesta. Onneksi niitä on helppo ottaa Suomen reissuilta mukaan muutama iso paketti.

Tämän vuoden n:s (luetaan ännäs, tarkoittaa tuntematonta kokonaislukua) sima on käymässä. Tuli laitettua vähän liian myöhään, eilen vasta pullotin. Tein tällä kertaa kokeeksi mustaherukoista (unohdin ostaa inkivääriä tai sitruunoita, muuten olisin tehnyt perinteistä nyt, ja testannut mustaherukkasiman vasta ensiviikolla.)