Kolme norjalaista kirjaa

Tom Egeland: Ympyrän pää (2001) (Sirkelens ende)
Tom Egeland: Suden yö (2005) (Ulvenatten)
Hanne Ørstavik: Yhtä totta kuin olen todellinen (1999) (Like sant som jeg er virkelig)


Ympyrän pää on Da Vinci-koodi tyylinen vauhdikas seikkailu.
Arkeologit tekevät Oslon lähistöllä uskomattoman löydön, pyhäinjäännöskirstun. Miksi projektin johtaja professori Llyleworth varastaa kirstun. Kirjan päähenkilö arkeologi Bjørn Beltø  on päättänyt saada kirstun takaisin Norjaan. Mitä kirstu oikein sisältää ja miksi se on joidenkin mielestä liian vaarallinen luovutettavaksi Norjan valtiolle?

Seikkailu muistuttaa kovasti Da Vinci-koodia, ei pelkästään aiheeltaan, vaan myös henkilögallerialtaan ja tyyliltän.  Bjørn Beltø seikkaili pyhäinjäännösten maailmassa kuitenkin jo neljä vuotta ennen Robert Langdonia. Mielestäni tämä oli vielä hieman parempi seikkailu. Harmi, että kirja ei ole koskaan noussut suureen suosioon maailmalla. 

Suden yö on täysin toisenlainen seikkailu, häviää mielestäni reilusti Ympyrän päälle. Voi tosin olla, että kirjaa oli hankala seurata äänikirjana ja tekstiversiona se toimii paremmin.

Tšetšeniterroristit, tai vapaustaistelijat, hyökkäävät norjalaiseen tv-studioon ja ottavat keskusteluohjelman juontajan ja vieraat panttivangeiksi. He esittävät lunnasvaatimukset ja yrittävät paeta maasta. 
Kirjan parasta antia on Tšetšenian poliittisen tilanteen ja terrorismin (yleisemminkin) puntarointi. Ovatko vapaustaistelijat terroristeja, ovatko he hyvän vai pahan puolella ja ovatko he lopulta jotakin ihan muuta, kuin miltä aluksi näyttää? Onko alistetuilla Tšetšenialaisilla oikeus nousta aseelliseen vastarintaan ja tappaa siviilejä? 

Hanne Ørstavikin Yhtä totta kuin olen todellinen on aivan toisentyyppinen kirja. Ei puhettakaan seikkailusta, vaan täysin paikalleen pysähtynyttä pohdintaa.

Johanne, psykologian opiskelija, asuu äitinsä kanssa. Hän on rakastunut ensimmäistä kertaa elämässään ja on lyhyen tuttavuuden jälkeen päättänyt seurata rakastettuaan Ivaria Amerikkaan. Lähtöaamuna hän ei kuitenkaan saa huoneensa ovea auki ja hänellä on päivä aikaa miettiä viimeaikaisia tapahtumia. Johannen äiti ei tunnu luottavan Ivariin ja väittää näin nopean yhteiselle matkalle lähdön olevan virhe.

En oikein tykkää tällaisista omia tuntemuksia vatvovista sisäisistä monologeista (ainakaan tällä hetkellä). Kirjassa oli kuitenkin jotakin kiehtovaa ja puoleensa vetävää ja loppu jäi vaivaamaan niin, että pohdin monta päivää, kuka lopulta oli oikeassa ja kuka väärässä ja kuka henkilöistä eniten hullu.


Saan näistä kolme kirjaa kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen. Koska olen jo aiemmin blogannut yhdestä, minulla on nyt neljä norjalaista kirjaa.