Äitienpäivä Ruotsissa

Kiitokset kauniista kukasta lapsilleni (ja kukan lapsille antaneelle naapurille)!

Tulppaani on yksi lempikukistani, mutta en ole onnistunut kasvattamaan yhtään itse. Ehkä tänä vuonna muistan hankkia sipuleita syksyllä.

Äitienpäiväkukat myös karvaisemmilta perheenjäseniltä.

Kevät etenee hitaasti. Vasemmalla puolella pihaa on kevät, oikealla ei.

J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa

Suomentanut Pentti Saarikoski.

Minulla oli myös tämän kirjan kokoinen aukko sivistyksessä.

Kuvaus 1940 Amerikasta koulusta erotetun nuoren silmin. Kirja on nopeatempoinen kuvaus muutaman päivän tapahtumista. Vaikka mitään erityistä ei tapahdu, eikä yhteiskuntaa kuvailla erityisesti mitenkään, antaa kirja kuvan sen ajan nuorten elämästä. Jollain tavalla kirjailija on osannut rivien välissä maalata hyvin elävän kuvan miljööstä. Miten todellinen se on, en tietenkään tiedä varmuudella, mutta kirjan kulttimaineen takia oletan kuvauksen olevan autenttinen.

Kirjan tyyli on vapaata kerrontaa. Päähenkilö Holden Caulfield kertoo lukijoille tapahtumia. Kaikki tapahtumat ja dialogit ovat hänen kertomiaan. Samojen sanojen ja lauseiden toistelu ärsytti hieman, mutta se tietysti vahvistaa kerronnan tunnetta, että Holden suullisesti kertoo tarinaansa minulle, lukijalle, juuri nyt.

En aivan täysin ymmärrä, miksi kirjaa pidetään jotenkin aivan erityisenä klassikkona. Kuvataanhan siinä toki hienosti kapinallinen nuoren elämää ja ajatuksia ja yhteiskuntaa nuoren näkökulmasta. Jostakin syystä odotan klassikoilta jotakin suurempaa ja hienompaa - ja että ne ovat tylsiä ja tämä kirja ei ollut sitä.

Holden on kuvausten perusteella rikkaan perheen lapsi, joka viettää aikaansa golfklubeilla ja käy nimekkäitä kouluja. Mikä saa hänet kapinoimaan ja karkaamaan? Onko jo viidennestä koulusta erottaminen niin suuri häpeä vai onko taustalla pelko rangaistuksesta vai huoli, joutuuko seuraavaksi huonoon kouluun? Holdenilla on hyvät ja lämpimät välit perheeseensä, varsinkin sisaruksiin, eikä hän muutenkaan vaikuta erityisen ongelmanuorelta. Hän vaikuttaa myös älykkäältä, muttei silti pärjää koulussa, kuin yhdessä aineessa. Ehkä kirja onkin kritiikkiä koululaitoksen jäykkyydelle, jossa menestyy parhaiten tietyllä tavalla älykkäät ja kiltit ihmiset, eivät niinkään omilla aivoilla ja eri tavalla ajattelevat.

Suomennos on minun mielestäni hieno. Saarikoski on käyttänyt 50-luvun Helsingin slangia. Vaikka minua on aina ärsyttänyt siinä tietyt tavat taivuttaa, tai olla taivuttamatta, sanoja, ei tämä kirja olisi mielestäni toiminut millään muulla suomen kirjakielellä tai murteella. Ei ainakaan kirjakielellä.
Suomennosta on moitittu epätarkaksi ja jopa virheelliseksi, siihen en voi ottaa kantaa lukematta englanninkielistä versiota. Enkä ole suunnitellut lukea sitä, sillä epäilen, että New Yorkin 40-luvun nuorisoslangi ei ole vahvimpia osaamisalueitani.

Tätä edellinen kuuntelemani kirja oli Bernardo Atxagan Haitarinsoittajan poika, jossa kuvataan kapinallisten nuorten elämää 70-luvun espanjassa. Kirjoissa oli niin paljon yhtäläisyyksiä, että välillä sekoitin ne, ja muistelin Haitarinsoittajan pojalle tapahtuneiden asioiden, vankilassa istumisineen, tapahtuneen Holdenille.

Kevät kuvina

Hugh Howey: Siilo

Samanlainen, mutta silti erilainen dystopia-romaani.

Tätä kirjaa on suositeltu minulle monesti ja pitkään, mutta aina on tullut jotakin mielenkiintoisemmalta vaikuttavaa väliin. Aluksi kirja tuntui raskassoutuiselta ja oli vaikea päästä vauhtiin. Lopulta kirja kuitenkin tempaisi mukaansa.

Kirjan alkuasetelma muistuttaa monia muita dystopia-kirjoja: ihmiset elävät eristettynä muusta maailmasta ja luulevat olevansa ainoita ihmisiä maailmasa. Siilossa eletään hierarkisessa sekä ankarien säätöjen ja rajoitusten maailmassa. Lähes kaikki kirjat on tuhottu, vain lasten kirjat on säästetty, mitään ei saa kyseenalaistaa ja kaikki kapinalliset siivotaan pois siilosta lähettämällä heidät ulkomaailmaan, varmaan kuolemaan.
 Tällä kertaa vertasin ajatusta omaan maailmaamme, ehkä ulkopuolella on jotakin tuntematonta ja me olemme vain häviävän pieni osa sitä. Ihan kuin kirjailija haluaisi irvailla niiden kustannuksella, jotka eivät usko maapallon ulkopuoliseen elämään. Muuten pidin ideaa vähän turhan moneen kertaan käytettynä.

Positiivista oli, että päähenkilö oli ammatiltaan asentaja tai mekaanikko (luin kirjan ruotsiksi, en ole varma suomeksi käytetyistä termeistä). Olen pitkään kaivannut kirjoja, joissa päähenkilöillä olisi proosallinen ammatti. Olen jopa harkinnut kirjoittavani itse tehdasmiljööseen sijoittuvan kirjan, valitettavasti en osaa kirjoittaa kirjaa. Oli yllättävän mukava kuunnella, kun kirjan päähenkilö, nuori nainen, etsiskeli laatikoistaan samoja työkaluja, mitä itse käytän lähes päivittäin, esimerkiksi kierretappeja. Lämpöteippi mainittiin monta kertaa. Näin sen mielessäni aina ilmastointiteippinä.

Toinen positiivinen yllätys oli, että ainakaan trilogian ensimmäisessä kirjassa ei tapeltu ja taisteltu. Ehkä juuri se teki kirjan mielestäni vähän hitaaksi, mutta se oli erilaista verrattuna muihin lukemiini kansainvälisesti suosittuihin dystopia-kirjoihin. Kirjan päähenkilö ei myöskään ole teinityttö, eikä edes enää kovin nuori nainen. Kirja vaikuttaakin enemmän aikuisille suunnatulta, kuin muut lukemani ulkomaiset dystopiat.

Miksi lähes kaikkien dystopia-romaanien päähenkilö on tyttö tai nainen? Kun päähenkilö on nimetty yhden maailman kirjallisuushistorian tunnetuimman naishahmon mukaan, ei voi olla ajattelematta, ainakaan minä en voi, onko sillä jokin lisämerkitys. Rakastuuko Juliet johonkin kiellettyyn henkilöön, tai onko hänellä jo aikaisemmin ollut kielletty suhde tai rakkauden kohde. Kirjassa tuotiin muutaman kerran esille, minusta vähän irrallisena, että Julietin nimi tulee tunnetusta näytelmästä. Olikohan se vinkki lukijoille, että kaikki varmasti tajuavat yhteyden. Kieletty rakkaus tulee esille monesti muiden kokemana, ja osa jopa kuolee rakkauden vuoksi. Kirjan loppupuolella alkaa myös nousta esille viitteitä Julietin rakkauselämästä.

Niin paljon kirja ei imaissut mukanaan, että lukisin seuraavat osat heti perään. Mutta varmastikin jossain välissä, kun taas tekee mieli lukea dystopiaa tai Julietin salattu rakkauselämä ei jätä rauhaan, vaan siitä on otettava selvää.

Tulevaa lukemista

Voitin Ullan luetut kirjat –blogin kevätarvonnassa Katja Ketun Kätilön.  Kiitos!

Ullan luetut kirjat –blogista löytyi myös mielenkiintoinen espanjalaisen ja portugalilaisen, tai muuten Iberian niemimaalle sijoittuvan, kirjallisuuden lukuprojekti. Minulla on ollut jo pitkään projektina lukea paljon espanjalaisia kirjoja, joten kopioin tuosta listan itselleni ja koitan lisäillä siihen muitakin jo lukemiani ja lukemista odottavia kirjoja.

Ensi syksynä tulee kuluneeksi 40v Francon kuolemasta, sen kunniaksi aion lukea/kuunnella Francon ajan ja Francon kuoleman jälkeiseen Espanjaan sijoittuvia kirjoja. Aloitin projektin Almudena Grandesin Lúlulla. Kirjan kuvauksessa sanottiin sen olevan lähinnä eroottinen ja kuvailevan Lúlun seksuaalista kehitystä, joka johtaa hänet homojen ja transvestiittien maailmaan, mutta sisältävän myös hienoja kuvauksia Francon ajan viimeisten vuosien Madridista. Niitä Madrid-kuvauksia en huomannut.  Tunnistin kuitenkin Francon hallinnon viimeisten vuosien tunnelman.

Jumalten, ja jumalattarien, juoma

Iltapäivän polttava aurinko porotti etiopialaisella vuoritasangolla. Oli epätavallisen kuumaa normaalisti varsin viileässä vuoristossa. Kaldi istahti punamarjaisen pensaan varjoon ja katseli vuohilaumaansa. Hän oli juuri kävellyt kierroksen ja tarkastanut, että vuohilla on vettä saatavilla. Tämä oli heille uusi osa tasankoa laiduntaa, kasvillisuuskin oli kovin erilaista, kuin Kaldin paremmin tuntemilla alueilla.

Kaldi ei ollut tunnettu erityisen hyvänä vuohipaimenena, ja hän sai aina kaikkein huonoimmat, vanhat ja väsyneet, sairaat tai muuten heikot, vuohet laumaansa. Yleensä hän ajatteli, että onpahan sentään lauma paimennettavana, mutta tänään häntä harmitti. Hän oli nähnyt, miten toisten paimenten vuohet juoksivat ja kiipeilivät vuorilla. Erityisesti virkeydestä oli etua, kun pedot uhkasivat laumoja.

Nyt hän katseli vuohiaan, jotka laidunsivat laiskasti kuumuudessa. Hänen silmäluomensa alkoivat tuntua raskailta, ja hän nojasi taaksepäin lepuuttaakseen hetken silmiään ja väsyneitä jalkojaan. Hänen ajatuksensa harhailivat ja pysähtyivät taas vaivaiseen vuohilaumaansa. Hänen mieleensä juolahti rukoilla apua joltakin jumalista. Hän ei tuntenut jumalia kovin hyvin. Vuosia sitten puhuttiin vielä paljon eri jumalista ja jumalattarista, jotka tuntuivat hänestä tutummilta ja läheisemmiltä, kuin lähistölle rakennetun luostarin apotin jumala. Hän oli hyvissä väleissä luostarin kanssa, eikä koskaan puhunut sen asukkaiden kanssa jumalista. Hekään eivät olleet liiemmin tyrkyttäneet omaa uskoaan Kaldille. Hänestä moinen jumala, joka ei salli muitten jumalien olemassa olon tunnustamista, ja jolla ei edes oli kunnon nimeä, on ihan liian omituinen olento. Hänestähän ei edes ole olemassa kuvapatsaita, kuten Kaldi oli joskus nähnyt muista jumalista ja jumalattarista olevan.

Hän muisteli isänsä kertoneen paimenten jumalan olevan Tammuz. Niinpä hän ehti vielä juuri ennen nukahtamistaan rukoilla Tammuzilta virkeyttä vuohilleen.

Kaldi heräsi uniltaan vähän ennen auringonlaskua. Paimenten oli levättävä hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa, että he ehtisivät kerätä vuohensa ja hakeutua nuotioiden läheisyyteen. Herätessään Kaldi ajatteli, miten hänen väsyneet vuohensa jaksaisivat kuumuudessa vaeltaa lähimmälle nuotiopaikalle. Avattuaan silmänsä hän näki vuohiensa kirmailevan ja kisailevan ruohikolla ja – hän ei ollut todellakaan uskovan silmiään – nuorimpien vuohien tanssivat. Hän hieraisi silmiään monta kertaa ja ei voinut uskoa olevansa hereillä. Eihän tämä voinut olla kuin unta.

Hetken kuluttua hänen oli uskottava olevansa hereillä. Hän alkoi myös erottaa huilumusiikkia, jonka tahdissa vuohet tanssivat. Lähestyessään tanssivia vuohiaan hän näki jonkin omituisen olennon istuvan kivellä sorkat ristissä soittamassa huilua. Huilumies huomasin Kaldin ja tervehti häntä: ”Sinä olet varmaan näiden vuohien paimen. Minä olen Pan. Istar lähetti minut tänne täyttämään tehtävän, olenhan vuohien jumala.”

”Tämä ei voi olla totta”, ajatteli Kaldi. Ääneen hän sanoi:”Ja mikähän tehtävä sinulla täällä minun vuohilaumani keskellä on?”

”Rukoilit Tammuzilta apua vuohiesi väsymykseen, hän neuvotteli vaimonsa Istarin kanssa ja Istar päätti lähettää minut asialle, koska, kuten sanoin, olen vuohien jumala. He ymmärtävät minua ja musiikkiani paremmin, kuin ketään muuta jumalaa, tai ihmistä.”

”Näetkö nuo punaiset marjat pensaissa tässä ympärillä? Ne ovat Istarin pyhän pensaan, kahvin, marjoja. Opetin vuohesi syömään niitä, jotta ne virkistyisivät. Jäin sitten huvikseni soittamaan ja pitämään hauskaa heidän kanssaan, kun sinä nukuit. Mutta nyt minun on mentävä, kerää vuohesi ja kiirehdi leiriin ennen pimeää.” Pan sanoi ja hävisi pensaikkoon.

Kun Kaldi saapui nuotiolle, muut olivat jo asettuneet laumojensa kanssa paikoilleen, eikä kukaan kiinnittänyt huomiota häneen ja hänen vuohiinsa. Hän asettui myös sopivaan paikkaan nuotioiden väliin. Tulien tarkoituksena oli pitää petoeläimet loitolla. Hänen vuohensa eivät kuitenkaan asettuneet paikoilleen, kuten yleensä. Osa juoksenteli ympäriinsä, osa etsi syötävää ja osa vain seisoskeli leirissä ja ihmetteli nuotioita. Puolenyön jälkeen osa vuohista lopulta asettui makuulle, mutta osa kuljeskeli levottomasti ympäriinsä koko yön.

Seuraavana aamuna Kaldi päätti, että on parasta lähetä leiristä heti auringon noustua, että muut eivät huomaisi hänen laumansa käyttäytyvän oudosti. Vuohet olivat kuitenkin rauhoittuneet ja vaikuttivat ihan yhtä väsyneiltä ja hitailta, kuin ennenkin. Kaldi oli pettynyt. Hän harkitsi, uskaltaisikohan hän pyytää uudestaan apua jumalilta. Ehkä suoraan Panilta tällä kertaa.

Kaldi ja vuohet saapuivat eiliseen laidun paikkaan. Hänen yllätyksekseen

vuohet suuntasivat suoraan tuntemattomille punamarjaisille pensaille ja poimivat marjoja suihinsa huulillaan. Vuohet piristyivät taas silminnähden. Katseltuaan vuohia päivän ja alkaessaan nuokkua iltapäivän auringossa päättää Kaldi poimia marjoja itselleenkin, mutta maistettuaan yhtä, sylkee hän sen pois, eikä ole vakuuttunut niiden vaarattomuudesta ihmisille.

Seuraavana päivänä Kaldi tapaa luostarin apotin, joka on jo kuullut huhuja Kaldin vuohien yllättävästä piristymisestä. Kaldi kertoo hänelle vuohien syömistä marjoista ja tarjoaa taskuun keräämiään apotille kokeiltavaksi. Hän päättää jättää kertomatta, miten rukoili vanhoja jumalia, jotka apotti oli julistanut paholaisiksi.

Parin päivän päästä apotti tulee pyytämään lisää ihmeellisiä marjoja Kaldilta. Hän sanoo tehneensä niistä juomaa, jonka avulla on jaksanut nuokkumatta johtaa iltamessut siitä lähtien.”Oikea Jumalan lahja ihmiskunnalle!”

Tai jumalattaren, ajattelee Kaldi, mutta ääneen hän sanoo vain poimivansa lisää marjoja.

-------

Houkutuksia syksyksi

Tänään julkaistiin luettelo Siltala kustannuksen syksyn uutuuksista. Listalla on monta houkuttelevaa teosta. Lukulistalleni poimin noista ainakin Herman Kochin Naapurin. Leena Haahden Mariaanien hauta vaikuttaa mielenkiintoiselta, samoin Leena Landerin Kuka vartijoita vartioi. Lene Kaaberbølin kirjoja olen katsellut jo pitkään, mutta en ole vielä lukenut/kuunnellut yhtään. Satakielen kuolema vaikuttaa sen verran mielenkiintoiselta, että se on varmaan kuunneltava. Sitä ennen on kuitenkin kuunneltava Nina Borg -sarjan aikaisemmat kirjat. Toisaalta se vaikuttaa ehkä liian pelottavalta. Samoin on ensin kuunneltava Antti Leikaksen vesitrilogian aikaisemmat kirjat.
Tulisi nyt vain pian syksy.

Olen kuunnellut Kochin molemmat aiemmin suomennetut kirjat ja tykännyt niistä enemmän tai vähemmän. En ole vieläkään osannut päättää ovatko ne hyviä, vai ärsyttäviä. Olen jo odotellut seuraavaa Kochia, eli varmaan sitten kuitenkin tykkäsin. Kochin tyyli on omintakeinen ja kirjat ajatuksia herättäviä. Niitä huomaa miettivänsä joskus kuukausienkin päästä.
Kirjan on suomentanut Sanna van Leeuwen, kuten aikaisemmatkin Kochin kirjat. Olen lukenut muutaman muunkin Sannan suomentaman kirjan ja tykännyt suomennoksista kovasti. Kieli on sujuvaa ja rikasta, niin hollannista kuin saksasta käännettynä, koskaan ei ole tarvinnut jäädä miettimään, oliko tuo nyt olemassa oleva sana, toimiva lauserakenne tai oikein taivutettu sana.