Holly Black, Cassandra Clare: Rautakoe (2015)

Holly Black, Cassandra Clare: Rautakoe (2015)
302 sivua
Suomentanut Inka Parpola
Kustantaja Otava
Kirja saatu kustantajalta arvostelukappaleena. Kiitokset kustantajalle!


 Älä koskaan luota taikuriin. Mitä ikinä teetkin, älä missään tapauksessa luota taikuriin.

 
Kaikkien lasten suurimpana tavoitteena on päästä opiskelemaan taikakoulu Magisteriumiin. Paitsi ei Callum Huntin. Hänen isänsä on opettanut hänet pysymään erossa noituudesta.
On helppoa olla pääsemättä kouluun, tekee vain pääsykokeen niin huonosti kuin voi. Vai onko sittenkään?
Kouluun pääsystä varsinainen koe vasta alkaa. Jos Call onnistuu läpäisemään sen, on hän vapaa palaamaan takaisin isänsä luo. Mutta läpäiseekö hän ja vieläkö hän haluaa palata. Onko isä oikeassa varoittaessaan Callumia vai ovatko hänen puheensa vain turhaa maagien mustamaalaamista? Kuka oikein on hyvän ja kuka pahan puolella.

Mitä enemmän magian maailmasta opit, sitä syvemmälle sinä sinne uppoudut – sen vanhoihin konflikteihin ja vaarallisiin houkutuksiin.
 
Kirja aloittaa uuden fantasia-sarjan ja on vasta alkusoittoa tuleville tapahtumille. Fantasialle on tyypillistä, että alkuosa on esittelyä ja tapahtumien valmistelua, ja niin tylsää, että en meinaa millään syttyä kirjalle. Onneksi tarina pääsi vauhtiin, ennen kuin ehdin tylsistyä.
Fantasian toinen ongelma on, että sitä on vaikea lukea vertaamatta aina Harry Potteriin ja Eddingsin kirjoihin. Tässäkin oli hyvin paljon samoja aineksia: esitellään maailmaa ja kerätään tukijoukkoja päähenkilön ympärille. Lasten ja nuortenkirjallisuudella on tyypillistä, että sivuhenkilöt esitellään yksi kerrallaan, joka luvussa tulee mukaan (yleensä yksi) uusi henkilö.
Kun persoonagalleria on saatu valmiiksi ja maailma ja viholliset esiteltyä, onkin aika siirtyä hyvän ja pahan väliseen taisteluun.

Sitten kirja pääsikin yllättämään, eikä taidakaan olla kopio kaikista muista fantasiatarinoista.

Ensimmäinnen osa on vasta valmistelua ja varsinaiseen hyvän ja pahan väliseen taisteluun ei vielä päästy, ja Magisteriumistakin on suoritettuna vasta ensimmäinen vuosi.


Kirjan lopussa on pääsykoekysymykset, joilla lukija voi testata, pääsisikö itse sisään Magisteriumiin. Aluksi luulin läpäiseväni kokeen, kysymykset olivat sen verran matemaattisia. Mutta niissä olikin paljon todennäköisyyksiä, joista en ymmärrä mitään. 

Tämä on Blackin ja Claren ensimmäinen yhteinen romaani. Black on aiemmin kirjoittanut fantasiasarjan Spiderwickin kronikat ja Clare Varjojen kaupungin, Infernal Devices- trilogian ja Bane Chronicles -sarjan, joista vain Varjojen kaupungit on suomennettu.

En ole lukenut fantasiaa pitkään aikaan ja tämän kirjan matkassa oli mukava palata fantasian pariin. Nyt pitää sitten malttaa odotella seuraavan osan ilmestymistä.

Oli kiva saada käteen kovakantinen uutuuttaan tuoksuinen kirja. Tykkään kirjan ulkoasusta, kansikuva on houkutteleva, olisi saattanut saada minut poimimaan kirjan käteen kirjaston tai kirjakaupan hyllystä, jos olisin sattunut törmäämään siihen ohimennen.

Lisäksi näiden merkkien näkeminen alkulehdellä ilahdutti:

Aleksi Delikouras: Nörtti

 Aleksis Delikouras: Nörtti: New game (2012)
 206 sivua
Kustantaja Otava
Kirja saatu kustantajalta arvostelukappaleena. Kiitokset kustantajalle!


Mun mutsi on hullu. Se valittaa, että mä pelaan liikaa enkä muka kunnoita sitä.

Kurkistus nykyteinien maailmaan, joka kaikkien teini-ikää lähestyvien lasten vanhempien pitäisi lukea.




Ehdin juuri ajatella, että olen ihan kyllästynyt teiniangstiin, mutta tämä kirja oli täysin erilainen, vaikka kertookin nykynuorison elämän vaikeuksista.

En olisi ikinä tarttunut tähän kirjaan, jollen olosi saanut sitä arvosteltavaksi. Onneksi sain. Olin ihan myyty kirjan tarkkanäköisyydelle jo ensimmäisessä luvussa olleen hienon toteamuksen ansiosta:
"On iso virhe kutsua galtsua IRCiksi. Oikeassa IRCssä juttelee vain nerot." (Nimim. irckaaja jo vuodesta -96)

Yläastetta käyvä DragonSlayer666 haluaa tietokonepeliammattilaiseksi. Koulunkäynti, ja äiti, häiritsevät hänen urakehitystään. Kun kuvioihin vielä ilmestyy kaunis punahiuksinen Krista aika alkaa olla kortilla. Kumpi on tärkeämpää, käydä tyttöjen kanssa treffeillä, vai olla mukana kaikissa Battlefieldmatseissa? Jos alkaa seurustelemaan, onko sitten vähennettävä pelaamista? Kun perhetuttu saa päähänsä tehdä DragonSlayerista pelifilmejä Youtubeen joutuu hän ihan toisenlaisen pelin pyörteisiin. Yhtäkkiä tunnetuksi tullut erilainen nuori joutuu koulussa kiusatuksi, mutta saattaa myös löytää yllättäviä ystäviä.

Tykkäsin kirjasta monesta syystä :
Kertoo nykyajan nuorten maailmasta, vieläpä pojan näkökulmasta. En ole pitkään aikaan törmännyt poikien maailmaan sijoittuvaan kirjaan.
Nörttinä, nörttien äitinä, puolisona ja äitipuolena kirjan miljöö on sama, jossa itse elän. Välillä oli vaikeuksia tietää samaistuisinko päähenkilöön vai hänen äitiinsä. Kaikenlisäksi päähenkilön isä ja isäpuoli eivät ole keskenään samasta maasta lähtöisin. Kuten ei meilläkään.


– Minä panen netin takaisin vasta sitten, kun sinä ole tullut syömään! mutsi huusi yläkerrasta.
----
.. jengi alkoi avautua siitä, miten mutsit on yleinen ongelma.


Tässä kohtaa taidan samaistua äitiin.

(Kesken lukemisen, kun Dragonslayer kiroaa pelin lagaamista, tulee yksi lapsista huutamaan, kuka käyttää nettiä niin, että peli lagaa. Muistutan, mitä pelaamisesta ja räyhäämisestä on sanottu.)

Viime viikolla mietin, miksi on niin vähän, erityisesti uusia, kirjoja, joissa päähenkilöt kuuluvat samanlaiseen tylsää keskiluokkaa kuin minä. Kaikki tuntuvat keskittyvän joko rikkinäisiin ja köyhiin alkoholistiperheisiin tai rikkaisiin menestyjiin. Tämä kirja tuli siihenkin tilaukseen.

Kirjassa pelataan samoja pelejä, joita tämän talon kaikki muut asukkaat pelaavat. Tunnistin monta nimeltä ja jopa joitakin nuorisotermejä. Tunsin itseni moderniksi, nuorekkaan ja valistuneeksi.  Osan termeistä lapset selittivät minulle. Muutama suomenkielinen uutuussana piti googlata, en esim. tiennyt, mikä on fruittari.

Kirjassa otetaan myös esille yksi liian huonosti tunnettu kiusaamismuoto: muut porukalla väittävät yhden kiusaavan heitä, vaikka syytetty on, ainakin enimmäkseen, syytön. 


Lisäksi kirja oli hauska, erityisesti paikoin. Juuri sellaisella kuivan humoristisella tavalla, josta tykkään. Onpa mukana pieni Kalevala-teemakin.

Mitä mä teen sillä tiedolla, monta lasta Jeesuksella oli, kun ei niitä myöhemmin muista kukaan kuitenkaan?

Onneksi kirjasta on ilmestynyt kaksi jatko-osaa ja samalta kirjailijalta kolme aikaisempaa kirjaa. Aion heti miten hankkia itselleni Nörtti 2, kunhan saan sen verran nettikaistaa perheen pelaajilta, että pääsen nettiin tilaamaan.

Kotistudio

Tänäänkin posti toi ihanan paketin!

Päivän vietin lähinnä kirjan seurassa, mutta pari tuntia taistelin tussien ja skannerin kanssa.

Eilen tein opintomatkan kirjaston lastenkirjaosastolle:

Ponia ja Puluboita kuvien kanssa

Mikä meni pieleen? 

Ei oikeasti ollut tarkoitus tilata lainaan samaa kirjaa kaksin kappalein, mutta saapahan nyt molemmat lapset lukea yhtäaikaa.  

Odottelen kahta kirjapakettia.

 Tänään tuli yksi, joka ei ollut kumpikaan niistä! Yllätyspaketti, jonka sisältöön palaan myöhemmin.

Flunssa tekee tuloaan, saahan se tullakin, kun on kassillinen kuvakirjoja pinossa, kunhan ei iskisi sellainen täysin tainnuttava tauti.

Todellisuuden tuolla puolen

Maria Gripe: Vieras aikojen takaa (Agnes Cecilia : en sällsam historia (1981) Suom. Eila Kivikkaho) 
Aino Kallas: Suden morsian,Hiidenmaalainen tarina (1928)
Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla (2015)


Maria Gripen Vieras aikojen takaa on valloittava nuorten kirja. Orvoksi jäänyt, sukulaisten vaivoiksi työnnetty Nora saa omituisia viestejä puhelimitse ja unien välityksellä, jopa kasvatti veljensä kautta. Hän saa tuntemattomalta lahjoittajalta nuken. Nukke suorastaan vaatii häntä selvittämään salaisuutensa, joka liittyy Noran uuteen kotiin ja ehkä koskettaa Noraa muutenkin.

Otin kirjan esille yhdessä Raevaaran Yö ei saa tulla kirjan kanssa, koska siinä oli samanlaista mystiikkaa ja symboliikkaa. Peilitkin mainitaan molemmissa, mutta erityisesti kiinnitin huomioni kelloihin. Raevaaran kirjassa Johannes ei tunne vanhenevasta kuten muut, onko sillä jotakin tekemistä hänen työpaikkansa, kelloliikkeen kanssa? Kiinnitin huomioni erityisesti siihen, että kelloliikkeen omistajan kotoakin sanottiin kuuluvan kokoajan voimakas tikitys. Ehkä hän ja Johannes pysyivät vanhenemattomina niin kauan, kuin kellojen aika vanheni heidän puolestaan. Johanneshan vanheni yhtäkkiä, kun oli poissa kelloliikkeestä. Voi myös olla, että kellot olivat mukana vain kiinnittämässä lukijan huomion ajankulkuun, sen kulumatomuuteen tai erilaiseen kulumiseen eri henkilöillä

Gripen Noran huoneen särkynyt kello taas kävi välillä takaperin. Sen huomasivat Noran lisäksi myös kasvattiveli Dag ja huoneessa vieraileva tyttö Tetti. Minulle se oli merkki siitä, että aikatakautumat olivat sittenkin todellisia, eivät vain Noran omaa kuvitelmaa. Peilikuvan vääristyminen taas viittaa kuvitelmaan.

Maria Nikolajeva sanoo kirjassaan Bilderbokenes pusselbitar (Kuvakirjan osaset), että joskus kuvakirjat antavat eri viestin kuvissa ja tekstissä. Teksti voi kertoa sadunomaisista tapahtumista, kun taas kuvat esittävät lasta leikkimässä tapahtumia. Kirjan voi siis tulkita kahdella tavalla, ja lukija saa itse valita, kumpi tulkinta on oikea.

Hieno ajatus! Ajattelin heti soveltaa sitä Raevaaran romaaniin, jonka ratkaisuun olin hieman pettynyt. Voihan sen tulkita toisinkin, vaikka kirja ei olekaan kuvakirja. Sitäkin helpommin, itselleni tuottaa vaikeuksia tulkita kuvien vastaisesti.


Kuuntelin Aino Kalleksen Sudenmorsiamen lähinnä etsiäkseni yhteyttä hänen Aalonsa ja Raevaaran Aalon välillä. Molemmat karkaavat yhteikunnasta, katoavat muilta elääkseen omaa elämäänsä, molempien rakastajat, niin Priidrik kuin Johannes, eivät unohda rakastettuaan ja lopulta löytävätkin hänet uudelleen, mutta eivät saa omakseen. Jos haluaa tulkita Raevaaran Aaloa Kallaksen Aalon läpi, voi entistä voimakkaammin ajatella myös hänen lähteneen pahan matkaan.

Olen nähnyt Sudenmorsiamesta erilaisia tulkintoja. Joko se kertoo Kallaksen omasta epätoivoisesta rakkaudesta tai naisen asemasta. Harmi, että en tykännyt kirjan kielestä yhtään, se häiritsi kuunteluelämystä niin täysin, että en saanut tarinasta irti juuri mitään. Koko ajan vaan tympäännyin termeihin ja sanoihin. "Maaorava elikkä kettu". Meni hetki tajuta, mitä "elikkä"-sanalla tarkoitettiin, ehdin jo miettiä, että eihän ketun toinen nimitys ole maaorava. Juuri kun olin tottumaisillani sanan joko vanhaa, runolliseen tai väärään käyttöön, sitä käytettiinkin rinnastavassa merkityksessä. Minua häiritsi myös jaljoittelu ja moni muu. Itse tarina on hyvä ja siitä voisi saada irti paljonkin tulkittavaa.

Tarinan voi tulkita naisen taisteluna miehen ja yhteiskunnan normien, lapsen hoidon ja oman vapauden (uran?) välillä, nainen jättää perheen, lapset ja velvollisuudet, mutta ei toisaalta halua jättää niitä kokokaan, vaan palaa lapsensa luo.

Rakkauspainotteisessa tulkinnassa nainen rakastuu luvattomasti, hylkää aviovuoteensa ja juoksee toisen miehen (suden) perässä. Siitä tietysti tuomitaan. Toisaalta naisella on tunteita myös miestään ja perhettään kohtaan, eikä hän haluaisi jättää heitä, mutta hänelle ei suoda molempia.

Mutta lukijahan sai itse päättää, minkä tulkinnan valitsee. Taidan valita jälkimmäisen. (Yksi ei sulje pois toista.)

Jos vielä palaan Raevaaran Aaloon: lähtikö hän luomaan omaa uraa kadotessaan. Olisko jäljelle jääminen tarkoittanut Johanneksen pikku vaimoksi alistumista ja omien haaveiden jättämistä?

Värityskuva

Olen harrastanut mandaloitten ja lasten värityskirjojen väritystä vuosia. Välillä olen ahdistunut siitä, että se on jotenkin täysin turhaa hommaa. Mutta jos toiset, jotka osaavat piirtää ja maalata, piirtävät ja maalaavat ihan vain huvikseen, se on ihan ok. Toisaalta en pidä pelaamistakaan erityisen turhana, niin miksi juuri välittämistä? Johtuukohan se ehkä sittenkin siitä, että olen niin huono jopa välittämään, että en antaisi itselleni oikeutta harrastaa sitä, edes silloin, kun käsi kestää. Toisaalta eikö ole ihan aiheellista harjoittaa huonoa motoriikkaani?

Löysin tällaisen selvästi aikuisille suunnatun motiivin väriteltäväksi:

Lene Kaaberbøl & Agnete Friis: Poika matkalaukussa (2008)

Alkuperäisteos: Drengen i kufferten
Suomentanut Aino Ahonen.

Nina tulee vedetyksi mukaan rikosmysteeriin, kun hän  hakee ystävänsä pyynnöstä tavarasäilytyksestä matkalaukun, josta löytyy pieni poika. Kirjassa hypitään monen henkilön maailmoissa ja välillä on takaumia joidenkin menneisyydestä. Välillä oli hankala seurata, millä aikatasolla oltiin, ja miten kaikki henkilöt liittyivätkään tähän tarinaan.

Kirja ei ollutkaan dekkari, kuten jostakin syystä oletin, vaan jonkinlainen mysteerin ratkaisu seikkailu. Tässä seikkailussa naiset olivat päähenkilöitä, sankareita sekä uhreja, miehet taas rikollisia, ikäviä pomoja tai muita negatiivisia vastavoimia. Ei ehkä ihan näin kärjistetysti, mutta sinne päin. Tämän seikkailun sankaritar ei kuitenkaan retkahtanut viholliseen tai omaan apuriinsa (tai epäiltyyn), kuten Robert Langdonilla ja James Bondilla (tai Maria Kalliolla) on tapana.

Viihdyttävää, kevyttä luettavaa (tai siis minun tapauksessani kuunneltavaa). Antoi silti miettimisen aihetta naisten ja turvapaikanhakijoiden asemasta. Lopussa oli jotakin omituista, kuuntelin moneen kertaan enkä ymmärtänyt ketä ne olivat ja mihin asiaan liittyivät. Ilmeisesti se oli cliffhanger seuraavaan kirjaan, Ninan omaan salaisuuteen, jonka kaikki tietysti haluavat selvittää heti. Yritän malttaa kuunnella välissä muutaman muun kirjan....

Kirjan on jo lukenut aika moni, minä olen taas vähän jälkijunassa uutuussuosikkien kanssa. Mutta blogannut se on jo ainakin Leena Lumi

Tällä kirjalla osallistun Kirjallinen retki Pohjoismaissa –haasteeseen. Saan tästä ensimmäisen blogatun kirjan Tanskaan.