Miksi-kausi

Muistatte varmaan, että lapsilla on erilaisia kyselykausia; ainakin mikä-kausi ja miksi-kausi. En kyllä muista mihin ikään ne sijoittuvat, mutta muistelen jotain 2-, 4- ja 6 -vuotiaita.
Seuraava miksi-kausi näyttää olevan 14-vuotiaana. Teini saattaa esittää kommentiksi ihan joka asiaan: "miksi?" Pari viikkoa sitten keksin lopulta vastata:"selitänkö?" Sain heti kehuja hyvin keksitystä vastauksesta ja kaikenlisäksi teini halusi, että harjoittelemme kerran, miten se menikään. Tästä päättelin, että teinit ovat yhtä rikkaita ilmaisussaan toisiaan kohtaan, sanavarasto koostuu sanoista "miksi", "ei" ja "kyllä". Tuo "miksi" on muuten huomattava parannus jokin aika sitten vallinneeseen kylläei-kauteen.
Nyt, kun kyllästyn vastaamaan jatkuviin mikseihin, sanon maagisen sanan: "selitänkö?" Yleensä ei tarvi. Tosin tänään jouduin selittämään, miksi kello on kymmenen. Onneksi astronomian harrastelijana osasin kertoa, että koska Maa ja Aurinko kiertävät toisiaan. (Tämä on ironinen lause). Sain lapsen nauramaan ja selittämään tarkemmin Auringon ja Maan vetovoiman suhdetta.

Alun kuva on siinä mielessä osuva, että olen sen verran hullu, että keskustelen teinin kanssa.
Päätin sillä kyllä-kaudella, että jos teini haluaa jutella illan kanssani näin, niin onhan sekin kanssakäymistä.

Tosin, minähän voitin väittelyn jopa 3-vuotiaan kanssa. Viisaampi antaa periksi.

Hyvää ystävänpäivää!

Tanssista ja tasa-arvosta

Minulla on muhinut yhden feministisen kirjan Barbara MacHaffie: Her Story) jälkimaininkeina ajatus tasa- ja epätasa-arvoon liittyvästä bloggauksesta. En ole vielä ehtinyt kirjaamaan ajatuksiani, koska en vielä(kään) ole oppinut raapustamaan neuloessani. Luulin ehtiväni kirjoittaa illalla, kun käytin poikasta treeneissä, mutta unohduinkin kauppaan liian pitkäksi aikaa. Lupaan kaivaa aikaa sillekin postaukselle pikapuoliin, mikäli osoitetta kiinnostusta aiheeseen.

Tänä aamuna satuin miettimään tanssimista ja sen tasa-arvoisuutta. (Mitäpä muuta sitä mietiskelisi siinä aamuyöstä kuuden aikaan.) Nyt puhun paritanssista, muissa lajeissa on enemmän, toisissa vähemmän, tasa-arvoinen toteutus.
Oletus on yhä edelleen, että yhdessä tanssii mies ja nainen ja mies vie. Ei kovin tasa-arvoista. Käytännössä on pareja, joissa nainen vie, mutta se on väärin, sitä arvostellaan ja kilpailuissa siitä rokotetaan. Vielä isompi ongelma on tuo ensin mainittu pinttymä, että parin on oltava mies ja nainen, tyttö ja poika, anne ja janne, koska on harmillisen yleistä, että jakauma ei mene tasan. Nykyään tanssikursseilla on tavallista, että osa tytöistä tanssittaa toisia tyttöjä. Miksi ihmeessä niitä tyttöjä sitten yleensä nimitetään "poikina

 tanssiviksi" tai "pojaksi"? Voitaisiinhan puhua vain "viejistä", tai vaikkapa "vasen käsi ylhäällä tanssijoista". Voisin kyseenalaistaa senkin, tarviiko viennin tulla tietyltä puolelta. Jos tarvii, kertokoon sen joku asiaa paremmin tunteva, viejä on näppärämpi termi.
Yleensä tanssista kiinnostuu enemmän tyttöjä. Olen jo vuosia sitten nähnyt jossain kilpailevia tyttöpareja, hatunnosto sille. Meillä päin se ei tullut kuuloonkaan. Tyttöparina sai hädin tuskin olla harjoituksissa ja tytöt, joille ei riittänyt poikia pariksi, hätyytettiin aika pian kokonaan pois mukana roikkumasta. Olihan se lisäksi näppärä tapa päästä eroon epämiellyttävistä tytöistä, kun ei annettu heille paria. Onneksi siitäkin on jo vuosikymmeniä, tai ainakin 15 vuotta, kun meilläkin jo tytöt saivat tanssia harkoissa tyttöpareina ja mukana olevia poikia "kierrätettiin". Joku kyyninen voi nähdä sen tietysti suurempina rahavirtoina. Minä taas ihmettelen enemmän sitä, että vielä omassa lapsuudessani rahavirta mieluummin katkaistiin laittamalla parittomat tytöt kotiin.
Silti edelleen on mukana se ajatus, että niin monta sekaparia kuin mahdollista. Eivätkä ne kaksi mukana olevaa poikaa saa varmasti ikinä tanssia keskenään. En silti haluaisikaan pelkästään tyttö-tyttö- ja poika-poika-pareja. Sekaparit ovat hyvä tapa saada lapset kanssakäymään kaikkien kanssa.
Joskus aikuisuuden kynnyksellä tanssin porukassa, jossa sukupuolirooleja välillä sekoiteltiin kaikkiin suuntiin. Sukupuolittumisen hyvänä puolena on, että tanssi tarjoaa roolinvaihtelumahdollisuuksia.
Joululomalla huomasin yhdessä uudehkossa Tanssiurheilija-lehdessä artikkelin samaa sukupuolta olevien parien MM-kisoista. Askel hyvään suuntaan (Onhan niitä tainnut olla jo kauan, mutta minun kuplaani eivät ole päässeet, koska kuplan lähiympäristö tuntuu vierastavan ajatusta.) Toivon, että jonakin päivänä kaikenlaiset parit voisivat osallistua samoihin MM-kisoihin, vieläpä ihan samaan sarjaan, viejä saisi olla kumpi tahansa ja sitä voisi vaihdella tanssista toiseen, lisäksi pari saisi itse valita, kumpi osapuoli on vasemmalla ja kumpi oikealla.
Ai miksikö?

Peter Signer: Practical Ethics

Elektronisen kirjan sai lainaan omalle koneelle Uumajan yliopiston kirjastosta.

Peter Signer on australialainen filosofi, tarkemmin sanottuna utilitarismia kannattava eetikko, vielä tarkemmin preferenssiutilitarismia.
Utilitarismin eettinen ohjenuora on punnita tekemisiä ja tekoja niin, että niistä syntyvä hyöty maksimoituu, mahdollisimman moni ihminen saa enemmän hyötyä, kuin vastakkaisen teon haitat olisivat. Yleensä mahdolliset kärsijät tai hyötyjät eivät ole samoja henkilöitä. Esimerkiksi orjuudesta Signer kirjoittaa, että siitä saatava hyöty on pienempi kuin orjille koitunut haitta, joten orjuus ei ole eettisesti oikeutettua. (Vapaasti oman muistini varassa kuvailtuna.) Preferenssiutilitaristit väittävät kuitenkin, niin Signerkin esittää ihan kirkkain silmin, että rikkaiden itsekäs rahankeruu on eettistä. Se maksimoi ihmiskunnan onnen, se on suurin mahdollinen hyöty. Tästä aiheutuviin ongelmiin hän esittää vastaukseksi, että rikkaille tulee huono omatunto katsella köyhiä ja he antavat avustuksia heille. Tässä ajatuksessa on minusta kaksi ongelmaa, ihan ensimmäiseksi, aika monet rikkaat viisveisaavat muiden oloista. Toiseksi onnen jakautuminen ei tutkimusten mukaan toimi niin, että  loputtomasti enemmän rahaa tuo aina vain lisää onnea. En muista mistä luin tutkimuksesta, enkä mikä siinä oli rajana, mutta jossain on osoitettu, että tietyn rajan ylittävät kuukausitulot eivät enää lisää onnea. Siihen asti jokainen sentti lisää sitä hitusen. Minun näkemykseni on, että jos kukaan ei tienaisi sen yli ja loput mahdollisimman lähelle sitä, maailman onnellisuus maksimoitaisiin. Mutta minun etiikan opintoni ovat tietysti vasta aivan alussa, enkä ehkä vielä ymmärrä tätä oikein.

Signer on todella rohkea esittäessään näkemyksiään ihmisten ja lajien tasa-arvosta. Hän onkin hyvin kiistelty henkilö ja ainakin Ruotsissa häneltä on kielletty luennoiminen 2000-luvun alussa. Eikä hän taida Saksassakaan olla kaikkien suosiossa. Signerin pääteoksena pidetys Oikeutta eläimille, Animal Liberation  nimi on osittain harhaanjohtava - Signer ei ole oikeastaan eläintenoikeuksien puolestapuhuja ja kirjastakin vain pieni osa keskittyy eläimiin. Tosin se osa on koko teoksen suurin kompastuskivi, hän sortuu teinityttömäisin perusteluihin, tai osittain niiden puutteeseen. Tai no, on osa perusteluista ihan hyviä, mutta huonosti esitettyjä. Ajatukset pääseväit oikeuksiinsa vasta myöhemmässä vaiheessa, kun ne siirretään kontekstiinsa ja yhdistetään siihen, mitä Signer oikeasti halua sanoa. Hänen ajatuksensa eutanasiasta, abortista ja vaikeasti vammaisten lasten nk. jälkiabortoinnista ovat tunteita herättäviä, mutta myös ajatuksia herättäviä. Vaikka Signerin kaikkien väittäminen kanssa ei voi olla samaa mieltä, saa häneltä paljon uutta perspektiiviä ajatella asioita. En ole varma, seisooko hän itsekään kaikken takana, vai ovatko ne hänellekin vain pohdintoja, asiaa voi katsoa tältäkin kannalta.

Kovin monesta asiasta en muuttanut mielipidettäni luettuani teoksen, vaikka luin sen ainakin kolme tai neljä kertaa. Yksi asia silti avautui ihan uudella tavalla. Tarvitaanko opiskelupaikkoihin ja joihinkin työpaikkoihin esim. sukupuoli- tai etnisiäkiintiöitä. Minusta se on kaikkea muuta kuin tasa-arvoista, että joku pääsee vaikkapa nyt esim. opiskelemaan huomattavasti huonommalla todistuksella, koska sattuu olemaan eri etnistä alkuperää. Ensinnäkin on otettava huomioon, että kaikkialla maailmalla kaikilla rymillä ei ole vielä(kään) tasa-arvoiset edellytykset saada perusopetusta. Siksi oikeasti lahjakkaampi voi suoriutua koulusta huonommin. Jo tätä vasten voi miettiä, mikä oikeasti sitten on tasa-arvoista opiskelemaan pääsyssä. Mutta aina tärkeintä ei ole näennäinen tasa-arvo, vaan se, kenen opinnoista on suurempi hyöty. Jonkin etnisen vähemmistön edustajan opiskelu sairaanhoitajaksi, juristiksi, lääkäriksi tai vaikkapa opettajaksi, voi olla suureksi hyödyksi monille. Miten en tuotakaan ollut ennemmin tajunnut.  Toisaalta, jos kaiken tajuaisi jo valmiiksi, ei voisi koskaan oppia uutta.

Syyskauden kirjoja

Tämä blogiraukka on ihan heitteillä. En edes muistanut, milloin olen viimeksi ehtinyt kirjoittelemaan. Onneksi tuossa alussa on päivämäärät, niin ei tarvikaan muistaa ulkoa.

Keksin syksyn alussa kokeilla pitkästä aikaa kuorolaulua. Lopetin sen, aika luonnollisista syistä, muutama vuosi sitten. Nyt teki kuitenkin niin kovasti mieli yrittää olla mukana, että rohkaisin itseni ja lähdin yrittämään. Olen kokeillut paikallista kirkkokuoroa ja vähän kauempana olevaa suomalaista. Pienempi porukka toimii paremmin, koska on helpompi kuulla mitä itse laulaa. Aion nyt seuraavan projektin jälkeen laittaa paikallisen kuoron tauolle omalta osaltani, kun en kuule kunnolla ja harjoittelu tahti on kokemattomalle aika hurja. Operaation jäljiltä ei ole mennyt pelkästään kuulo, vaan äänenkäyttö sai kovan tällin, eikä muutaman vuoden harjoituksen puute auta asiaa. Tosin on kiva huomata, että kyllä se pikkuhiljaa kehittyy taas.

Toinen aikavaras on ollut Neri. :) Vaikka hän on mahdottoman älykäs pikku otus (pikku? kun on lähes pienemmän poikasen kokoinen ja painavampi taitaa ollakin), niin ei aina voi tietenkään totella. Kengän pohjalliset ovat aivan liian houkuttelevaa herkkua, samoin lumeen hautautuneet kissan kakat. Kissan jahtaaminen on tietysti kaikkein hauskinta. Kissat ovat mystisiä olentoja, joiden sielunelämää en ole koskaan tajunnut. Ilmeiseti niistä kuitenkin on ihan parasta tulla koiran jahtaamaksi, ainakin oman pennun. Eilenkin kissamuori istui pihalla, kun näki minun ja Nerin tulevan potkukelkkailemasta ja jäi odottamaan, että koira pääsee jahtaamaan sitä. Neristä on vielä yksi kissanjahtaamista parempi juttu - että saa kissan jahtaamaan koiraa. Aina joskus onnistuu saamaan ukkokissan jahtaamaan itseään.

Kaikkien ammattikirjojen välissä olen onnistunut kuuntelemaan muutaman dekkarin. Aloitin viimein Virpi Hämeen-Anttilan Axel Björk-sarjan. Jäin aikoinaan odottamaan, että niitä olisi julkaistu toinenkin, ennen kuin luen ekan. Nyt kun kolmaskin ilmestyi äänikirjana ja jostain syystä kaipasin valtavasti historialliseen Helsinkiin sijoittuvaa kirjaa tartuin niihin. Aioin blogatakkin, jo luettuani ensimmäisen osan Yön sydän jäätä. Kirja täytti odotukset sotien välisestä Helsingistä viinan salakuljettajineen, korukauppiasjuutalaisineen ja tietysti neuvostoagentteineen. Axelilla on varsin värikäs rakkauselämä, ainakin tavallaan. Hänen pohdintansa kahden naisen välillä ovat huvittavia. Nykyihmisistä, ainakin minusta, tuntuu enimmäkseen naurettavalta pohtia, kumpi/kuka naisista olisi paras ja sopivin, jos keneenkään ei ole varsinaisesti palavia tunteita. Mutta ehkä se on ihan luonnollista, kun asiaa miettii tarkemmin, pariutumispaineet olivat varmasti paljon nykyisiä rajumpia.
Jatko-osissa koin vuorotellen hienoista pettymystä ja tarinajatkumon nautintoa. Loppujen lopuksi jäi positiivinen mielikuva ja toivon sarjalle jatkoa.

Kuuntelin myös Anna Lihammerin toisen dekkarin Än skyddar natten. Kirja sijoittuu reilun kymmenen vuotta tulevaisuuteen Axel Björkin maailmasta katseltuna. Komisario Carl Hell saa toistamiseen puhuttuaan työparikseen Maria Gustavssonin. En muistanut ekan osan jäljiltä, että kirja sijoittuu kokonaan menneisyyteen, meiltä päin katsottuna siis. Muistelin sen olevan kahdessa aikatasossa ja aluksi en meinannut käsittää, miksi naisen pääseminen mukaan rikostutkimukseen oli aivan tavatonta ja miksi Carl oli kovin kummallinen. Kirjassa on voimakkaasti teemana natsit ja juutalaisvainot. Ensimmäinen osa Medan mörkret faller järkytti maailmaani, en ollut lainkaan tiennyt, miten rajua juutalaisvainot olivat täällä Ruotsissakin. Nyt, kun olin aiheeseen jo tutustunut sekä siinä kirjassa että kohtalaisen syvällisesti yhden toisen kirjan ja tarinan kimpussa, aihe ei enää yllätysjärkyttänyt, mutta mikään kevyt aihe se ei silti ole.

Lapsen kanssa aloitimme kuuntelemaan Harry Pottereita. Niistä en osaa sanoa mitään, mitä ei olisi jo jossain sanottu moneen kertaan, joten en niistä juttele sen enempää. Poikanen taisi yllättyä, että tykkäsi HPsta. Vielä alku syksystä sanoi, että ei tykkää sen tyylisestä.

Toinen yllätys poikasen kanssa oli Onneli ja Anneli elokuva. Olimme kotona sairaana ja lapsukainen katseli Barnkanalia, huomasin sieltä tulevan pätkän Onnelia ja Annelia ja halusin katsoa. Ruotsiksi dubattuna. Hauska kokemus. Jakso kesti noin vartin ja siinä ajassa innostuimme elokuvasta niin, että olisimme heti halunneet nähdä sen kokonaan. Poikanen suuttui televisiolle niin, että pani sen kiinni, eikä aikonut enää katsoa pitkään aikaan. Seuraavalla viikolla onnistuimme saamaan tallennettua viimeisen jakson. Yritin ostaa elokuvat itselle, muttei niitä saanutkaan enää mistään. Harmi, kun kerrankin lapsikin tykkäsi jostain kotimaisesta, tai ylipäänsä mistään, elokuvasta ja kaikenlisäksi minä tykkäsin samasta.

Joulupukki toi poikaselle yhden kirjan, jonka saamme toivottavasti jossain välissä luettua, siitä on sitten kyllä saatava aikaan bloggaus. Minä toivoin vain kahta lahjaa, tylppäpäistä parsinneulaa ja kassia, molemmat sain. Parsinneulaa tarvin sukkien päättelyyn. Kolmen vuoden tauon jälkeen kaivoin sukkapuikot esille ja vielä osasin neuloa ihan kivat sukat. Sen jälkeen opettelin neulomaan sukan pyöröpuikolla. Tai opettelin ja opettelin, aloin vaan neulomaan. Onhan se vähän hitaampaa, ainakin aluksi, mutta tosi kätevää, jos haluaa neuloa bussimatkan läpi Ruotsin, tai vaikka edes tästä lähimpään kaupunkiin.

Christian Rönnbacka: Kaikki mikä kiiltää (2016)

Kustantaja: Crime Time

Viime talvena innostuin Rönnbackan Hautalehto-sarjasta. Sain vinkin varmaankin Ullan luetut kirjat -blogista. Tuossa linkki Ullan blogaukseen, jossa on kuvia Porvoosta, oletan niiden olevan maisemia, jossa Hautalehto seikkailee. En itse tunne Porvoota yhtään, ainut kosketukseni paikkaan on muutama dekkari.

Ihastuin siis Hautalehtoihin kertaheitolla, vaikka neljänteen osaan päästessäni olin jo varsin kyllästynyt rääväsuiseen kielenkäyttöön ja naisia halventaviin kommentteihin. Kieli sinällään ei ole ongelma, minusta se on oikein sopivaa esimerkiksi Hautalehdon ja monen kollegan suuhun, paljon uskottavampi puhetyyli, kuin muiden dekkareiden siistitty. Aika lailla sen tyyppistä, kuin meillä töissä äijäporukassa kuulee. En väitä, että naiset puhuisivat eri tavalla, mutta täällä ei ole naisporukkaa, eli en voi viitata sellaiseen sakkiin. Kielenkäytön ongelma oli, että kaikilla hahmoilla oli samanlainen tyyli ja liika on liikaa. Liekö Rönnbacka lukenut kritiikkini (no en nyt oikeasti tietenkään luule niin), mutta tyyli oli paljon vaihtelevampaa tässä viidennessä osassa. Henkilöillä alkoi olla enemmän omaa persoonaa.

Tällä kertaa Hautalehto päätyy sattumalta isompiin ympyröihin. Paikallisia pikkurikollisia on värvätty kansainväliseen salakuljetusrinkiin ja heidän omituinen käytös herättää poliisien epäluulot. Vauhdikasta seikkailua läpi Euroopan, ja Porvoon. Helposti seurattava ja nautinnollinen kuuntelukokemus.

Euroopan maat haasteen toinen kirja: Punainen morsian

Anilda Ibrahimi
Alkuteos: Rosso como una sposa
Suomentanut: Helinä Kangas

Kirjailija on syntynyt ja kasvanut Albaniassa, josta hän muutti Sveitsiin ja myöhemmin Italiaan. Vaikka kirja on kirjoitettu italiaksi, eikä kirjailijakaan enää asu Albaniassa päätin ottaa tämän Albania kirjaksi haasteeseen, koska se sijoittuu Albaniaan, eikä sieltä tule tänne meille kovin suurta valikoimaa teoksia. Albaniaa en osaa lukea, joten käännös on ihan kätevä. Olisi mielenkiintoista tietää, miten paljon siellä ylipäänsä julkaistaan kirjoja, mutta näin nettiaikakautenakaan ei kovin vieraisiin maihin ja kieliin pääse edes kurkistamaan. On ehkä onni, että Anilda kirjoittaa italiaksi, ehkä siitä on suurempi mahdollisuus saada käännöksiä suomeksi tai ruotsiksi. En tiedä yhtään albanian kielestä kääntävää kääntäjää. Onneksi italiasta kääntäviä on ja Helinä onkin tehnyt hyvää työtä ja osannut myös valita sopivasti termit, jotka pidetään alkukielisinä ja ne jotka taas käännetään.

Kirjaa suositteli minulle, tavallaan, Marjatta, sekä täällä kommenteissa, että omassa blogissaan. Ilman Marjattaa en olisi ikinä törmännytkään tähän kirjaan. Innostuin tästä heti, mutta kesti aika kauan, ennen kuin ehdin kuuntelemaan.

Kovan innostuksen ja odotuksen jälkeen kirja oli aluksi pettymys. Vasta puolessa välissä aloin kunnolla kiinnostua tarinasta. Alku ei toiminut minulle ja huonon alun jälkeen kirja saa tehdä tosi rajun vaikutuksen, että lakkaan vain juonittelemasta huonosta alusta. Kuuntelukokemukseeni saattoi vaikuttaa myös, että sain kuunneltua aluksi vain pieniä pätkiä kerrallaan, ehkä siksi en päässyt mukaan. Mutta jos joku nyt tarttuu tähän, eikä alku vielä innosta, niin rohkaisen jatkamaan vielä vähän matkaa.

Mitään erityistä kirjassa ei edes tapahdu, elellään vain elämää Albaniassa rautaesiripun takana. Tai ehkä sen alla, puristuksissa. On vaikeaa tajuta kertomuksen olevan osittain vain parin kymmenen vuoden takaa, sen sijoittaa mielessään helposti lähes sata vuotta kauemmas.

Suvun naiset kasvavat ja elävät sodan, kommunismin, sovinismin ja kaiken mahdollisen varjossa. Eikä sovinismi, ikävä kyllä, tarkoita vain miesten ylivaltaa naisiin nähden, vaan myös naisten asenteita toisiinsa. Yhtään erilainen ei saa olla, tai ei ainakaan niin, että erottuu muista, tai ei ainakaan vaikuttaa muita onnellisemmalta. Ihmisen maine voidaan tahrata ja elämä tuhota perättömillä jutuilla, siis ainakin naisen elämä, kukaan ei välitä kuunnella sitä, mikä on totuus. Vanhempia naisia tulee myös kunnioittaa, vaikka he eivät ansaitsisi minkään valtakunnan kunnioitusta tyrannisoidessaan nuorempaa sukupolvea.

Kirjan puolen välin paikkeilla viimeinen kertoja minä kertoo isoäidistään, joka käy sekä ortodoksikirkossa että moskeijassa. Häntä arvostellaan siitä, mutta siinä iässä ei naisenkaan enää tarvitse välittää muiden puheista ja mielipiteistä. Mummo ei nähnyt mitään ristiriitaa käydessään molempien uskontojen tilaisuuksissa, miksipä näkisikään. Jäin silti miettimään, mikä sai hänet käymään molemmissa, motiivina ei vaikuttanut olevan sosiaalinen elämä ja tuttujen tapaaminen molemmissa tilaisuuksissa. Mahtoiko hän olla epävarma, kumpi uskonto vie haluttuun päämäärään ja päätti varalta olla mukana molemmissa, vai halusiko täyttää enemmän aikaansa uskonnolla.

Lapsi mietti, mitä he oikein ovat: kreikkalaisia vai turkkilaisia, muslimeja vai ortodokseja. Hän päätteli heidän olevan muslimeita, koska heillä oli muslimi nimi. Mutta suvun nimi oli vaihdettu 1700-luvulla muslimi nimeksi. Esi-isoisä oli muuttanut sen, että välttyisi maksamasta ylimääräisiä veroja, joita vääräuskoisille määrättiin ja että hänen poikansa välttyisivät joutumasta sotaan. Sitä ei kerrottu, miten pojille kävi, veroilta ilmeisesti säästyivät tavan mukaan. Nimenmuutos siis ilmeisesti meni läpi, eikä kukaan pitänyt heitä huijareina. Alkuperäistä sukunimeä ei kerrottu, joten siitä ei voinut päätellä mitään suvun alkuperästä.

Unohtuuko alkuperä kokonaan parissa sadassa vuodessa? Mummon poika moitti mummoa nimenomaan ortodoksikirkossa käymisestä, koska hänen mielestään he olivat muslimeita. Varsinaisesti tunnustavia muslimeita perheessä kyllä ei ollut yhtään, jos mummoa ei lasketa.

Lopulta kävi ilmi, että mummo tosiaan kävi molemmissa turvatakseen selustansa. Kertoja tyttö taas pääsi isoon kaupunkiin opiskelemaan ja törmäsi moniin erilaisiin uskontoihin. Ilmeisesti kaikki uskonnot elivät sulassa sovussa. Uskomatonta kyllä, maassa jossa juuri muuten kukaan ei tuntunut elävän sovussa kenenkään, ei edes itsensä kanssa.

Suuren kaupungin ja yliopiston myötä kertoja tytölle avautuu uusi maailma. En enää pysynyt mukana, miten lähellä nykypäivää jo oltiin. Kokemukset vastaavat ehkä kutakuinkin minun ikäluokan kokemuksia, onhan kirjailija itse syntynyt 70-luvun alussa. Vähän jäi vaivaamaan, miten omakohtaisia kokemuksia kirjassa oli mukana. En silti ole jaksanut selvitellä asiaa tarkemmin.