Dolores Redondo: Myrskyuhri

Alkuteos: Ofrenda de tormenta
Suomennos: Sari Selander
S. 573
Gummerus 2016

Amaia Salazar saa jälleen käsiinsä murhatapauksen, joka kietoutuu yhteen Baskimaan mytologian, ikivanhoja perinteiden sekä hänen oman perheensä, niin historian kuin nykyisyyden, kanssa. Vaistoonsa luottava ja keinoja kaihtamatta Amaia on pian napit vastakkain monen tahon kanssa, aiemmista osista tutun tuomarin kanssa tavalla ja toisella.

Tämä oli ehkä sarjan paras ja koukuttavin osa. Tosin on vaikeaa olla selkeästi edellisiä koukuttavampi. Kirja on monelta osin aika ennalta-arvattava. Jo edellisissä osissa olin aika vakuuttunut joidenkin henkilöiden kaksinaamaisuudesta. Harrypottermaista viime hetken pelastusta ja täysin odottamatonta käännettä ei tullut. Tästä ennalta-arvattavuudesta puuttui jopa se monesti mainitsemani tyydytyksen tunne, kun huomaa olleensa oikeassa. Nyt otan esille lähinnä kirjan huonoja puolia, sen ei pitäisi olla tarkoitus, hyviä on huomattavasti enemmän. Hyvän kirjan hyviä puolia vaan on, kuten varmasti tiedätte, monesti vaikea eritellä. Nostin tuon esille yrittääkseni selittää, että lopputuloksen arvattavuudesta huolimatta kirja voi temmata mukaansa ja silloin sillä on oltava muita vahvuuksia. Kaikilla pienillä sivujuonilla on omat tarinansa, jotka kirjailija on osannut solmia hienosti yhteen. Baskimaan vanhoja uskomuksia ja mytologisia olentoja esitellään kiinnostavalla tavalla. Harmi, että baskinkieliset nimet ovat liian hankalia jäädäkseen mieleeni. Pääpahiksen lopullinen identiteetti jätettiin tavallaan arvoitukseksi. Se saattaa häiritä minua kaikkein eniten, en tykkää liian avoimista lopuista. Nyt siis tekijä oli helppo arvata, mutta kuka hän todella oli ja lopulliset tekometodit jäivät arvoitukseksi. Selviävätköhän ne trilogian neljännessä osassa.
Kirjan kieli on helppolukuista ja sujuvaa lukuun ottamatta ihmisten puhuttelua. Kuten aiemmassa osassa viitataan rikosylikomisarioon joko etu-, sukunimeä tai tittelillä ilman mitään logiikkaa täysin holtittomasti. Sama koskee jossain määrin kollegoita, jotka jäävät ehkä juuri tämän takia aika etäisiksi. On vaikeaa käsittää kuka on kuka. Kun jostain puhutaan enimmäkseen etunimellä jää toisinaan  tajuamatta, että puhutaan samasta kaverista, kun käytetäänkin yllätäen sukunimeä tai ammattinimikettä. Se muuttuu vähemmän häiritseväksi kirjan loppua kohden. Käyttö joko loogistuu tai siihen tottuu. Työporukan jäädessä hieman laimeaksi persoonagalleriaa tasapainottaa ja kertomusta rikastuttaa Amaian yksityiselämä ja varsin värikäs perhe.
Kirjoittajia ruukataan neuvoa pitämään henkilöiden määrä pienenä. Ihan käsittämätön neuvo! Kirjat, joissa on hyvin rajattu määrä sakkia, tuntuu aina joko ahdistavalta ja sulkeutuneelta, epätodelliselta tai liian yksinkertaistetulta kuvaukselta. Joka ikinen kirjan statistikin rikastuttaa kertomusta ja ainakin minä tykkään, kun erilaisia tyyppejä pyörii ympärillä riittävästi.
Kirjan vahvuuksiin on luettava taito käsitellä julmia murhia niin, että lukija joudu kärsimään kuvotuksesta. Verisillä yksityiskohdilla ei mässäillä, eikä niihin ole pakko juuttua. Tällaisessa aiheessa moni tahtoo sortua siihen.
Kun suomennos on toimiva ja kieli sujuvaa, on liian helppo unohtaa suomentajan rooli ja työpanos. Suomenkieliset kielikuvat ovat kuitenkin suomentajan luomuksia eikä se aina ole helppoa, kun tapahtumat sijoittuvat meille vieraaseen ympäristöön.
Jos haluaisin käyttää sanaa miljöö, niin sijoittuisivatko tapahtumat miljööseen? Ei kait sentään miljööhön tai miljöön?
Yhden lapsuksen huomasin tekstissä ja tekisi mieli tarkistaa, mitä siinä on sanottu espanjaksi. Jouduin kuuntelemaan kohdan uusiksi pariin kertaan varmistaakseni, että tuomari tosiaan vaati Amaialta pitämättömiä todisteita.
Vaikka tämä oli Baskimaa-trilogian viimeinen osa, kirjan lopettava lause jätti toiveita seuraavasta numerosta.

En taaskaan kerro kamalasti kirjan juonesta, enemmän omia ajatuksiani. Juonen voi lukea joko kirjasta tai käydä kurkistelemassa sitä muista blogeista.
Kirja on luettu jo ainaki blogeissa:

Rakkaudesta kirjoihin
Kirjasähkökäyrä
Hurja Hassu Lukija

Aiemmat osat: Näkymätön vartija ja Luualttari

Tuutikki Tolonen: Mörkövahti

Kun Maikin, Kaapon ja Hillan isä on jumissa lumimyrskyssä ja äiti on voittanut kylpyläloman täytyy lapsille hankkia lapsenvahti. Matkaa ei voi perua, äiti on tullut allekirjoittaneeksi, tai ainakin niin väitetään, sopimuksen, jota ei saa rikkoa. Matkaa ei saa perua. Mutta eipä hätää, tähän pakettiin kuuluu myös lastenvahti, joka vahtii lapsia, hoitaa kodin, laittaa ruokaa ja- niin ja mitä se tekee, kun ei hoida taloutta tai lapsia.
Mitä ihmeen tekemistä Maikin kylpytakilla on minkään kanssa.

Hankittiin tämä kuunteluun poikasen kanssa jo kauan sitten kesällä, mutta koska kuuntelemme vain iltaisin ja montaa iltaa kului muissa touhuissa ja ihmisseurasta nauttimiseen saimme nauttia kirjasta erityisen pitkään.
Hankimme vain äänikirjan, joten emme päässeet ihastelemaan Pasi Pitkäsen kuvituksia kansikuvaa enempää.

Tarina ei vienyt meitä mukanaan aivan täysillä koko aikaa. Lapsi viihtyi paremmin, minulta meinasi aluksi paikoittain karata mielenkiinto. Se voi kyllä johtua väsymyksestäkin tai sitte poikanen yksinkertaisesti oli tarkempaa kohderyhmää. Monta kertaa se kyllä nukahti kesken kuuntelun, kun ei malttanut lopettaa ajoissa. Sain aina etsiskellä, mitä oli jo kuullut. Keskivaiheilla kirjassa päästiin vauhtiin ja henkilögalleriassa oli yllättävää ja ilahduttavaa elämistä. Ihan loppuun olisin taas kaivannut enemmän potkua. 11 vuotias oli tyytyväinen. Mystinen kylpytakki oli kirjan ehkä parasta antia.

Minun kokemukseeni saattoi vaikuttaa, että kuuntelu venyi pitkälle ajalle. Emme ruukaa yleensä kuunnella näin pitkiä iltakirjoina.

Tämän kirjan kohdalla tosin tärkeämpi on nuoriso osaston mielipide, ja sieltä näytetään peukkua tälle.

Noitatohtorointia

Poikasella oli korva pipinä eilen illalla. Paransi sen näillä välineillä ja tilkalla öljyä.

En tiedä, miten öljy vaikuttaa ( vaikuttaa korvaa, heh), eikä se varmaan poista tulehdusta, mutta kokemuksesta tiedän, että se helpottaa kipua. Täällä Ruotsissa opin aikoinaan hiekkalaatikon reunalla, että vanhat öljypohjaiset AD-tipat toimii hyvin ja niitä on helppo tiputtaa siitä annostelupullosta. Mutta paremman puutteessa pursotussuutin, lusikka ja yksi avustava käsikin toimii.
Poikasta toimitus kyllä hirvitti, mutta kuulemma helpotti.

Noituushan on enimmäkseen juuri sitä, kun käytetään konsteja, joita muut eivät tunne.
Enpä taida muunlaiseen noituuteen edes uskoa. Tosin tämähän oli suorastaan aavikkouskonnollista öljyllä voitelua. Kaikki loitsut kyllä unohdin. Harmi, olisin varmaan tehnyt ison vaikutuksen.

Isomman nokkospolttamat parannettiin piharatamolla.

Aiemmin iltapäivällä ihastelin lempikukkaani:

Huomasin kuvattuani, että taustalla joku taitaa suunnitella ilkitöitä. Tai siis puutarhatöitä tietysti. Kiitos apulaisen mansikan taimet on istutettu jo kahdesti.

Helpot piparit

Minusta piparkakkutaikinan teko on työlästä ja hankalaa. Monien leipominen on lisäksi toivotonta tälläiselle keittiöummikolle.

Kehittelin eilen normaalia helpomman ohjeen ja testasin heti pienellä taikinalla. Olisi pitänyt tehdä enemmän. Taikina oli nopea ja näppärä tehdä ja tosi helppo kaulita ja nostella piparit pellille.

500 g voita tai vastaavaa
500 g sokeria
5 munaa
1 kg vehnäjauhoja
1 tl soodaa
Piparkakkumaustetta

Sulata voi ja sekoita siihen mausteet. Käytän itse yleensä valmista sekoitusta. Määrä on vielä vähän hakusessa. Sanotaan, että maun ja pussin ohjeen mukaan.

Anna jäähtyä.

Vaahdota sokeri ja rasva-mausteseos puuhaarukalla.

Lisää munat yksitellen, välillä sekoittaen.

Sekoita jauhot ja sooda ja lisää taikinaan.

Syö pois.

Vaihtoehtoisesti laita joksikin aikaa jääkaappiin ja syö pois vasta sitten.

Lastenkaltaisten

Tämä analyysi on enemmänkin kirjallisuusjuttu kuin teologinen.

Raamatussa sanotaan :" Sallikaa lasten tulla minun tyköni" ja luvataan: " lastenkaltaisten on taivasten valtakunta ".

Lauri Thuren kirjoittaa Raamatun käyttöohjeessa (vapaasti lainaten), että yleensä ajattelemme lapset kilteiksi, söpöiksi ja viattomiksi pikku enkeleiksi tässä yhteydessä. Todellisuudessa lapset ovat iloisia, kiukkuisia, villejä, äänekkäitä ja toisinaan hyvin vaativia. Seuraan sanottuna ne junkuttaa, kitisee ja kiukuttelee, ainakin, kun haluavat jotakin.
Ajatuksena oli, että meidän pitäisi ehkä ajatella uusiksi, mitä tällä lastenkaltaisuudella tarkoitetaan.
Minä kuitenkin luen kirjaa kuin kirjaa yrittäen ymmärtää sitä kirjoitusajankohdan yhteiskunnasta nähden. En väitä, että minulla olisi älyttömästi tietoa lasten käyttäytymisestä vuoden 30 tienoilta. Silti epäilen hieman, että lapset saatettiin silloin pitää kurissa ja " Herran nuhteessa". Tietysti on mahdollista, että tulkitsen tässä(kin) Raamatun aikaa paljon läheisemmän menneisyyden yhteiskuntalasin läpi. Se näyttää olevan normaali ongelma aika monessa tekstin tulkinnassa.

Jossain toisessa yhteydessä kyllä luvataan, että kun pyytää junkuttamalla päivin ja öin, voi lopulta saada, mitä kinuaa.

Voi tosin olla, että tuolla kohdalla ei viitata ollenkaan siihen, miten kuuluu rukoilla ja pyytää. Eikä sitä, ovatko lapset kilttejä ja rauhallisia vai pieniä apinanpoikasia. Ehkä se viittaa lasten ennakkoluulottomuuteen ja avoimuuteen tai vaikkapa luontaiseen uteliaisuuteen.

Kaiken kaikkiaan Thurenin neuvo unohtaa kaikki, mitä olemme oppineet Raamatusta, kaikki ennakkokäsitteet, ja ymmärtää puhtaalta pöydältä on hyvä neuvo.

Gösta Knutsson: Pekka Töpöhäntä ja Maija Maitoparta

Osallistun Katvealueen kissamaiseen haasteeseen.  Suurena Pekka Töpöhäntä -fanina kuuntelin vaihteeksi, miten Pekka ja Maija tapasivat. Minulla on erityinen suhde kertomuksen molempiin Maijoihin, tein kerran kaksoisroolin Maijoina. Ikävä kyllä Vanha-Maija ei esiintynyt tässä tarinassa.

Göstan sanotaan kuvanneen kisoissa Uppsalan kermaa, oppineet, tuttaviaan. Heistä kukaan ei kuulu tuttavapiiriini, ei edes fb-kaverina, joten en osaa kommentoida asiaa.  Kiinnitin kuitenkin huomiota Pekkaan nyt eri tavalla kuin aikoinaan. On se kyllä välillä aika ärsyttävä ja pöyhkeä. Kyllä se tekstissä mainitaankin. Varmaan sen silloin lapsenakin huomasin, mutta eihän voi tunnustaa, että päähenkilö ja sympaattinen jatkuvan kiusaamisen uhriksi joutuva, ihana Pekka ei olekaan täydellinen. Huomasin nytkin selitteleväni itselleni, että ei se ollut pöyhkeyttä vaan ihan normaalia – Mitä? Eipä sillä, en pidä pientä tyytyväisyyttä pahana, kun kerrankin menee hyvin. Normaaliahan se pöyhkeyskin on. Mutta pakko oli tunnustaa: Pekka on välillä rasittava.
Henkilöstä tekee mielenkiintoisemman, mikähän on suomalainen termi, täyteläisemmän, kun se ei ole yksiselitteisesti vain hyvä ja täydellinen. Koko tarina saa aivan toisen ulottuvuuden. Ehkä Töpöhäntien suosio joutuukin juuri siitä. Monnilla ei taida olla hyviä piirteitä missään kirjassa.

Kirja oli hauskempi kuin muistin, nauroin muutaman kerran ääneen. Yksi syy, miksi se ei sopinut työpaikkakuunneltavaksi. Kuuntelin pätkän Töpöhäntä-vastaisten lasteni kanssa ja hekin tunnustivat kirjan ihan hauskaksi.

Vuosi sitten pääsin viimein moikkaamaan Maijaa ja Pekkaa. Samalla reissulla kävin kuuntelemassa tuomiokirkon kelloja. Ei ihmekään, että Vanha-Maija tuli tornissa kuuroksi.

Minäkö kissamummo